25.7.2010

Oodi suomalaisen miehen itkulle


Joku voi muistaakin aiemmista horinoistani, että Suomi ja suomalaiset ovat lähellä sydäntäni. Ja suomalainen mies on minusta rapumaisen rakenteensa takia erityisen kiehtova otus. Jokaisella miehellä on kuori, ohut tai paksu tai jotain siltä väliltä. Ja jossain sen kuoren alla on herkkä ydin. Kuorta ei saa auki väkivalloin, vaan oveluudella ja sitkeydellä. Joskus se voi vaatia useamman vuoden työn, mutta aina se on vaivan arvoista.

Haluaisin nähdä palkitun elokuvan Miesten vuoro. Siinä miehet paljastavat itsensä paitsi fyysisesti, myös henkisesti. Kun suomalainen mies avautuu toiselle suomalaiselle miehelle, se on herkkää. Ja juuri siksi en ole ollenkaan varma voisinko halustani huolimatta katsoa elokuvaa loppuun asti. Jo traileri saa palan kurkkuun. Jotkut naiset herkistyvät synnytyskertomuksista, jotkut jostain muusta. Minulla tulee tippa linssiin, kun suomalainen mies itkee.

Sitä ei koskaan tiedä, että mikä sinne miehen kuoren alle pääsee ja osuu. Oman lapsen syntymä, elämä yleensä, kuolema, nainen... miehestä riippuen kai mikä tahansa maan ja taivaan välillä. Mutta se on aina salakavala ja mystinen tapahtuma, eikä sitä näytetä kuin harvoille ja valituille - jos niillekään. Mies tuntee, mutta yksin. Siitä kertoo nätisti A.P. Sarjannon laulu Kova maa, jonka Timo Rautiainen yhtyeensä kanssa kivasti esittää.

...mutta illan hämärässä kumminkin
sillä veljellä polttaa rintaa
se ruusupensaasta oksan taittaa
pimeän tullen katoaa...

Juice Leskinen on kirjoittanut kerrassaan mainion kuvauksen kovan kuorensa sisään piiloutuvasta miehestä, ja Kotiteollisuus esittää sen minuun iskevällä tyylillä:


Sanat ovat suorastaan nerokkaat.

On lystiä liinaharja valjastaa,
käydä tuppeen ja helapäänsä paljastaa.
Muina miehinä vihollista puukottaa,
vaan jos pitäisi halata ja suukottaa...

Voi hyvä Vapahtaja,
kyllä jossakin on raja
missä veri vapisee.

Erityisesti viimeiset sanat tiivistävät sen, mistä tässä puhun:

Mutta joku päivä suomipoika itkemään
ryhtyy, tai joutuu, tai suostuu
ja silloin Kauhavan rauta ruostuu.

Niin. Kun suomalaisen miehen kuori murtuu, on se jotain niin suurta että sen voimalla voisi varmasti särkeä peruskalliota. Kun kivenkova mies romahtaa silmien edessä, omatkin perustukset järkkyvät. Siinä ei voi muuta kuin olla hiljaa hienouden ääressä ja tuntea itsensä etuoikeutetuksi kun on saanut todistaa niin harvinaislaatuista tapahtumaa.

5 kommenttia:

Kuutar kirjoitti...

Harmi että missasit sen, kyseinen leffa pyöri Plevnassakin hetken ajan. Mutta ei hätää, Niagaran ohjelmistosta:
6.8.2010
Joonas Berghäll &
Mika Hotakainen:
MIESTEN VUORO

Taivaanrannan maalari kirjoitti...

Niin se kai on, on vain Kovin, kovin vaikea uskoa, ainakin kun omaansa katselee..täyttä kiveä!! Toisinaan mietin, onkohan siipalla tunteita lainkaan, tai onhan niitä ollut, mutte ne on nyttemmin Visusti Piilotettu!

Hehkuvainen kirjoitti...

Kuutar: tuhannet kiitokset vinkistä! Pistetäänpä muistiin, jos vaikka osuisi oikeaan aikaan teatterille... tosin kehtaako tuota mennä julkisesti kattomaan, kun kuitenkin pillitän itteni ihan tärviölle :P.

Taivaanrannan maalari: joillain miehillä se kuori taitaa olla hieman liian paksu... :/ Toivottavasti siipasta vielä tunteita löytyisi. Edes vähän.

Hanniina kirjoitti...

Joskus teatteriopinnoissa puhuttiin sukupuolirooleista ja niihin liittyvistä kummallisuuksista. Kouluttaja ei yleisesti ottaen ollut mikään stereotypioiden ystävä, mutta kysyi kuitenkin jossain vaiheessa, voiko yksikään paikalla olleista naisista rehellisesti väittää, ettei ainakin jälkikäteen pilkkaisi miestä "heikkoudesta", jos tämä on erehtynyt itkemään sylissä. (Viisilauseinen virke!) Minä ainoana nostin kättä, ja kouluttäjä kehotti minua hirttäytymään sädekehääni. Että tätäpaljon uskotaan meittiä.

Hehkuvainen kirjoitti...

Minä uskon teittiä! Ja ihastelen viisilauseista virkettä, ooh :).