31.1.2010

Är-är-ärinää, mur-mur-murinaa


Viha on vaikea tunne kiltille tytölle. Vihaa ei saa näyttää. Oikeastaan sitä ei saisi edes tuntea. Aina pitäisi olla jollain tapaa ihmisenä suurempi, jotta jaksaisi vain hyväksyä ja ymmärtää muita.

Olen tehnyt hurjasti töitä sen eteen, että olen nykyään tarpeen vaatiessa jo enemmän suorapuheinen ja tyly ämmä kuin kaiken nielevä kiltti tyttö. Olen joutunut opettelemaan normaalia ja ihmismäistä reagoimista. Olen edistynyt hurjasti, mutta viha on edelleen kompastuskiveni.

Huomaan edelleen etsiväni vihalleni järkeviä syitä ja oikeutusta. Minun on edelleen jotenkin vaikea uskoa, että saan olla vihainen vain siitä syystä että ärsyttää. Minulla on taipumus unohtaa, että minulla on oikeus selittämättömään vihaan ihan yhtä lailla kuin selittämättömään iloonkin.

Minun on edelleen hyvin vaikea näyttää vihaani (vaikka joistakin viimeaikaisista blogikirjoituksista voisi toisin päätellä). Kiltti tyttö on oppinut, että hänestä pidetään vain niin kauan kuin hän on miellyttävä. Järjetön hylkäämisen pelko kummittelee koko ajan taustalla, ja siksi minun on äärimmäisen vaikeaa olla avoimesti ärtynyt ja antaa muille aihetta olla pitämättä minusta. Vuosienkin harjoittelun jälkeen tuntuu välillä mahdottomalta, että minusta voidaan pitää vaikka suutun (joskus ilman järkevää syytä) ja osoitan siten olevani ihminen.

Jatkan harjoittelua.

11 kommenttia:

Pellon pientareella kirjoitti...

Hmmm. Minusta on äärimmäisen tärkeätä *tunnistaa* ja hyväksyä tunteensa. Katsoa ja huomata, että ohoh, tuohan ärsyttää minua, jaa-ah. Tai että nyt olen vihainen. Kun ne tunteet hyväksyy, ne tulevat ja menevät. Sen sijaan minusta ei ole mitenkään tavoiteltavaa olla tyly tai näyttää vihansa olemalla vihainen. Se ei sulje pois toimintaa, yrittää selvittää asiaa, kertoa toiselle että tuo ei tunnu hyvältä. Mutta ei siihen vihaan ehkä tarvitse mennä sisään tai mukaankaan? Ehkä pohtia ennen kaikkea, että mistä se viha oikein johtuu kun sen ensin on tunnistanut?

Vaikea sanoa. Kilttiä tyttöä minussakin on, ja varsinkin perfektionistia, joka ei halua tuntea ei-positiivisia tunteita, torjuu ja pakenee niitä. Viime aikoina olen yrittänyt pysähtyä ja antaa tunteiden tulla, olla. On helpottanut itse asiassa. Kun niiden antaa tulla ja olla, ne katoavatkin. Mutta en siltikään halua olla tieten tahtoen tyly ilkeä tai jotain sellaista, se tuntuisi minusta kuin jotain jäisi käsittelemättä. En nyt osaa selittää tätä. Ymmärrän mistä puhut, mutta kuitenkin olen jotenkin eri linjoilla. Saiko tästä nyt mitään irti...

Ja se on sanottava vielä, että elämäntilanteeni on nyt niin hyvä, että tunnen harvoin vihaa tms. Entisessä elämässäni olin burnoutissa koko ajan raivohullu ja vihainen. Se oli rankkaa, näytti ärtymyksensä tai ei.

Alitsa kirjoitti...

Hehku, veit jalat suustani! Pidetäänkö joskus yhteisharjoitukset, joiden tarkoituksena on olla irrationaalisesti vihaisia sen kummemmin selittelemättä? :)

Yamaba kirjoitti...

Kannattaa harjoitella. Viha käy sitä ongelmallisemmaksi mitä vanhemmaksi tulet. Yhtäältä sen pitää antaa tulla ettei se jää sisuksiin happanemaan, mutta samalla sitä pitää kontrolloida, jottei se saa aikaan kamalaa jälkeä. Alitsalla on sinulle hyvä ehdotus.

Anonyymi kirjoitti...

Minä olen sitä mieltä, että hyvästä käytöksestä täytyy aikuisen ihmisen pitää kiinni, oli sitten miten vihainen tahansa. Oman kantansa voi ilmaista monella tapaa. Tässä ujojen, vainoharhaisten suomalaisten ristiriitaisessa "MINÄ-MINÄ-MINÄ"-kulttuurissa onkin ehkä haasteellista löytää se tasapainoinen, jämäkkä muttta kohtelias tapa olla ja kommunikoida. Joko kyräillään estoisina jossain nurkassa, tai sitten räksytetään omaa epämääräistä ahdistusta muiden niskaan (tai pahempaa), koska ei ole kykyjä tai rohkeutta ottaa asioita asioina ja Käyttäytyä kuten sivistyneen ihmisen kuuluu.

