Naisen logiikkaa

Verta, luita, hampaita!

2012-01-26T10:10:00.000+02:00

No ei sentään niitä luita. Paitsi hammasluuta. Tänään minulta vietiin viimeinen viisaudenhammas. Kun kolme muuta poistettiin vuosia sitten, kuvittelin ettei neljäs viisuri koskaan tule näyttäytymään. Röntgenkuvassa näkyi selvästi kuinka se oli syvällä ikenessä 90 asteen kulmassa muihin hampaisiin nähden. Mutta niin se vain vuosien saatossa kääntyi ja puski itseään kohti päivänvaloa, niin että poistettavahan se oli.

Ja nyt olikin juuri oikea aika tehdä se: uudessa röntgenkuvassa näkyi pieni alkava tulehdus viisurin kyljessä. Se olisi myöhemmin levinnyt laajemmalle ja aiheuttanut ongelmia, jotka olisivat haitanneet poistoa (ja elämää muutenkin.)

Alunperin suunnitelma oli, että röntgenkuva otetaan 8:15 ja leikkaus on 9:15. Mutta lääkäri ottikin minut käsittelyyn heti kuvan ottamisen jälkeen, ja niinpä koko prosessi oli ohi puolessa tunnissa. Hyvä niin, eipä tarvinnut odotella.

Ei se edes tikkejä laittanut, kaivoi vain hampaan esiin, repi sen irti ja sanoi että se oli sitten siinä. Eikä tuntunut missään. Oli nopea ja näppärä lääkäri, hyvä hyvä. Tunto alkaa hiljalleen palailla, saapa nähdä tarvitseeko ottaa särkylääkettä ollenkaan. Inhottavintahan tässä on tämä veren syljeskely. Tämän päivän olen poissa töistä ja otan rauhallisesti.

Sain hampaan mukaan hammaskeijua varten. Tosin en taida sitä keijulle antaa, kun siinä on harvinainen kiillehelmi. Hampaan kyljessä tosiaan nököttää ihan aito itse kasvatettu helmi! (Varoituksen sana: tämä saattaa hyvinkin päätyä huomenna kuvablogiin.)

Mutta sitten se spooky juttu. Makoilin siinä tuolissa tuppoa purren ja lääkäri tarkasteli juuri poistamaansa hammastani. Sitten se kysyi: "onkos sinulla ollut teini-iässä akne?" Mjuu, vastasin tuppo suussani. "Ja sitä on pari kuukautta lääkittykin?", jatkoi lääkäri. Mjuu, mistäs herra lääkäri sen voi tietää?

Roaccutan on kuulkaa niin kova myrkky, että se on värjännyt kasvuvaiheessa olleeseen hampaaseen selvän raidan! Siis ihan ikenen sisällä piilossa kasvaneeseen hampaaseen! Hammaslääkäri näki ja tiesi elämäni käännekohdan vain katsomalla hammastani. Se jos mikä on pelottavaa.

Viikon jutut

2012-01-22T19:38:00.001+02:00

Viikon sarjaprojekti oli The Prisoner, jonka kolme viimeistä jaksoa saimme maanantaina katsottua Alitsan ja Siippansa kanssa. En ole ihan varma pidinkö sarjasta vai en. Se oli omituinen ja paikoin aika vaikeaa seurattavaa takautumien, kuvitelmien ja aikahyppelyiden vuoksi. Näyttelijät olivat kyllä hyviä, siitä pisteet sarjalle. Ja jotain oudosti koukuttavaa siinä kaikessa omituisuudessa oli; jokseenkin loogisena otuksena halusin nähdä kaiken ja yrittää ymmärtää. En ole varma ymmärsinkö.

Viikon elokuva oli sunnuntaipiirretyn virkaa toimittanut The Crimson Pirate. Arrrr! Kerrassaan mainio seikkailupätkä, ymmärrän kyllä miksi mies on tähän lapsena ihastunut. Kuka kymmenvuotias poika ei tykkäisi nokkelista ja koheltavista merirosvoista, joille sattuu ja tapahtuu?

Elokuvassa elämä on yhtä seikkailua eikä merirosvon duuni ollenkaan hullumpaa. Joskus voi taistelun tuoksinassa puujalka jäädä onnettomasti kiinni laivan kannen ritilään tai tukka vähän kärvähtää tiedemiehen tehdessä kokeitaan, mutta sitten kiikutaan taas jo uljaan purjelaivan naruissa ja voitetaan kaikki kunnon nyrkkitappelussa. Tämä on se aito ja alkuperäinen merirosvoelokuva, Pirates of the Caribbean on pelkkä kalpea kopio!

Viikon onnistumiset on koettu keittiön puolella. Leivoin eilen ihan onnistuneita sienipasteijoita, tänään uunista tuli mehevää vuokaleipää ja kenties tuotekehittelynsä huipun saavuttanutta pizzaa. Koska minä en voi syödä tomaattia, on pizza ollut poissa ruokalistoilta pitkään. Mies tutustutti minut pizzaan, jossa tomaattisose on korvattu ranskankermalla, enkä tomaattiversiota enää kaipaakaan.

Viikon ärsytys on pyyhkeet, tai oikeastaan niiden kiinnityslenkit. Joko niitä ei ole ollenkaan, tai ne irtoilevat tai ovat kiinni väärällä (=lyhyellä) sivulla. Viikon ärsytykseksi voisi myös listata liian usein kipuilevan pään, mutta ajattelin etten nyt suo sille kovinkaan montaa ajatusta.

Töissä viikon puheenaiheena on ollut laittautuminen. Pomon tytär meni lauantaina naimisiin, joten eukot ovat koko viikon kohkanneet kynsistään, ripsistään, hiuksistaan ja puvuistaan. "Ai sulla on ihan tavalliset geelikynnet, mulla on silkkikuitupidennykset!" "Mä meen tänään ripsien laittoon, onneksi kokeilin ajoissa pukua niin ehdin ostaa uuden kun en mahtunutkaan entiseen!" Toivon että voimme ensi viikolla puhua jo jostain muusta. (Not likely.)

Perästä kuuluu

2012-01-19T19:05:00.000+02:00

Luin naistenlehdestä, että ihminen pieraisee keskimäärin 15 kertaa päivässä. Usein pieru tulee huomaamattomasti ulostamisen yhteydessä. Minulla on pari päivää pörissyt mahassa siihen malliin, että meinaa uloste tulla huomaamatta pieraisun yhteydessä. Mitähän teen väärin?

Ehkä olen saanut jonkun suolen sijoiltaan. Ostin nimittäin sellaisen 1,2 kiloa painavan hulavanteen ja olen sitä nyt jonkin verran pyöritellyt. Ajattelin että siitä olisi apua vyötärön katoamisen ehkäisyssä. Kyllä sillä jotain vaikutusta on, varmasti. On meinaan aivan tappovehjes! Hirveä möykytin! Pakkauksessa luki, että gentle massage. Juu ei.

Otti silti enemmän vatsalihaksiin se, kun katsoin miehen hulailua - tai siis hulailuyritystä. Nauroin vedet silmissä ja ihan kippurassa. Siinä on kyllä takuuvarma piristäjä, jos joskus ahdistaa ihan kamalasti. Kiitos, kulta! <3

Voihan olla, että vatsani yrittää nyt jotain stressiärtyilyä. En tosin tunne olevani mitenkään erityisesti stressaantunut. Töissä on niin kamala kiire, että olen siirtynyt paniikkivaiheesta hälläväliin; kun paperipino työpöydällä kasvaa epätodellisen suureksi, siitä ei enää jaksa edes välittää. Paperi kerrallaan, niin kuin aina.

Ensi viikolla minulla on torstaina vapaapäivä = viisurinpoistoleikkaus. Heti ensimmäisenä aamulla röntgenkuvaan ja toiseksi aamulla leikkaukseen. Minut leikkaa suu- ja leukakirurgian erikoishammaslääkäri = luultavasti kallis mies. Lompakkoni ja leukani vuoksi toivon, etten vie hampaani kanssa kovinkaan kauaa lääkärin aikaa. Ajattelin pitää loppupäivän vapaata, vaikka kai ne työt sujuisivat verta syljeskellenkin.

Kyllähän tämä elämä nyt meinaa väkisin olla pelkkää työtä ja nukkumista (yritän välttää töissä nukkumista, vaikka se säästäisi aikaa). Mukavaa, että viikonlopulle ei ole mitään suuria suunnitelmia.

Less is more?

2012-01-15T18:06:00.000+02:00

Olen jo pitkään käyttänyt Santen hennaväriä hiusteni värjäämiseen, ja olenkin ollut erittäin tyytyväinen. Moittimista ei värissä ole edelleenkään, aloinpa vaan ihmetellä viimeksi ostamani paketin sisältöä.

Vasemmalla vanha, oikealla uusi. Paketin ulkonäköä on näköjään muokattu. Hyvin vähän, mutta silti. Huomattavasti dramaattisemmin on muuttunut paketin pohjassa näkyvä ainesosaluettelo - siitä on kadonnut suurin osa!

Yllä uusi, alla vanha. Kuvaa saa kyllä klikattua suuremmaksi, mutta kirjoitanpa tähänkin sisällöt selvennykseksi.

Vanha INCI: hydrolysoitu vehnäproteiini, merileväjohdannainen, [+/- henna, senna, saksanpähkinänkuorijauhe, indigo, raparperi, ratania, kahvi, kurkuma, punajuuri].

Uusi INCI: hennanlehtijauhe, merileväjohdannainen, hydrolysoitu vehnäproteiini.

Mihin hävisivät punajuuri, kahvi ja muut? Oliko niitä vanhassakaan tuotteessa, kun listassa on mystinen merkintä +/-? Oletan, että vanhassa värissä oli muutakin kuin hennaa. Olen käyttänyt sitä juuri sen takia, että väri ei ole ollut ihan niin oranssi kuin pelkällä hennalla värjätessä, vaan hiukan syvemmän punainen. Ja entäs nyt tämä uusi väri?

Hankala sanoa. Hennalla värjätessä tulos voi muutenkin hiukan vaihdella kasvierästä riippuen, joten tämä voi mennä ihan luonnollisen vaihtelun piikkiin, mutta sanoisin silti että tästä puuttuu nyt se syvyys. Oranssia on. Ei paha, en sillä sano, ei vaan ehkä ihan sitä mitä tilasin.

Tuotteen hintahan ei ollut pudonnut lainkaan, vaikka ainesosissa onkin säästelty. Kumma juttu! Jotenkin jäi tästä nyt pieni kusetuksen maku suuhun (yök). Jos tässä uudessa pakkauksessa nyt tosiaan on vain hennaa ja sidosaineita, harkitsen vakaasti vaihtamista toiseen ja puolet halvempaan merkkiin.

Muovit talteen (tai ainakin syyniin)

2012-01-13T20:43:00.002+02:00

Vuodenvaihteessa Pirkanmaan Jätehuolto aloitti kahdeksan kuukautta kestävän muovinkeräyskokeilun. Jätettä ei ilmeisesti edelleenkään tässä vaiheessa ainakaan kokonaisuudessaan hyödynnetä, vaan kerätään ja analysoidaan.

"Ekopistepilotissa kerätään tietoa ja kokemusta keräysmenettelyistä, kustannuksista, pakkausten laadusta sekä hyödyntämismahdollisuuksista."

Hieno homma, mutta mitähän kerätylle, tarkastetulle ja analysoidulle muovijätteelle sitten tosiaan tapahtuu? Viedäänkö muovit kuitenkin lopulta kaatopaikalle, kun tällä seudulla ei (vielä) ole jätteenpolttolaitosta joka energiajätteen voisi vastaanottaa?

Meni minne meni, me halusimme kuitenkin osallistua pilottiin, kun yksi keräyspisteistäkin osui sopivasti matkan varrelle. Tätä on kaivattu, enkä tainnut olla ainoa: keräyslaatikko oli viikossa täyttynyt ääriään myöten.

Toivottavasti kokeilu onnistuu ja tuottaa sellaista tietoa, josta on oikeasti hyötyä tulevaisuuden kierrätysjuttuja suunniteltaessa. Me kannamme muovimme kekoon!

Tekemisissä viranomaisten kanssa

2012-01-08T16:55:00.000+02:00

Tein ihan periaatteesta netissä rikosilmoituksen kamerani varastamisesta. Siitä tuli sitten postissa kopio kotiin, ja huomasin työllistäneeni kolmea poliisia. Paperiin oli hienosti merkitty erikseen tutkinnanjohtaja ja peräti kaksi tutkijaa (joista toinen oli ilmoitukseni vastaanottanut ja käsitellyt).

Kyllä melkein hävettää. On niillä varmaan muutakin tekemistä kuin omaa tyhmyyttään kameransa menettäneiden ihmisten ilmoitusten käsitteleminen. Eikäpä tuosta mitään hyötyä varsinaisesti ollut, en minä sitä kameraa enää takaisin saa. Mutta tulipahan kokeiltua (siis rikosilmoituksen tekemistä).

Meinasin myös uuden työsopimuksen (huhtikuun loppuun asti täyspäiväinen) kunniaksi tilata uuden verokortin netistä. Vuoden 2010 tietoihin perustuva ennakonpidätysprosentti kun on auttamatta liian pieni, ja vaikka alkaneen vuoden tuloja on mahdotonta tietää tarkasti, on kuitenkin kivampi maksaa hiukan liikaa veroja kuin aivan liian vähän. No, näpyttelin sitten pankkitunnisteeni Verohallinnon verokorttipalveluun, ja sieltäpä lävähti silmille seuraava viesti: "palvelun käyttäminen on mahdotonta, koska Verohallinnon tietojen mukaan sinulle ei ole aiemmin tehty verokorttia".

Öm... Mikähän taho minulle on joka vuosi lähettänyt lapun, jossa lukee että verokortti? Kyllä minä aina työnantajalle olen jonkun lipukkeen vienyt, onkohan sitten ollut kauppalista kun verokorttia minulla ei ilmeisesti olekaan ollut. No, puhelimitse sain sitten tilattua uuden kortin (mutta en saanut selitystä sille miksei netissä tilaaminen onnistunut). Nyt on sitten pidätysprosenttikin suurempi - niin että uuden sopimuksen myötä tullut palkankorotus ei näy eikä tunnu missään. Tää on niin tätä.

Vaaliviranomaisetkin laittoivat postia. Presidentinvaalit ovatkin jo ihan kohta, ja pitäisi se ehdokas päättää. No, oikeasti olen kyllä jo hetken tiennyt ketä äänestän. Ja selvää on se, että kun oikeus on, niin äänestän. Jännää on ainoastaan se, että ehdinkö tällä kertaa ennakkoäänestykseen vai jättäisikö suosiolla ihan viralliseen vaalipäivään saakka. Joko sinulla on oma ehdokas selvillä? Jos ei, saattaa Helsingin sanomien vaalikone auttaa.

Muuten en ole politiikkaa seurannut sen enempää kuin ennenkään, enkä vaalikampanjoitakaan. Mutta se on sanottava, että ainakin Haavistolta näyttää löytyvän kykyä nauraa itselleen. Muuten ei tämä Pertti Jarlan strippi olisi kampanjassa mukana...

Lahjontaa osa 3

2012-01-05T21:24:00.003+02:00

Vaikka neulerintamalla olikin hiljaista jouluna, kortteja värkkäsin sitten sitäkin enemmän. Tässä joitakin näytekappaleita.

Piltti-purkin kannen avulla tapetinpaloista syntyi helposti ympyröitä, jotka ovat siis olevinaan kuusenkoristepalloja. Ääriviivatarra-arkista palloille sai narutkin. Yksinkertainen on kaunista, tycker jag. Sain siskolta jonain vuonna samantyylisen kortin, ja apinoin ideaa.

Kohokuvioitu tapetti sopi mielestäni oikein kivasti tähän, vaikkei nyt kovin jouluisen väristä ollutkaan. Joulutervehdyksiä lähti viemään myös lumiukkojen joukko. Siitä on kiittäminen ystävääni, joka lainasi lumiukkoleimasintaan.

Kiitos myös toiselle kaverilleni, joka lainasi vinkeää askarteluvekotintaan; sen avulla tavallinen kopiopaperini muuttui hauskaksi nyppypaperiksi. Kaikkea ne keksiikin! Erityisen tyytyväinen olen tekemiini vahasydänkortteihin:

Sydämet on tehty huoneilmassa kovettuvasta askartelumassasta. Tein massasta ensin levyn, sitten tein siihen leimasimen avulla koukerokuvion ja viimeiseksi painoin pienellä piparimuotilla sydämen. Tai okei, aivan viimeiseksi tein reiän ripustuslankaa varten. Massaa on vielä jäljellä iso köntti, mutta se on jo niin vanhaa että meinaa väkisin kuivua käyttökelvottomaksi. Ihmeen monta vuotta se onkin pakkauksessaan säilynyt edes jotenkin hyödynnettävässä kunnossa...

Lahjontaa osa 2

2012-01-02T19:49:00.002+02:00

Täksi jouluksi valmistui ihmeen vähän neuleita. Jotain sentään, kun oikein erikseen toivottiin. Tilauslahjana (eli en antanut itse lahjaksi vaan tein tilauksesta lahjaksi) valmistui miehen lapaset, pienen tytön lapaset ja samaisen tytön sukat.

Toivelankoina olivat raidallinen ja pinkki 7 veljestä, ja nehän ovatkin kivat sekä yhdessä että erikseen. Lähinnä itselle muistiin: puikot 3,5 mm, isot lapaset 72 g, pienet lapaset 41 g ja pienet sukat 66 g.

Samaan osoitteeseen lähti sitten kämmekkäät, jottei ranteita niin palelisi. Tässä mallina omat kädet.

Ohje on oma, tekohetkellä luotu. Lankana uskoakseni Isoveli (43 g) ja puikot 4,5 mm.

