25.3.2010

Pituus on mielentila


Helsingin Sanomissa oli tässä ihan äskettäin artikkeli kirjailija Anna-Leena Härkösestä. Artikkelin otsikko oli "Ihmisen puolikas" ja siinä käsiteltiin sitä kuinka Härkönen on saanut kärsiä pituutensa - tai siis sen puutteen - vuoksi.

Häntä on kiusattu hänen lyhyytensä vuoksi koulussa ja töissä, hänelle on naurettu ja hän on saanut kuulla kaikenlaista ikävää huomauttelua asiasta. Artikkelista huokui humoristiseen sävyyn kiedottu ahdistus siitä, että keskivertoa lyhyempi aikuinen joutuu kokemaan elämässään kovia.

Minä en ymmärrä.

Anna-Leena Härkönen on 153 ja puoli senttiä pitkä. Minä olen viimeisen virallisen mittauksen mukaan tismalleen yhtä pitkä. Hieman yli puolitoista metriä minua on riittänyt sekä itselleni että kanssakulkijoille.

Minua ei koskaan ole kiusattu pituuteni vuoksi (eikä minkään muunkaan vuoksi). Ei edes peruskoulussa, vaikka olin ulkoisesti kyllä oikein kiusattavan oloinen: hintelä ja pikkuinen rillipää-pinko. Ihan rauhassa olen saanut olla sekä koulussa että töissä. Pätevyyttäni, toimintakykyäni, älyäni tai suoriutuvuuttani ei aseteta kyseenalaiseksi kokoni takia.

Eikä pieni kokoni ole koskaan ollut mikään ihmetys seurustelussakaan, ei ennen eikä nyt. Onhan se totta, että näytän miehen vierellä miniatyyri-ihmiseltä kun hän on yli 30 senttiä minua pidempi ja painoakin hänellä on tuplasti se mitä minulla. Mutta hei, täytyyhän minun jossain antaa hänelle vähän tasoitusta.

Jos saan koostani kommentteja, ne ovat yleensä lempeän hyväntuulisia, huolehtivaisia tai puhtaasti hämmästyneitä. Luokkatoverini pohti kerran ääneen matematiikan tunnilla että mahdanko ylttää kirjoittamaan tehtävän taululle. Minä ilmoitin hymyillen että jos en yllä, otan hänet jakkaraksi. Minun ei tarvitse väistellä ilkeitä huomautuksia, sillä niitä ei tule.

Useimmat eivät tosin tunnu edes huomaavan pienuuttani ja hämmentyvät kun totuus paljastuu. "En muistanutkaan että olet noin pieni." "Oletko tosiaan vain vähän yli 150-senttinen? Enpä olisi uskonut." "Ohhoh! Nyt minä vasta tajuan miten pieni olet kun olet ihan siinä vieressä." "Enpä ole tajunnut että olet niin pieni, kun täytät koko tilan."

Ja niin minä tosiaan taidan täyttää. Oli tila mikä hyvänsä. Onko se sitten iso egoni, kova ääneni vai vain se että unohdan kokoni, sitä en tiedä. Kyllä minä tiedän kokoni, mutta hyvin usein tosiaan unohdan sen täysin. Minä uskon olevani aivan normaalikokoinen enkä koe jääväni mistään paitsi sen takia että olen lyhyt.

Oletteko koskaan kuulleet Pikku Myyn valittavan siitä että hän on pieni? Luultavasti ette, sillä hän on pieni vain fyysiseltä kooltaan. Ja sen minkä hän koossa häviää, hän voittaa muualla.

7 kommenttia:

Saoka kirjoitti...

Oli rullamitta tuossa pöydällä niin piti ihan ottaa se viereen seisomaan ja verrata, miten pitkä on 153,5 cm. Ei se minusta mitenkään kamalan lyhyelle vaikuta! Jos olisit 145 cm tai alle, sitten ehkä. Minä olen 168 cm pitkä ja varmasti henkisesti sinua lyhyempi :-) Yläaste- ja lukioaikaan olin niitä kaveriporukan lyhimpiä (ja samalla leveimpiä, mikä mainio yhdistelmä!). Eikös se lyhytkasvuisuuden raja ole jossain 120-130 cm tienoilla? Olethan sinä siitä kuitenkin huimasti yli.

