10.4.2020

Pojat eivät itke


Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945
WSOY 2013

"Sota ei säästä rohkeaa, vaan pelkurin."
- Anakreon (kreikkalainen runoilija, n. 570-500 eKr.)

Sen verran olen Anakreonin kanssa eri mieltä, että nähdäkseni sota ei säästä ketään. Kaikkiinhan se vaikuttaa, mutta eri tavalla eri ihmisiin. Ville Kivimäki on tehnyt aiheesta sekä englanninkielisen väitöskirjan että väitöskirjaan perustuvan suomenkielisen teoksen Murtuneet mielet, joka voitti Tieto-Finlandia-palkinnon vuonna 2013.

Varsin perusteellinen kirja käsittelee suomalaisten rintamamiesten psyykkisen kestämisen ja murtumisen syitä ja vaihtelua sekä sotapsykiatrian erilaisia suuntauksia ja hoitomuotoja toisen maailmansodan eri vaiheissa. Aihe ei ole helppo, sillä jo yksistään lähtökohta - psyykkinen häiriö - on vaikeasti määriteltävä asia:

"Osalle miehistä kehittyi selviä psyykkisiä oireita, osa kykeni tukahduttamaan ne, moni selvisi itse tilanteesta, mutta väkivallan kokemus saattoi nousta pintaan vasta sodan jälkeen painajaisina ja muina oireina. Suru, ahdistus, sääli ja häpeä eivät ole sairauksia vaan inhimillisiä tunteita. Missä kohden näitä kokemuksia ja niiden psyykkisiä seurauksia on syytä alkaa kutsua traumaattisiksi?"

Niinpä, rajanveto on varmasti vaikeaa. Vaikeaa se on, vaikka olisi asiaan oikein perehtynytkin. Kivimäen tutkimuksesta käy selvästi ilmi, etteivät lääkäritkään olleet aina samaa mieltä asiasta. Suomeen otettiin mallia saksalaisista lääkäreistä, ja moni kallistui sille kannalle että psyykkisetkin oireet olivat fyysisen vamman aiheuttamia:

"Ensimmäisen maailmansodan alkupuolella merkittävä saksalaisneurologi Hermann Oppenheim oli ajanut voimakkaasti teoriaa, jonka mukaan sotaneuroosien syynä oli räjähdysiskujen aiheuttama fyysinen hermovaurio. Ilmiötä oli pidettävä muiden haavoittumisten tapaan sotavammana, jonka uhriksi saattoi joutua kuka tahansa rintamamies. Näin ymmärrettynä sotaneurooseihin ei liittynyt moraalista paheksuntaa tai pelkuruusepäilyjä, eivätkä ne myöskään johtuneet sotilaan psyykkisestä poikkeavuudesta tai heikkoudesta."

Mutta ihan yhtä lailla kokeneet ja arvostetut lääkärit puolustivat tiukasti näkemystään siitä että kyseessä oli sisäsyntyinen ongelma, jonka sotatilanne vain laukaisi. 1940-luvulla lääketieteellinen näkemys sotaneurooseista oli potilaan kannalta lohduton:

"Sotaneuroosit nähtiin nyt yhä vähemmän varsinaisten rintamaelämysten synnyttämänä ilmiönä. Sen sijaan niiden väitettiin ilmentävän 'heikon aineksen' viallista, sairaalloista ja degeneroitunutta luonteenlaatua tai niitä pidettiin 'hysteerikkojen' näytösluontoisina oireina, joiden todellisena tavoitteena oli saada taloudellista hyötyä sotainvalidikorvausten muodossa."

Käsitys psyykkisestä sairaudesta ja vammasta oli 1940-luvulla erilainen kuin nykyään. Kivimäen tutkimuksesta käy ilmi, että diagnosointi oli kirjavaa ja tavoitteetkin ehkä vähän erilaisia kuin nykyään. Sotavuosien psykiatristen potilaiden hoidon päämääränä oli potilaan toimintakyvyn palauttaminen:

"Tuolloin mielenterveys oli karkeasti ottaen sama asia kuin kyky elättää itsensä, olla olematta haitaksi yhteiskunnalle ja täyttää kansalaisvelvollisuutensa. Työnteon lähes pyhä asema suomalaisessa kulttuurissa on käynyt tutkimuksissa hyvin vahvasti esille, ja suomalaisella miesihanteella on edelleenkin vahva kytkös kykyyn tehdä kovaa fyysistä työtä. Psykiatristen potilaiden omakohtainen halu päästä hyödylliseen työhön voidaan hyvin ymmärtää tätä kautta: työnteolla oli suuri henkilökohtainen merkitys horjuneen itsekunnioituksen palauttamisessa."

