11.6.2011

Lukuhetkiä


Kun koulukirjoja ei ole tarvinnut enää lukea, olen (pitkästä aikaa) päässyt muun kirjallisuuden pariin.

Alku oli tahmeaa. Aloitin jo aikaa sitten Waltarin Mikael Karvajalan, mutten päässyt siinä puoltaväliä pidemmälle. Alkuun se oli ihan hauska teos, mutta sitten se muuttui liian raskaaksi. Ei auttanut, kesken jäi, oli miten klassikko hyvänsä.

Yritin seuraavaksi lukea Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa. Siinä en päässyt edes puoleenväliin, ja se on sentään ohut opus. Wikipediassa kirjoitetaan kirjasta näin:

"Lukija voi tulkita Wilden teosta monella tasolla. Sen voi tulkita olevan viktoriaaninen trilleri, josta voi nauttia pelkästään sen luoman tunnelman ja jännityksen takia. Samalla sen voi tulkita olevan moraalinen allegoria, joka kuvaa viattoman ihmismielen myrkytystä ja rappiota. Sitä voi pitää myös psykologisena teoksena tai filosofisena pohdintana taiteen olemuksesta ja taiteen ja elämän välisestä suhteesta: jäljitteleekö taide elämää vai elämä taidetta, ja mitä tapahtuu kun ihminen arvostaa elämän esteettistä puolta enemmän kuin eettistä."

Menee aivan liian hienoksi minulle! "Moraalinen allegoria..." En edes tiedä mitä se tarkoittaa. Pitkästyin, ja sitten tunsin itseni tyhmäksi. En yleensä lue kaunokirjallisuutta pohdiskellakseni suuria filosofisia kysymyksiä, vaan viihtyäkseni.

Niinpä olikin hyvä, että kahden klassikon jälkeen tartuin kioskikirjallisuuteen, joka tuntuu paremmin sopivan aivojen lepuuttamiseen. Perry Mason ja tummaverikön tapaus oli juuri sopivan höttöistä luettavaa. Se myös muistutti minua siitä, että pidän dekkareista.

Niinpä olin iloisesti yllättynyt, kun vappuna ystävien porraskäytävästä löytyi jonkun naapurin jättämä kirjalaatikko ja viesti "ota, ole hyvä" - ja laatikosta löytyi dekkareita. Otin matkaani kaksi Lisa Scottolinen kirjaa. Kirjailija oli minulle entuudestaan täysin tuntematon, mutta umpimähkään tehdyt valinnat osuivat kohdalleen. Sekä Totuuden hetki että Koston hinta osoittautuivat varsin hienoiksi rikos- ja asianajajatarinoiksi. Juuri sopivan kevyttä ja helppoa luettavaa.

Mukavaa. Eikä vähiten siksi, että pitkään kadoksissa ollut lukemisen ilo palasi näiden kirjojen myötä.

5 kommenttia:

Moarre kirjoitti...

Meillä on parin kaverin kanssa Mikael Karvajalka -lukupiiri ja opus on tarkoitus selättää vertaistuen avulla kesän aikana. Samalla taktiikalla sain Anna Kareninan luettua, joten eiköhän tämäkin vielä tästä..

Hehkuvainen kirjoitti...

Vertaistuki auttaa varmasti, ryhmäpaine toimii! :D

Ipo kirjoitti...

Dorian Grayn muotokuva oli mun eka lempparikirja, joskus pentuna, kun älysin siirtyä aikuiskirjallisuuden pariin.

Vieläkin kyllä tykkään Wilden kielestä, mutta en taida enää olla riittävän ahdistunut digatakseni yhtä paljon k.o. kirjan ideasta / sisällöstä.

Sari kirjoitti...

Mä olen aina ollut tuollaisen kevyemmän kirjallisuuden ystävä ja klassikot ovat lähes kaikki lukematta. Waltarin Sinuhen luin toissa syksynä ja päätin jatkaa klassikoilla myöhemmin. Siihen nimittäin rakastuin!

Hehkuvainen kirjoitti...

Ipo: kirjoille -niin kuin kaikelle muullekin- on selkeästi aikansa ja paikkansa. Kiva, että muotokuvakirja oli sinun mielestäsi hyvä :).

Sari: rohkeasti vain kokeilemaan! Waltarin tuotanto ei ainakaan lopu ihan heti kesken ;).