Muiden ihmisten ja näkökulmien huomioonottaminen ja kunnioittaminen ei tarkoita omien tunteiden kieltämistä tai mitätöimistä. Suomalaisille tämä tuntuu olevan jotenkin poikkeuksellisen vaikea pala.

Alitsa kirjoitti...

Minä olen Anonyymin kanssa samoilla linjoilla. Lisäksi väitän, että juurikin omien tunteiden hyväksynnän puute aiheuttaa kaikenmoista epäkohteliasta ärtymystä.

Jos ei ymmärrä (ja hyväksy) tunteitaan, niitä ei voi myöskään hallita oikein. Ne ikäänkuin ottavat vallan ja siitä näemme lopputuloksen joka päivä kaikenmoisten öykkärimäisten ihmisten käytöksessä.

Hehkuvainen kirjoitti...

Hienoja ajatuksia, ystävät kalliit!

Pellon pientareella: kyllä, tunteidensa tunnistaminen ja hyväksyminen on ensiarvoisen tärkeää. Sitä joudun vielä harjoittelemaan.

En minäkään varsinaisesti tavoittele tylyyttä tai murinaa (vaikka kirjoituksestani voi ehkä niin päätellä), vaan lähinnä sitä että ylipäätään osaisin ilmaista ärtymykseni. Ja toisinaan on ihan paikallaan ärähtääkin vähän.

Olen keskustellut tästä paljon psykiatrini kanssa (en tosin viime aikoina, koska en enää tapaa häntä). Hän on kieltänyt minulta ylianalysoinnin, johon helposti sorrun. Ongelmanani on ollut nimenomaan se, että pohdin ja mietin omaa suuttumistani liikaa, jolloin unohdan tuoda sen ilmi. Pureksin koko systeemin läpi niin, ettei koskaan synny reaktiota, jonka olisi pitänyt syntyä. Siitä taas seuraa se, etteivät toiset edes tiedä minun loukkaantuneen. Ja silloin mennään kyllä harmilliseen suuntaan kaikkien kannalta :/.

Luulen ymmärtäväni mitä kommentissasi ajat takaa. Päätön raivoaminen ei ole mitenkään rakentava ratkaisu. Oma pointtini on lähinnä se, että oma raivonsa pitää sekä hyväksyä että muistaa tuoda ilmi tavalla tai toisella, ettei toisille jää sellaista kuvaa ettei minuun osunut tai tehnyt kipeää.

Olen onnellinen siitä, että elämäntilanteesi on nyt hyvä :).

Alitsa: kas, pitää miettiä :P.

Yamaba: viha on tosiaan hankala. Ja sisäänsä sitä ei saa jättää, se tekee huonoa. Oikean purkukanavan ja -metodin löytäminen ei aina ole helppoa, mutta yrittää toki kannattaa :).

Anonyymi: tuossa olet kyllä harvinaisen oikeassa, että meidän kulttuurissamme ei tuo tunteiden käsittely, erittely ja esittely ole ehkä se vahvin puoli :/. Tunteista harvoin puhutaan, pelkään että varsinkin miehille se on kovin vaikeaa. Tässä on haastetta koko kansakunnalle!

Minä pidän hyväkäytöksisistä ihmisistä. Arvostan kovasti sitä, että osataan ottaa toiset huomioon myös silloin kun itsellä kasvaa metrinen kyrpä otsaan. Mutta ei ole tosiaankaan helppoa löytää sitä tasapainoa: sitä ryhtyy vähän turhan helposti ovimatoksi jos ei muista välillä rääkäistä että "älkää potkiko mua".

Hallittu purkaminen taitaa olla tässä se mitä haen. En suinkaan tarkoita että pitäisi vihaisena pitäisi lähteä avoimeen sotaan kaikkien kanssa. Mutta puolensa täytyy pitää, ja osata vastata kovaan kovalla.

Mikäli psykiatriltani kysytään, vihaisena huutaminen ei ole huonoa käytöstä, mikäli siihen huutamiseen on hyvä syy (ja toisinaan hyväksi syyksi riittää se, että toisen tekoset vituttaa). Se on inhimillistä käytöstä. Sitä voi siinä äristessäänkin ihan täysin ymmärtää sen toisen ihmisen näkökulmia ja kunnioittaa häntä ihmisenä.

Rakentava riitely on taitolaji. Alan ehkä harrastaa sitä sitten kun osaan reippaasti, sensuroimatta ja ilman puolen viikon viivettä ilmaista suuttumukseni.

Alitsa: no kas, sinäpä sanoit sen hienosti! :)

Nan kirjoitti...