Talvi- ja jatkosodan aikana psykiatriseen hoitoon joutui noin 18 000 suomalaissotilasta. Se on suuri määrä ihmisiä, ja silti luultavasti vain murto-osa siitä määrästä, joka olisi kaivannut ja tarvinnut hoitoa ja apua. Kuten Kivimäki useaan otteeseen toteaa:

"Psykiatriseen hoitoon joutuivat käytännössä vain hyvin vakavista psyykkisistä oireista kärsineet suomalaissotilaat, joiden henkinen ja fyysinen toimintakyky oli mennyttä."

Kuka korvaa murtuneen mielen? Ei kukaan.

"Ikävä kyllä psyykkisten häiriöiden korvaamattomuuspäätöstä ei kuitenkaan perusteltu vain taloudellisilla syillä, vaan sen perustaksi esitettiin psykiatrisia selitysmalleja, jotka vierittivät syyn psyykkisistä häiriöistä uhriensa kontolle. Psyykkisten häiriöiden suhde sotapalvelukseen kiistettiin ja sen sijaan suosittiin teorioita, jotka liittivät häiriöihin moraalisen epäilyksen ja henkilökohtaisen epäonnistumisen häpeämerkin."

"Vuoden 1990 loppuun mennessä vain 146 suomalaisveteraania oli saanut myönteisen korvauspäätöksen voimakkaiden sota-aikaisten järkytysten ja niiden aiheuttamien pitkäaikaisten psyykkisten oireiden vuoksi (ilman fyysistä aivovammaa), minkä lisäksi joukolle sotavankeudessa olleita suomalaissotilaita oli erikseen myönnetty alennettuja korvauksia 'hermostollisista herkkyysoireista'. Korvattuihin tapauksiin nähden hylättyjen hakemusten määrä oli arviolta kolmin-nelinkertainen. Suomalaisveteraanien kynnys hakea korvauksia psyykkisistä syistä on selvästi ollut erittäin korkea."

No ei mikään ihme. Jos on syvälle kulttuuriin ja ihmisiin istutettu se ajatus, että sielullinen kärsimys johtuu siitä että olet ihmisenä vajavainen, niin eipä sitä kovin herkästi vaivojansa valita tai hae niihin apua. Jos joku onkin tohtinut apua ja korvausta pyytää, on pyyntö usein evätty sillä perusteella että vika on ihmisessä itsessään eikä rintamalla koetuissa kauhuissa. Avun sijaan moni on saanut vain kuulla olevansa itse syypää oireisiinsa. Voiko mielensä menettänyttä oikeastaan ikävämmin enää kohdella?

"Haluankin ilmaista mahdollisimman selvästi, että nykynäkökulmasta katsottuna psyykkisesti murtuneiden suomalaissotilaiden kohtelu sotavuosina oli yleensä ankaraa sekä paikoin yksiselitteisen brutaalia ja halventavaa. Se saattoi olla sitä myös tuolloisten käsitysten mukaan, esimerkiksi silloin kun hermotoipilaat pakotettiin Konrad von Baghin suunnittelemaan simputusohjelmaan, Cardiazol-shokkihoitoa käytettiin rankaisumielessä tai Yrjö K. Suominen leimasi 'sotaneurootikot' loisiksi ja miehen irvikuviksi."

Murtuneet mielet ei ole mitään kevyttä luettavaa. Lähdeviitteitä on vaikuttavat 987 kappaletta, ja yksistään pienellä präntillä painettu lähdeluettelo on 25 sivua pitkä. Teksti on kyllä ymmärrettävää, mutta paikoin sen verran akateemista, että välillä melkein tunsin istuvani sellaisella luennolla, jonka aikana voi vaipua koomaan (tiedän, että olette kaikki joskus elämässänne olleet sellaista esitystä kuuntelemassa ja tiedätte mitä tarkoitan).

