17.7.2018

Nyt sitä saa!


Satoa nimittäin. Helle kypsyttää asioita! Avomaankurkkuja (nimestään huolimatta kasvihuoneessa), kirsikkatomaatteja ja herneitäkin on päästy jo maistamaan.



16.7.2018

Taiteilijan opissa


Naapuritalon isännällä oli kvanttimekaniikkasivellin, jossa kaikki maailman värit olivat yhtäaikaa mahdollisia. Niinpä yhdellä siveltimenvedolla saattoi maalata minkä tahansa kuvan, jos siveltimen vain osasi ohjelmoida oikein. Lisäksi siveltimellä oli mahdollista kuvata kaikki mahdollisia ulottuvuuksia - siis mitä tahansa aikaa ja paikkaa nyt, ennen ja tulevaisuudessa.

Naapurin isäntä maalasi keskiaikaisen italialaisen kivitalon, ja astui sitten sen sisään. Minä tutkin siveltimen avulla 1920-luvulla otettua kuvaa pienestä hymyilevästä pojasta, ehkä seitsemän vanhasta. Kun kosketin siveltimellä pojan kasvoja, ne muuttuivat. Näin pojan kasvavan nuorukaiseksi ja sitten mieheksi. Näin hänen ilmeensä vaihtuvan naurusta itkuun ja itkusta nauruun. Lopulta hänen kasvonsa vakavoituivat, ja niistä kuvastui inhoa ja kauhua. Viimeinen ilme oli tuskansekainen irvistys, ja samalla tiesin miehen kuolleen toisessa maailmansodassa. Kasvot kuvassa jähmettyivät; hänen kohdallaan ei ollut tulevaisuutta.

12.7.2018

Terveiset Turusta


Mieheni ja minä emme useinkaan lomaile samaan aikaan. Tänä vuonna meillä kuitenkin on peräti viikon verran yhteistä lomaa, ja sen kunniaksi teimme kahden yön retken Turkuun. Airbnb-majapaikkamme oli ihanan puutalon ullakkohuoneisto todella lähellä rautatieasemaa.


Asunto oli persoonallinen (niin kuin ullakkohuoneistot usein ovat), siisti ja asiallisesti varusteltu. Televisiota tai wifiä ei ollut, mutta eipä niitä kaivattu: pingispöytä (!) ja radio riittivät hyvin iltaviihdykkeeksi. Eikä me paljoa majapaikassa oltukaan, vaan ravattiin museoissa. Museoissa valokuvaaminen on yleensä sallittua (ilman salamavaloa), mutta kuvien ottaminen on pääosin hyödytöntä (ainakin minun kamerallani/taidoillani) koska aina on joko liian pimeää tai joku lasi heijastelee pahasti tai muuten vain tulos on ihmeellistä suttua. Siitä huolimatta otin muistoksi joitakin räpsyjä.

Tiistaina kävimme Apteekkimuseossa ja Qwenselin talossa (ovat siis yksi ja sama kohde: Qwenselin talo on Turun vanhin säilynyt puutalo ja saman katon alta löytyy 1800-luvun apteekki). Täällä emme ehtineet opastetulle kierrokselle. Harmi, sillä näyttelystä olisi varmasti saanut paljon enemmän irti oppaan avulla. Museon henkilökunta oli kuitenkin reippaasti keskustelevaa ja niinpä saimme lisäinfoa kohteesta.

Apteekkimuseossa oli paljon, paljon hienoja purkkeja. Museovahdin mukaan näkymä on kuitenkin siinä mielessä valheellinen, että oikeassa toimivassa apteekissa olisi kuulemma ollut säännösten mukaan vain yhdenlaisia purkkeja. Nyt hyllyillä oli eri aikakausilta ja eri puolilta Suomea esimerkkejä käytössä olleista tavaroista ja siksi purkkien kirjo oli monimuotoinen.


Opimme sen, että menneen ajan säädökset koskivat paitsi purkkien ulkonäköä, myös niiden sijaintia hyllyillä. Meille kerrottiin, että tarkastajat kävivät apteekeissa joka vuosi, ja muiden asioiden ohella he tarkistivat että purkit ja purnukat ovat hyllyissä määrätyillä etäisyyksillä toisistaan. Tämä yhdenmukaisuus ja säännöllisyys kuulemma antoi asiakkaille turvallisen tunteen asianmukaisesti ja osaavasti hoidetusta apteekkarintoimesta.