Kiltteys ja negatiiviset tunteet ja niiden ilmaiseminen ovat vaikea yhdistelmä. Kiltti ihminen lisäksi helposti vetää puoleensa ihmisiä, jotka hyväksyvät vain kilttiä käytöstä (tämän sanon omasta suppeasta kokemuksestani :)

Ei minulla ole lisättävää noihin fiksuihin kommentteihin, joita olet saanut. Kunhan ilmaisin, että nyökyttelen täällä taustalla ja ymmärrän kirjoittamasi tosi hyvin. Upeaa, että olet edennyt asiassa! Jatkahan harjoittelua :)

Ipo kirjoitti...

Hyvä, jatka harjoittelua! On tärkeää osata puolustautua (tässä paskassa maailmassa) ja suojella reviiriään.

Monet reagoi todella rennosti, näyttäen myös negatiivisia fiiliksiä, täysin järjettömiäkin. Mutta mä ymmärrän tota sun menettämisen pelkoa tunteiden näyttämisen takia todella hyvin!

Mä tosin osaan nykyään jossakin määrin räyhätä, enkä enää läheskään aina jaksa selitellä muiden tekemisiä ja sanomisia kivasti päin. Voidakseni vain hymyillä ja hymistellä (väkinäisesti) kaikelle.

Jos joku juttu tuntuu paskalta, niin sitten tuntuu, minkäs sille voi.

Siispä rohkeasti vain! :)

Anonyymi kirjoitti...

se on totta, kovaan täytyy osata vastata kovalla! Tavallaanhan me itse opetamme muille ihmisille, miten meitä tulee kohdella. Tässäkin se ystävällisyys, selkeys ja jämäkkyys ovat varmaan tärkeitä. Jos joku hyppii nenille oikein urakalla, täytyy tarpeen vaatiessa ottaa härkää oikein kunnolla sarvista ja kertoa, että HEI HALOO, tässä kulkee minun rajani, tätä en siedä!

Omien rajojensa osoittaminen ei mielestäni ole koskaan öykkäröimistä, ja asian voi hoitaa tyylillä lujastikin. Toisaalta, jos joku rääkyisi itselleni kirosanoja päin naamaa, saisi niitä varmasti myös takaisin (jos en olisi fyysisessä vaarassa)- niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan... ;) Tätäkään en laskisi öykkäröimiseksi, täytyyhän rääkyjälle osoittaa, että jos tälle linjalle tahdot lähteä, niin saamasi pitää!

Kaipa se oma reaktio täytyy sitten mitoittaa aina sen kohteen mukaan, ettei tarpeettomasti sorru "hätävarjelun liioitteluun" eli kuvainnollisesti hakkaa jotakuta, joka tönäisee sinua. Ja jos itse on ns. vahvemmilla, voi olla, että pystyy itse rauhoittamaan tilanteen järkipuheella ilman, että täytyy vastata kiroiluun kiroilulla. Kenenkään sorrettavaksi tai potkittavaksi ei silti tarvitse alistua! Se, että pystyy lempeydellä ja ystävällisyydellä hoitamaan murskausyrityksetkin, vaatii jo sen tason henkistä vakautta ja varmuutta, ettei sitä ihan joka tallaajalta voi todellakaan vaatia. Tiedän, että tällaisiakin ihmisiä on, mutta he ovatkin ihan ainutlaatuisia tapauksia.

pilami kirjoitti...

Mielestäni viha on eri asia kuin ärsytys. Itse asiassa viha on mielestäni niin suuri tunne, että en oikeastaan voi sanoa koskaan vihanneeni mitään tai ketään. Minua voi ärsyttää, inhottaa, ottaa päähän ihan vain syyttä suottakin, mutta en kyllä vielä vihaa ketään. Eikä mulla kyllä ole koskaan ollut mitään kiltti tyttö -syndroomaa. Oikeastaan olen sitä mieltä, että viha on huono ja negatiivinen tunne eikä ole mielestäni mitenkään tavoiteltavaa oppia vihaamaan mitään tai ketään.

Hehkuvainen kirjoitti...

Nan: kiva kun kävit nyökyttelemässä :). Olet useasti pohtinut omassa blogissasi vähän vastaavia asioita. Olen useimmiten päätynyt vain nyökyttelemään, kun en ole mitään oikein osannut sanoa.

Ipo: kiitos tsempistä!

Anonyymi: juurikin tuo mitoittaminen on tärkeää. Ettei tulisi ylilyöntejä, mutta ei myöskään turhia sensuroisi. Luulen ja toivon, että harjoittelemalla oppii.

Pilami: olet aivan oikeassa siinä, että jos varsin sanoja aletaan pohtia, niin onhan "en voi ikinä antaa anteeksi"-viha ihan eri asia kuin "no kylläpä pisti vihaksi kun bussi oli myöhässä ja missasin jatkoyhteyden"-ärsytys.

Kirjoituksessani olen käyttänyt sanaa viha kuvaamaan kaikkia ärsytyksen, harmistuksen, ketutuksen, vitutuksen, keljutuksen, suuttumuksen, raivon ja vihan muotoja. Oletan, että suurin osa lukijoistani ymmärtää tämän.