Suosittelen silti kirjaa kaikille sotahistoriasta tai lääketieteen historiasta kiinnostuneille. Tutkiva, perusteellinen ja analyyttinen teksti on vakuuttavaa ja vaikuttavaa.

24.3.2020

Mikrotaukoauto seikkailee


Koko tiimini on siirtynyt etätöihin kotikonttoreille, joten mikrotaukoautokaan ei enää kierrä toimistolla. Sen sijaan se tuli ensin mukaani kotiin, ja on nyt lähtenyt omille seikkailuilleen. Lähetän tiimitovereilleni chatissa kuvia auton matkasta ja samalla tietysti muistutan pienten taukojen merkityksestä. Ensin auto ylitti kynnyksemme...


Yhtenä aamuna auto ihaili auringonnousua järven rannalla. Onneksi ei mennyt jäille, ei ne enää kanna kuplaakaan.


Sitten auto kävi kiipeämässä Kaukajärvellä suureen suojeltuun puuhun, jota myös Jumalan männyksi kutsutaan:


Tänään mikrotaukoautolle kävi köpösti liikenteessä. RIP hiiri.


Olkaahan te varovaisia liikkuessanne - ja muutenkin. Stay safe!

26.2.2020

Eeppistä seikkailua


Joskus on hyvä kokeilla uusia asioita. Minä päätin heittäytyä fantasiahahmoksi ja lähteä seikkailemaan kolmen kaverin kanssa tuntemattomille (ja varsin vihamielisille) seuduille.

Pelin nimi on Gloomhaven, ja yksistään pelilaatikon purkamiseen sai mukavasti kulumaan yhden illan. Pelkkiä hirviöitä on varmaan kolmekymmentä eri rotua ja kaikenlaista korttia ja kilkettä on niin paljon että samaan aikaan ei pöydälle mahdu:


Tämä on ensimmäinen lautapeli, jonka opettelemiseksi olen katsonut Youtube-videoita. Sääntökirjaa pitää selata jokaisella pelikerralla, ja eiköhän tässä vielä myöhemmin selviä (lisää) tapauksia joissa olemme pelanneet väärin. Tämä on myös ensimmäinen kampanjamuotoinen peli, jota olen koskaan pelannut. Jotkut ovat kuulemma läpäisseet pelin suunnilleen 50 skenaariolla. Meidän nykyisellä tahdillamme se tarkoittaisi sitä, että pääsisimme pelin loppuun vuodessa. Mutta koska emme varmaankaan pysty pelaamaan ihan joka viikko, tätä tahkotaan siis vielä pitkään, pitkään, pitkään...


Tässä eilisen verilöylyn jäljet. Ihan vielä ei ole jaksanut kerätä peliä pois pöydältä. Sujuuhan tuo syöminen lattiallakin.

23.2.2020

Zero f*cks given


Sarah Knight: Viis veisaamisen elämänmullistava taika
Art House Oy 2018
Alkuteos: The Life-Changing Magic of Not Giving a F*ck
Suomentanut Riie Heikkilä

Marie Kondo teki tavaroiden järjestämisestä taikaa, ja Sarah Knight inspiroitui tästä niin että kirjoitti kirjan henkisen painolastin siivoamisesta. Tai oikeastaan sen heivaamisesta helkattiin. Sarah Knight on varoittava tai loistava esimerkki siitä, kuinka viattomalta vaikuttava sukkalaatikon siivous johti irtisanoutumiseen ja bestsellerin kirjoittamiseen. Niin että kannattaa varoa sen järjestelyinnon kanssa, voi mennä koko elämä uusiksi jos pahasti lipsahtaa.

Knight on kehittänyt EnAioPyydelläAnteeksi-menetelmän. Sen idea on nerokkaan yksinkertainen:

1. Päätä ensin, mistä et piittaa
2. Viis veisaa

Niin helppoa se on, väittää Knight. Hänen kokemuksensa perusteella ne ihmiset, jotka viis veisaavat kaikesta, kuuluvat johonkin seuraavista ryhmistä: lapset, kusipäät ja valaistuneet. Knight on suunnannut tekstinsä aikuisille ja painottaa, että on tärkeää viis veisata olematta kusipää. Tähtäämme siis vaatimattomasti valaistuneiksi.

