9.10.2011

Ooks mun kaveri jos saat kympin?


Tässä jokin aika sitten tuli televisiosta kotimainen dokumenttiohjelma, jossa kolme ihmistä leikki viikon ajan köyhää. Yksi kokelaista leikki toimeentulotuella elävää, toinen osa-aikaista kaupan kassaa ja kolmas muistaakseni opiskelijaa. Voi olla että muistan roolit osin väärin, mutta ajatus oli kuitenkin se, että ihan hyvin toimeen tulevat ihmiset saivat käteensä sen, mitä huonompiosaisella on ja sillä oli sitten pärjättävä viikko.

Oli kyllä vitsikkäin ja samalla pelottavin ohjelma pitkään aikaan! Pelottavaa lähinnä siksi, että ihan tavallisen oloiset ihmiset voivat olla todella vieraantuneita siitä mitä on olla köyhä. Ja vitsikästä siksi, että nämä tekoköyhät laukoivat kerrassaan huvittavia lausahduksia (niiden muutamien hyvien pointtien lisäksi, joita onneksi oivalsivat).

Koska olen elänyt pitkiäkin pätkiä opiskelijana, sairauslomalla, työttömänä, huonopalkkaisena ja toimeentulotuella, tiedän mitä kitkuttaminen on. Nyt olen sentään osa-aikaisessa työssä, mutta töitä on ollut vähemmän kuin olisin toivonut (tälläkään viikolla en ollut ainuttakaan päivää töissä ja se tuntuu aika julmasti kukkarossa). Jään juuri ja juuri plussan puolelle vain siksi, että 1) osaan venyttää senttiä ja 2) asumiskustannukseni ovat hyvin pienet. (Älkääkä luulko että tässä pelkästään miehen siivellä eläisin, kyllä minä kannan korteni kekoon.)

Ohjelmasta olisi paljonkin keskusteltavaa ja kerrottavaa, mutta haluan nostaa siitä erityisesti esiin sen, mikä huolestutti suuresti kaikkia kolmea kokelasta: ystävyyssuhteiden ylläpito. He kaikki kokivat, että köyhyys vaikeuttaa dramaattisesti yhteydenpitoa ystäviin ja väistämättä syrjäyttää piireistä. He arvelivat, että köyhä on hyvinkin pian täysin yksin. Tästä olen vahvasti eri mieltä!

On totta, että jos sinä asut Tampereella ja ystäväsi Helsingissä, ei kasvotusten tapaaminen ole välttämättä kovinkaan usein mahdollista, sillä matkustaminen maksaa. Joskus ei kertakaikkiaan ole varaa maksaa edes sitä lähiliikenteen bussikorttia, saatika sitten pidemmän matkan junalippua. Mutta onhan sitä nyt muitakin tapoja pitää yhteyttä ystäviinsä kuin matkustaa heidän luokseen. Ja jos kerrot ystävällesi rehellisesti köyhyydestäsi, ehkä hän matkustaa sinun luoksesi (ellei sitten ole aivan yhtä köyhä).

Jos ainoa tapa tavata ystäviä on lähteä matkailemaan, shoppailemaan, ravintolaan, yökerhoon tai elokuviin, niin kyllähän se aika mahdotonta köyhänä on. Mutta kyllä sitä tekemistä löytyy muutenkin, hyvänen aika sentään! Esimerkiksi kävelylenkit ystävän kanssa ovat aivan ilmaisia - ja usein hirvittävän terapeuttisia. Jos yhdeltä kaverilta löytyy joku kiva seurapeli, toiselta pannullinen teetä ja kolmannelta keksilaatikko, niin johan siinä on porukalla tekemistä muutamaksi tunniksi.

Minusta yhdessäolo ja yhdessä tekeminen ei automaattisesti tarkoita massiivista rahanmenoa. Ohjelman "köyhät" olivat ilmeisesti tottuneet siihen, että ystävien kanssa kulutetaan ajan lisäksi rahaa. Eräs kokeiluun osallistuneista joutui hankalaan tilanteeseen, sillä hänet oli juuri tämän köyhäilyviikon aikana kutsuttu juhliin, eikä hän tiennyt mitä voisi tuliaisina viedä kun rahat olivat vähissä. Hän mietti jopa että voiko mennä juhliin ollenkaan jos ei ole varaa viedä lahjaa.