Tilaustöistä jäi lankaa oikein mukavasti. Raidallisesta langasta tein itselleni peruspipon. Raitalanka sai kaverikseen pinkkiä kun tein ystävän muksulle pikkiriikkiset sukat. Näitä en ehtinyt punnitakaan, kun menivät pakettiin niin vikkelästi.

Mies toivoi joululahjaksi pipoa, ja saikin sellaisen - hieman myöhässä tosin. Tein valkoisen Jacques Cousteau -pipon, mutta en ole siihen oikein tyytyväinen. Muuten tosi kiva, mutta se tahtoo vähän nousta päälaelta hiipaksi. Täytyisi siis kaventaa hiukan reilummin kuin ohjeessa. Saapi nähdä missä välissä jaksan asian korjata, vai sanonko vaan miehelle että vetää pipon tiukemmin päähänsä.

Kuinkas sitten kävikään...?

2012-01-01T15:55:00.003+02:00

Noin vuosi sitten lupasin, etten osta vuonna 2011 mitään turhaa. Lisäksi päätin, että hankkimieni kestohyödykkeiden vastineeksi luovun jostain minulla jo olevasta tavarasta. Tarkoituksena oli siis sekä pienentää kulutusta että seuloa varastoista pois hyödyttömät tavarat. Nyt on aika katsoa, kuinka tässä projektissa onnistuin.

Vuoden 2011 loppupuolellekin tuli hankintoja. Ostin villa(sekoite)kankaisen hameen, muovisen saippua-alustan ja housut, joiden alle mahtuu kalsaritkin. Lisäksi ostin kameran, mutta sen hankinnan kumoaa edellisen kuvaimen traaginen menettäminen.

Poistopuolella olen ollut reipas: hame, CD-levy, kahdet sukat, puhki kuluneet alushousut, toppi, hihakkeet, kirja, mortteli, kaksi koriste-esinettä ja vanhan kameran rikkinäinen suojapussi.

En ole oikein varma pitäisikö kihlasormus laskea hankinnaksi. Mies sen maksoi, joten oikeastaan se on lahja häneltä eikä lahjoja lasketa. Lisäksi olen pyrkinyt muutenkin pitämään lukua lähinnä omista tavaroistani. Mies on kuluneen vuoden aikana ostanut niin monta kirjaa, levyä, peliä ja pienelektroniikkahärpäkettä, etten kertakaikkiaan ole pysynyt laskuissa mukana. On hän kyllä tehnyt ihan kiitettävää siivoustakin; vaatekaapista ja elokuvahyllystä on hävinnyt ihan mukavasti tavaraa. No, ehkäpä laitan kihlasormuksen silti omaan hankintalistaani, sillä on todennäköistä että unohdan siitä kuitenkin jonkun muun asian.

Kun siis lasketaan edellisiin saldoihin nämä neljä hankintaa ja 12 poistoa, on vuoden 2011 lopullinen tavarasaldo -57. (Ja kun teen tarkistuslaskelman edellisten postausten perusteella, huomaan sen hiukan heittävän tästä tuloksesta. Mutta ei kerrota kellekään.) Noin viiden tavaran kuukausivauhdilla olen siis siistinyt kotia, mikä on lopulta ihan hyvin. Paremminkin olisi silti voinut mennä, uskon niin.

No entäpä sitten ne turhat ostokset? Sillä saralla uskon pärjänneeni melkoisen hyvin. Tavaraostokset ovat tulleet kyllä tarpeeseen ja välittömään käyttöön. En muista ostaneeni mitään vain siksi, että olisi kivaa omistaa jotain uutta. (Luonnollisesti muistini saattaa tässä kohden jännästi pettää...) Se yksi kynsilakkahairahduskin oli lahjakorttiostos, ja väri on osoittautunut typeryydestään huolimatta ihan käyttökelpoiseksi.

Varsinaisesti "turhat" menoerät ovat sitten varmaan huvittelupuolella. Kävin viime vuonna esimerkiksi Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoilla ja Sirkus Finlandian juhlavuosinäytöksessä. Junamatkoihin ja pääsylippuihin upposi ihan sievoinen summa, jonka olisi voinut käyttää muutenkin. Myös joulusaunan Rajaportilla maksoin ihan omalla rahalla. (Teatterissa ja elokuvissa olen myös käynyt, mutta muiden kustannuksella.)

Sirkuksessa käyminen ei ole mitenkään välttämätöntä, se on ihan puhdasta hupia, mutta kuten maalausprojektin kohdalla todettiin, on jonkinasteinen hömppä ihmiselle välttämätöntä. Mielenterveyden kannalta on tärkeää, että välillä saa jotain piristystä elämäänsä. (Sirkus on oikein piristävää! Minulla on siitä arviolta kahdenkymmenen käyntikerran kokemus!)

En usko että kovin paljoa huijaan, jos sanon että hoidin vuoden 2011 ostokset ja hankinnat erittäin kurinalaisesti ja suunnitelmallisesti. Kuten alussa arvelinkin, näin toimiminen ei aiheuttanut mitään suurta tuskaa tai armotonta pinnistelyä - pihistely on osa luonnettani. Pieniä lipsahduksia olen itselleni sallinut, ja olen nauttinut elämästäni rahavarojeni sallimissa rajoissa.

En aio asettaa vuodella 2012 mitään erityistä tavoitetta tai projektia, mutta aion kyllä jatkossakin tarkkailla kulutustani. Jos jonkun paikan kotona otan erityisen syynin kohteeksi, on se vaatekaappini. Sillä saralla riittää paljon parannettavaa, ja siitä kitisinkin jo Rhian kommenttilaatikossa. Lisäksi erityistarkkailun ja listainnostukseni kohteeksi joutuu kotimme sähkönkulutus. Mies kirjoittikin jo aiheesta oman postauksensa, minä palaan asiaan luultavasti myöhemmin. Lisää tätä samaa huttua on siis luvassa myöhemminkin, kiinnosti tai ei!

Uusinta

2011-12-29T20:46:00.006+02:00

Mrs. Marple tuossa ystävällisesti huomautti, että mehiläisvahavoiteen alkuperäinen teko-ohje on minulla nykyään salasanan takana. Kappas, niinpäs tosiaan onkin. No siellä on ja pysyy, mutta laitetaan tähän kopio! Siis näin:

---

Surkean sateista sunnuntaita on hyvä viettää leppoisan puuhastelun parissa. Tällä kertaa Hehkun keittiössä valmistui varsin helppotekoista mehiläisvahavoidetta. Tässä askarteluun tarvittavat välineet:

Kattila, rypsiöljyä, joku purkki salvalle (tässä tapauksessa lastenruokapurkki, josta sisältö on ensin pistetty omaan suuhun), mehiläisvahaa (itse olen ostanut vahan Lahtisen vahavalimolta joskus vuonna nakki ja keppi), grammantarkka keittiövaaka, eteerisiä öljyjä, teräskippo ja mittakip... niin, mittakippo. Huomasin vasta kuvan ottamisen jälkeen, että se on kuvassa aivan turhaan. Mihin minä tarvitsisin mittakippoa? Voin aivan hyvin punnita öljyn suoraan teräskipossa. Joku ajatuskatkos siis tullut kuvaa järjestäessä.

Teen aika tömäkkää salvaa, joten aineksia pistetään suhteessa 5:1, jossa siis 5 osaa (tässä tapauksessa 50g) öljyä ja 1 osa (tässä tapauksessa 10g) mehiläisvahaa. Siitä tulee mukava kerta-annos eli reilu puolikas purkki. Ensin punnitaan öljy, sitten pistetään joukkoon mehiläisvaha ja annetaan muhia vesihauteessa.

Aika nopeasti tuo vaha sulaa tuonne lämpimään öljyyn. Kun se on sinne sulanut, otetaan kattila liedeltä ja pistetään joukkoon eteerisiä öljyjä jos sellaisia halutaan. Itse pistin tänään rosmariinia, nerolia ja laventelia, koska ne ovat mukava yhdistelmä ja oikein sopivia ihonhoitoon. Sitten vaan kaadetaan koko homma purkkiin.

Juu, näyttävät hämärästi virtsanäytteiltä. Keskellä viimeisenä kaadettu satsi, se on vielä hyvin lämmintä ja läpikuultavaa. Vasemmalla malliksi vanhempi teos, josta paljastuu että jäähtyessään ja kovettuessaan voide samenee. Näillä suhteilla voiteesta tulee kyllä todellakin jämäkkää, se ei juokse mihinkään. Purkistakin sitä saa ennemmin raapia kuin kaapia, mutta iholle se levittyy oikein mukavasti ja helposti. Ja on riittoisaa! Sopii koko vartalolle, mutta erityisesti tekee hyvää kuiville kantapäille.

Helppoa hommaa, ja saa taatusti lisäaineetonta tavaraa.

---

Tänä ja viime vuonna käytin lastenruokapurkkien sijasta naamarasvapurkkeja, joista olin rasvat kaapinut omaan naamaani. Tämän vuoden voidesekoitukseen tuli ruusupuun, nerolin, rosmariinin, laventelin ja piparmintun eteeristä öljyä. Voide säilyy huoneenlämmössäkin helposti vuoden päivät. Ja jos se alkaa jossain vaiheessa haista härskiintyneeltä, niin kyllä se siinäkin vaiheessa kelpaa vielä saapasrasvaksi.

Lahjontaa osa 1

2011-12-29T19:44:00.001+02:00

Tänä vuonna en ollut lahjojen tekemisen suhteen aivan yhtä ahkera kuin viime vuonna (tai siltä minusta tuntuu), mutta jotain sain silti tehtyä. Oli mukavaa, kun syksyn palkkatöistä jäi sen verran käteen että muutaman lahjan saattoi ihan ostaakin (erikoinen fiilis), mutta kyllä omin käsin tehty lahja on silti se "mun juttuni" ja jouluun kuuluva asia. Tässä osa tonttupajan tuotoksista.

Työkavereille tein kynttiläkortit. Niissä on siis vahvan kartongin sisään kääräisty kaksi tuikkukynttilää ja pienelle kortillekin on oma taskunsa. Helppotekoinen ja monimuotoisesti muokattava lahjus, näitä tulee varmasti tehtyä toistekin. Eikä sitä paitsi ole kallista (jos sattuu varastoissa olemaan sopivaa paperia, niin kuin minulla oli).

Kassin ompelusta jäi aikoinaan pieni suikale kangasta, ja siitäpä syntyi nyt kolme pientä (n. 12 x 12 cm) vetoketjullista pussukkaa. Yhteen kiinnitin puisen kukan ja helmen, kun sattuivat sopimaan väreihin. Ne ovat vain parilla pistolla kiinni, joten ovat helppoja irrottaa jos haittaavat käytössä tahi ärsyttävät esteettistä silmää. En tiedä ovatko lahjansaajat samanlaisia pussukkafaneja kuin minä, mutta minusta tällaisia pitää aina olla varalla ainakin muutama.

Sain siskolta viime vuonna lahjaksi Ihana-lehden vuosikerran, ja sen eräässä numerossa oli oiva idea: lasipurkit maalataan sisäpuolelta (kai ne voi maalata ulkopuoleltakin jos haluaa), sisälle pistetään lahjakortti ja purkin kylkeen etiketti joka jotenkin hauskasti vihjaa mitä sisältä löytyy. Näihin kahteen purkkiin sujautin Ruohonjuuren lahjakortit. Näissä siis tämä oman askartelun osuus jäi aika vähäiseksi, mutta onhan tuo silti kivaa vaihtelua tavan kirjekuoressa annettuun lahjakorttiin.

Viime vuonna esiintyneitä enkeliavaimenperiä oli tehtävä tänäkin vuonna. Helppoja ja nopeita tehdä, ja sitä paitsi älyttömän somia. Tällainen avaimenperä on ehkä hiukan persoonaton lahja, mutta ainahan tuota johonkin voi käyttää. Jos ei itsellä ole käyttöä niin antaa sitten eteenpäin (tämä pätee ilman eri sanomista kaikkiin antamiini lahjoihin).

Tein myös lisää huopasydänheijastimia ja mehiläisvahavoidetta. Kortteja tein myös reippaasti, mutta niistä lisää myöhemmin.

Tuhat tulimmaista!

2011-12-27T20:07:00.000+02:00

Voi turskan perkeet ja mädäntyneet merimakkarat!

Sain aivan älyttömän hyvän joululahjan Alitsalta: kuntosalikäyntejä! Kyllä kelpaa, istumatyöläinen kiittää. (Nousen kyllä edelleen aika usein kyselemään tyhmiä muilta, mutta istumista se työ silti suurimmaksi osaksi on.) Päätetyöskentelyn vastapainoksi on hyvä saada hartioihin vähän liikettä.

Tänään kävimme salilla ensimmäisen kerran, ja huomenna luultavasti havaitsen kehossani lihaksia joiden olemassaolosta en aiemmin tiennyt. Oli oikein mukavaa ja rauhallista, kun kansa muistaa kuntosalien olemassaolon yleensä vasta vuodenvaihteen jälkeen. Tiedättehän nämä "tänä vuonna lupaan kuntoilla enemmän, aloitanpa heti" -muotoiset itsepetokset. Vain hiukan harmitti se, ettei infrapunasauna ollutkaan päällä. Sitä olisi ollut kiva kokeilla.

Merkittävästi suurempi harmitus tuli siitä, kun huomasin että kamerani on varastettu. Vielä eilen ehdin päiväkävelyllä ottaa kuvia ja ladata ne koneelle, nyt se ei enää onnistuisikaan. Myrsky ja mylväys!

Kun minä hikoilin salissa tai saunassa, joku pitkäkyntinen rosmo kävi taskullani ja nappasi sieltä rakkaan pokkarini! Simpukka soikoon! Ihan omaa tyhmyyttä oli tietysti jättää kamera päällystakin taskuun, mutta kun siellä se aina asuu niin en jotenkin tullut ajatelleeksikaan että se sieltä jonnekin lähtisi.

Eihän se ollut maailman kallein tai uusin kamera, mutta edelleen toimiva ja minulle rakas. Ja tarpeellinen! On kuulkaas astetta haasteellisempaa nyt kuvabloginkin päivittäminen. Muistikortilla (hyvällä sellaisella!) oli muutamia kuviakin, onneksi ei mitään liian henkilökohtaista. Voihan korallin karva, että ottaa päähän!

Kiukuttaa ihan muodottoman paljon! Olo on ihan invalidi ilman kameraa. Langetan härskeiltä silleiltä haisevan kirouksen sen kapisen koiran ylle, joka kamerani vei! Semmoisen kirouksen, että ikiuskollisen Canonin akku räjähtää sen varkaan käpälissä ja vie sormet mennessään. Sittenpä ei enää availla toisten vetoketjuja!

Punkki 1, Hehku 0

2011-12-22T19:14:00.000+02:00

Voihan mähmä. Niin se vihannespunkki sitten iski chileihinkin. On myönnettävä, etten ollut tarkkana: en syynännyt taimia päivittäin enkä suihkutellut niitä. Olisi pitänyt, vaan en jaksanut. Heitin pikkuiset taimet suosiolla roskiin. Laitan keväällä sitten uudet chilit kasvamaan, katsotaan josko niiden kanssa kävisi parempi tuuri.

Pidempiaikaisten vihertuttavuuksieni kanssa olen ollut tarkempi. Se ei tosin ole mitenkään hirveästi auttanut. Ei tilanne ole mitenkään räjähtänyt käsiin, luulenpa että invaasiosta on selvitty hyvin vähin vaurioin. Voi olla että jossain joku yksinäinen vihannespunkki vielä tepastelee, mutta en ole nähnyt kasveissa elämää tai seittejä vähään aikaan. Vaikka chilit siis menetimme, ja otsikkokin on aika masentava, sanoisin että otin torjuntavoiton ötökästä.

Kultaköynnös taisi ottaa nokkiinsa siirtelystä. Sillä on köynnöksen pituuteen nähden niin kovin hentoiset juuret, että olisikohan joku isompi juuri katkennut. Nyt meinaa nimittäin yksi köynnöksen haara kellastua ja kuolla käsiin. Ei vielä aihetta paniikkiin, tehdään sitten isompi leikkuu ja pistokkaiden otto jos oikeasti pahalta näyttää.

Muratistani olen kyllä huolissani. Siinä ei näy mitään ylimääräistä elämää, mutta se pudottelee lehtiään kovasti. Olinkohan tuhohyönteistorjunnassani liian kovakourainen...? En tiedä, seurataan tilannetta.

Joulukalenterit

2011-12-17T15:31:00.001+02:00

Minulla ei ole tänä vuonna joulukalenteria. En ole sellaista oikein osannut kaivatakaan. Lapsena joulukalenteri oli tietysti kova juttu, ja olen aikuisenakin tykännyt luukkuja availla. Aiemmin tänä vuonna ajattelin, että askartelen kotiin jonkun kivan ja vähän erilaisen kalenterin, mutta päädyinkin sitten tekemään kaksi kalenteria ystäville lahjaksi. (Tämän jouluaskartelun voinee jo esitellä, kun suurin osa lahjasta on kuitenkin jo avattu.)

Keksin viimeinkin käyttöä pienille vaaleanpunaisille kirjekuorille, jotka ovat maanneet laatikossa vuositolkulla. (Tässä taas nähdään, ettei mitään kannata heittää pois! Voi vielä joskus tarvita!) Laitoin niihin sisään pieniä viestejä - mietelauseita ja ajatuksia ystävyydestä ja elämästä. Kuoren toiset puolet saivat numerot ja toiset puolet kiiltokuvat. Toinen kalenteri on kukkakeijujen koristama, toisessa seikkailee Nalle Puh ystävineen.