Kirjan avulla olisi tarkoitus päästä eroon ikävistä velvollisuuksista ja riippakivistä, häpeästä ja syyllisyydestä - ja käyttää näin säästynyt aika, energia ja raha niihin ihmisiin ja asioihin, jotka tekevät onnelliseksi.

Kirjailija on laatinut neljä ärsytyskategoriaa, jotka käy kirjassa läpi yksityiskohtaisesti esimerkkien avulla. Nämä kategoriat hän suosittelee käymään läpi seuraavassa järjestyksessä (helpoimmasta vaikeimpaan):

1. Asiat
2. Työ
3. Ystävät, tutut, tuntemattomat
4. Perhe

Työkaluiksi Knight antaa mielen roinaladon ja ärsytysbudjetin. Tarkoitus on käydä läpi mielen lato, joka on täynnä roinaa eli asioita joista sinun oletetaan piittaavan. Kun ne ärsytyskynnyksen ylittävät asiat (joista joko haluat piitata tai sitten et halua) on kategorisoitu, on aika laatia ärsytysbudjetti, jonka tarkoitus on selvittää että mihin ärsytyksen aiheeseen sinulla on varaa - eli aikaa, energiaa ja/tai rahaa tuhlattavana.

Kuulostaako hiukan sekavalta? Minusta ainakin kuulosti, enkä koe valaistuneeni. Kirja on humoristinen (tai ainakin yrittää olla, paikoin vähän vaivaannuttavasti) ja nopealukuinen, mutta se on myös kovin höttöinen. Teksti toistaa itseään: pari sataa sivua olisi voinut varmasti tiivistää tiukempaankin pakettiin menettämättä mitään olennaista (voi jopa olla että sanoma olisi siitä vain selkiytynyt). Kirjassa esitetyt esimerkkitapaukset ovat jotenkin häiritsevän amerikkalaisia ja uskallan jopa sanoa että naiiveja (minä viis veisaan siitä mitä muut tästä ajattelevat).

Kirja ei nyt ehkä kovin suuresti mullista sellaisen aikuisen ihmisen elämää, joka on jo tajunnut että aikuisuuden hieno puoli on nimenomaan se että saa valita hyvin monet asiat ihan itse. Toivon ettei kovin moni aikuinen esimerkiksi osallistu juhliin joihin ei oikeasti halua osallistua tai hengaa vapaa-ajalla sellaisten ihmisten kanssa joiden kanssa ei halua hengata, vaikka ei olisi koskaan kuullutkaan viis veisaamisen elämänmullistavasta taiasta.

Liekö ollut psykiatrini (tai joku muu viisas) joka joskus yli kymmenen vuotta sitten sanoi että "pakko ei ole ihmisen muuta kuin kuolla". Se on tasan ainoa aivan pakollinen asia, joka ihmisellä syntymän jälkeen on tehtävänä. Toki jos haluaa esimerkiksi elää itsenäistä aikuisen ihmisen elämää, on luultavasti pakko hiukan syödä, huolehtia terveydestään, opiskella ja tehdä töitä. Mutta mikään pakkohan ei ole.

Tähtäimessä ja hyvän elämän ytimessä on tasapaino. Tärkeintä on pysähtyä kysymään itseltään, että onko tämä asia josta haluan välittää. Onko tämä asia todella tärkeä? Jos ei ole, niin sitten voinee viis veisata siitä.

Viis veisaamisen elämänmullistava taika on aloittelijatason teos, joka voi olla hyödyksi niille jotka eivät vielä ole oivaltaneet että sinnikkäälle puhelinmyyjälle voi lyödä luurin korvaan tai että firman työajan ulkopuolelle sijoittuvat pikkujoulut voi jättää väliin jos ei kiinnosta osallistua niihin.