Hänen ratkaisunsa ongelmaan oli minusta aika yllättävä: hän kitsasteli omissa ruokaostoksissaan ja osti juhlaviemisiksi juuri niin kalliin lahjan kuin oli suunnitellut. (Ja muistaakseni ylitti viikoksi saamansa rahamäärän eli ei pysynyt budjetissaan, joka minusta oli kuitenkin ihan kohtuullinen.) Ehkä sitä yhden viikon elääkin pelkästään kaurapuurolla ja näkkärillä, mutta useimmat köyhät ovat köyhiä vähän pidempään. Ja silloin on mielestäni fiksumpaa karsia niistä ei niin välttämättömistä jutuista, kuten nyt vaikkapa joidenkin kissanristiäisten viemisistä.

Ja tässä siis pointtini: ei ystäviä osteta! Ei kai ystävyyden mitta ole se, miten kalliin lahjan viet? Ja jos ystäväsi tietää sinun olevan köyhä (niin kuin tosiystävän luulisi tietävän), niin ei kai hän mitään lahjaa sinulta odotakaan? Pelottavaa, miten tämä ohjelman nainen ehkä eli sellaisissa piireissä, joissa ystävä on sitä parempi mitä enemmän hän käyttää rahaa lahjoakseen toisia.

(Ja tässä yhteydessä voisi puhua nykylasten syntymäpäivistä, joissa kuulemma suorastaan kilpaillaan siitä kuka pitää kalleimmat bileet. Köyhät lapset eivät kisassa pärjää, kun heillä ei ole varaa ostaa ystäviä. Tähänkö lapsia nykyään kasvatetaan?!? Mutta se taitaa olla toisen postauksen tai kommenttilaatikkopulinan paikka. Avautukaa, oi lasten vanhemmat!)

Oi miten onnekas minä olenkaan, kun meillä päin ystävyyttä punnitaan ihan muilla jutuilla kuin rahalla. Ystäväpiiristäni löytyy sekä köyhiä että vähemmän köyhiä, mutta yhteistä tekemistä on aina silti keksitty. Arvostan suuresti sitä, että esimerkiksi juhlissa läsnäoloni ja seurani on tärkeämpää kuin se, mitä vien lahjaksi. (Tai ainakin uskon niin ja sovellan tätä omiin ystäviini vastavuoroisesti.) Tästä eräänlainen esimerkki on tulevat tuparit, joihin viemme fonduepadan.

Me pärjäämme kyllä yhdelläkin padalla, joten toisen voimme lahjoittaa pois. (Mies osti ensin yhden ja myöhemmin toisen -paremman- alennuksesta.) Sitä on käytetty kahdesti, mutta pesty hyvin ja paketoitu sitten houkuttelevasti sellofaaniin. Vielä kun lisäsi pirteän kortin (jonka itse askarteli jämäpapereista), niin kyllähän tämän lahjaksi kehtaa viedä! Sehän on kuin uusi (vaikkei kuva mitenkään edustava nyt olekaan)!


Mies olisi kyllä voinut ostaa tuparilahjaksi ihan uudenkin padan, mutta miksi ihmeessä hän olisi sen tehnyt kun kaapista löytyi uutta vastaava. Lahjan saajilta kyllä tarkastettiin, että heille kelpaa käytettykin esine, ja oikein hyvin kelpasi.

Joku voisi nyt huomauttaa ettei todella köyhällä ole varaa ostaa kahta fonduepataa joista huonomman voi sitten antaa jollekin lahjaksi. Ei tämä mikään ilmainen lahja ollut, sehän on selvä. Mutta se ei ollutkaan tässä nyt pointti, vaan se, ettei aina tarvitse ostaa uutta. Luulen, että ohjelman naiselle ei olisi tullut mieleenkään viedä ystävilleen mitään käytettyä - se olisi luultavasti hävettänyt häntä ja kenties ollut hänen ystäviensä mielestä hiukan epäilyttävää. (En minä tiedä miten rikkaat ihmiset oikeasti ajattelevat, en ole koskaan ollut sellainen.)