Muotipostaus

2011-12-14T21:03:00.000+02:00

Työkaverini lahjoitti minulle vanhoja neuleohjeita. Niistä onkin rutkasti iloa, sillä 80-luvun muoti aiheuttaa naurukohtauksia. Skannasin teille muutamia makupaloja. (Jos jollekulle herää uskomattoman suuri halu oikeasti tehdä tällaisia neuleita, ohjeen saa minulta. Sitten kun olen riittävästi nauranut näille, en tee ohjeilla enää mitään.)

On jätetty hauikselle kasvunvaraa.

Tämä malli kiristää pikkuisen hartioista.

1980-luvulla hihojen istuttaminen oli tuntematon käsite. Itse asiassa hiha taisi olla tuntematon käsite... Kaikissa neuleohjeissa oli vähintään neljä kokoa, vaikka pieninkin niistä riittäisi varmasti vaatettamaan koko perheen - kerralla.

Olen mykistynyt. Onko tämä tarkoitus pukea takin päälle? Takin alle tätä ei nimittäin saa mahtumaan.

Mikä näistä on sinun suosikkisi?

Työkiireitä

2011-12-09T21:15:00.002+02:00

Alan hiljalleen ymmärtää työpaikkani rytmiä: välillä on aivan kuollutta, ja sitten kun töitä on, niitä on niin paljon että kolmekaan Hehkua ei riittäisi. Nyt on ollut kiireitä - asiakkaat ovat jälleen kerran heränneet vähän liian myöhään siihen, että lokakuun kausiveroilmoitukset pitää lähettää ensi maanantaina.

Vielä on näkemättä se legendaarinen Alkuvuosi, kun tilinpäätöskiireet alkavat. Olen kuullut huhuja, että silloin jokaisella pitäisi olla ainakin viisi kättä ja seitsemän päätä, että kaikki tulisi hoidettua ajallaan.

Yritän pelotteluista huolimatta elää tätä päivää ja opetella sietämään nykyhetkeä: sille ei voi mitään, että työt kasaantuvat pöydälle. Ei auta panikoida ja tehdä hätäisesti (nolointa on se, jos muut joutuvat käyttämään omaa kallista aikaansa minun virheideni korjaamiseen). Kyllä se pino siitä pienenee paperi kerrallaan.

Ja parasta onkin elää nykyhetkessä, sillä enhän vielä tiedä jatketaanko sopimustani. Kaipa tässä jossain vaiheessa täytyy pomolta udella, että haluaako hän minut töihin myös tammikuussa. Ehkä kysyn asiaa viikon päästä pikkujouluissa, kun pomo on sopivassa nousuhumalassa.

Minua on ajoittain vaivannut sellainen tunne, ettei minua haluta sitouttaa tuohon firmaan. Totta kai pomolle sopii erinomaisesti se, että minut voi soittaa paikalle sitten kun lisäkäsiä tarvitaan. Itse olen huomannut, ettei tällainen "tarvittaessa töihin" -juttu ole oikein minun heiniäni. Haluan vakautta, ja sitä aion myös pyytää.

Kävin yhdessä työhaastattelussa viime kuussa. Se oli ensimmäisen vaiheen haastattelu enkä vielä tiedä pääsenkö toiseen vaiheeseen. En oikeastaan halua vaihtaa työpaikkaa, mutta epävarma tulevaisuus ajaa haistelemaan tuulia oman talon ulkopuolelta. Totta kai minua kiinnostaa kuulla mitä muilla on tarjottavana, ei siinä mitään menetä jos käy haastattelussa tekemässä tiedusteluja.

Toivon, että 1) saan jäädä nykyiseen työpaikkaani ja 2) saan neuvoteltua kaikin puolin mukavan jatkosopimuksen. Pianhan se nähdään kuinka tässä käy.

Ensilumi

2011-12-05T20:21:00.002+02:00

Ensilumi tuli, ihanaa! Tuli pikkuisen jouluisampi olo. Vaikka aikamoista jouluilua on tässä ollut ja tulee olemaankin. Joulukortit on lähetetty (ainakin melkein kaikki) ja joululahjat suurimmaksi osaksi annettu. Olen taas ollut niin ahkera, että varmana saisin pestin Korvatunturilta tonttuna jos vain paikkaa hakisin! (Näyttäisi muuten hiiskatin hyvältä CV:ssä se tonttuna olo.)

Parit pikkujoulut on juhlittu, muutamat on vielä tulossa. Firman, bändin, harrastusporukan ja mitä vielä. Ei tässä kuulkaa juuri muuta ennätä kuin kitata glögiä ja syödä piparia. No ennätin minä eilen tukan värjätä ja aion ennättää neuloa villapaidan kokoa bostoninterrieri. Ja tänään ehdin istua kaverin kanssa puolitoista tuntia lounaalla. (Eniten ennättää sitä mikä on kivointa.)

Niin, se ensilumi. Sen kunniaksi sai kaivaa talvikengät kaapista käyttöön. Parin talven ajan niitä on päivittäin käytetty, mutta eiköhän niillä tämäkin talvi vielä köpötellä. Toivottavasti.

Ja heti näytti hirveän paljon valoisammalta ja kirkkaammalta, kun oli edes hiukan valkeampi maa. Valoisuuteen toki vaikutti myös se, että taivas oli pilvetön eikä paksun pilvimassan peitossa niin kuin aiempina päivinä.

Toivon pilvetöntä säätä myös huomiselle, niin näkisin vihdoinkin sen ylilennon, jota olen jo pari itsenäisyyspäivää odottanut. Normaalisti juhlapäivän ohjelmaan kuuluu Tuntemattoman sotilaan katsominen, mutta tänä vuonna se täytyy jättää väliin, sillä juuri samaan aikaan on keskustassa paraati.

Puolustusvoimien valtakunnallinen paraati tulee tänne, ja tämä tyttö menee takuuvarmasti sitä katsomaan! 1100 jalkaparia ja 60 ajoneuvoa koettelee Hämeenkadun mukulakiveystä, onhan se nähtävä. (Panssarivaunuja!) Jos olisin teinimmällä tuulella, pistäisin tähän nyt jotain ihquu ja ziljoona huutomerkkiä innostustani ilmaisemaan.

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Töllötettyä

2011-12-01T20:53:00.000+02:00

Vaihtelu virkistää: tällä kertaa elokuvien joukossa on myös minisarja.

Paikkasin aukon sivistyksessäni ja katsoin Starship Troopersin. Visuaalisista efekteistään (mitä nämä nyt suomeksi olisivatkaan..) Oscar-ehdokkuuden saanut elokuva ei oikeastaan muuta ollutkaan kuin erikoistehostetta ja siloista pintaa. En ehkä ole ikinä nähnyt yhdessä elokuvassa näin paljoa kiiltokuvaihmisiä! No täytyihän sinne se yksi rosoinen sankarihahmo laittaa, mutta muuten kuvasto on täynnä jenkkihymyä. Vaikka kyllä se hymy vähän hyytyy siinä vaiheessa kun pitää taistella avaruuden pahisötököitä vastaan.

Olen ymmärtänyt että Starship Troopers on nerokasta yhteiskuntakritiikkiä. Kuten jo useasti on tullut todettua, minä olen liian tyhmä tajutakseni sellaisia asioita. Tai en nyt ehkä tyhmä, en vain jaksanut pohtia. Keskityin katsomaan avaruusötököitä, en analysoimaan syvempiä tasoja. (Kyllä menee minun kohdallani hukkaan semmoiset syvemmät tasot. Useimmiten.)

Hanna oli elokuva, jolta toivoin paljon. Ajatus Suomen karussa maastossa (ulkomaisten elokuvien perusteella Suomessa on aina talvi) kasvatetusta teini-ikäisestä tappokoneesta oli kiehtova. Ikävä kyllä elokuva oli jossain määrin ennalta-arvattava ja melko suuressa määrin epälooginen. Päänäyttelijä oli kyllä hyvä, ei ole hänen vikansa että hänen hahmonsa on kirjoitettu tekemään epäuskottavia asioita. Tämä olisi voinut olla monin verroin parempi elokuva.

Katsomamme minisarja Carlos oli oikeastaan melkoinen ajankohtaisohjelma. Carlos alias Shakaali tuotiin nimittäin taas tämän vuoden marraskuussa oikeuden eteen pommi-iskuistaan. Kuuluisa terroristi istuu elinkautista ja me katselemme hänen elämästään kertovaa minisarjaa. Aika jännä!

Tällaisissa tosipohjaisissa jutuissa on aina se ongelma, että ne ovat tietyllä tapaa dokumentaarisia: voidaan näyttää vain se mikä tiedetään todeksi. Tässä minisarjassa tosin oli otettu joitakin vapauksia, ja se teki tietysti ohjelmasta mielenkiintoisemman seurata. Mutta kovasti hypittiin paikasta toiseen ja tapahtumat vilistivät melkoisella vauhdilla ohi. Jos tuntisin terroristien ja lähi-idän historiaa paremmin, olisin saanut enemmän irti sarjasta.

Erityisesti on kiitettävä mahdottoman hienosta lavastuksesta ja puvustuksesta. Miten olikin 70-luku saatu niin 70-luvun näköiseksi! Koko maailma oli keltainen! Koska sarja kattaa noin 20 vuotta Carloksen elämästä ja maailma muuttuu siinä ajassa kovastikin, on tämä aiheuttanut melkoisia ponnistuksia puvustuspuolella.

Mutta paras on jälleen viimeisenä: australialainen Mary and Max hurmasi minut täysin. Tim Burton does Wallace and Gromit! No ei sentään. Mutta tässä oli sitä jotain. Ihana ja hirmuisen koskettava tarina yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Elämä on julmaa, ja eniten naurattavat juuri ne kamalimmat jutut - ei tätä elämää muuten kestäisikään. Huumori kantaa.

Elokuvan värimaailma on erikoinen ja kaikki yksityiskohdat hyvin mietittyjä. Tämä on juuri sellainen elokuva jonka haluaisi katsoa heti uudestaan! Mutta ei voi, koska ensinäkemältä tässä on niin paljon sulateltavaa. Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka haluavat kokea sen, että animaatio voi samaan aikaan särkeä sydämen ja tuntua hyvältä.

Alarm! Aseisiin!

2011-11-27T15:11:00.000+02:00

Meille on iskenyt vihannespunkki! Tuo pahamaineinen kotipuutarhureiden ja chilinkasvattajien verivihollinen! Tai ainakin uskon että se on juuri se (tosin chileissä sitä ei vielä näy).

Ensin havaitsin sen muratissani, ihanassa aarteessani, pienessä silmäterässäni. (Muratti on muuten hakusana, jonka perusteella blogiini useimmiten löydetään. Niin että tervetuloa vaan nyt katsomaan kasvini kuolinkamppailua.) Tarkka tutkiskelu osoitti, että neljä muutakin kasvia on saanut tartunnan. Iiiks!

Hyvät uutiset: makuuhuoneessa kaikki kasvit olivat toistaiseksi ok. Huonot uutiset: sekä keittiössä että olohuoneessa oli vammautuneita. Pikainen mäntysuopahoito (kylvetimme köynnöskasvit ja pyyhimme toiset) on tehty ja kasvit siirretty karanteeniin (niin hyvin kuin se näissä tiloissa nyt onnistuu). Kaksi viimeistä Provado-puikkoa on pistetty multiin, lisää täytyy ostaa pikimmiten.

Ihmettelen kyllä tätä invaasiota. Wikipedia (tuo kaikista luotettavin lähde ikinä) kertoo, että "vihannespunkit viihtyvät kuivassa ja lämpimässä kuten muutkin hämähäkkieläimet, joten helpoin torjuntakeino on nostaa ilmankosteutta. Vihannespunkkeja ei pitäisi ilmestyä, jos ilman suhteellinen ilmankosteus on yli 50 %."

Lämmintä meillä kyllä on ollut (nyt ei ole, kun talossa olevan remontin takia lämmöt on käytännössä poikki), mutta kuivaa ei. Kosteusmittarin lukema on nytkin n. 60, eikä se sen alhaisempi ole juuri ollutkaan. Ei täällä voi enää kosteutta nostaa, tai muuten saamme kaveriksi myös ylikivasti homeita, sieniä ja pölypunkkeja.

Mutta kasvit on suihkutettu ja ne ovat tehotarkkailussa. Taistelutta en niistä luovu, vaikka vihannespunkki onkin monen mielestä suora kuolemantuomio. Hyviä poppakonsteja ja vihannespunkintuhoamisvinkkejä saa jakaa. Älkää kertoko niistä tapauksista, joissa menetitte kaikki rakkaat kasvinne, vaan kertokaa rohkaisevia eloonjäämistarinoita!

Hienkerääjä

2011-11-24T19:20:00.004+02:00

Mikä siinä on, että toiset paidat tuntuvat hikistyvän helpommin kuin toiset? Kun normipäivän päätteeksi haistelee puseroiden kainaloita tarkistaakseen, että kehtaako paitaa pitää toisenkin päivän, niin tulos on aina sama: muut paidat voi laittaa päälle uudestaan, mutta ihana turkoosi fleecetakkini on aina muuttunut päivässä hajupommiksi.

Missä vika? Toimistotöissä hikoilun määrä on suunnilleen vakio (=vähäinen), joten työvaatteet joutuvat yleensä samaan rasituskokeeseen. Onko vika materiaalissa vai mallissa? Kerääntyykö tämä yksi pusero jotenkin erityisesti kainaloihin ja hautoo bakteereista oikein mehevän yllätyksen? Harmittaa.

Pientä sivubisnestä

2011-11-21T09:56:00.000+02:00

Tänä vuonna joulukortteja valmistui myös tilaustyönä. Kolmekymmentä korttia tein, ja olinkin erittäin tyytyväinen aikaansaannoksiini. Tilaajakin oli tyytyväinen - toivottavasti myös korttien ulkonäköön eikä pelkästään niiden alhaiseen hintaan... Olisi pitänyt pyytää vähän enemmän, mutta kun en ilennyt.

Pimeässä kuvaamisen ihanuus, voilà:

Tukeva valkoinen kartonki sai kaverikseen aaltoilevaksi tehtyä vaaleansinistä kopiopaperia (samaa pistin sitten sisäsivuiksi, tosin sileänä). Siihen tökkäsin sitten paksummilla tarroilla valkoisen paperin, johon tulostin lumihiutalekuvia. Ja hillitynhallitusti vain yksi bling per hiutale. Hyvät tuli!

Olenpas tehnyt viime aikoina poikkeuksellisen paljon kuvallisia postauksia. Onkohan sanottava loppunut kun pitää kuvia tunkea...? Ehkä ei sentään. Ehkä on ollut vain tavallista enemmän näytettävää!

Kaikki hoituu!

2011-11-19T21:55:00.000+02:00

Tarkan markan blogi pelasti päiväni paljastamalla keinon korjata mitä tahansa:

Nerokasta!

Totuus vai tehtävä...?

2011-11-17T18:48:00.000+02:00

Johanna antoi minulle tunnustuksen ja pisti mukaan haasteen. Ensin se tunnustus:

Ja sitten se haaste: minun pitää
1. Kiittää tunnustuksen antajaa. (Iso kiitos!)
2. Antaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoittaa näille kahdeksalle tunnustuksesta.
4. Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni sekä vastata kysymyksiin.

Huh huh, on siinä tekemistä! Olen jo kertonut niin kovin (liian?) paljon itsestäni, mitähän tässä vielä olisi kerrottavana... no, keksitäänpäs jotain. Eli kahdeksan satunnaista asiaa minusta:

1. Vasemman käteni nimetön on selvästi pidempi kuin oikean käden nimetön tai kumpikaan etusormistani. Tutkimusten mukaan tämä viittaa siihen, että olen sikiönä killunut ympäristössä, jonka testosteronipitoisuus on ollut korkea suhteessa estrogeenin määrään. Minulla on siis tässä suhteessa miesmäiset kädet.

2. Muuten käteni eivät ole miesmäiset. Ne ovat niin pienikokoiset, että se herättää toisissa aina hämmästystä. Mutta kyllä minä näyttäisin typerältä, jos minulla olisi kovasti paljon suuremmat kädet.

3. Olen ihan älyttömän huono valehtelemaan. Minulla on kyllä pokkaa kertoa ihan päättömiä juttuja, mutta paljastan aina itse huijaukseni. Totuus ei lipsahda, vaan se on pakko kertoa, koska muuten omatunto ei anna rauhaa.

4. Olin ala-asteen alussa koulukiusaaja. Syrjin erästä tyttöä vain siksi, että muka vahvemmat oppilaat käskivät. Onneksi sitä kesti vain hetken, asia selvitettiin ja olimme tytön kanssa koulun loppuun asti läheisiä ystäviä. Vasta myöhemmin tiedostin, että syrjiminen ja joukosta pois sulkeminen on pahimman laatuista kiusaamista. Häpeän ja kadun syvästi tätä ehkä viikon kestänyttä episodia elämässäni.

5. Olen äärimmäisen pikkutarkka. Tästä on hyötyä käsitöissä ja kirjanpitäjän töissä. Joskus, kun joistakin asioista voisi selvitä vähemmälläkin nysväämisellä, siitä on haittaa. Askartelu voi joskus olla hankalaa, kun se puolen millin heitto pistää silmään niin kamalan pahasti.

6. Asettelen kirjat hyllyssä pituusjärjestykseen.

7. Olen notkea kuin rautakanki. Aina silloin tällöin koitan venytellä itseäni vetreämmäksi, mutta en taida olla riittävän motivoitunut saavuttaakseni oikeasti tuloksia. Tosin hierojanikin sanoi, että minä vain taidan olla sitä "kimmoisaa" tyyppiä, joka ei ikinä muutu notkeaksi vaikka mitä tekisi. Hän sen kuulemma jotenkin lihaksista huomaa, että toiset ovat rentoinakin kireämpiä ja joustamattomampia kuin toiset. Ikävä kyllä tämä ei tarkoita sellaista maagista kiinteyttä, joka poistaisi selluliitin reisistäni.