Itse kaipaisin ehkä vähän edistyneemmän tason vinkkejä. Olen kuitenkin raivannut jo kalenteristani pois kaiken turhan, harrastan minulle mieluisia asioita minulle tärkeiden ihmisten kanssa ja koen vain hyvin lieviä tunnontuskia siitä etten käy anoppilassa kuin suunnilleen kerran vuodessa. Sanoisin että asiat (ja ihmiset) ovat elämässäni aika hyvin tärkeysjärjestyksessä.

Työ on heikko kohtani. Viis veisaan siitä niin paljon kuin mahdollista, mutta välillä stressaan. Ärsyynnyn töissä asioista, joista ei oikeastaan tarvitsisi ärsyyntyä. Ärsyttävimmät ja stressaavimmat asiat ovat kuitenkin niitä, joita ei vain voi skipata (jos siis haluaa säilyttää työpaikkansa). Kyse ei ole nyt mistään jonninjoutavista kokouksista, joita Knight kirjassaan kehottaa välttelemään. Kyllä meillä jo ihan työnantajan puolestakin huolehditaan siitä, että palaverikäytännöt ovat järkeviä eikä turhia kokouksia pidetä.

Töissä minua eniten ärsyttää asiat, joille en voi mitään. (Jos voisin, eivät ne niin kovasti ärsyttäisikään.) En voi esimerkiksi sille mitään, että selkeistä ohjeista huolimatta asiakas toimittaa minulle vääränlaista aineistoa tai Kikka ei jaksa lukea sähköpostiani vaan tuhlaa meidän molempien aikaa vastaamalla mitä sattuu. En voi vaan todeta että "vitut, jätetäänpä tämä sitten näin", vaan tilanteet on selvitettävä ja saatettava päätökseen.

Joskus auttaa se, että tilanne menee jo niin absurdiksi että ärsytyksen sijaan alkaa naurattaa. Mutta haluaisin silti saavuttaa sellaisen neutraalin tilan, jossa voisin ihan zeninä todeta että edessä on seinä ja lähteä sitä sitten murtamaan pala palalta tyynesti enkä päätäni siihen puskien.

Koska hakemani vastaukset ja apu tuskin löytyy kevyestä kirjallisuudesta, olen ilmoittautunut työnantajani kustantamalle kurssille (jota myös työajalla käydään) jossa ei ehkä opetella viis veisaamaan, vaan hallitsemaan mieltä (minkä seurauksena toki viis veisaaminen voi helpottua). Oli miten oli, kurssi lupaa paljon eli...

* uusia keinoja selviytyä kiireessä ja paineen alla
* kykyä auttaa mieltä ja kehoa palautumaan ja jaksamaan paremmin
* parempaa keskittymiskykyä, ajan hallintaa ja muistia
* kykyä johtaa itseäni ja muita paineisessa työympäristössä
* taitoa helpottaa uupumusta tai ahdistusta
* taitoa käsitellä vaikeatkin asiat tai tilanteet tietoisesti
* kykyä kohdata toisia arvostavasti
* parempaa sosiaalista toimintakykyä
* ymmärrystä omasta kasvusta ja oppimisesta
* kohentunutta itsetuntemusta ja kokemusta elämänhallinnasta
* kykyä toimia autonomisesti ja itseään kunnioittavasti.

Huh huh, ei paha! Valaistuminen, here I come!

9.2.2020

Mörkö


Kävelin kaupungilla kohti Vastavirta-Klubia. Kaupunki oli harmaa ja täysin autio. Missään ei näkynyt ketään, ei jälkeäkään ihmisistä eikä eläimistä. Yksikään valo ei palanut. Ei valoja ikkunoissa, ei liikennevaloja, ei mainosvaloja. Oli liikkumatonta, hiljaista, kuollutta.

Minua pelotti ja jatkoin kulkuani. Astuin pimeyteen talojen välissä, paikkaan jonne pilvinen päivä ei luonut yhtään valoaan. Kuljin säkkipimeässä peläten törmääväni johonkin. Haroin käsilläni eteeni ja ympärilleni, lausuin ääneen lohdutusta itselleni: olen täällä iiihan yksin, täällä ei ole mitään eikä ketään...

Sitten vasen käteni osui johonkin. Ja aivan vasemman korvani juuressa se jokin kuiskasi:

- Mutta täällä olen MINÄ.