Keskiviikkona suuntasimme ensimmäisenä Turun tuomiokirkkoon ja Tuomiokirkkomuseoon. Käyntimme jäi melko lyhyeksi, sillä olimme sopineet lounastreffit erään alkuasukkaan kanssa. Mutta ehdin kuitenkin vaikuttua kirkon suuruudesta ja seinistä huokuvasta historiasta. On helppoa kuvitella, että keskiajan rahvas on istunut penkissä jumalanpelossa ja toivonut rukouksiensa kohoavan korkeuksiin holvikaarien lailla.


Kirkolla olisi varmasti paljon tarinoita kerrottavanaan, mutta niihin on ehkä palattava joskus toiste. Lounaan jälkeen siirryimme historian ja nykytaiteen museoon eli kohteena oli Aboa Vetus & Ars Nova. Aboa Vetus on maan alta löydetty keskiaikainen kaupunginosa - ja erityisen hankala kuvattava. Kuvassa näkyy kasa kiviä ja tiiliä, mutta kyseessä on siis Luostarin jokikadun varrella sijainneiden kuuden talon kellarit ja niiden ympärille rakennettu Suomen ainoa arkeologinen museo.


Täällä pääsimme opastetulle kierrokselle, ja sitä suosittelen muillekin kävijöille. Toki omatoiminen tutustuminenkin onnistuu, sillä opasteet ja tekstit olivat hyviä. Pääsimme myös seuraamaan museon pihalla tapahtuvia arkeologisia kaivauksia ja jututtamaan arkeologia.

Nykytaiteen museossa näimme aidon Picasson ja Warholin, mutta minun kiinnostukseni kohteet ovat kauempana historiassa. Nykytaide ei yleensä puhuttele minua samaan tapaan kuin keskiaikaiset kivenkökkäreet, mutta yhden teoksen eteen olisin voinut jäädä hyvin pitkäksi aikaa: Petri Ala-Maunuksen No Man's Land oli mahtava, hypnotisoiva ja värikylläinen teos.

Aboa Vetus & Ars Nova oli hyvä kohde ja mittava kokonaisuus, josta löytyy varmasti jokaiselle jotain. Pienen tankkauksen jälkeen jaksoimme vielä köpötellä Turun taidemuseoon. Viipyilimme siellä klassikoiden äärellä hetken ja nyykähdimme kämpälle. Onnittelimme itseämme useaan otteeseen siitä, että valitsimme majoituksen niin loistavalta paikalta. Kaikki kohteemme olivat hyvän kävelymatkan päässä, ja sääkin sattui suosimaan kaupungissa vaeltelua.

Tänään kävimme vielä ennen junan lähtöä Luostarinmäen käsityöläismuseossa. Paikka ei kuulunut alkuperäiseen matkasuunnitelmaan, vaan valikoitui käyntikohteeksi aamiaisella. Aivan ihana paikka, ja harmi että meillä oli niin vähän aikaa tutkia sitä! Ehdottomasti uuden käynnin arvoinen, ja aikaa saa varata vaikka koko päivän.


Luostarinmäen yli 200 vuotta vanhat rakennukset sijaitsevat alkuperäisillä paikoillaan. Talot ja pihat kertovat elämästä 1700-1800 -luvuilla. Rakennuksiin on sisustettu koteja ja erilaisten käsityöläisten verstaita. Kesäisin verstailla myös työskennellään (siis oikeasti eikä näytellysti); tänään tapasimme kutojan, savenvalajan, kultasepän ja (kirjan)painajan.


Emme ehtineet nähdä puoliakaan alueen annista. Vaikka aikamme oli rajallinen, päätimme kuitenkin käydä opastetulla kierroksella. Näin saimme sopivaan tahtiin tutustua osaan taloista sen sijaan että olisimme juosseet puolihuolimattomasti koko alueen läpi. Opastus oli hyvä valinta senkin vuoksi, että eri taloissa ja pihoissa ei ole oikeastaan ollenkaan opastekylttejä tai tekstejä kertomassa tiloista.

Kaikin puolin onnistunut reissu ja aikamatka menneeseen.

1.7.2018

Mistä jaksaa innostua 400-vuotiaana?


Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään
Aula & Co 2018
Suomentanut Sarianna Silvonen

Kuinka aika pysäytetään ei nimestään huolimatta ole mindfulness-opas, vaan tarina miehestä jolla on erikoinen vaiva: hän vanhenee vuoden siinä missä toiset viisitoista. Tom (sitä nimeä hän useimmiten käyttää itsestään) on yli 400-vuotias.