8. Yksin ollessani puhun paljon. Ääneen.

Ja sitten pitäisi vielä vastata kysymyksiin! Tai siis listata suosikkeja:

Suosikkiväri: tällä hetkellä vihreä
Suosikkieläin: kettu
Suosikkinumero: 17
Suosikki alkoholiton juoma: vesi
Facebook vs. Twitter: ei kumpikaan
Intohimoni: jugurttirusinat (yliannostuksen vaara on ilmeinen)
Saada vai antaa lahja: molempi parempi!
Suosikkikuvio: ympyrä
Suosikkiviikonpäivä: vapaapäivä
Suosikkikukka: kehäkukka

Noin! Normaalisti en näitä tunnustuksia jakele eteenpäin, mutta tänään tuntuu siltä että voisi muistaa joitakin bloggaajia ja blogeja. En kahdeksaa, vaan viittä:

1. SipuliPapuli ansaitsee tunnustuksen paitsi erinomaisen nimensä myös sisältönsä perusteella. Vaikka itse olenkin niin onneton uusien ruokien kokeilija, enkä varsinkaan pidä mausteisesta ja tulisesta ruoasta jota Korppisusi ja Grandpa Cthulhu rakastavat, on kasvissyöjäpariskunnan blogissa mukavaa vierailla.

2. Hannin lätinät saavat hyvälle tuulelle. Periaatteessa inhoan sanaa "elämänmakuinen", mutta tämä blogi on sellainen hyvässä mielessä. Hanni on monessa asiassa idolini, toivon että minä olen joskus isona yhtä rohkea ja reipas kuin hän.

3. Susikairan akka ja hänen viisi miestään ovat jo legenda. Oma elämä näyttää aika valjulta (onnellisen seesteiseltä) kun lukee suurperheen vilkkaasta (kaoottisesta) arjesta. Akka kirjoittaa hyvin ja on niin aito, ettei voi muuta kuin ihastua.

4. Evil Dressmaker on suhteellisen uusi tuttavuus, mutta jäin heti koukkuun. Olen aloittanut historiaintoilun keskiajalta, mutta tunnun hiljaa hivuttautuvan 1900-luvun alkupuolelle. Rhia on taitava ja selkeästi asialleen omistautunut, ja blogi on lukijaystävällinen (enkä nyt kehu vain siksi että satuin voittamaan blogiarvonnassa). Vintage on niin this season!

5. Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä Anneli, joka ei halua tunnustuksia. Arvaan kyllä miksi ei: niitä tulvisi aivan valtavasti, naisparka ei muuta ehtisikään tehdä kuin esitellä palkintojaan. Ollaan siis ihan hipihiljaa vaan tästä, ja käydään kaikki kurkkimassa niitä mahtavia ja mielikuvituksekkaita töitä joita Anneli meille vaatimattomaan tyyliinsä esittelee. Blogi on niin täynnä hyvää mieltä että sitä tarttuu väkisin mukaan.

Kiitos kaikille kanssabloggaajille, teitä on ilo seurata!

Zen haussa

2011-11-16T09:43:00.000+02:00

Kansanedustaja Pentti Oinonen (pers*) on ilmoittanut jättävänsä linnan juhlat väliin, koska homojen tanssiminen loukkaa häntä henkilökohtaisesti. (Häntä siis loukkaa se, etteivät homot hae häntä tanssimaan...?)

Oinosen lausunnot loukkaavat minua. Ne saavat minut voimaan fyysisesti pahoin. Verenpaineeni nousee ja saan oinostuhoisia ajatuksia. Oli pakko käydä tekemässä aivan järjetön ripulikakka, että olo paranisi edes hiukan. Sisäinen paine helpotti, mutta paskan haju toi mieleen em. kansanedustajan ja uusi huonovointisuuden aalto iski.

Koska Suomessa on sananvapaus, ja medialla on oikeus julkistaa vapaiden ajattelijoiden vapaita sanoja, voitaisiinko Oinosen olemassaolo jotenkin kieltää? Uutissivusto Ampparit tarjoaa jo mahdollisuuden suodattaa uutisotsikoiden joukosta pois BB-uutiset ja "ohhoh, katso kuvat" -otsikot. Olisiko mahdollista saada maailmaan jonkinlainen aivopierusuodatin? Voinko hakea jostain korvauksia tästä henkisestä kivusta ja särystä, jota Oinosen sanat aiheuttavat? Voisiko Aamulehti lisätä etusivulleen jonkinlaisen hienovaraisen varoituksen siitä, että aikoo julkaista oinosmateriaalia?

No, on se toisaalta hyvä tietää edes se missä Oinonen ei aio olla ja esiintyä. Uskallan siis ehkä tänä vuonna katsoa lähetystä linnasta.

11.11.11

2011-11-14T09:30:00.000+02:00

Sano heti jos minä häiritsen,
hän sanoi astuessaan ovesta sisään,
niin minä lähden saman tien pois.

Sinä et ainoastaan häiritse,
minä vastasin,
sinä järkytät koko minun olemustani.
Tervetuloa.

-Eeva Kilpi-

Onnelliset kihlautuneet ottavat onnitteluja vastaan.

Pitsiä

2011-11-10T21:27:00.001+02:00

On se myönnettävä: pokkarini valoteho ei riitä millään näissä pimeissä sisäkuvissa. Ei auta edes jalustan käyttö. No, kuvaa tulee silti.

Näin lähestyvän talven kunniaksi olen hitaasti mutta varmasti puikotellut kevyen kesävaatteen. Novitan pitsikaitalehihatin oli kivan näköinen malli, ja tuleehan se kesä kuitenkin taas ensi vuonna.

Edestä (huomatkaa käsien luonteva/luonnollinen asento)...

...ja takaa (miten voi saada jalustankin kanssa näin epätarkan kuvan?).

Ohje: Novitan verkkosivut
Lanka: Novitan Tennessee 255 grammaa
Puikot: 3,5 mm ja 4 mm pyöröt

Pitsikaavion oppi nopeasti ulkoa eikä tämän kanssa muutenkaan ollut mitään hankaluuksia (en tosin pidä lainkaan neulesaumojen ompelusta mutta sujuihan tuo nyt jotenkuten). Silti olen jotenkin pettynyt; ei tämä olekaan ihan niin kiva kuin olin ajatellut. Kaulus tahtoo kääntyä ylöspäin, kuten yläkuvasta ehkä huomaa. Mutta ehkäpä tätä tulee sitten ensi kesänä käytettyä. Sitten, kun pitää arpoa että tarttisko hihaa vai ei.

Viikon hyvä työ

2011-11-06T16:23:00.001+02:00

En ole unohtanut tämän vuoden "älä osta mitään turhaa" -projektiani, vaikken ole siitä taas vähään aikaan mitään maininnutkaan. Tosin ei se aktiivisesti ole mielessä, sillä ostan oikeasti niin vähän tavaraa, että oston tarpeellisuutta ei juuri tule erikseen pohdittua.

Viime aikoina olen ruoan ja hygieniatarvikkeiden lisäksi ostanut lähinnä muutamia askartelujuttuja. Ne ovat tulleet joululahjuksiin, eli täysin tarpeettomia ne eivät ole olleet. Sitä paitsi ne eivät jää minulle, vaan matkaavat eteenpäin.

Yhden puisen leikkuulaudan ostin, ja se jää tänne asumaan. Lisäksi sain kaverilta kahdet housut ja puseron. Ai niin, ostinhan minä itselleni uuden taskukalenterin, se voidaan varmaan laskea kestohyödykkeeksi. Tavaramäärä on siis kasvanut viidellä.

Mutta poistojakin olen tehnyt! Peräti 13 vaatetta ja viisi kynttiläjuttua (esim. yksi rikkinäinen kynttilänjalka). Niin ja se puhelimeni, joka päätti hajota. Tavaramäärä on siis pienentynyt reippaasti. Tosin ei se missään oikein näy...

Puhelimeen liittyykin otsikossa mainittu viikon hyvä työ. Päätin laittaa hajonneen kännykkäni kierrätykseen, ja mies antoi kaksi rikkinäistä puhelintaan samaan lähetykseen. Emme uskoneet, että niistä romuista enää mitään hyvitystä saisi, mutta arvelimme että jos jotain tulee, niin ne rahat saa kierrätysfirma sitten lahjoittaa yhteistyökumppanilleen eli Syöpäsäätiölle. Jotain kelpaavia osia lähettämissämme puhelimissa täytyi olla, sillä lopulta kolmesta puhelimesta kertyi hyvitystä 8 euroa ja 46 senttiä.

Loistohomma! Me pääsimme näppärästi eroon turhista puhelimista, luurit menivät asialliseen kierrätykseen ja Syöpäsäätiö sai muutaman euron lahjoituksen.

Tavarasaldo 2011: -49

Ha haa!

2011-11-05T13:37:00.005+02:00

Enpä ole piirtänyt mitään pitkään aikaan, mutta nyt tuli palattua vanhaan puuhaan - tosin aivan uusilla menetelmillä! Mies osti jonkun kuvankäsittelyohjelman ja siinä sivussa hommasi sitten piirtolevynkin. Pakkohan sillä oli päästä leikkimään, vaikka ensikertalainen onkin tuollaisen kanssa ihan ulapalla.

Mutta niin vain syntyi kuitenkin jotain! Tässä se nyt on, ihan ensimmäinen piirrokseni tietokoneella ja piirtolevyllä:

Aika söötti, vaikka itse sanonkin! Toinen harjoitus toisella ohjelmalla meni jokseenkin paremmin ja pöllölle syntyi kaveriksi kala:

Hihii! Tuntuu ihan ihmeelliseltä, että on ihan itse tehnyt tietokoneella tuollaista jälkeä. Ihan oikeita kuvia.

Optimistin kokeiluja

2011-11-03T20:12:00.003+02:00

Laitoinpa ihan kokeeksi kuukausi sitten jalapeñon siemeniä multaan. Hiukan harmistuneena luin netistä ettei puolen vuoden (!) itämisaika ole chileille mitenkään poikkeuksellinen. Malttamattoman ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauaa: nämä perhanat itivätkin viikossa! (Ehkä siksi, että siemenet olivat hyvin tuoreita.)

Reippaasti ne hujahtivat tähän korkeuteen ja ovat siinä sitten pysyneet jo muutaman viikon. Alkuspurttia seurasi siis ilmeisesti kooma, joka luultavasti kestää koko talven - mikäli kasviparat ylipäätään säilyvät hengissä.

Olen kuullut, että chilit ovat hyvin herkkiä sekä tuhohyönteisille että kasvitaudeille, joten hiukan jännäksi tämä menee. Mutta onneksi on varastossa lisää siemeniä, pistetään sitten keväällä uusi satsi kasvamaan!

Kuolevia lapsia ja muuta mukavaa

2011-10-30T18:11:00.002+02:00

Peter Jackson ehti ennen Keski-Maan touhuilujaan ohjata mm. nukkeanimaation Meet the Feebles. Olen valtavan onnellinen siitä, että herra Jackson tuli järkiinsä ja teki myöhemmin eeppisiä fantasiaseikkailuja, sillä tämä nukeilla leikkiminen ei oikein sovi hänelle.

Meet the Feebles on lyhyesti sanottuna Muppet Show huumeissa. Siinä on jotain erikoisen häiritsevää, kun pörröiset nuket käyttävät ja diilaavat huumeita, kuvaavat pornoa, harrastavat rietasta seksiä, laulavat sodomiasta ja tuhoavat toisiaan konetuliaseilla. Veri lentää, päitä irtoilee ja liiskaantunut raato on kiva pieni välipala. There's no business like show business!

Voin suositella niille, jotka haluavat nähdä jotain hämmentävää. Ei lapsille.

Captain America: The First Avenger sopii niille, jotka haluavat laittaa aivonsa kahdeksi tunniksi narikkaan. Oikeasti, on parempi katsoa tämä ilman aivoja. Tämä elokuva on ennalta-arvattavuuden huipentuma: välillä oikeasti tiedät etukäteen mitä hahmot seuraavaksi sanovat. Sanasta sanaan.

Mutta tarina on silti aika ihana. Maasta se pienikin ponnistaa - vaikka sitten tieteen avulla. Ranskalaisessa elokuvassa tämä "sisäinen kauneus on tärkeintä" -teema olisi toteutettu hieman paremmin (niin että sen olisi voinut uskoa), mutta amerikkalaisessa elokuvassa... no, sisäinen kauneus on tietysti tärkeintä, mutta tehdään sinusta nyt ulkoisestikin täydellinen koska sankarin täytyy olla sellainen.

Ja Kapteeni Amerikka on Sankari. Niin puhtoinen ja niin... amerikkalainen. Onneksi räjähtelyä ja pullistelua on silti riittävästi, niin ettei pääse testosteronitasot missään vaiheessa liian alhaisiksi. Suosittelen niille, joilla ei ole parempaa tekemistä. Tai kaltaisilleni ihmisille, jotka voivat ihan oikeasti viihtyä Hollywoodin tusinatavaran parissa.

Grave of the Fireflies on kiistatta tämän setin paras elokuva. Se lyö laudalta helposti monet muutkin leffat.

On mielestäni jollain tapaa järkyttävää, etten itkenyt lainkaan. En kertaakaan. Itken kyllä aina kun Mufasa kuolee tai kun Mulan palaa kotiin ja tuo isälleen Shan-Yun miekan. Minussa täytyy olla jotain todella pahasti vialla, kun kaksi nälkäkuoleman partaalla kituvaa orpolasta ei avaa itkuhanoja. Ehkä minulla oli jokin hetkellinen mielenhäiriö, sillä elokuvan vika se ei ollut.

Grave of the Fireflies kertoo sodan uhreista - ei niistä jotka taistelevat rintamalla vaan niistä jotka taistelevat elämästään kotipuolessa. Rankka, koskettava ja todenmukainen kuvaus on saanut ylistäviä arvioita joka puolelta, eikä suotta. Juuri tällaisia pitäisi elokuvien olla. Ei elokuvan tarvitse naurattaa, itkettää tai pelkästään viihdyttää, sen kuuluu tuntua jossain.

Suosittelen lämpimästi kaikille aikuisille. Ja kannattaa ottaa ihan varmuuden vuoksi ne nessut siihen viereen.

Miehet ja naiset (taas)

2011-10-28T16:39:00.000+03:00

Varoitus: tämä bloggaus sisältää rankkoja yleistyksiä, jotka voivat olla liikaa herkimmille feministeille/sovinisteille/tasa-arvoaktiiveille. Jos halutaan viitata johonkin nimenomaiseen yksilöön ja persoonaan, se mainitaan tekstissä erikseen. Lukija jatkakoon omalla vastuullaan.

-

Luin tässä taannoin (en sitten millään muista missä) lehdestä (en muista sitäkään mistä) tutkimuksesta, jossa selvitettiin kuinka miehet ja naiset selviävät eri tavalla työttömyydestä.

Naiset selviävät omasta työttömyydestään keskimäärin paremmin kuin miehet. Tätä perusteltiin sillä, että naisen elämä keskittyy perheen ja kodin ympärille ja hänen on siis helppoa löytää mielekästä tekemistä vaikkei olisikaan töissä. Mies taas yleensä on uraohjautuvampi, ja kokee ilman työtä joutuvansa eräänlaiseen tyhjiöön.

Työtön nainen alkaa harrastaa ja puuhastelee aktiivisesti, työtön mies makaa toimettomana, ahdistuu ja masentuu. Ihmiselle on tärkeää tuntea itsensä hyödykkääksi. Nainen, jolla on enemmän työn ulkopuolisia rooleja kuin miehellä, ei koe työttömyyttä samanlaiseksi maailmanlopuksi kuin mies.

Omalla kohdallani (huomatkaa nyt tämä yksilöinti) tunnen tämän tietyllä tapaa todeksi. Minulla ei ole minkäänlaisia vaikeuksia täyttää osa-aikaisen työn jättämiä vapaahetkiä mielekkäällä tekemisellä. Ei minulla ollut vaikeuksia työttömänäkään: sairausloma ja työttömyysaikani ovat olleet varmasti kokonaisuudessaan aktiivisinta aikaa elämässäni.

Mies (yksilö!) on hiukan toista maata. En voi olla sataprosenttisen varma, mutta vahva veikkaukseni on, että hänellä leviäisi pää herkemmin kuin minulla jos työttömäksi joutuisi. Hänellä tuntuu olevan omaa tarvettani vahvempi halu tehdä töitä - siis olla hyödyksi kodin ulkopuolella. Minä olen kotikeskeisempi ja jos haluaisimme lapsia, olisi kotiäitiys minulle selkeä uravalinta.

Lehdestä lukemani tutkimuksen ja oman kokemukseni perusteella voisin todeta, ettemme ihmisrotuna ole tulleet kovinkaan kauaksi luolamieselämästä tai 1950-luvusta(kaan). Mielestäni on oikeastaan aika merkillistä miten nopeasti kulttuurimme, maailmankatsomuksemme, tieteemme ja taitomme ovat muuttuneet, kun olentoina olemme kuitenkin aika hitaita kehittymään. Evoluutio on hidas prosessi.

Minä uskon, että minussa (erittäin suuresti ja subjektiivisesti yksilö) on jonkinlainen muinainen emäntägeeni. Ei se ole miksikään muuttunut siitä, että naiset saavat nykyään käyttää housuja ja äänestää. Eikä se tule muuttumaan siitä, että jonain päivänä toivottavasti maailman kaikissa kirkoissa hyväksytään homoavioliitot ja jokainen saa olla sitä mitä haluaa. Minun perimäni ohjaa minut kotikeskeiseksi, enkä pistä vastaan.