Heräsin säpsähtäen. Mies nukkui sikiunta vieressäni. Vasen käteni lepäsi ylläni olevan shaalin hapsuilla.

7.2.2020

Jos et lue kysymystä, älä anna vastausta


Ihan lyhyesti valitan töistä. Puhkun tänne, jotta saan tämän sisältäni ja pääsen viettämään rauhassa viikonloppua. Ottaa nimittäin tänään erityisesti päähän se, miten jotkut tuhlaavat kaikkien arvokasta työaikaa vastaamalla viesteihin niin etteivät ole selkeästikään lukeneet lähettäjän postia kunnolla. Tässä esimerkki elävästä elämästä:

Lähetin tänään samassa talossa työskentelevälle ihmiselle viestin:

"Hei!
Teen täällä tilin X tarkistusta. Huomasin, että tilille X on tehty teillä kirjaus yksikölle Y. Oletteko ennenkin käyttäneet yksikköä Y? Pitäisikö kirjauksen olla jollekin toiselle yksikölle, sillä tietääkseni yksikölle Y ei saisi olla tuolla tilillä mitään kirjauksia?

Ystävällisin terveisin,
Hehku Vainen"


Ja saan seuraavanlaisen vastauksen:

"Hei,

voitko korjata kirjauksen yksikölle Y? Jatkossa kirjaukset menee yksikölle Y.

Terveisin,
Kikka Kikkare"


Mitä vittua Kikka?!? En tosiaankaan "korjaa" kirjausta yksikölle Y, koska juuri kyseenalaistin koko yksikön käytön. En todellakaan halua että jatkossa kirjaukset menee yksikölle Y.

Ja ihanko tosiaan kuvittelit että tuolla vastauksella asia poistuisi minun pöydältäni? Ajattelitko että jätän asian sikseen, sainhan sentään vastauksen vaikka se olikin ihan hanurista? Ei, ei se niin mene. Jos et vastaa sähköpostiin kunnolla, Kikka, niin minä häiriköin sinua chatilla. Tai puhelimella. Tai minä tulen sinun työpisteellesi ja käyn asian kanssasi läpi vaikka tämä asia ei mielestäni ole palaverin arvoinen. Minä tulen ja teen sen, voit olla siitä varma.

Olisit voinut lukea viestini huolella, tarkistaa asian ja vastata kunnolla, niin asia olisi ollut pois päiväjärjestyksestä. Mutta sinä halusit heittäytyä hankalaksi, halusit että minä tulen sinun viereesi istumaan ja lukemaan kysymykseni sinulle ääneen. Halusit että tarkistamme yhdessä asian jonka olisit voinut tarkistaa itseksesi. Päätit vastata viestiini lukematta sitä, ja siksi minä tulen keskeyttämään sinun työsi enkä lähde vierestäsi ennen kuin saan vastauksen.

Kikkahan ei ole ainoa, joka toimii näin järjettömästi. Kyllä minulle ihan joka viikko tulee viestejä, joista selvästi näkee ettei lähettäjä ole lukenut minun viestiäni kunnolla. Se nyppii ihan vietävästi. Älkää te tehkö niin. Älkää olko niin inhottavia ihmisiä. Olkaa parempia.

1.2.2020

Julkaisu


Suunnittelutoimisto Tammikuu järjesti viime syksynä limerikkikilpailun, johon minäkin osallistuin. En voittanut kisaa, mutta limerikkini valittiin kuitenkin mukaan parhaista parhaimpiin eli antologiajulkaisuun. Sain tekijänkappaleeni tällä viikolla. Hauskaa!


Minulta kysyttiin haluanko limerikkini julkaistavan oikealla nimelläni vai kilpailussa käyttämälläni nimimerkillä. Valitsin julkaisun nimimerkillä, mikä osoittautuikin hyväksi päätökseksi, sillä kilpailuun oli osallistunut myös kokonimikaimani (!) ja hänen limerikkinsä on julkaistu hänen nimellään - tai siis minun nimelläni. Kuinka erikoinen sattuma!