Tom ei ole vaivansa kanssa aivan yksin. Maailmassa on muitakin, joiden kohtalona on siirtyä paikasta toiseen ja vaihtaa identiteettiä riittävän usein, ennen kuin muiden epäilykset heräävät.

"Kirjaudun Facebookiin. Olen luonut itselleni sivun. On epäilyttävämpää, jos jollakulla ei ole Facebook-sivua kuin jos on, joten ajatus sopi Hendrichillekin (jopa hänellä, tai sillä eläkkeelle jäänellä plastiikkakirurgilla, jota hän esittää, on sivu). Profiilin tiedot ovat tietenkin keksittyjä. Ohjelma ei edes salli antaa syntymävuodeksi vuotta 1581."

Kirja ei kerro aikamatkustamisesta, vaikka tekstissä liikutaankin menneisyydessä ja nykyajassa. Tom tai muut hänen kaltaisensa eivät kuitenkaan hypi ajassa. He menevät eteenpäin niin kuin me muutkin, mutta he eivät ikäänny samaan tahtiin. He elävät läpi kaikkien vuosikymmenten ja -satojen, ja se on välillä raskasta.

"Tulin ajatelleeksi, että ihmiset eivät eläneet sataa vuotta vanhemmiksi siitä syystä, etteivät he yksinkertaisesti pystyneet siihen. Tarkoitan psykologisesti. Veto vain jotenkin loppuu. Itseä ei riitä tarpeeksi pitkälle. Omaan mieleensä kyllästyy liikaa. Kyllästyy siihen, miten elämä toistaa itseään."

Erityisen vaikeaa on päästää irti ihmisistä. Tom on rakastunut kerran, satoja vuosia sitten. Tämä rakkaus on välillä Tomin ainoa syy jatkaa eteenpäin, ja toisinaan se repii hänet riekaleiksi. Eletty elämä palaa päätä vihlovana muistosärkynä ja kaipaus puristaa rintaa.

"Ajattelen usein sitä, mitä Hendrich sanoi minulle yli sata vuotta sitten asunnossaan New Yorkissa. 'Ensimmäinen sääntö on se, ettei saa rakastua', hän sanoi. 'On muitakin sääntöjä, mutta se on tärkein. Ei rakastumista. Ei rakastamista. Ei rakkaudesta haaveilemista. Jos pidät tästä kiinni, pärjäät luultavasti ihan hyvin.'"

Vaikka kirja ei olekaan meditaatio- tai ajanhallintaopas, se todella tuntuu pysäyttävän ajan. Teksti on hyvin jaoteltu ja mukaansatempaava. Ajantaju hämärtyy kun tarina vie lukijan mennessään.

On hyvä että Haig jää pohdiskelemaan filosofisia asioita, mutta ripottelee silti tekstiinsä kepeämpiäkin heittoja. Välillä tuntuu siltä että hän olisi voinut repiä enemmänkin huumoria irti tästä mehukkaasta asetelmasta, että tavallisten nykykuolevaisten joukossa kulkee ihminen 1500-luvulta.

Kirjan perustunnelma on alakuloinen, mutta ei masentava. Tekstin voi tulkita ottavan kantaa elämää ja kuolemaa suurempiin kysymyksiin, mutta aivan yhtä hyvin sen voi kokea yksinkertaisena rakkaustarinana. Etsivä löytää kirjasta useita tasoja ja teemoja, eikä mikään niistä ole toista huonompi.

Suosittelen ikäkriisistä kärsiville, kevyttä kesälukemista etsiville, rakkaustarinoiden ystäville sekä kaikille eskapismin harrastajille.

19.6.2018

Yöllinen lääkärikäynti


Naislääkäri pyysi minua sijaissynnyttäjäksi hevoselle. Edellinen kertani oli mennyt niin hyvin, että lääkäri oli valmis toiseen alkionsiirtoon. Epäröin, sillä en ollut varma kestäisinkö toista raskautta, vaikka se menisikin hyvin. Vielä enemmän minua kuitenkin mietitytti se, että kestäisinkö luopua toisesta kantamastani varsasta. Esikoiseni oli kaunis punaruunikko, ja muistin kipeästi sen pienen, samettisen turvan.

17.6.2018

Terveiset kasvihuoneesta


Kirsikkatomaatit kaartuvat jo kattoon. Kukkia ja raakileita on, mutta ei vielä mitään punaista. Avomaankurkut laskeutuvat kohti maata. Kasvihuoneessa on lämmintä, kosteaa ja vihreää.


24.5.2018

Torvisoittoa ja kahvikestit Suojeluskuntalaisille


Kun odottelin kirvesmiestä käymään, kaivoin keittiön lattian alta hiukan lisää lukemista vuodelta 1919.