Perjantai on meillä siivouspäivä. Jos minulla sattuu olemaan se vapaana (niin kuin tänään oli), on mielestäni varsin luontevaa ja luonnollista että teen viikkosiivouksen itsekseni kun mies on koko päivän töissä. Ehkä se on se emäntägeeni, ehkä se on vain sitä että haluan olla ihmisenä kiva ja reilu.

Se ei ole sitä, että olisin joku piika tai kykkisin nyrkin ja hellan välissä. Se ei ole paluuta 50-luvulle. Se ei ole sitä, etteikö miestä saisi siivoamaan. Minusta vain tuntuu siltä, että minun pitää kantaa korteni kekoon - olla siis hyödyksi. Minulla ei ole nyt varaa osallistua sentilläkään sähkölaskun maksamiseen, mutta voin pitää huolen siitä ettei miehen tarvitse töistä palattuaan tarttua mopin varteen.

Meillä ei ole miesten ja naisten töitä. Meillä on kotitöitä, jotka pitää hoitaa. Ja minusta on sekä reilua että maailman luonnollisinta, että minä hoidan niitä silloin kun minulla ei ole palkkatöitä. Tietenkin täytän vapaapäiväni myös muilla "perheasioilla" eli ystävien tapaamisella, siivous oli nyt vain helppo esimerkki kotikeskeisyydestä. Käytän vapaa-aikani tehokkaasti kodin ja "perheen" hoitamiseen, kun mies taas käyttää omansa herkemmin itseensä.

Oli jotenkin ihanaa lukea lehdestä ihan modernista tutkimuksesta, joka paljasti että yleensä ottaen naiset ovat samanlaisia kuin minä. Vaikka maailma on muuttunut kovasti, olemme yllättävän samanlaisia kuin naiset kautta aikojen.

Rinsessa

2011-10-27T16:28:00.000+03:00

Alkaa olla taas se aika vuodesta, kun valokuvaaminen hankaloituu huomattavasti. Tai onhan tuolla miehellä valovoimaista linssiä, jalustaa ja jotain heijastintakin, mutta kun minä nyt väkisin haluan näpsiä kuvia kelmeässä valossa pokkarillani. Koittakaa kestää.

Viikonloppuna on erään pikkuneidin 1-vuotissynttärikahveet, ja prinsessalle (tai oikeastaan hänen vanhemmilleen) viedään tällainen kortti:

Tuon kruunukuvan teksteineen olen leikannut joskus muinoin talteen jostain Tiimarin mainoslehdestä, tulihan sillekin viimein käyttöä. Lisäsin siihen pienen timangin kruununjalokiveksi. Keksin viimein käyttöä myös noille ärtsyn värisille ääriviivatarroille. On tuntunut siltä ettei niistä ole kuin silmäsäryksi, mutta tuossahan ne ovat ihan mukavan näköiset.

Hyvät ja huonot

2011-10-26T09:28:00.000+03:00

Aloitetaan niistä huonoista.

Juuri kun ehdin olla jo aivan kypsä rägädaudiini (joka ei vieläkään ole täysin parantunut), alkoi kurjasti tuntua virtsatietulehduksen oireita. Sen verran hämärä oli pikatestin tulos, että viikon antibioottikuurihan sieltä tuli. Ehdin sen jo aloittaa ennen kuin selvisi että viljelytulos oli sittenkin negatiivinen.

Aloitettu antibioottikuuri on kuitenkin syytä syödä loppuun. Lääkkeiden syöminen varmuuden vuoksi ja luultavasti turhaan ei ole lempipuuhaani. Toisekseen se jätti edelleen arvoitukseksi sen miksi tuntuu kurjalta. Viikon päästä on sitten aika gynelle, joka saa arvioida tilanteen uudestaan jos olo ei ole parantunut.

Labran neito kysyi ystävällisesti että voisiko kyseessä olla sukupuolitauti. Sanoin sen olevan äääääääärimmäisen epätodennäköistä. Pomon kanssa kierosti vitsailtiin, että melko pitkä itämisaika näillä miehen Thaimaan tuliaisilla... Huono huumori sikseen: ei ole kivaa, kun on molemmat päät vähän epäkunnossa. Alkaa pinna kiristyä.

Lisäksi puhelimeni hajosi. Sisko soitteli eikä voinut kuin huudella haloota kun ei kuullut mitä minä sanoin. Ensin luultiin että siskon puhelin prakaa, mutta parin testisoiton jälkeen selvisi että vika on täällä päässä (sekä ylä- että ala-, heko heko). Muuten tuntuu toimivan ihan mainiosti, mutta kukaan ei kuule puhettani. Ei niin että minulla mitään kovin kivaa sanottavaa olisi siinä vaiheessa ollutkaan.

Minulla on kyllä kaksi toimivaa varapuhelinta, mutta niissä ei ole kalenteria tai edes kunnon muistutustoimintoa, jota ilman en oikein enää osaa ollakaan. Piti siis vaihtaa miehen kakkospuhelimeen. Se on sellainen Nokian yrityssarjalainen, aivan kamala peli. Ihan liian tekninen ja hankala (ei ole vaikeaa huomata mistä Nokian alamäki alkoi). Ärsytti.

Kaiken kukkuraksi kaiken tämän piti tietysti tapahtua juuri silloin, kun töitä on ollut vähemmän kuin olin toivonut ja tuleva tili on laihanpuoleinen. Ei todellakaan ole nyt varaa ravata lääkäreiden tykönä ja ostella lääkkeitä tai uusia puhelimia. Olo on ollut köyhä ja kipeä. Bad mojo vaanii.

Mutta onhan sitä ollut hyvääkin.

Lauantaina pidettiin tyttöjen kanssa joulukorttiaskarteluhetki. Oli oikein kivaa ja oltiin hirveän tuottoisia. Ideoita pursusi ja niitä jaettiin. Joukossa on voimaa! Saalista voi tietysti esitellä vasta vähän myöhemmin, ettei paljasta kaikkia yllätyksiä.

Olin pari päivää töissä entisessä harjoittelupaikassani ja se oli mukavaa. Oli hauskaa nähdä miten paljon uutta on oppinut harjoitteluajan jälkeen. Lisäksi pomoni laski palkkani hiukan väärin - minun edukseni. Huomasi kyllä virheensä mutta sanoi ettei jaksa korjata sitä kun on niin pienestä kiinni.

Olen alkukankeuden jälkeen saanut uuden puhelimen paremmin näköisekseni. Nyt minulla on siinä söötti Totoron kuva taustana ja Terminatorin tunnari soittoäänenä. Nyt se on paljon parempi. Ja ehkä se käyttäminenkin alkaa parin päivän näpräilyn jälkeen tuntua helpommalta.

Ja tänään on viimeinen antibioottipäivä. Ja ehkä jossain vaiheessa räkää tuottavat solut vain kertakaikkiaan kuolevat väsymykseen ja loppuu tämä honotus.

Kyllä tämä tästä.

Linja-autossa on tunnelmaa

2011-10-25T06:46:00.001+03:00

Mikä siinä on, että joidenkin pitää paikkaribussissa jäädä juuri siihen keskiovien tietämille seisoskelemaan, vaikka vapaita istumapaikkojakin olisi? Ymmärrän sen, jos on jotain isoa roudattavaa tai matkustaa vain pari pysäkinväliä, mutta kun jotkut ovat siinä bussin valtimon tukkeena pitkiäkin matkoja. Eivätkä älyä tai välitä siitä, että kaikkien muiden kulku vaikeutuu huomattavasti: aina joudutaan oikein erikseen järjestelemään koko sakkia että joku pääsee bussissa peremmälle tai bussista pois. Ihan vieressä olisi vapaa penkki, miksei voi istua sille?!?

(Sitten ymmärrän ettei istu, jos siinä viereisellä penkillä istuu se lihava ja haiseva setä, jolla on jonkunlainen kestovitutus päällä. Sen viereen minäkään en istu, vaikka olisi viimeinen vapaa paikka maailmassa.)

Kuin viimeistä päivää

2011-10-22T12:39:00.000+03:00

Odottelimme eilen miehen kanssa maailmanloppua säkkituoliin käpertyneinä. Kun sitä ei sitten (ihme kyllä!) tullutkaan, otimme glögiä ja menimme saunaan. En voi sanoa kauheasti yllättyneeni siitä, että maailma tuntuu olevan paikallaan tänäänkin.

En ole myöskään yllättynyt siitä, että tätä maailmanlopun profeettaa ei (taaskaan) tavoiteta, vaan hän pakoilee julkisuutta. Niin minäkin tekisin, jos olisin 1) niin typerä että ennustelisin maailmanloppua julkisesti vaikka aikaisemmatkaan ennustukseni eivät olisi toteutuneet ja 2) sen verran tolkuissani että älyäisin hävetä temppuiluani. Tosin sillä ukolla on varmaan varaa piileskellä, kun jotkut ovat lahjoittaneet kaikki rahansa kirkolle maailmanlopun kunniaksi...

Mistä päästäänkin oikeasti aiheeseen. Jos aivan todella uskoisin, että maailmanloppu tulisi ylihuomenna, en todellakaan yrittäisi ostaa taivaspaikkaa lahjoittamalla rahojani kirkolle vaan tuhlaisin ne itseni ja läheisteni hemmotteluun.

Iltalehden sivuilla taisi olla maailmanloppu-uutisen vierellä kysely aiheella "elätkö niin kuin viimeistä päivää". Minusta se on tietyllä tapaa aiheellinen kysymys myös silloin, kun tuho tai taivaaseentempautuminen ei ole akuutti uhka. Minä olen sitä mieltä, että tietyssä mielessä ihmisen on hyvä elää niin kuin jokainen päivä olisi viimeinen.

On tietysti järkevää, aiheellista ja suositeltavaa ajatella tulevaisuuttakin. On ihan hyvä suunnitella asioita pitkällä tähtäimellä ja varautua siihen, että täällä voi hyvinkin joutua kitkuttelemaan satakunta vuotta. Mutta siinä sivussa on hyvä muistaa William Wallacen viisaat sanat: "Every man dies. Not every man really lives."

Saattohoitaja Bronnie Ware esittelee verkkosivuillaan viisi yleisintä asiaa, joita ihmiset kuolinvuoteellaan katuvat. Ne ovat seuraavat:

1. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta elää omaa elämääni, eikä elämää, jota minulta odotettiin.
2. Toivon, etten olisi tehnyt niin paljon töitä.
3. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta osoittaa tunteeni.
4. Toivon, että olisin pysynyt yhteydessä ystäviini.
5. Toivon, että olisin antanut itseni olla onnellisempi.

Sen olen kuullut aikaisemminkin, että harva katuu sitä mitä on tehnyt, vaan enemmänkin kadutaan tekemättä jättämisiä. Kun lähtö vääjäämättä lähestyy ja kuolema kolkuttelee ovella, kadutaan sitä että ei eletty. Jos minä kuolen niin, että ehdin sen tajuta, toivon todella etten joudu katumaan yllämainittuja asioita.

Elämä on sellaista, ettei voi aina elää nytkun-elämää, vaan välillä on tehtävä sitkun-suunnitelmia. Mutta yleisesti ottaen voisi mielestäni ottaa sen asenteen, että jokainen päivä voi hyvinkin olla viimeinen. Omalla kohdallani toteutan tätä noudattaen vanhaa sanontaa "älä anna auringon laskea vihasi ylle". Mitään ei saa olla hampaankolossa, kun menen nukkumaan (tai muuten uni ei tule). Jos asia on mahdollista selvittää, se on selvitettävä. Lisään muistilistaani seuraavat asiat:

1. Unelmoi rohkeasti ja toteuta unelmasi.
2. Tee työtä elääksesi, älä elä tehdäksesi töitä.
3. Osoita tunteesi rehellisesti.
4. Pidä kiinni todellisista ystävistäsi.
5. Naura paljon, leiki, hassuttele ja ole onnellinen.

Noin. Näillä kun mennään niin olen valmis maailmanloppuun, tuli se milloin hyvänsä.

Elokuvaa

2011-10-20T19:57:00.003+03:00

Mies tunnetaan eräissä piireissä lempinimellä leffakeiju. Minusta se on kuvaava nimitys: keijut ovat käsittääkseni idearikkaita, hiukan ilkikurisia ja erikoisella huumorintajulla varustettuja olentoja, joista ei koskaan tiedä mitä ne keksivät seuraavaksi - ja elokuvien suhteen mies on aivan samanlainen. Jostain se aina taikoo esiin elokuvia, joita en ole edes osannut kaivata mutta joiden parissa kummastun, hämmästyn ja viihdyn. Palataan niihin myöhemmin, mutta ensin jotain ihan tavallista.

Love and Other Drugs on taas sellainen romanttinen komedia, jossa se komedia on minusta kovin vähäisessä roolissa. Elokuvan "komedia" on sitä, että tehdään kännissä typeryyksiä, mätkitään toista laukulla päähän, joudutaan noloihin tilanteisiin ja puhutaan äänekkäästi rumia sanoja. Minusta tämä elokuva on draama, jossa on romantiikkaa.

Anteeksi että spoilaan, mutta te olette nähneet sen ennenkin: rellestävä poika ihastuu taiteelliseen tyttöön, tyttö ei halua vaikeuksiensa takia sitoutua, poika taistelee saadakseen tytön, ja kun tyttö vihdoin lämpenee tulee pojalle pakokauhu, sitten porataan ja erotaan ja kärvistellään kunnes kasvetaan ihmisinä ja huomataan että oikeastaan tykätäänkin siitä toisesta kovasti kaikesta huolimatta. Happy happy joy joy. Paitsi että ei.

Love and Other Drugs on vakava elokuva. Parantumattomasti sairaan nuoren naisen elämä ei ole helppoa, eikä sen katsomista juurikaan kevennä satunnaiset seksikohtaukset tai erektiovitsit. Anne Hathaway tekee hyvää työtä, hänen takiaan elokuvan voi katsoa. Muuten tämä oli kertakäyttökamaa.

Ja sitten niihin leffakeijun ylläreihin! Kotimme toimi jälleen kerran absurdiuden näyttämönä, kun sekalainen sakki kokoontui katsomaan itäblokin ihmeitä.

Puolalainen Sexmission oli suhteellisen hämärä elokuva. Tieteellinen koe menee hiukan pieleen, ja kolmen vuoden syvä uni vaihtuu viideksikymmeneksi. Maailma on muuttunut siinä ajassa paljon, ja siinä onkin sitten ihmettelemistä kahdella menneisyyden miehellä. Enempää en ehkä halua elokuvan juonesta kertoa, sillä se on parasta nähdä itse.

Hillitön kasarifiilis naurattaa. 80-luvulla tehtiin varsin uskottaviakin sci-fi-kuvauksia (esim. Terminator, Blade Runner ja Mad Max), joissa tulevaisuuden maailma oli synkkä ja tiede vaarallista. Sexmission menee reilusti enemmän huumoripuolelle samaan tapaan kuin vaikkapa Back to the Future tai Time Bandits. Tai ei nyt samaan tapaan, mutta sinne päin. Tätä katsoessa tulee monia kertoja sellainen hyvänlaatuinen WTF-olo.

Useita asteita absurdimpi oli neuvostoliittolainen Kin-Dza-Dza. Tämän katsomisen seurauksena minun on luultavasti tästä lähin tervehdittävä tiettyjä ihmisiä taputtamalla poskiani, kyykistymällä ja huudahtamalla "ku".

Elokuvan ilme on minimalistinen ja tietyllä tapaa kaurismäkeläinen. Voi olla hankalaa syttyä näin käsittämättömälle elokuvalle, mutta eilisessä leffaporukassa tämä nousi suureen suosioon. Minua sivistyneemmät katsojat löysivät elokuvasta hienoja viittauksia kapitalismin ja sosialismin maailmaamuokkaaviin koukeroihin. He osasivat nauraa poliittisille vitseille, jotka menivät minulta ihan ohi.

Mutta minä osasin nauttia siitä, etten kertaakaan voinut mitenkään arvata mitä elokuvassa tulisi seuraavaksi tapahtumaan. Erikoistehosteita ei tarvita, kun kaikki on epänormaalin oloista. Minua viehätti erityisesti se tyyneys, jolla päähenkilöt suhtautuivat erikoisiin tilanteisiin. Se sama ilmiö minua kiehtoo brittiläisessä huumorissa: hassuja asioita tehdään ihan vakavalla naamalla.

Kin-Dza-Dza syntyy, kun yhdistetään Mad Maxin hahmot Neuvostoliiton romuihin ja pistetään Aki Kaurismäki ja Monty Pythonin tyypit leikkimään niillä jättimäiselle hiekkalaatikolle. Tulos on legendaarinen.

+10 senttiä

2011-10-18T20:34:00.001+03:00

Olen vuosikausia tapellut sen kanssa, että painoni ei nouse. Ne, jotka tuntevat minut pidemmältä ajalta, tietävät että olen aina ollut hentoinen. Kun sairastuin, kuihduin ihan olemattomaksi ja kiloja on ollut vaikea saada takaisin. Siinä meni se kymmenen vuotta. Sitä ehti tottua siihen, että teki mitä hyvänsä, niin paino ei vain nouse.

Useat naiset tietävät omasta kokemuksesta, että hormonaalinen ehkäisy tuo yllättäen mukanaan lisäkiloja. No minulla se ei ole tehonnut (tosin olen kokeillut vain pillereitä, laastaria ja rengasta). Sanotaan, että parisuhteen vakiintuessa nainen helposti lihoo. Jonkin aikaa seurustelleena tiedän että vaikka seurustelun myötä elämääni tulee lisäkiloja miehen muodossa, niin minuun niitä ei siunaannu. Liikuntaharrastuksen lopettaminen lihottaa varmasti - mutta minä en ole koskaan liikuntaa aloittanutkaan.