Täällä blogissa voin julkaista kilpailuun lähettämäni limerikin, joka ei päässyt mukaan antologiaan. Se ei siis miellyttänyt arvoisaa tuomaristoa samalla tapaa kuin muut tuotokseni, mutta oli minun mielestäni hauska. Tässä siis teille malliksi julkaisukelvoton limerikki, noita julkaisukelpoisia saatte kirjakaupoista:

Oli kerran laiha mies Kiinasta,
joka ei tykännyt kovasta viimasta;
joutui kulkemaan tuulen mukana
ja olo oli jo hyvin tukala.
Hän osti ankkurin ja pääsi pois piinasta.

21.1.2020

Neilikoita


Ostin itselleni ihanan kukkakimpun. Miksi? Koska on loma. Koska tykkään kukkasista. Koska tykkään itsestäni ja haluan sanoa sen kukkasin.



19.1.2020

Kaiken hyvän alku ja juuri


Olen onnistunut pitämään hapanjuureni Vilman hengissä. Tällä kertaa otin leipoessa kuviakin niin että on todisteita työvaiheista. (Ei kovin kummoisia kuvia, mutta ehkä se nyt ei ole pääasia tässä.)

Leipomisaikataulu on muotoutunut nyt minulle ja juurelle sopivaksi. Aloitan perjantaiaamuna ruokkimalla juuren. Teen toisen ruokinnan perjantai-illalla. Lauantaiaamuna leipojaa odottaa sopivasti kupliva ja aktiivinen juuri:


Lauantaiaamuna sotken yhteen juuren, veden ja jauhot (kyseessä on 1:2:3 -leipä, jonka reseptin löysin täältä). Suolan lisään pinnalle. Tässä vaiheessa tuloksena on tahmainen ja hiukan surullisen näköinen sotku:


Sitten seuraa noin 4-6 tunnin mittainen lepo (taikinalle, ei leipojalle). Tämän ajan taikina istuskelee (kylmän) saunan lauteella lämminvesivaraajan tykönä ja käyn sitä suunnilleen puolen tunnin välein taittelemassa ja kääntelemässä. Lauantai-iltapäivänä taikina sitten näyttääkin jo mukavammalta, se on kohonnut reilusti ja siinä on jämäkkyyttä ja sitkoa:


Sitten pyöräytän taikinapallon pöydän kautta liinalla vuorattuun siivilään. Liinalla ja muovipussilla suojattuna leipä viettää seuraavat n. 18 tuntia jääkaappilämpötilassa (tähän vuodenaikaan siis kuistilla arkkupakastimen päällä):


Sunnuntaiaamuna lämmitän uunin valmiiksi ja kumoan taikinan siivilästä leipälapion virkaa toimittaville vanerinpalasille. Taikina on yön aikana kohonnut aikamoiseksi palloksi, mutta päästään siitä ilmat pihalle tekemällä pitkät ja melko syvät viillot leivän pintaan:


Leipä on kuumaan uuniin mennessään huolestuttavan litteän oloinen, mutta kohoilee uunissa vielä reippaasti. Puolen tunnin lämmittelyn jälkeen tuloksena on (yleensä) ihan esittelykelpoinen ja hyvältä tuoksuva leipä:


Sitten pitää malttaa antaa leivän jäähtyä kunnolla, ennen kuin sitä leikkaa. Vaikka ajatus lämpimästä leivästä on mukava, niin tämä leipä on kuitenkin mielestäni parhaimmillaan ehkä vasta paistoa seuraavana päivänä. Maistuu toki tuoreeltaankin erinomaiselta, pitkä odotus palkitaan; perjantaiaamuna kun aloittaa niin "jo" sunnuntai-iltapäivällä saa syödä!


16.1.2020

Tilinpäätös 2019


Olen melkein koko vuoden 2019 kirjannut kaikki kuluni exceliin. En aloittanut ihan vuoden alusta, joten data on vajaata, mutta antaa kyllä melkoisen tarkan kuvan siitä mihin minun rahani kuluvat. Minulla on excelissäni tarkat eurot ja vähän tarkemman tason kulukategoriatkin, mutta teille voisin antaa tällaisen suuntaa antavan esityksen. Kuva on jostain syystä tässä näkymässä hirveän suttuinen, mutta klikattaessa se näkyy selvästi. Ei jaksa säätää sen kanssa, olkoon mikä on.