Valkoiset joukot saivat Toijalan haltuunsa punaisilta huhtikuussa 1918, ja tapahtumaa juhlittiin suuresti vuotta myöhemmin. Toijalan Vapausjuhlaa on mainostettu etusivun kokoisella ilmoituksella Toijalan Sanomissa (nykyisin Akaan Seutu) 19.4.1919:


Lehden sisäsivuilla on kirjoitus "Muisteloita viimevuoden hirmupäiviltä Toijalassa". Lehdessä ei mainita kirjoittajaa, mutta kyseessä on ilmeisesti Toijalassa asunut liikemies Joonas Hyyrynen, jonka päiväkirjamerkintöjä RGJS & Co on koonnut. Lehteen teksti on päätynyt lähes samassa muodossa kuin se on päiväkirjassa ollut, ja siksi kirjoittaja on tunnistettavissa melkoisella varmuudella.

Se mikä oli punaisille suuri menetys, oli toisille pelastus. Lehtikirjoitus päättyy seuraavaan päiväkirjamerkintään:

"Huhtikuun 25 pnä. Pelastuksen päivä. Kello 3:een asti päivällä mitä epätoivoisin mielenjännitys. Kello 3 pelastus. [- -] Ei voi sanoin kuvata niitä tunteita, jotka mielen täyttivät, kun valkoisen armeijan sotilaat Toijalaan tulivat.

Koettakoon lukija ajatella olleensa ryövärien luolassa yhtään tietämättä siitä, mitä nuo villit ryövärit vielä tehnevät ja sitten kuin ihmeen kautta sieltä pelastuneensa, niin silloin voisi saada edes jonkinlaisen käsityksen niistä ilon tunteista, jotka ihmisen valtasivat valkoisien tänne tullessa."


22.5.2018

Sisällissodan kaikuja


Operaatio Uusi Keittiö on käynnistynyt. Olemme valinneet kaappien valmistajan ja suunnitelleet paljon asioita (hyvin suunniteltu on puoliksi tehty!). Tapettimalleja on tilattu syynäiltäväksi ja kaivoimme keittiön lattiaan kolon. Lattia oikaistaan ja lattialaudat vaihdetaan. Vielä emme tiedä kuka sen tekee ja missä vaiheessa tarkalleen, mutta saamme varmasti tarkempia tarjouksia kun arvioija pääsee kurkkaamaan lattian alle.


Vanhojen lautojen alta löytyi paikallislehti Ikaalisen (myöhemmin Pohjois-Satakunta) sivuja tammikuulta 1919. Toki olen tiedostanut asuvani vanhassa talossa, mutta tuntuu silti jotenkin villiltä, että nämä sanomalehdet laskettiin sahanpurujen päälle lähes sata vuotta sitten ja ne ovat maanneet niillä sijoillaan siitä asti.

Emme halua tuhota vanhaa, mutta toki purujen kunto täytyy tarkistaa kauttaaltaan sitten kun lattia avataan ja vaihdetaan. Haluan ehdottomasti että uusien lattialautojen alle jätetään näitä vanhoja lehtiä ja laitetaan muistoksi myös sanomalehti vuodelta 2018, jotta on sitten taas sadan vuoden päästä remontoijilla ihmeteltävää.


Olen tänä vuonna tutustunut monella tapaa vuoden 1918 tapahtumiin. Vaikka oma talomme on rakennettu vasta sodan jälkeen vuonna 1920, löytyi täältäkin nyt sitten kaikuja sisällissodasta. Tammikuussa 1919 on Ikaalinen-lehdessä julkaistu seuraava vahva mielipidekirjoitus (otsikko näkyy yllä olevassa kuvassa):

"Suojeluskuntalaisille ja muille rauhallisen yhteiskuntaelämän harrastajille!

Monin paikoin on vielä sangen paljon n. s. huligaani ainesta. Sitä tavataan varsinkin kasvavan nuorison keskellä. Vähitellen alkaa se tointua viime talvisesta iskusta ja sen synnyttämästä pelästyksestä. Julkisilla paikoilla, julkisissa tilaisuuksissa, iltamissa, kokouksissa, juhlissa y. m. sellaisissa tilaisuuksissa pyrkii se tuottamaan häiriötä ja kiusaa.