Avaruushiiri kirjoitti...

Pituuteen pätee sama kuin muihinkin ominaisuuksiin: asennoitumisella on hämmästyttävän suuri vaikutus. Jos pitää itseään "liian" pienenä (tai isona, tai arkana, tai tyhmänä) niin saa siitä myös kuulla (tai ainakin huomaa parhaiten ne kerrat kun siitä huomautetaan). Varsinkaan ulkoisia ominaisuuksiaan ei juuri voi muuttaa, eikä tarvitsekaan: jos ne häiritsevät, pitää korjata asennetta.
In other words... (Toivottavasti linkkaus toimii tällä kertaa vielä julkaisun jälkeenkin.)

blueberry kirjoitti...

Mä oon sua noin puoltoista senttiä pidempi. En oo kyllä koskaan kuullut pahansuopia kommentteja...tosin tulee yks outo tilanne mieleen jostain vuosien takaa. Työkaveri kertoi porukassa jostain johtotason miehestä, ja siitä kuinka tää mies oli ollut vaimonsa kanssa jossain firman juhlissa tmv. Tää mun työkaveri kommentoi jotain että "se vaimo oli kyllä tosi lyhyt, tais olla joku kääpiö..." (Ihan tosissaan siis.) Kysyin sitten että jaa, no minkäs mittainen tämä vaimo sitten oli? Vastaus oli jotakuinkin: "Tais se olla joku 150cm..." Jaa että olen sitten kääpiö, kiitti vaan :D!

H. kirjoitti...

Erään ystäväni mukaan 169 senttiä on ainoa oikea miehen mitta — sitä pienemmät ovat kääpiöitä ja suuremmat roistoja. Itse olen kyllä tyytyväinen roistonmittoihini, mutta ei se koko ole tärkeää, ennemminkin se, kuinka sillä operoi, vai kuinkas se nyt menikään. Tietenkin toisinaan pituudesta on myös harmia, kun ei mahdu eri paikkoihin (esim. teatteriin tai autoon), mutta on se pituus kyllä osa meikäläisen omaa identiteettiä. Vaikea olisi olla lyhyempi. Toisaalta pieni — kuten Hehku — pystyy hyötymään pienuudestaankin, ja on sinut sen kanssa.

(Järkeähän tässä ei ollut — osoitan vain, että luen plokiasi edelleen :) )

Mrs.Marple kirjoitti...

Jos itseensä on tyytyväinen eikä anteeksipyytele olemustaan niin on juuri hyvä sellaisena kuin on, oli sitten lyhyt tai pitkä. Ja jos ei itse moiti ulkomuotoaan niin tokkopa muutkaan.

Yamaba kirjoitti...

Vaimo ja tytär on molemmat sinua lyhyempiä, vaikka eivät paljoa. Hyvin pärjäävät.

Hehkuvainen kirjoitti...

Saoka: enpäs kyllä muista lyhytkasvuisuuden rajaa, en ole tullut sitä miettineeksi. Ja rullamitta on kyllä näppärä väline, pitäisi enemmän kantaa sitä mukana!

Avaruushiiri: no näinhän se usein on, juurikin näin. Ja hyvin toimii linkki :).

Blueberry: pieni on kaunista ^_^.

H.: kiva kun kävit osoittamassa :). Kyllä tosiaan sekä lyhyydessä että pitkyydessä on sekä hyviä että huonoja puolia. Tärkeintähän on se että se oma koko tuntuu omalta. Olisi minulla aika hoopo olo jos äkisti tästä kovasti venyisin.

Mrs. Marple: itsensä hyväksyminen on iso asia. Toiset saattavat kyllä moittia, mutta silloin kun on itse sinut itsensä kanssa, ei siitä ota niin suurta pulttia.

Yamaba: hyvä hyvä :).