2.9.2009

Minä, minä!


On kivaa huomata kehittyneensä jossain. Palkitsevaa se on silloin, kun on erityisesti tehnyt töitä kehittymisensä eteen, mutta hauskaa myös silloin kun kaikki on tapahtunut vähän itseltäkin salaa.

Kouluaikoina (siis entisinä kouluaikoina eli yläasteella ja lukiossa) en juurikaan pitänyt esiintymisestä. Ainahan minä olin joka siunaaman kevät- ja joulujuhlassa kuoron kanssa esiintymässä, mutta se olikin eri asia. Olin ujo ja hiljainen tyttö (uskokaa, olin minä) enkä mitenkään nauttinut siitä että piti mennä luokan eteen pitämään esitelmiä. Aina ne hyvin menivät, eivätkä aiheuttaneet suurta ahdistusta, mutta en minä niistä pitänyt. Mieluummin istuin hiljaa ja huomaamattomana pulpetissa.

Jokin on muuttunut. Selkeästi.

Kuudenkymmenen ihmisen edessä auditoriossa puhuminen ei ole mitenkään kamalaa, itse asiassa toivon pääseväni tekemään sitä. Ja mieluiten yksin enkä minkään ryhmän kanssa. Voisinpa jopa sanoa esiintyväni mielelläni. Mikähän ihmeellinen "katsokaa ja kuunnelkaa minua ja vain minua"-syndrooma minuun on oikein iskenyt? Minulle ei ole mikään ongelma korottaa ääntäni (reippaasti) kaikkien muiden yli jotta saan hälisevän ryhmän huomion itseeni ja voin sanoa sanottavani. Ennen se ei olisi ollut näin helppoa.

Tanssit ovat varmasti auttaneet tässä asiassa. En ole koskaan esiintynyt tanssiryhmän kanssa (olen aktiivisesti vältellyt sitä), mutta olen ollut apuopettajana alkeiskursseilla ja olen tottunut tavan harkoissakin olemaan sekä suuna päänä että jonkinsortin johtavana herrana (niin, tanssin useimmiten herrana).

Minulla ei tunnu tällä hetkellä olevan oikeastaan minkäänlaista itseni munaamisen pelkoa (siis mitä luokan edessä esiintymiseen tulee). Munaan taatusti, ei sillä, en vain pelkää sitä. Helpottaa kyllä esiintymistä. Reippaasti ja suoraselkäisesti kohti itsensä häpäisyä!

8 kommenttia:

Salla kirjoitti...

Ja samalla kaavalla mustakin tuli ope... Ja uskallan väittää et minä olin meistä se ujompi!

Yamaba kirjoitti...

Eikö ole mukavaa. Muistan kun menin pitämään ensimmäistä luentoani kauan sitten. En pystynyt nukkumaan edellisenä yönä juuri yhtään enkä antamaan tyttöystävänikään nukkua. Päivä piti lukea pornokirjaa, koska vain se vei ajatukset pois kammottavasta pelosta. Ja luento oli kamala. Yleisöä ei ollut edes paljoa, ja puolet heistäkään ei koskaan tullut enää seuraavalla kerralla.

Nykyään väkeä saleissa on yleensä paljon, ja heitä tulee luennoille kaupungiltakin, muuten vain kuuntelemaan, kyselemättä opintopisteitä. Vieläkin ennen luentojen alkua pelottaa, mutta niin pitääkin. Jos ei yhtään pelota, jää luennot lepsuiksi. Jokin on muuttunut.

Nan kirjoitti...

Kuulostaapa hyvältä :) Hyvä sinä! Helpottaa varmasti melkoisesti elämää se, että pystyy nauttimaan esiintymisestään ihmisten edessä :)

Hehkuvainen kirjoitti...

Salla: oispa kyllä hauskaa nähdä sut joskus töissä. Voisi meinaan olla jonkinlainen shokki, koska olet varmasti opettajan roolissa jossain määrin erilainen kuin mitä olen tottunut näkemään :D. Ihan perusopena en itseäni näe, mutta jonkinlainen pieni luennoitsija ja esitelmöijä minussa kyllä asuu.

Yamaba: on kyllä mukavaa :). Ja sen verran pitää tosiaan jännittää, että pysyy skarppina.

Nan: no helpottaa ainakin koulua. Ja varmasti myös elämää. Saapa nähdä onko tämä pysyvää vai onko minulla vain jokin tilapäinen mielenhäiriö :D.

Mie taas kirjoitti...

Yeah, sarvet tanassa vaan kohti tulevaa! ;-) Go Hehku go!

Hehkuvainen kirjoitti...

Näinpä. ;)

Ipo kirjoitti...

Kuulostaa suorastaan mahtavalta! Hyvä sinä!

Mulla on ollut päinvastainen kehityskulku (josta en lainkaan pidä). Olen muuttunut viime vuosina varsin araksi - kiitos päähän potkivan työelämän.

Mutta ehkäpä vielä joskus löydän taas kadonneen rohkeuteni jostakin... Pidä sä omastasi kiinni! :)

Hehkuvainen kirjoitti...

Hyvä minä :). Kyllä sinulle vielä rohkeus löytyy, olethan sellainen rohkea ihminen :).