Tässä vielä hiukan selitystä sisällöstä:

32 % säästäminen
Pitää sisällään säästötilille ja rahastoihin sijoitetut rahat. Ylivoimaisesti suurin kategoria. En ole mikään osakesijoittaja, pörssihai tai mikään muukaan sellainen, joka osaisi tehdä rahalla lisää rahaa. Mutta minä osaan laittaa rahaa jemmaan, ja olen iloinen siitä että minulla on mahdollisuus tehdä niin. Puskurirahastoa on hyvä olla.

26 % lainakulut
Jos lyhentäisin asuntolainaani normaaliin tahtiin, tämä osuus olisi paljon pienempi. Olen tehnyt paljon ylimääräisiä lyhennyksiä, siksi iso siivu piirakasta. Muuta velkaa ei ole. Sekä säästämissiivua että tätä palaa voi tarpeen tullen pienentää, liikkumavaraa siis on.

13 % terveydenhoito
Migreenin ja endometrioosin hoitaminen ei ole ilmaista. Tähän kategoriaan olen kirjannut kaikki lääkärikäynnit, laboratoriokokeet, lääkkeet, tutkimuskulut sekä myöskin migreenin hoitoon otetut hieronnat ja osteopatian. Olisi todella hienoa, jos tämä siivu olisi jatkossa pienempi, mutta pahoin pelkään että ei tämä terveys vanhenemisen myötä ainakaan parane.

9 % harrastukset ja viihde
Tässä palassa on mukana monenmoista. Kaikkea sellaista, mikä ei ole elämän kannalta aivan välttämätöntä, mutta on viihtyvyyden ja yleisen mielenterveyden kannalta tärkeää ja kivaa. Tässä on sekalaista sälää sisustamisesta puutarhanhoitoon ja parturikäynneistä askartelutarvikkeisiin. Iso osa vuoden 2019 viihdekuluista tuli mieheni ja minun yhteisistä 80-vuotisjuhlista (minä täytin 38 ja hän 42), jotka järjestimme keväällä.

8 % asumisen kulut
Tässä luvussa on mukana perusasumisen kulut eli vesimaksut, sähkömaksut, vastikkeet, remontointi ja kodin huolto (esim. siivoustarvikkeet, vaihtolamput, vessapaperit). Meillä on todella pienet asumiskustannukset, ja on muistettava että minulla on mies puolittamassa niitä. Näissä laskelmissa on siis vain minun kuluni, ei molempien. Asumisen kulut tulevat kasvamaan alkaneena vuonna roimasti, sillä tonttivuokramme suunnilleen kahdeksankertaistuu (!!) toukokuun alussa. Säästäminen jää siis jatkossa vähemmälle ja asumisen kulut nousevat.

8 % ruoka
Kaaviossa ruoka on sama luku kuin asumisen kulut, mutta kaavion luvut on pyöristetty. Ruoan osuus on hiukan alle 8 % kokonaiskustannuksista. Mitä tähän voi sanoa? Olen pieniruokainen, enkä syö ulkona. Töissäkin syön aina omia eväitä. Tässä luvussa on sekä "oikea ruoka" että kaikki herkut ja karkit sekä ystävien kanssa kahvilla käynnit.

4 % muut tarpeelliset
Kaikkein pienin siivu menee muuhun sekalaiseen tarpeelliseen, kuten vakuutusmaksuihin, pukeutumiseen, puhelin- ja nettikuluihin, bussikorttiin, taksi- ja junamatkoihin ja työttömyyskassan jäsenmaksuun. Huomioitavaa on, että tässä kategoriassa on kaikki vaateostokseni, niitä ei siis ole viihdeosiossa. Tässä on myös kaikki matkustamiskuluni. Voidaan siis ehkä päätellä että en shoppaile vaatteita enkä juurikaan matkusta.

Alkanut vuosi tulee varmasti olemaan erilainen juurikin tuon mainitsemani tonttivuokran korotuksen vuoksi. Aion edelleen myös satsata puutarhassa puuhailuun, vaikka se kovasti välillä kustantaakin. Yritän pitää jatkossakin kulutuksen pääpainon säästämisessä, mutta vuoden päästähän se sitten vasta nähdään että kuinka kävi.