Ei tarvitse ostaa mitään, se on se juju. Esimerkkinaisemme olisi ehkä jättänyt juhlat kokonaan väliin, jos hänellä ei olisi ollut varaa lahjaan. Jos näin ajattelee ja toimii, niin kyllähän sitä sitten köyhänä varmasti yksin jää.

Raha varmasti tuo "ystäviä", mutta onko köyhä automaattisesti yksinäinen? Minun mielestäni ei. Mielestäni dokumenttiohjelman ihmisiltä puuttui mielikuvitusta ja luovuutta. Ehkä heillä oli vain ostettuja ystäviä - tai sitten he vain luulivat niin. Ja se on kyllä todella surullista.

9 kommenttia:

jammie kirjoitti...

Vitsit, nää sun tekstit on aina niin oivaltavia ja täynnä asiaa! Tuun joka kerta pikapikaa lukemaan, kun päivität jotain uutta. Keep up the good work :)

Mustikkamaa kirjoitti...

Mulla on lähipiirissä eräs ihminen (tietänet kenestä puhun), jonka kanssa pitäisi tehdä aina jotain kovinkin ihmeellistä - käydä vähintäänkin ulkona syömässä/leffassa (se on kallista nykyään!), ja lisäks tää ihminen aina kaavailee että lähettäis risteilylle Tallinnaan, kylpylään ja mitä kaikkee! Ei mulla työttömyystuilla oo rahaa sellaisiin, eikä edes halua lähteä mihinkään isompaan juttuun (ja nää frendin pilvilinnat kyllä vähän syö halua nähdä).

Pakko vielä todeta, et tää ihminen muutti itse kotoa n. 26-vuotiaana, ei joutunut vanhemmilleen maksamaan vuokraa vaikka töissä oli parikymppisestä asti (ainakin kesät ja useamman vuoden kokoaikatöissäkin) ja perheen faija tais pitkään maksella tämän frendin kännykkälaskujakin. Harvemmin tää ihminen myöskään joutui osallistumaan arjen kustannuksiin (mm. maksamaan bensaa perheen autoon jota käytti useinkin). Nää on näitä jotka syntyy vähintään hopealusikka suuhun, vanhemmat puoliks paapoo, eikä nää ihmiset ymmärrä sitä miten tiukkaa on oikeasti olla köyhä. (Ja hei, tän frendin äiti olis mielellään pitänyt tyttönsä kotona vielä pidempään, kotoa muutto oli kamala asia :D...)

Kaiken huippu on se, et tää kaveri usein neuvoo miten mä voisin hankkia lisää rahaa esimerkiksi toisten koiria ulkoiluttamalla (ikäänkuin mulla olis aikaa omien koirien ulkoilutukselta vielä viedä muidenkin koiria), mummoja auttamalla jne, vaikka keskityn nyt täysillä opiskeluun ja arjen haasteisiin. Siinä riittää hommaa mulle. Ei tää köyhyys kivaa oo, mutta toivottavasti väliaikainen vaihe vain.

Hehkuvainen kirjoitti...

Jammie: kiva jos nämä aivo-oksennukseni viihdyttävät :D. Miehessä jyllännyt räkätauti iski sitten minuunkin, ja postaus on kirjoitettu jokseenkin epävakaassa olotilassa :/. *köh köh*

Mustikkamaa: sitä nuo ohjelman immeiset sanoivat: kaikkien pitäisi kerran elämässään kokeilla olla köyhä. Vaikka vain leikisti. Se avaa kummasti silmiä!

Ymmärrän ihan täysin, ettei ihan kamalasti ole halua pitää yhteyttä, jos kaveri seilailee ihan toisissa sfääreissä. :/

Väliaikaista kaikki on vaan... ei muuta ku lottoamaan. Paitti että siitäkin tuli nyt niin kallista lystiä ettei köyhällä ole varaa!