Varmana kilonkerääjänä on pidetty sitäkin, että asuu paikassa josta joutuu useimmiten ottamaan bussin liikkuakseen jonnekin. Keskusta-asujana kyllä kävelin varmasti enemmän kuin nyt, mutta olen asunut aikaisemmin tuossa kadun toisella puolella (eli bussinkäyttäjänä) vuoden verran enkä silloinkaan lihonut. En vaikka seurustelin. No sitten on vielä lääkitykset: olin aika toiveikas kun neurologi määräsi vuonna 2006 migreeniin lääkettä jonka mahdollisena sivuvaikutuksena mainittiin painonnousu. Turha toivo, ei mitään vaikutusta painoon. Ei vaikka seurustelin ja käytin hormonaalista ehkäisyä.

Mutta haa! Koska taidan olla jokseenkin hankala tapaus, ei ainutkaan keino yksin eikä edes kaksin saa painoani nousemaan, vaan tarvitaan kaikki yhdessä! Nyt seurustelen, käytän hormonaalista ehkäisyä, liikun osan työmatkasta bussilla ja syön samaa lääkettä kuin vuonna 2006 - ja nyt se paino sitten nousee.

Jippii tai sitten ei. Kun vuosikaudet pysyy tismalleen samassa painossa, niin parissa kuukaudessa tulleet pari kiloa tuntuvat aivan järkyttävältä määrältä. Ja kun se kaikki on kerääntynyt vyötärölle. Olen aina ollut ylpeä vyötäröstäni ja lantioni kaaresta, ja juuri se paras osa minusta on nyt auttamatta häviämässä: vyötärölleni on jostain tullut noin 10 senttiä lisää. Oikeasti.

Tunnen oloni muodottomaksi pötkyläksi. Inhaa, kun tuntee istuessaan vatsamakkaroita ihan eri tavalla kuin ennen. Koska rinnanympärys ei ole kasvanut, tuntuu vatsa pullistuvan jotenkin valtavasti. Ahdistaa henkisesti kun housut ahdistavat fyysisesti. Koko ajan on jotenkin turpea, pöhöttynyt ja lihova olo. Palloutuminen ja sen todelliseksi muuttunut uhka pelottaa ja etoo.

Oikeasti tilanne ei ole niin dramaattinen kuin miltä minusta - kroonisesti laihasta ihmisestä - tuntuu. Painoindeksini on ensimmäistä kertaa elämässäni juuri ja juuri normaalin puolella. En ole joutunut uusimaan vaatekaappiani; kaikki vanhat vaatteeni istuvat aivan hyvin, itse asiassa täytän ne vain vähän paremmin kuin ennen. Mies ei ole ruvennut oksentelemaan nähdessään minut alastomana (reaktio on edelleen se aina yhtä ihanan innostunut "tissit!"). Ja totuus on että massaa on tullut käsivarsiinkin eikä ainoastaan vyötärölle.

Ulkopuolisen silmin olen uskoakseni terveen ja hyvinvoivan näköinen. Olen edelleen pienikokoinen ja useimpien mielestä varmasti hoikkakin, mutta muuten normaali ja sopusuhtainen.

Mutta oma nahka kiristää. On sellainen KAUHU, että lihon eksponentiaalisesti. En ole tottunut siihen, että painoni nousee ihan itsestään. Tämä on ihan uutta minulle. Tähän pitää kai oikein erikseen nyt totutella.

Rägää

2011-10-15T15:41:00.000+03:00

Niin se vain iski tämä kuolevaisten tauti minuunkin. Ensimmäisen syysflunssan mies piti ahneesti itsellään, mutta tästä toisesta riitti sitten minullekin.

Olen kyllä jo päässyt voiton puolelle. Tämä on se vaihe kun kuulostan kamalalta, mutta olo ei ole ollenkaan niin hirveä kuin taudin alkuvaiheessa. Silloin kurkkuun sattuu, pää tuntuu painavan miljoona kiloa, nukkua ei voi mutta mitään muutakaan ei jaksa, eikä mikään oikein auta. Kurkkupastilliövereillä saa aikaan vain kahta kauheamman olon.

Nyt onkin jo helpompaa, vaikka kuulostan Kimi Räikkösen ja Nylon Beatin risteytykseltä. Nenä on niistämisestä ruvella sekä sisä- että ulkopuolelta ja yskä alkaa kuulostaa siltä että olisin vedellyt pastillien sijaan kaksin käsin röökiä. Tämä on sitä sellaista yskää, joka elokuvissa tietää aina joko päähenkilön kuolemaa tai vähintään puoli kylää kaatavaa tappavaa tartuntaa.

Ilmeisesti kuitenkin vaikutan ihan hyvävointiselta (en ymmärrä kuinka se on mahdollista), koskapa ehdin olla puolitoista päivää töissä ennen kuin työkaverini kysyi että "onko sinulla flunssa". No, onhan minulla.

Pahimman taudin (ja minulle harvinaisen pienen lämpöilyn) aikaan ei tarvinnut töistä kieltäytyä, kun niitä ei tarjottu. Torstain ja perjantain jaksoinkin sitten jo töissä töristellä. Ja juuri eilen piti sitten olla asiakkaaseen puhelinyhteydessä. Se varmaan luulee, että hänen asioitaan hoitaa nyt joko joku vanha viskimonsteri tai sitten ihan vaan tavallinen monsteri.

Tänään olisi tuparit, mutta ne on kai nyt syytä jättää väliin. Mies saa edustaa ja viedä terveiset.

Kyklooppi onnittelee

2011-10-10T17:32:00.000+03:00

Ihan kaikkia tämän vuoden aikana valmistuneita onnittelukortteja en ole tänne kuvannut, mutta paikkailen tilannetta esittelemällä uusimmat tuotokset:

Jos tuntuu siltä, että värimaailma on jotenkin tutun oloinen, niin sehän johtuu vain siitä että olen käyttänyt vanhoja varastoja, joista on syntynyt kortteja aiemminkin.

Minusta on suoraan sanottuna kivaa pikkuisen haastaa itseäni keksimään aina vain uusia juttuja noista vanhoista papereista. Mitään uutta ei näitäkään kortteja varten tarvinnut ostaa. Sama ruskea tapetti taipuu sekä perhosiksi että pikkupalloiksi. Sama harmahtava paperi muuttaa täysin muotoaan, kun ylemmissä korteissa sille on tulostettu vanhaa tekstiä ja alemmissa se on pistetty sellaisen aaltopahvimankelin läpi.

Tuo silmäpuoli ukkeli oli jossain ilmaisjakelulehdessä, ja olen sen kortteja varten kopioinut. Yritin kerrankin pyristellä irti minimalismista ja symmetrisyydestä, joita niin mielelläni harrastan. Siksi lisäsin nuo pikkupallerot ukkelin taakse. Ne on leikattu tapetista rei'ittimellä ja sitten niihin on maalattu valkoisella akryylimaalilla pieni piste (melkein) keskelle.

Jotenkin nämä näyttävät tässä kuvassa nyt todella laimeilta ja latteilta, mutta kyllä ne ihan kivan näköisiä oikeasti ovat. Vaikka itse sanonkin.

Ooks mun kaveri jos saat kympin?

2011-10-09T19:09:00.000+03:00

Tässä jokin aika sitten tuli televisiosta kotimainen dokumenttiohjelma, jossa kolme ihmistä leikki viikon ajan köyhää. Yksi kokelaista leikki toimeentulotuella elävää, toinen osa-aikaista kaupan kassaa ja kolmas muistaakseni opiskelijaa. Voi olla että muistan roolit osin väärin, mutta ajatus oli kuitenkin se, että ihan hyvin toimeen tulevat ihmiset saivat käteensä sen, mitä huonompiosaisella on ja sillä oli sitten pärjättävä viikko.

Oli kyllä vitsikkäin ja samalla pelottavin ohjelma pitkään aikaan! Pelottavaa lähinnä siksi, että ihan tavallisen oloiset ihmiset voivat olla todella vieraantuneita siitä mitä on olla köyhä. Ja vitsikästä siksi, että nämä tekoköyhät laukoivat kerrassaan huvittavia lausahduksia (niiden muutamien hyvien pointtien lisäksi, joita onneksi oivalsivat).

Koska olen elänyt pitkiäkin pätkiä opiskelijana, sairauslomalla, työttömänä, huonopalkkaisena ja toimeentulotuella, tiedän mitä kitkuttaminen on. Nyt olen sentään osa-aikaisessa työssä, mutta töitä on ollut vähemmän kuin olisin toivonut (tälläkään viikolla en ollut ainuttakaan päivää töissä ja se tuntuu aika julmasti kukkarossa). Jään juuri ja juuri plussan puolelle vain siksi, että 1) osaan venyttää senttiä ja 2) asumiskustannukseni ovat hyvin pienet. (Älkääkä luulko että tässä pelkästään miehen siivellä eläisin, kyllä minä kannan korteni kekoon.)

Ohjelmasta olisi paljonkin keskusteltavaa ja kerrottavaa, mutta haluan nostaa siitä erityisesti esiin sen, mikä huolestutti suuresti kaikkia kolmea kokelasta: ystävyyssuhteiden ylläpito. He kaikki kokivat, että köyhyys vaikeuttaa dramaattisesti yhteydenpitoa ystäviin ja väistämättä syrjäyttää piireistä. He arvelivat, että köyhä on hyvinkin pian täysin yksin. Tästä olen vahvasti eri mieltä!

On totta, että jos sinä asut Tampereella ja ystäväsi Helsingissä, ei kasvotusten tapaaminen ole välttämättä kovinkaan usein mahdollista, sillä matkustaminen maksaa. Joskus ei kertakaikkiaan ole varaa maksaa edes sitä lähiliikenteen bussikorttia, saatika sitten pidemmän matkan junalippua. Mutta onhan sitä nyt muitakin tapoja pitää yhteyttä ystäviinsä kuin matkustaa heidän luokseen. Ja jos kerrot ystävällesi rehellisesti köyhyydestäsi, ehkä hän matkustaa sinun luoksesi (ellei sitten ole aivan yhtä köyhä).

Jos ainoa tapa tavata ystäviä on lähteä matkailemaan, shoppailemaan, ravintolaan, yökerhoon tai elokuviin, niin kyllähän se aika mahdotonta köyhänä on. Mutta kyllä sitä tekemistä löytyy muutenkin, hyvänen aika sentään! Esimerkiksi kävelylenkit ystävän kanssa ovat aivan ilmaisia - ja usein hirvittävän terapeuttisia. Jos yhdeltä kaverilta löytyy joku kiva seurapeli, toiselta pannullinen teetä ja kolmannelta keksilaatikko, niin johan siinä on porukalla tekemistä muutamaksi tunniksi.

Minusta yhdessäolo ja yhdessä tekeminen ei automaattisesti tarkoita massiivista rahanmenoa. Ohjelman "köyhät" olivat ilmeisesti tottuneet siihen, että ystävien kanssa kulutetaan ajan lisäksi rahaa. Eräs kokeiluun osallistuneista joutui hankalaan tilanteeseen, sillä hänet oli juuri tämän köyhäilyviikon aikana kutsuttu juhliin, eikä hän tiennyt mitä voisi tuliaisina viedä kun rahat olivat vähissä. Hän mietti jopa että voiko mennä juhliin ollenkaan jos ei ole varaa viedä lahjaa.

Hänen ratkaisunsa ongelmaan oli minusta aika yllättävä: hän kitsasteli omissa ruokaostoksissaan ja osti juhlaviemisiksi juuri niin kalliin lahjan kuin oli suunnitellut. (Ja muistaakseni ylitti viikoksi saamansa rahamäärän eli ei pysynyt budjetissaan, joka minusta oli kuitenkin ihan kohtuullinen.) Ehkä sitä yhden viikon elääkin pelkästään kaurapuurolla ja näkkärillä, mutta useimmat köyhät ovat köyhiä vähän pidempään. Ja silloin on mielestäni fiksumpaa karsia niistä ei niin välttämättömistä jutuista, kuten nyt vaikkapa joidenkin kissanristiäisten viemisistä.

Ja tässä siis pointtini: ei ystäviä osteta! Ei kai ystävyyden mitta ole se, miten kalliin lahjan viet? Ja jos ystäväsi tietää sinun olevan köyhä (niin kuin tosiystävän luulisi tietävän), niin ei kai hän mitään lahjaa sinulta odotakaan? Pelottavaa, miten tämä ohjelman nainen ehkä eli sellaisissa piireissä, joissa ystävä on sitä parempi mitä enemmän hän käyttää rahaa lahjoakseen toisia.

(Ja tässä yhteydessä voisi puhua nykylasten syntymäpäivistä, joissa kuulemma suorastaan kilpaillaan siitä kuka pitää kalleimmat bileet. Köyhät lapset eivät kisassa pärjää, kun heillä ei ole varaa ostaa ystäviä. Tähänkö lapsia nykyään kasvatetaan?!? Mutta se taitaa olla toisen postauksen tai kommenttilaatikkopulinan paikka. Avautukaa, oi lasten vanhemmat!)

Oi miten onnekas minä olenkaan, kun meillä päin ystävyyttä punnitaan ihan muilla jutuilla kuin rahalla. Ystäväpiiristäni löytyy sekä köyhiä että vähemmän köyhiä, mutta yhteistä tekemistä on aina silti keksitty. Arvostan suuresti sitä, että esimerkiksi juhlissa läsnäoloni ja seurani on tärkeämpää kuin se, mitä vien lahjaksi. (Tai ainakin uskon niin ja sovellan tätä omiin ystäviini vastavuoroisesti.) Tästä eräänlainen esimerkki on tulevat tuparit, joihin viemme fonduepadan.

Me pärjäämme kyllä yhdelläkin padalla, joten toisen voimme lahjoittaa pois. (Mies osti ensin yhden ja myöhemmin toisen -paremman- alennuksesta.) Sitä on käytetty kahdesti, mutta pesty hyvin ja paketoitu sitten houkuttelevasti sellofaaniin. Vielä kun lisäsi pirteän kortin (jonka itse askarteli jämäpapereista), niin kyllähän tämän lahjaksi kehtaa viedä! Sehän on kuin uusi (vaikkei kuva mitenkään edustava nyt olekaan)!

Mies olisi kyllä voinut ostaa tuparilahjaksi ihan uudenkin padan, mutta miksi ihmeessä hän olisi sen tehnyt kun kaapista löytyi uutta vastaava. Lahjan saajilta kyllä tarkastettiin, että heille kelpaa käytettykin esine, ja oikein hyvin kelpasi.

Joku voisi nyt huomauttaa ettei todella köyhällä ole varaa ostaa kahta fonduepataa joista huonomman voi sitten antaa jollekin lahjaksi. Ei tämä mikään ilmainen lahja ollut, sehän on selvä. Mutta se ei ollutkaan tässä nyt pointti, vaan se, ettei aina tarvitse ostaa uutta. Luulen, että ohjelman naiselle ei olisi tullut mieleenkään viedä ystävilleen mitään käytettyä - se olisi luultavasti hävettänyt häntä ja kenties ollut hänen ystäviensä mielestä hiukan epäilyttävää. (En minä tiedä miten rikkaat ihmiset oikeasti ajattelevat, en ole koskaan ollut sellainen.)

Ei tarvitse ostaa mitään, se on se juju. Esimerkkinaisemme olisi ehkä jättänyt juhlat kokonaan väliin, jos hänellä ei olisi ollut varaa lahjaan. Jos näin ajattelee ja toimii, niin kyllähän sitä sitten köyhänä varmasti yksin jää.

Raha varmasti tuo "ystäviä", mutta onko köyhä automaattisesti yksinäinen? Minun mielestäni ei. Mielestäni dokumenttiohjelman ihmisiltä puuttui mielikuvitusta ja luovuutta. Ehkä heillä oli vain ostettuja ystäviä - tai sitten he vain luulivat niin. Ja se on kyllä todella surullista.

Viikon ekoteko

2011-10-07T19:48:00.002+03:00

Sain viimeinkin järjesteltyä tiskialtaan alakaappiin sen verran tilaa, että sinne mahtui yksi uusi astia - ja nyt meillä kierrätetään myös lasi ja metalli. Eihän siinä mennytkään kuin melkein vuosi... no, parempi myöhään kuin ei silloinkaan!

Meillä on aiemminkin jo eroteltu pahvi- ja paperipakkausjäte, biojäte ja keräyspaperi (luonnollisesti myös ongelmajätteet kuten paristot on viety asianmukaisiin keräyspisteisiin), mutta nyt saadaan haltuun myös kierrätettävä lasi ja metalli.

Lapsuudenkodissani totuin siihen, että yllä mainittujen lisäksi talteen kerättiin myös energiajäte. Tampereella sitä ei edelleenkään kerätä, ja asia on närkästyttänyt minua suuresti siitä asti kun muutin tänne. Suunniteltu hyötyvoimalaitos tulee tarpeeseen, mutta sitä päästään käyttämään vasta useiden vuosien päästä. No, siihen asti mennään sillä mitä on.

Olen pienestä pitäen tottunut lajittelemaan jätteitäni, ja olen noudattanut kotoa saatuja oppeja myös omaa taloutta pyörittäessä. Luulen, että se olisi vaatinut vain hiukan aikaa ja energiaa, että olisin täälläkin saanut asiat kuntoon jo paljon aikaisemmin. Taisin olla suoraan sanottuna laiska. Hävettää. (Mutta ei enää niin paljoa, koska korjasin asian. Hyvä minä!)

Mikä on sinun tekosyysi olla kierrättämättä? Vai onko kotisi jätteidenlajittelu jo järjestetty niin hyvin, että omatuntosi on vihertävänpuhtoinen?

