23.5.2010

Russell Hood


Kevin Costner on pitkään ollut minulle se ainoa ja oikea Robin Hood. Olen nähnyt vuonna 1991 tehdyn filmauksen varmasti viisitoista kertaa, ja se on aina yhtä hyvä. En sano, että Costnerille löytyi voittaja, mutta hiiskatin kova haastaja kylläkin.

Myönnän, että minua on helppo miellyttää. En minä jaksa nipottaa siitä, että Crowe on hiukan vanha näyttelemään Robin Hoodia. En minä jaksa ahdistua siitä, että jotkut hahmot ovat hyvin ohuita. En saa näppyjä siitä, että jotkut osat tarinasta tuntuvat päälleliimatuilta ja vähän väkinäisiltä. Eikä se mitenkään suuremmin haittaa, että Crowen hahmo on melko suuresti toistoa Gladiaattorista.

Jos pääparin kemiat tuntuvat kohtaavan, se useimmiten riittää. Jotkut tuntuvat olevan sitä mieltä, että tämä elokuva kertoo politiikasta. Hui hai! Tämä on rakkauselokuva!

Robin Hoodin seikkailuja on kuvattu useaan otteeseen, mutta nyt oli paneuduttu tarkastelemaan sitä kuinka legenda syntyi. (Tämähän on nyt kovasti ollut viime vuosina muotia.) Ohjaaja Ridley Scott yrittää kertoa meille miten yhdestä englantilaisesta kasvoi se mies jonka me kaikki tunnemme. Ihan kelpo veto, jos minulta kysytään.

Minusta on aina kiva katsella keskiajan kuvauksia. Puvut ovat niin kauniita ja joka jampalla on hieno hevonen (ja ne jampat sitten aina hevosineen mukavasti kirmaavat taisteluun). Miekkoja kalistellaan ja jousiampujat ovat ihan ylivetoja. Toisia puhutellaan ihanasti - my lord ja milady. Linnojen loisto vie mukanaan, ja köyhän kansan rankka elämä tuntuu vain positiivisesti maanläheiseltä. Kun vielä kaiken päällä soi hurmaava musiikki, on romantisoitu kupla valmis. Ja kuten sanoin, minua on helppo miellyttää.

Mutta niin, se pääasia: rakkaus. Voi hitsi. Ehkä minä vain olen täysin parantumaton romantikko, mutta minusta tämä on rakkauselokuva. Minä niin pidän tällaisista elokuvista, joissa rakkaus on tietyllä tapaa mutkatonta. Ainoa mutka matkassa on tietysti alussa viileästi suhtautuva nainen, joka lopulta kuitenkin herää huomaamaan että miehen karkean kuoren alla onkin oikeasti intohimoisesti sykkivä sydän.

Minä pidän yksinkertaisista tarinoista, joissa on onnellinen loppu.

4 kommenttia:

Yamaba kirjoitti...

Ne on hyviä.

Hehkuvainen kirjoitti...

On :).

Alitsa kirjoitti...

Kävin sitten minäkin Siipan kanssa katsomassa. Hyvä oli, mutta musiikista en pitänyt. Liian modernia oli se, erityisesti se joku vähän bossa novan tyylinen veto, mitä rakastavaiset tanssivat jossain välissä.

Mutta: vaatteet olivat IHANIA!

Hehkuvainen kirjoitti...

Ma tykkäsin kyllä musiikistakin, se oli kaunista (en jaksa aina miettiä että onko myös täysin period). Ja vaatteet, ne oli kyllä niiiiiiin hienoja... :)