Inez kirjoitti...

Voi miten ajatuksia herättävää tekstiä!
Jos ei ole itse koskaan ollut köyhä, ei sitä varmaan äkkiseltään "osaakaan" olla, näin uskon. On ihan eri asia köyhäillä viikon, ja palata sitten normaalielämään, kuin sitkutella vuosia vähillä rahoilla - kyllä siinä "tyhminkin" oppii venyttämään penniä!

Tunsin samalla piston sydämessäni, sillä vaikka itse olen ollut nuoruudessani todella vähävarainen, niin nyt asioiden ollessa toisin, en enää "muista" minkälaista se on. Siksi pisto sydämessä, että minulla on edelleen muutama vähän köyhempi, rakas, ystävä, enkä aina tahdo tajuta mikseivät he halua lähteä kanssani ulos syömään tai juomaan tai jonnekin muualle kuluttamaan rahaa...

Taidanpa ruveta miettimään omaa rahankäyttöäni vähän "uusin silmin", se ei tehne huonoa minullekaan!

Ihanaa syksynjatkoa kaikille!

Hehkuvainen kirjoitti...

Inez, kiva kun poikkesit ja jätit jälkesi :).

Tekstini on tehnyt tehtävänsä, jos yksikin tulee miettineeksi asiaa ja ehkä tehneeksi sille jotain (jos voi).

Ihanaa syksyn jatkoa sinullekin, tule toki toistekin käymään ja jakamaan ajatuksiasi!

Alitsa kirjoitti...

Pikaista paranemista! Kyllä se nimittäin niin on, että juuri seurasi on minulle ja Siipalle arvokasta, joten toivomme edelleen, että tapaamissuunnitelmamme pitää! :)

Hehkuvainen kirjoitti...

*köh niisk* Eiköhän tästä perjantaiksi sen verran toivuta että voi pienen vierailun tehdä :).

Yamaba kirjoitti...

"Avautukaa, oi lasten vanhemmat!" ... ei meillä lapsen syntymäpäivinä paljon rahaa liiku, eikä kai muutenkaan, mutta yllätyin yhtenä päivänä kun tytär sanoi että hän on huolissaan siitä että voisi joskus joutua köyhyyteen. Hän ei enää muista asuntolainanmaksuaikaa, koska oli silloin vielä niin pieni. Muutaman vuoden hän on nyt asunut lainansa pois maksaneessa perheessä, missä ei nyt rikkaita olla, mutta mitään ei koskaan puutukaan. Itse hän ei rahaa edes käytä juuri ollenkaan, eli ei yleensä käy kaupassa ostamassa mitään. En tiedä mitä köyhyys hänelle oikeastaan tarkoittaakaan. Häneltä vain puuttuu kokemus siitä, että tulojen määrä voi vaihdella äkkiä ja jyrkästi, nollaan asti. Tuntematon huolestuttaa.

Luulen kuitenkin, että hän sopeutuisi siihen nopeasti. Minä olen sopeutunut moneen kertaan, määräaikaisissa pätkätöissä tai työnetsijänä suurimman osan elämääni olleena. Helppo siihen on tottua. Jos rahaa ei ole, sitä ei ole. Ystävyyttä sinänsä se ei karkota, mutta ystäväpiiri voi kyllä helposti muuttua.

Hehkuvainen kirjoitti...

Ihminen on sopeutuvainen elukka. Se on minusta ihan hyvä, jos köyhyys vähän pelottaa. Ei ole hyvä jos liikaa stressaa ja alvariinsa huolehtii, mutta kyllä köyhyyttä pitää pelätä samaan tapaan kuin sairautta ja tulta - on ihan hyvä yrittää elää niin, etteivät nämä pääse valtaan. Joskus ei voi mitään, tuho iskee jos on iskeäkseen, mutta useimmat pärjäävät jos heillä on sopivasti onnea, älliä ja asennetta.