Lista-addiktin tunnustukset

2011-10-05T09:28:00.000+03:00

Urpo Turpo kirjoitteli jokin aika sitten tekemästään tehtävälistasta. Minä olen suuri listojen ystävä, ja olen huomannut saman kuin Urpo Turpo: konkreettisen listan avulla niihin tekemättömiin töihin tarttuu astetta innokkaammin kuin ilman listaa.

Olen kirjoitellut muisti- ja tehtävälistoja itselleni niin kauan kuin muistan. Välillä enemmän ja välillä vähemmän; joskus menee pitkiä kausia etten listaile mitään, joskus tuntuu että tehtävää on ihan listattavaksi asti. Ihan perusjuttuja niin kuin pyykinpesua tai suihkussa käyntiä ei listaan tarvitse kirjoittaa, ne kyllä muistan ihan muutenkin. Tai oikeammin: ne tulee tehtyä muutenkin.

Kyllä minä muistan ne muutkin roikkuvat tehtävät, mutta niitä on jotenkin helpompi järjestellä ja käsitellä kun ne ovat paperille kirjoitettuna. Ja tuottaa tavattoman suurta tyydytystä viivata tehty asia listalta sitten yli! Valmiiksi saamisen riemu on lähes kaksinkertainen siihen nähden, että vain tekisi tehtävänsä ilman listaa ja yliviivailua.

Tehtävälistan ansiosta koen olevani jotenkin tehokkaampi, tunnen saavani enemmän aikaan kuin ilman listaa. Joidenkin mielestä tämä voi nyt kuulostaa ihan itsensä kiusaamiselta, mutta listanhan voi muokata aivan mieleisekseen. Jos listalle väkisin tulee niitä pakkopullamaisia tehtäviä, niin voihan siihen kirjata myös mukavia juttuja.

Arvaan, että useimmilta "unohtuu" liian helposti itsensä hoitaminen, siis miksipä ei omaan tehtävälistaansa kirjoittaisi vaikkapa jalkakylpyä, hieronta-ajan varaamista, kävelylenkkiä tai päiväunia! Ehkäpä saisit viimeinkin ostettua ne teatteriliput tai sovittua kahvilatapaamisen ystäväsi kanssa, jos se lukisi listallasi...?

Pointsit kotiin

2011-10-01T14:12:00.000+03:00

Syksyisin iskee useimmille ihmisille muumiutuminen eli talveen varautuminen. Pitää kerätä, kuivata, säilöä, mehustaa, hillota ja pakastaa. Sitten kun kaikki se on tehty, voi hykerrellen siirtyä talvikuukausia kohti, kun tietää että varastot ovat täynnä herkkuja.

Meidän pakastin on täysi. Siellä on kantarelleja ja mustikoita oletettavasti ensi kesään asti (jos ei nyt syödä pelkästään niitä). Mutta - ja tämän tunnustaminen ottaa koville - se ei ole ollenkaan minun ansiotani. Mies on poiminut ja käsitellyt sienet, avoppia on kiittäminen marjoista.

En ole tänä vuonna kerännyt marjoja kuin suuhuni, sieniä olen etsinyt vain kameran kanssa, en ole edes ostanut torilta marjoja säilöttäväksi. En ole syönyt ainuttakaan kotimaista omenaa, vaikka joillakin on niitä kuulemma ihan ylimääriksi. Emäntäpisteeni laskevat kuin lehmän häntä! Kyllä nyt hävettää.

No, onneksi heikkoa pistesaldoa voi korjata muilla emäntäpuuhilla. Eilen leivoin ihan onnistuneita porkkanasämpylöitä ja siivoilin ahkerasti. Tuon 140 senttiä leveän futonpatjan kääntäminen on aina melkoinen paini, mutta tuntuu hyvältä kun sen saa tehtyä (itseään tai mitään muutakaan rikkomatta).

Mies halusi väkisin osallistua siivoukseen. Annoin sen mopata mutta muistin hiukan motkottaa lattiaan jääneistä likajäljistä ettei mene ihan emännät ja isännät sekaisin täällä. Joku roti!

Kumma kun miestä ei kiinnostanut ikkunoiden pesu, vaikka sitä vähän ehdottelin. Ei muuten mutta kun meillä on pulun kuva olohuoneen ikkunassa. Siihen on joku onneton lentänyt niin, että lasiin jäi harmaa läiskä josta voi erottaa siipi- ja pyrstösulkien ääriviivat. Varsin taiteellinen esitys, ei voi muuta sanoa.

Naisen logiikkaa

2011-09-30T12:10:00.001+03:00

Citymarketeissa on nyt (taas) meneillään leimojenkeräilykampanja. Joka kerta kun ostokset maksavat vähintään 15 euroa, saa kassalla leiman passiinsa. Kolmenkymmenen euron ostoksesta saa kaksi leimaa ja niin edelleen.

Kun on kerännyt viisi leimaa, saa 50 prosentin alennuksen keräilytuotteesta (joka tässä tapauksessa on Finlaysonin satiinipussilakanasetti tai satiinialuslakana). Kun kerää neljä leimaa lisää, saa 50 prosentin alennuksen toisesta keräilytuotteesta. Toisin sanoen: kun olet kerännyt yhdeksän leimaa, saat kaksi Finlaysonin keräilytuotetta yhden hinnalla.

Nyt mietin vain, että enkö siis voisi saada yhden tuotteen ilmaiseksi kerättyäni sen yhdeksän leimaa? Jos en haluakaan kuin yhden pussilakanasetin, niin enkö voisi saada sen nyt ilmaiseksi, kun en ole käyttänyt kumpaakaan 50 prosentin alennustani? Eikö minulla ole oikeus siihen ilmaiseen tuotteeseen yhtä lailla kuin niillä, jotka maksavat yhdestä ja saavat sen toisen kylkiäisinä?

Huonoja ja hyviä

2011-09-27T15:16:00.001+03:00

Joskus tarvitsee sohvaperunoitua sen verran, että ehtii katsella elokuvia. Uskon vakaasti, että se tekee ihmiselle hyvää. (Paitsi jos syö ihan liikaa sipsejä.)

Transformers: Dark of the Moon oli huono elokuva. Tai riippuu tietysti vähän siitä mitä elokuvalta hakee, mutta minusta tämä oli kyllä onneton esitys. Minä niin kovasti tykkäsin sarjan ensimmäisestä osasta, se oli oikeasti hyvä. Kakkosesta ei jäänyt mitään muistikuvia, eli ei tainnut olla kovin kummoinen. Tästä jäi vähän outo olo.

Ohjaaja Michael "Räjähdys" Bay ei ole varmasti missään vaiheessa pysähtynyt kysymään, että voisiko tämä olla realistista. Ei niin että liian paljoa realismia pitäisikään etsiä elokuvasta, joka kertoo ulkoavaruudesta tulleista muotoa muuttavista roboteista. Mutta elokuva ei ole realistinen edes niissä kohdin joissa se voisi sitä olla.

Tässä elokuvan kulku lyhyesti kuvailtuna: toiveita herättävä alku, räjähdys, turbohuulinen tissimissi, epäuskottava ihmissuhdeviritelmä, räjähdys, epärealistinen ja epälooginen tapahtuma, sääret, räjähdys, metallin sinkoilua (hidastettuna), typerä hahmo, toinen typerä hahmo, itsemurhaisku ja kimppu muita kliseitä, järjetöntä sekoilua, amerikkalaisuuspaatosta, räjähdys, lattea loppu.

Noin, siinä se oli, ei tarvitse tuhlata aikaa elokuvan katsomiseen. Nyt voitte käyttää kaksi ja puoli tuntia elämästänne järkevämmin.

Atonement oli myös pienoinen pettymys. Ehkä odotin jotain eeppisempää rakkaustarinaa. Ehkä odotin vähän enemmän sitä sotaa. En oikein pitänyt siitä, että sen sijaan minun piti katsella typerän lapsen temppuiluja. (En voi sietää sitä, että elokuvissa on huonosti käyttäytyviä lapsia.)

Okei, elokuva on ihan toimiva kasvutarina. Se myös kikkailee aika kivasti ajankulun kuvauksella. Mutta jotenkin ajattelin, että tällaisesta tarinasta olisi voinut saada enemmän irti. Näyttelijät tekevät hyvää työtä ja elokuva on kaunista katseltavaa, ei moitteen sijaa siinä. En oikein osaa suositella elokuvaa, joka ei koskettanut minua, mutta toisaalta tämä on hiukan liian hyvä jättää suosittelematta.

True Grit on sen sijaan elokuva, jota voin suositella. En ole nähnyt John Waynen tähdittämää versiota vuodelta 1969, joten siitä en voi sanoa mitään. Mutta tämä Coenin veljesten pätkä oli hyvä.

Jos pidit Fargosta, voit hyvinkin tykätä True Gritin kuivasta huumorista ja karun karheasta menosta. Välillä tapahtumat ovat hiukan absurdeja, mutta se ovat juuri sellaisia että ne voivat vielä olla uskottavia (ota opiksesi, Michael Bay!). Elämä on välillä uskomatonta ja ihmiskohtalot erikoisia, ja se on totisinta totta.

True Grit etenee sopivalla vauhdilla sopivaan suuntaan, siinä on helppoa pysyä mukana. Nyt ei siloitella tai silitellä turhia. Vain kovat pärjäsivät wanhassa lännessä, joka niin kivasti herää tässä leffassa eloon.

Ykköseksi minun on silti pakko nostaa The Adjustment Bureau. Ehkä olen vain nyt hiukan herkkä tällaisille "heidät oli tarkoitettu toisilleen" -tarinoille, mutta minkäs teet.

Minusta ajatus siitä, että olemme osa suurempaa suunnitelmaa, on paitsi lohdullinen myös hiukan pelottava. Uskon vakaasti siihen, että elämämme kaikilla tapahtumilla on tarkoituksensa, jonka joko tajuamme myöhemmin tai sitten emme. Ehkä voisi sanoa, että tietyllä tapaa uskon siis jonkinlaiseen kohtaloon tai johdatukseen. The Adjustment Bureau antoi mahdollisuuden leikkiä, että ajatukseni todella ovat tosia ja pääsen vihdoin kurkistamaan kulisseihin.

Elokuva ei sekoita päätäsi niin kuin Inception eikä mene niin synkäksi kuin Matrix, vaikka ajan (ja ihmisten) hallinnalla pelataankin. The Adjustment Bureau on riittävän älykäs ollakseen kiinnostava ja riittävän romanttinen ollakseen koskettava. Toimivan toimintaelokuvan voi tehdä ilman massiivisia räjähdyksiä (ettäs tiedät, Michael Bay!).

Kortti

2011-09-25T19:37:00.001+03:00

Vaikka ei siltä ehkä blogin perusteella vaikuta, niin kaikenlaista pientä askartelua harrastan edelleen aina kun aikataulu antaa myöten. Valtaosa viimeaikaisista askarteluista on kuitenkin ollut tonttutouhuiluja, joten niitä voin esitellä vasta joulun jälkeen. Jotain voin kuitenkin näyttää jo nyt:

Kahdelle tämän kesän aviopareista lähti tällainen kortti. Hyvin simppeli ja netistä löytynyttä kuvaa hyödyntävä, mutta mielestäni ihan onnistunut kuitenkin. Olen erityisen tyytyväinen siihen, että keksin viimeinkin miten voin käyttää noita kauniita kullanvärisiä sydämiä, jotka sain Johannalta blogiarvonnassa jo syksyllä 2006. Pääsivät vihdoin käyttöön ja ilahduttamaan muitakin kuin minua.

Valoa elämään

2011-09-23T15:35:00.001+03:00

Hyvää syyspäiväntasausta kaikille tasapuolisesti! Tästä aloitetaan matka kohti pimeintä pimeyttä. Minua se ei mitenkään merkittävästi häiritse tai ahdista. Minä nautin pimeydestä(kin) toisin kuin mies, joka varmasti mieluusti matkaisi ainakin pariksi kuukaudeksi jonnekin aurinkoisemmalle seudulle.

Vaikkei pimeys häiritsekään, tunnen silti valon vähenemisen vaikutukset. Aamuisin herääminen on huomattavasti hankalampaa kuin kesällä, jolloin aurinko nousee ennen minua. Ylösnousua ei ollenkaan helpota se, että miehellä on myöhäisempi lähtö ja hän saa siis kääntää kylkeä kun minun pitää kampeutua aamutoimiin. Niinpä meille hankittiin pari viikkoa sitten sarastusvalo.

Ihan sellainen halpa perusmalli, jossa on kuitenkin kaikki tarvittavat ominaisuudet. Minä kun en kaipaa viittä eri linnunlauluherätystä, kolmea eri toimintamoodia tai mahdollisuutta liittää lamppu kahvinkeittimeen/imuriin/sähköhammasharjaan. Se riittää, että 1) valo voimistuu vähitellen, 2) jokin mukavahko ääni varmistaa herätyksen, 3) laite istuu kivasti yöpöydälleni ja 4) lampun voi vaihtaa itse.

Ensimmäinen testiaamu meni pipariksi, kun heräsin omia aikojani kolme varttia ennen lampun sarastuksen alkua enkä saanut enää nukuttua. No ehdinpä sitten siinä havainnoida, että lamppu toimii niin kuin lupaa eli valo voimistuu puolen tunnin aikana vähitellen haluttuun kirkkauteen ja sitten lempeä soittoääni kajahtaa ilmoille valitsemallani volyymilla.

Vielähän tämä on tällaista testausta ja säätöä, eli yritän hakea itselleni optimaalista kirkkausastetta. Mutta sen voin sanoa, että kyllä tämä laite kivalta tuntuu.

Yleensä herään valoon ennen äänen kuulumista. Joskus herään kun valo on vielä kovin himmeä ja tiedän että siihen "oikeaan" heräämishetkeen on vielä reilusti aikaa. On ihanaa torkuskella kaikessa rauhassa ja seikkailla unen ja valveen rajamaastossa hyvä tovi ennen kuin pitää nousta ylös.

Minä kykenen kyllä sellaiseen salamapinkaisuun, että kellon soitosta pomppaan ylös ja ulos. Mutta ei se mukavalta tunnu. On siitä jotain tutkimuksiakin muistaakseni tehty, että herätyskellon ääneen äkillisesti herääminen on aikamoinen (jopa elinikää lyhentävä) stressitekijä. En yhtään ihmettele: joskus on tosiaan tuntunut siltä että herätyskello kääntää sisuskalut nurin ja repii arkeen jostain manan majoilta.

Mutta nyt minä vain... herään. Tuntuu enemmän siltä, että herään niin sanotusti omia aikojani (valaisinvalmistaja käyttänee sanaa "luonnollisesti"). En koe olevani mitenkään pirteämpi tai energisempi herätessäni, mutta jotenkin levollisempi kuitenkin. Herääminen ei vituta tai aiheuta sydänpysähdystä, ja se on hyvä se. Aion jatkaa testailua, tuleva talvi kertonee paljon.

Lamppu on kestohyödyke, joten poistojakin olen tehnyt. Lampun lisäksi olen ostanut kolmet alushousut ja nekin on kuitattava projektin hengen mukaisesti. Talosta on lähtenyt 11 tavaraa: karmaisevassa kuosissa ollut ja jo luettu kirja, kanneton muovirasia, kaksi lähes maatumispisteessä ollutta saviruukkua, rikkinäiset alushousut, käyttämätön peilinpala, kaksi toppia, kaksi paitaa ja turha vaasi.

Lasken paidat ja topit poistoihin vaikka ne olivatkin vain läpikulkumatkalla ja koekäytössä. Oikein kivoja olivat, mutta jotenkin niin hankalan mallisia ettei vain oikeasti tulisi käytettyä. Hyväkuntoisia ja siistejä kun olivat, päätyvät varmasti vielä uuteen kotiin.

Tavarasaldo 2011: -35

Ruokarasistit?

2011-09-18T13:20:00.002+03:00

Satuin näkemään ilmoituksen, jossa kolme nuorta haki kommuuniinsa neljättä asukasta. Tavanomaisten ilmoitusasioiden lisäksi lapussa oli pyyntö: olethan kasvissyöjä. Tämä pisti miettimään.

Kun aloimme seurustella, mieheni huvitti/shokeerasi kavereitaan kertomalla, että hänen tyttöystävänsä on sekä absolutisti että kasvissyöjä. En usko että kukaan kavereista oikeasti ajatteli asiaa ongelmaksi, mutta voihan olla että hieman epäilyksiä se herätti. Ehkä jotkut vinoilivat, että kohta alkaa miehen käännyttäminen viherpiipertäjäksi.

Avoppi oli alussa hetken aikaa hätää kärsimässä kasvissyöntini kanssa, mutta tuntuu nyt päässeen yli asiasta. Sai täällä käydessään tekemääni kinkkupiirakkaa syödäkseen, ehkä se rauhoitti. Enkä minäkään ole heillä nälkään nääntynyt, vaikken olekaan grillipihviä syönyt.

Luulen, että alussa mainitsemani kommuuni on hippihenkinen, ja kasvissyönnin syyt ovat pääasiassa eettiset. (Tämä on puhdasta arvailua, mutta arvaillaan nyt kun se on niin kivaa.) En ole koskaan elänyt sellaisen ihmisen kanssa, joka olisi vakaumuksellinen vegaani tai kasvissyöjä pelkästään eettisten syiden takia, mutta olen kuullut että se voi olla rankkaa jos toinen on kovin... kiihkeä aatteidensa suhteen.

(Olen kyllä yrittänyt elää ihmisen kanssa, jolle kaikki tässä maailmassa oli naisiin kohdistuvaa sortoa ja hyökkäystä hänen henkilökohtaista seksuaali-identiteettiään vastaan, ja se olikin ihan mahdotonta.)