Meidän, yhteiskuntaa säilyttävien ainesten on ehdottomasti otettava asia vakavalta kannalta! Me emme saa sallia huligaanimaista esiintymistä missään vain harmitellen ja vaitiollen tai tyytyen ylimalkaisiin pyyntöihin ja huomautuksiin. Meidän täytyy pontevasti joka tilaisuudessa, missä se käy tarpeelliseksi, osottaa heille, että tuota ei sallita, että nyt ei heillä ole enää valta, vaan nyt täytyy heidän alistua hyvällä tai pahalla tunnollisten yhteiskunta ainesten tahdon alle.

Heidän täytyy oppia aikanaan ymmärtämään mitä heidän rauhaansa kuuluu, sillä muuten saamme heistä ikuisen kiusan. Tässä asiassa on pienikin leväperäisyys huonojen yhteiskunta ainesten ja huonojen tapojen valtaan pääsyn vahvistamista. Velttous ja väärä suvaitsevaisuus pois!

Yhteiskuntaelämän rappeutumisen vastustaja."

Mitähän aarteita tuolta lattian alta vielä löytyykään?

20.5.2018

Muistutus


Olen avoimesti ja häpeilemättä vanhanaikainen ihminen. Kirjoitan edelleen käsin kirjeitä ja käytän paperista seinä- ja taskukalenteria. Aiheutan ystävilleni ahdistusta sillä etten ole Facebookissa tai missään WhatsApp-ryhmässä. En ole edelleenkään ostanut ensimmäistäkään kosketusnäytöllistä puhelinta.

Minulla on käytössäni loistava Nokian 222. Sillä voi soittaa ja vastaanottaa puheluita, sekä lähettää ja vastaanottaa tekstiviestejä. Lisäksi se toimii backup-herätyskellona (en tosin ole koskaan oikeasti tarvinnut sitä kun varsinainen herätyskello on tähän asti aina riittänyt). Latausta puhelimeni tarvitsee suurin piirtein kerran viikossa.

Puhelimessani on muistaakseni jonkinlainen kalenteri- ja muistutustoiminto, mutta en käytä sitä koskaan. Kalenteri minulla on erikseen, ja oma muistinikin toimii vielä sen verran hyvin etten puhelimeen mitään kalenteria kaipaakaan. Muutaman kerran olen kaivannut erityistä muistutusta, ja silloin olen turvautunut hyväksi havaitsemaani kikkaan: kuminauhaan puhelimeni ympärillä.


(Onpas pölyinen puhelin!) Viimeksi käytin kuminauhaa kun minun piti muistaa sopia esimieheni kanssa yhden aamupäivän liukumasta (nuohooja tuli käymään ja sille piti olla avaamassa ovea). Olisin tietysti voinut laittaa sähköpostiakin, vaan enpä varmaan asiaa miettiessäni jaksanut avata konettani. Nopeammin kiepsautin kumpparin luurin ympärille ja se toimi loistavasti.

KISS.

19.5.2018

Mitä olen oppinut


Olen kasvanut kaupunkilaisena kerrostaloasunnossa. Menossa on vasta kolmas vuosi maan tasalla ja oman piha parissa, mutta olen kyllä jo tehnyt paljon huomioita ja oppinut asioita.

Ensinnäkin on ihan ok, että hyvällä kelillä vaikka vain seisoo pihalla, jos ei siellä muka muuta tekemistä ole.

Toisekseen tekemistä on keväällä yleensä niin paljon, että sisähommat (ja oikeastaan koko muu elämä myös) laiminlyödään täysin, ja sekin on ihan ok. Ei se puuhakkain aika kovin kauaa kestä kuitenkaan.

On ihan ok hiihdellä pihalla aamutakissa ihastelemassa talvesta selvinneitä kasveja ja toivottaa niille hyvää huomenta.

On ihan ok haista päivän päätteeksi aurinkorasvalta, hieltä, savulta ja ruohonleikkurin bensiiniltä.

Saviset housut, kumisaappaat ja puutarhahanskat kruunaavat vapaa-ajan asukokonaisuuden.

On ihan ok jos ei osaa tai onnistu kasvatushommissa. Epäonnistumiset heitetään kompostiin eivätkä ne mene hukkaan vaan kiertävät sieltä sitten takaisin pihalle.

Työvälineet on syytä olla kunnossa. Talikon avulla se komposti kääntyy paljon helpommin kuin lapiolla.

Ulko-ovea on ihan turha sulkea, jos ollaan kotona. Parasta on kun ovi avataan aamulla sepposen selälleen ja laitetaan kiinni sitten kun mennään nukkumaan.

On ihan ok, jos päivän puheenaihe ja suurin uutinen on se, että siilit on bongattu.