11.3.2009

Mikä ei tapa, se vahvistaa


Uskomatonta mutta totta: vuoden mittainen intensiivinen terapiajakso on loppusuoralla. Maaliskuu on viimeinen kokonainen kuukausi, huhtikuussa on enää kaksi tapaamista. Ja sitten se on siinä. No, emme aio lopettaa täysin seinään, vaan tarkoitus on sopia joitakin kontrollikäyntejä myöhemmäksi ajankohdaksi, mutta tämä jokaviikkoinen jutustelu olisi kai nyt pistettävä pakettiin. (Tai katsotaan nyt mitä se terapeutti vielä keksii pääni menoksi.)

Olenhan minä käynyt tuolla höpsöllä psykiatrilla jo vuodesta 2006 (onko siitä tosiaan niin kauan?!?), mutta alkuun kovin harvaan tahtiin. Se tuntui kyllä hyvältä, mutta riittämättömältä. Kun käyntejä oli kerran kuussa, tuntui siltä että kaikki aika vastaanotolla menee vain kuulumisien hätäiseen kertomiseen, eikä mihinkään asiaan ehditty tarttua kunnolla. Hoitokertojen väli oli aivan liian pitkä. Tunnetilat olivat ja menivät, ja joskus oli vaikeaa päästä käsiksi asiaan joka oli vaivannut kolme viikkoa sitten.

Tiiviimpi tahti on mahdollistanut asioiden intensiivisemmän käsittelyn. Psykiatri on pysynyt paremmin kärryillä tilanteestani ja minun on ollut helpompi prosessoida juttuja. Sitä uskaltaa paremmin jättäytyä tiettyyn tunnetilaan, kun tietää että samaa asiaa voidaan käsitellä jo viikon päästä. Olemme päässeet tässä vuoden aikana syvälle, ja minusta tuntuu että vihdoinkin poraudumme ytimeen.

Helppoahan tämä ei ole ollut. Kuoreni on ollut niin vahva, että sen murtaminen on tehnyt kipeää. Halu elää on ollut välillä vähissä. (Siitä huolimatta minulla ei ole juurikaan ollut halua kuolla.) Olen itkenyt ja tuntenut kaiken turhaksi. Olen möyrinyt pohjamudissa niin ahkerasti, että minulle kasvaa kohta kuraa suodattavat kidukset. Olen saanut erikoisia ja kamalan vaikeita kotitehtäviä, joiden kanssa on ollut pakko tapella jos on halunnut edistyä. Terapia on rankkaa kokopäivätyötä, ja monesti olen halunnut hieman lomaa itsestäni.

Vaan onhan tämä ollut välillä hauskaakin. Minusta tuntuu ettei psykiatrillani ole kaikki muumit laaksossa. Välillä hän heittää niin omituisia juttuja, ettei voi kuin nauraa. Uskon sen olevan vain ja ainoastaan hyödyksi. Ehkä yhteinen omituinen huumori on tehnyt hoitosuhteesta onnistuneen. Olen kovasti kiintynyt psykiatriini, mutta en ainakaan vielä tunne haikeutta. Olen (ainakin nyt) vahvasti sitä mieltä, että voin pärjätä ilman häntä. Varsin pätevä psykiatri, kun on tekemässä itsensä tarpeettomaksi.

Ja ne tulokset? Niitä on. On kovin vaikeaa arvioida itse omaa edistymistään, kun omia juttujaan katselee 24/7 ja lähietäisyydeltä. Mutta psykiatrini on ollut tyytyväinen edistymiseeni. Hän on mielissään siitä, että olen ottanut homman tosissani. No, motivaatio on aika korkealla kun kyseessä on kuitenkin ehyemmän elämän ja minäkuvan tavoittelu.

Parhaimman palautteen olen kuitenkin saanut ystäviltäni. He, jotka ovat tunteneet minut pitkään (tai riittävän hyvin vähän aikaa), ovat huomanneet muutoksen. En enää pyytele anteeksi olemassaoloani samaan tahtiin kuin aikaisemmin. Puheisiini on tullut itsevarmaa rohkeutta ja röyhkeyttä siinä määrin, että yllätän välillä itsenikin. Olen oppinut, että omat näkemykseni itsestäni ovat olleet vinoutuneita. Heikkoja hetkiä tulee tietenkin edelleen, mutta niiden vastapainoksi olen saanut vahvuutta. Olen löytänyt voiman sisältäni. Minusta tuntuu että nyt rakentuva pohja on vakaa ja vahva, ja sen päälle on hyvä kasata terve(empi) ja onnellinen elämä.

Ystäviä on kiittäminen paitsi palautteesta myös tuesta. Heidän kanssaan käydyt keskustelut ovat olleet vähintään yhtä arvokkaita kuin ammattilaisen apu. Ystäväni ovat lainanneet minulle silmiään, korviaan ja olkapäitään suorastaan häkellyttävän ihanasti. Kiitokset myös niille muutamille, jotka ovat satuttaneet minua. Ilman heitä en olisi joutunut kohtaamaan asioita, joita minun on ollut välttämätöntä kohdata. Mitä kipeämmin on lyöty, sitä suuremman askeleen olen ottanut henkisen kasvun tiellä.

Vaan eihän tämä tähän lopu. Työskentelytapa vaihtuu, mutta projekti taitaa olla koko elämän mittainen. Mikään terapia ei poista harmeja ja murheita, mutta opettaa suhtautumaan niihin vähemmän kuluttavalla tavalla. Tästä on hyvä jatkaa.

8 kommenttia:

Rippu kirjoitti...

Ihanaa, tuli tätä lukiessa todella hyvä olo. Valoit uskoa siihen, että elämä kantaa, kun ei pelkää tastella (ja vaikka välillä pelkääkin, niin taistelee siitä huolimatta). Minusta olet rohkea, rehellinen ja mielenkiintoinen tyyppi. Tsemppiä jatkossakin, me muut tullaan perässä :)

Omppu kirjoitti...

Hienoa! :)

Nan kirjoitti...

Oi, kun kuulostaa hyvältä ja rohkaisevalta :) Hyvä sinä :) Kyllä näitä kirjoituksiasi lukiessanikin tulee sellainen olo, että olet edistynyt. Toivottavasti tosiaan terapiasta luopuminen ei tunnu pahalta, vaan pystyt edelleen jatkamaan hyvin rakennetulla polullasi :)

Hehkuvainen kirjoitti...

Rippu: kovin nätisti sanottu, kiitos *blush*. Tunnelin päässä näkyy välillä valoa, eikä se ihan välttämättä olekaan juna niin kuin olen pelännyt. :)

Omppu: ^_^

Nan: on mukavaa, jos muutos parempaan näkyy riveiltä tai rivien välistä :).

Riepu kirjoitti...

Kuullosti kyllä niin vahvalta ja rohkaisevalta tekstiltä, että tuli itellekin rauhallinen ja hyvä olo. On mahtavaa lukea, että joku selviää vaikeista ajoista ja uskoo olevansa paljon viisaampi ja vahvempi. Niinä omina huonoina hetkeni voi luottaa siihen, että kyllä tämä vielä hyväksi kääntyy. Kaikkea hyvää sinulle! :)

Hehkuvainen kirjoitti...

No, mitään ikuista autuutta tässä ei ole saavutettu (ikävä kyllä). Mutta kyllä se tekee hyvää huomata että on silti jotenkin vahvempi kuin aikaisemmin. Kaikkea hyvää myös sinulle :)!

Avaruushiiri kirjoitti...

=^^=
*halaus*

Hehkuvainen kirjoitti...

*takaisin*