29.7.2009

Juokse, Hehku, juokse


Huomenna taas reissuun. Johan tässä ehti pari päivää lojua kotona. Lähden loppuviikoksi synnyinkaupunkiini, sillä siellä on lauantaina tämän kesän toiset ja viimeiset häät. Olisi noita häitä kolmannet ja itse asiassa neljännetkin, mutta ne osuvat samalle viikonlopulle enkä ole menossa kumpiinkaan. Maanantaina oli yhdet polttarit, mutta suoraan sanottuna ketutti niin huolella että jätin ne väliin. Arvelin, että on parempi etten kiduta itseäni ja yritä väkisin pinnistää juhlamieltä pintaan (enkä mene pilaamaan toisten iloa kärttyilylläni). Niinpä otin rauhallisesti ja laitoin tiskialtaan alakaappiin hyllypaperin.

Kaapin karmeus on ärsyttänyt minua jo pitkään. Ei se hyllypaperi ihmeitä tee, mutta parantaa tilannetta kuitenkin jonkin verran. Jos tosissani remontoisin tätä kämppää, pistäisin laminaattilattiaa ja ikkunoita lukuunottamatta kaiken uusiksi. Mutta köyhänä vuokralaisena saan vain haaveilla kokonaan kaakeloidusta kylpyhuoneesta ja uudesta keittiöstä. Soitin vuokraemännälle siitä, että opiskelujen alettua pystyn maksamaan vuokrani vasta kun tuet ovat tulleet tilille (enkä siis silloin kuin vuokrasopimuksessa lukee). Siinä ei ollut mitään ongelmaa (niin kuin ei pitäisikään olla). Yritin äsken soittaa sossuun selvittääkseni pari asiaa, mutta tänään ei ollutkaan puhelinaikaa etuuskäsittelijälleni. Ehkäpä sitten myöhemmin.

Kellotin tänään itseäni lenkillä. En nopeutta, vaan saadakseni selville että millaisen osan lenkistäni kuljen hölkäten. Enpä kyllä kehtaa edes kertoa, että kuinka pienen osan kolmen vartin lenkistäni juoksin. Se on jo riittävän noloa, etten jaksa juosta koko lenkkkiä. En varmasti jaksaisi, vaikka kulkisin tasamaalla, puhumattakaan nyt siitä että maasto on kovastikin vaihtelevaa. Säälittävää, kyllä on säälittävää!

No, pitää muistaa että kaksi vuotta sitten en pystynyt tähänkään. Puolitoista vuotta sitten hölkkäsin vain alamäet, jos niitäkään. Ja sitten minua vaivasi se mystinen alavatsakipu, joka kyllä käytännössä esti kaikenlaisen reippaamman liikkumisen. Säännöllisten venyttelyiden ansiosta olen nyt päässyt hölköttelemään ihan ilman kipua, ja se on kyllä hienoa. Ja nythän minulla sitten on jokin aika, johon voin joskus myöhemmin verrata suorituksiani. Se ei ole varsinaisesti tarpeellista, koska ei minulla tässä ole mitään erityistä tavoitetta enkä kisaa edes itseni kanssa. Mutta voihan se olla mielenkiintoista, varsinkin jos huomaa kehittyneensä. Jos viitsin, voisin reissullani käydä radalla kokeilemassa, että jaksanko juosta kahtatoista minuuttia. Saisi senkin testattua.

Näin viime yönä unta juoksemisesta. Kuljin vieraassa maastossa, enkä ollut reitistäni aivan varma. Aurinko oli laskemassa, ja tiesin etten pääsisi kotiin ennen pimeää. Olin väsynyt, aivan tajuttoman väsynyt. Juuri sillä tavalla väsynyt, että meinaa itku päästä kun vielä kaiken hyvän päälle arvelee olevansa eksyksissä. Yksin eksyksissä, pimenevässä metsässä. Pois oli päästävä, mutta voimat eivät riittäneet. Juoksu oli tahmeaa ja raskasta. Kuljin kuin hidastettuna. Jalat maitohapoilla ja mielessä alati kasvava luovuttamisen meininki. Maasto muuttui aina vain hankalammaksi, kunnes vastassani oli kallio, joka kohosi edessäni lähes pystysuorana seinämänä. Yritin kiivetä sitä ylös, mutta en onnistunut. Itkua vääntäen ja hammasta purren yritin, sillä se oli ainoa tie. Heräsin, kun otteeni jälleen kerran irtosi kalliosta.

Uni kuvaa melko hyvin sitä, miltä tämä elämä välillä minusta tuntuu. Välillä todella tuntuu siltä, että voisin vain heittäytyä uupuneena maahan makaamaan ja antaa pimeyden laskeutua ylleni. Mutta sitten toisaalta: minua ei ole rakennettu luovuttamaan. En ehkä ole vahva, mutta olen kyllä hemmetin sitkeä!

Sitä paitsi osaan iloita pienistä asioista. Kuten siitä, että minulla on kaapissa mustikkapiirakkaa ja lainassa levyllinen Mustaa Kyytä.

2 kommenttia:

Salla kirjoitti...

Mennääks perjantaina vetäseen cooperit? Vai jo torstakina? ;)

Hehkuvainen kirjoitti...

No ei jessus, sää oot treenannu! En juokse sua vastaan paitti jos sää juokset kokovartalokapaloituna ja säkissä. Nih :D.