Aika rankaksihan se kävisi, jos perheriita puhkeaisi siitä että erehdyit ostamaan hunajalla makeutettua karkkia tai saisit joululahjaksi mummolta villasukat. Eri asia tietysti on, jos jaat ideologian. Jos maailmankatsomukset ovat yhteneväiset, niin helpomminhan se sitten käy kun molemmat katsovat samaan suuntaan samalta kantilta.

Arvaan, että miehen ystävät ovat kuulleet kauhutarinoita kasvissyöjätytöistä, jotka pilaavat ihan kunnollisen olutta ja lihaa rakastavan miehen, ja ovat siksi olleet varuillaan. Parisuhteessa tämmöiset asiat ovatkin varmasti merkitsevämpiä, mutta onko pelkän kämppäkaverin oltava oikeasti samasta puusta veistetty?

Kertokaa minulle, oi te eettisistä syistä kasvissyöjät, että onko se niin kamalaa jos jääkaappiinne ilmestyy joskus lihapulla (jota teidän ei tarvitse syödä)? Oksettaako teitä se lihapulla vai se ihminen joka sen lihapullan aikoo syödä? Onko ajatus kuolleesta (hyväksikäytetystä) eläimestä niin vastenmielinen, että ette voi hyväksyä kattonne alle ihmistä jonka mielestä eläinten tappaminen ruoaksi on ok? Entä jos kämppisehdokas lupaisi syödä vain luomulihaa ja onnellisina kuolleita possuja?

En kyseenalaista toisten vakaumusta, kukin eläköön tyylillään. Mietin vain että rajaavatkohan kasvissyöjäkämppiksen etsijät ystäväpiirinsäkin ruokavalion (tai oikeammin elämänkatsomuksen) perusteella. Kyselen, koska en tiedä kuinka sellainen elämä toimii, kun en ole koskaan sellaista elänyt.

Minulle kun ei ole mikään ongelma se, että pakastin on puolillaan ruokaa jota minä en aio syödä. Siellä se hirvenkappale pötköttää kivasti mustikoiden kyljessä. Minua ei haittaa se, että keittiössä toisinaan roiskuu veri (kunhan se ei ole ihmisperäistä) ja biojätteestä pilkistää luita. Pidän pihvien nuijimisesta ja hyvin valmistetun karjalanpaistin tuoksusta. Siitä pidän kiinni, että kasviksia ja lihaa varten on erilliset leikkuulaudat, mutta se on lähinnä hygieniakysymys.

Mies saa syödä vaikka seinälaastia, jos se pitää hänet terveenä ja onnellisena. Koska kuitenkin välitän ruoaksi päätyvistä eläimistä, arvostan suuresti sitä että mies etsii usein lautaselleen luomu- ja lähilihaa. Mies ostaa vapaiden kanojen munia ja hakee kahvimaitonsa lähitilalta (täysin käsittelemätöntä maitoa suoraan lehmästä, voitteko uskoa), ja tekee sen ihan omaksi ilokseen eikä minun vuokseni. Miehen kaverit voivat kai viimeistään nyt huokaista helpotuksesta: mies on edelleen barbaari eikä ole alkanut vihertää mitenkään erityisesti.

Kasvikset ja lihat ovat meidän keittiössämme sulassa sovussa, ja siksipä ihan vilpittömin mielin kysyn: miksi kämppäkaverin pitäisi syödä samaa ruokaa kuin sinun? Pitääkö hänen myös uskoa samaan jumalaan kuin sinun? Kuulua samaan puolueeseen? Osallistua samoihin harrastuksiin? Voisitko jakaa vuokrakulut sellaisen ihmisen kanssa, joka ostaa mahdollisesti lapsityövoimalla tehtyjä vaatteita henkkamaukasta?

Pönttö ei ole kaikkiruokainen

2011-09-15T12:18:00.000+03:00

Minä en ollut asiaa vielä huomannut, mutta siskoni oli valppaana ja kertoi että Lotus on tuonut markkinoille uuden biohajoavan vessapaperihylsyn. Flush and go, sanovat he. Mutta heti alkoi meitä epäilyttää, että mahtaako tämä nyt olla niin hyvä juttu kuin sanotaan.

Sisko testasi hylsyn hajoavuutta lavuaarissa, ja sehän meni muhjuksi salamannopeasti. Hajosi vedessä kuulemma nopeammin ja täydellisemmin kuin vessapaperi. Eli ei se tukoksia varmaankaan aiheuttaisi.

Mutta silti, ei se kuitenkaan vedeksi muutu hajotessaankaan, joten jollain tapaa se täytyy vesilaitoksella pois suodattaa. Vesilaitosyhdistys muistuttaakin yksiselitteisesti, että pönttöön ei saa laittaa mitään ylimääräistä, ei edes mitään hajoavaksi mainostettua tuotetta.

Vaikka biohajoava vessapaperihylsy on mielestäni aika mainio tuote, aion jatkossakin laittaa hylsyt (sekä hajoavat että hajoamattomat) kartonkikeräykseen.

Syys

2011-09-11T18:41:00.000+03:00

Syksy on saapunut, ja se näkyy myös huonekasveissa: niiden kasvu on selvästi hidastunut. Keväisin tulee aina sellainen olo, että pitää myllätä, mutta jotenkin samanlainen olo iskee syksyisinkin. Talvella kasvit lepäävät ja kesällä ne saavat villiintyä, mutta keväisin ja syksyisin minä vähän järjestelen niitä.

Koska miehellä oli viherkasveja jo ennen minun saapumistani (se oli yksi niistä asioista joihin hänessä ihastuin) ja minä toin mukanani lisää, on meillä melkoinen viidakko.

Tässä näkyy kasveista vain osa. Keittiössä ja makuuhuoneessa on lisää. Olohuoneessa myös, mutta ne eivät enää mahtuneet kuvaan. Nurkassa viidakkoa vartioi Cthulhu. Oikein mieluusti ottaisin lisääkin kasveja, mutta niille ei meinaa löytyä enää tilaa. Tosin sehän nyt on vain järjestelykysymys!

Lahjaksi saatu pullojukka näyttää viihtyvän traakkipuun seuralaisena, vaikka luulen että olemme kastelleet sitä toisinaan turhan runsaasti. Aloe viihtyi eteläikkunalla niin kivasti että se piti ruukuttaa uudestaan. Lahjaksi saatu pikkuinen klementtiinintaimi pääsi myös uuteen ruukkuun. Keväällä yritin pelastaa kuolevan pikkuposliinikukan, mutta se ei sitten koskaan onnistunut. Pistokkaat tuntuivat olevan joten kuten hengissä, mutta ne eivät tehneet koko kesän aikana ainuttakaan uutta lehteä. Roskiin meni.

Yrttienkasvatuskokeilu sen sijaan onnistui yli odotusten. Oregano jäi kovin hennoksi, mutta sitruunamelissa yllätti. Siitä kasvoi vahva ja hyvin satoa antava. Tomaateista ei kannata puhua mitään, mutta basilika oli menestys. Saatoin jaella taimia kavereilleni ja silti itselle jäi (ensikertalaiselle) hyvä saalis.

Tuoretta basilikaa on saatu syödä pitkin kesää. Annan tuon ruukullisen vielä kokeilla voimiaan, katsotaan miten pitkälle syksyyn se jaksaa. Ennen kuin se vallan hyytyy, nypin lehdet kuivattaviksi.

Kiltti tyttö kohtaa marttyyrin

2011-09-08T11:12:00.001+03:00

Hyvä uutinen on se, että nyt minulla on työsopimus vuoden loppuun asti. Huono uutinen on se, että kyse on edelleenkin osa-aikaisesta työstä, olen niin sanotusti tarvittaessa työhön kutsuttava. Töitä kyllä on. Ihmisillä tuntuu vain olevan hieman erilaiset käsitykset siitä että kuinka paljon niitä on...

Viime viikolla ja maanantaina yritin päästä toimitusjohtajan (TJ) juttusille jotta voisimme tehdä uuden sopimuksen ja sopia tulevista työpäivistä. Tiistaina sitten lähestulkoon kamppasin TJ:n ja sain vihdoin asiani esitettyä. Hirveän varovasti TJ tunteja lupaili, kun on hänen mielestään tämä syksy nyt niin kovin hiljaista aikaa. "Tämä nyt on tällaista, en uskalla luvata, en haluaisi sinua täällä tyhjän panttina istuttaa..."

No sovittiin sitten että olen töissä vielä keskiviikon ja vietän sitten vapaalla torstain ja perjantain. Ensi maanantaina palaan töihin ja katsomme sitten taas että kuinka paljon niitä töitä olisikaan tarjolla.

Eilen hakkasin konetta kuin heikkopäinen jotta saisin yhden ison asiakkaan valmiiksi, mutta keskenhän se jäi. Päivän päätteeksi kerroin sitten toimistopäällikölle (TP) mihin asti olen päässyt ja kyselin että mahtaako hän ehtiä tehdä loput ennen deadlinea kun minä olen loppuviikon vapaalla. TP sitä hieman ihmetteli, koska oli kuulema maanantaina sanonut TJ:lle, että tulee ehdottomasti tarvitsemaan apua koko viikoksi.

Jahas, vai niin. Ei tainnut mennä viesti ihan perille asti.

Minä sitten ääneen pohtimaan, että toivottavasti joku tämän homman nyt ehtii tehdä ennen viikonloppua ja TP iski oikein kunnon marttyyrivaihteen päälle. Tiedättekö, sellaisella kärsivällä äänellä ja kärsivän näköisenä vedetty "no kai minä sitten teen pitkää päivää, täällä taas istun iltamyöhään kun kukaan ei auta, muutenkaan en ehdi taukojani pitää ja täällähän minä kohta nukun yönikin, tänään tuli neljä muutakin aineistoa mutta kaipa minä tämän nyt johonkin väliin laitan kun on pakko" -juttu.

Tämän päivän olen jo varannut täyteen toimintaa, mutta oikeastaan olisin voinut mennä huomenna töihin auttelemaan. Moni varmasti menisikin, jos olisi tässä tilanteessa. Pitäkää tyhmänä jos haluatte, mutta minä en mene. EN. Vaikka olenkin tarvittaessa työhön kutsuttava ja haluan omalta osaltani olla joustava (ja tietysti haluan niitä töitäkin tehdä), niin jotkut rajat täytyy pitää. Kahden päivän varoitusajalla sovitut vapaat ovat vapaita, tapahtui mitä hyvänsä.

Ongelmana on vain se, että olen niin kiltti ja tunnollinen, että minun tuli paha mieli ja sellainen olo että jätin TP:n pulaan. Olisi ollut kiva nauttia kahden päivän vapaasta, mutta outo syyllisyydentunne painaa eikä meinaa jättää rauhaan. Kiltin tytön syndrooma tämä on selvästi: tuntuu että juuri minun pitäisi tässä nyt venyä ja joustaa ja juuri minä olen nyt tehnyt jotain väärin kun tilanne on tällainen. Oikeasti vika on jossain ihan muualla kuin minussa.

Kun aloitin työt, toimitusjohtaja painotti minulle kolmea asiaa: 1) täällä autetaan aina toisia jos omat työt sen sallivat, 2) ylitöitä ei tehdä ja 3) asiakkaat ovat allekirjoittaneet sopimuksen, jossa sitoutuvat olemaan vastuussa mahdollisista verojen viivästyskoroista jos eivät tuo aineistoa toimistolle sovitussa ajassa.

TP on pulassa koska ei osaa tai halua delegoida tehtäviään. On totta, että hänellä on kaikkein suurimmat ja vaikeimmat asiakkaat, joita hän ei mielellään anna muiden tehtäväksi. Mutta jos minä kykenen niitä tekemään, niin kyllä sitten kuka tahansa muukin toimistolla, jos niillä papereilla on oikeasti niin kauhean kova kiire.

TP on oikein klassinen marttyyrityyppi. Aina narisemassa siitä kuinka hän joutuu raatamaan kohtuuttomasti, muttei silti anna muiden auttaa. Lisäksi hän uhraa oman aikansa (ja varmasti myös terveytensä) saadakseen ajoissa valmiiksi aineiston, joka on tuotu hänelle myöhässä.

Tämä on erittäin huono juttu sekä hänen itsensä kannalta että asiakkaiden kannalta. Asiakkaat oppivat kyllä siihen, että TP saa homman valmiiksi, vaikka he toisivat paperit päivää ennen deadlinea. Jossain vaiheessa näitä asiakkaita pitäisi oikeasti muistuttaa siitä, että aineisto pitää tuoda ajoissa ja he vastaavat seurauksista jos näin ei toimita. Marttyyri ei auta ketään, vaikka luulee ehkä tekevänsä hyvää työtä.

Toivon, että TP unohtaisi hetkeksi marttyyriroolinsa ja ärähtäisi TJ:lle, joka sitten älyäisi luvata minulle vähän enemmän töitä. Mutta luulen että tilanne ei muutu miksikään. Marttyyri on marttyyri jatkossakin ja syyllistää muita. Erityisen helposti syyllisyydentunteen nappaa itselleen kiltti tyttö, joka on usein varma syyllisyydestään jos jossain syyllistä tarvitaan.

Mutta minä yritän pyristellä irti roolistani, enkä suostu syntipukiksi. TJ mokasi, TP mokasi. En minä. Minä pyysin töitä, en saanut niitä. Minä sain vapaata, ja aion pitää vapaani. Menen maanantaina katsomaan ketkä vielä ovat hengissä ja millainen sota siellä on syttynyt.

Tänään tapaan ystäviäni ja menen illalla miehen kanssa sirkukseen. Toivottavasti viimeistään siellä saan aivonikin lomalle.

Palvelukseen halutaan oikolukija

2011-09-06T16:56:00.005+03:00

Aamulehti 6.9.2011

Vakava aihe, mutta hieman jo naurattaa tämä Aamulehden uutisointi, jonka mukaan surmatun naisen äitiä tai isää ei ole tavoitettu. Toisaalta onhan kirjoittaja voinut ajatella, että joku tosiaan teki surmatun naisen ja on nyt kateissa Hervannassa. Vähän samaan tapaan kuin joku tekee ison kakan tai pitkän blogikirjoituksen. Mutta en usko, että aivan tätä on tässä haettu.

Jotkut ovat olleet huolissaan siitä, että nykynuoriso ei lue (sanoma)lehtiä eikä näin ollen opi suomen kieltä. Ainakaan Aamulehden kohdalla lukematta jättäminen ei liene suuri vahinko, sillä se ei ehkä ole parasta mahdollista oppimateriaalia.

Häähumua

2011-09-04T18:29:00.000+03:00

Jokos minä kerroin, että tänä vuonna oli kaveripiirissä seitsemät häät? No, kerroin tai en, niin oli. Pari yllättävää tapausta ja muutamia jo pidempään tiedossa olleita, mutta kaikki tietysti yhtä iloisia ja tärkeitä. Kaikkiin juhliin ei tullut kutsua (oikeastaan hyvä niin), mutta jokaista sulhoa ja morsiota olen kuitenkin yrittänyt sentään onnitella tavalla tai toisella. Ne yhdet polttarit missasin (vieläkin harmittaa ihan vietävästi!), mutta kahdet häät on onnistuneesti juhlittu (eikä enempää ole tälle vuodelle ainakaan tiedossa).

Ja nyt on kahdesti todistettu, että kesähäihin voi ihan hyvin päräyttää moottoripyörällä. Se vain vaatii vähän enemmän järjestelyä vaatepuolella kuin autolla meneminen, mutta onnistuu. Löysä tunika osoittautui mitä parhaaksi vaatteeksi, sen kun voi sopivasti kerätä vyötäisille ajon ajaksi. Minkään tylliunelman tai iltapuvun kanssa pyörän selkään ei kiivetä.

Ja laiska kun olen, en jaksa varsinaista vaatteidenvaihtoakaan suorittaa. Niinpä laitoin päälleni leggingsit/sukkahousut, tunikan ja pusakan ja otin mukaan vain vaihtokengät. Määränpäässä sitten vain kuoriuduin ajotakista, kypärästä, ajohousuista ja ajokengistä ja tadaa - olin juhlaan valmiina! Näppärää! (Ei suositella naisille, jotka haluavat juhliin jonkun muun kuin kypärän litistämän kampauksen.) Katsokaa miten hienot sukkahousut löysin eilisiin juhliin:

Kun asu oli muuten niin arkinen, sai sukkapöksyissä olla vähän jotain ideaa. Vaikka enhän minä mennyt juhliin pällisteltäväksi, kyllä ne morsiot olivat huomion keskipisteenä. Ja kauniita olivat molemmat, niin kovin kauniita.

Säätkin suosivat. Ekat juhlat olivatkin pihajuhlat, joten aurinkoinen ja lämpöinen sää oli enemmän kuin suotavaa. Eiliset juhlat pidettiin sisätiloissa, joihin pääsimme rankkaa sadekuuroa karkuun juuri ajoissa. Vaikka epävakaista säätä luvattiin, saimme ajella sekä mennen että tullen kuivalla kelillä.

Ja pakko oli kirkossa tirauttaa. Eilisissä häissä piti pidätellä naurua, kun mies narisi nahkahousuissaan vieressäni, mutta ensimmäisissä häissä en kertakaikkiaan voinut olla kyynelehtimättä. Vihkikappeli oli pieni ja tunnelma tiivis, ja hyvien ystävien esittämä kaunis rakkauslaulu herkisti salakavalasti. Tuntui jotenkin typerältä, mutta itkenhän minä aina elokuvienkin ihanille rakkauskohtauksille.

Ihmiset olivat iloisia ja ruoka oli hyvää. Mies on saanut osakseen sopivan annoksen "ja kai te sitten ensi kesänä" -vihjailuja (enkä ollut minä vihjailemassa!) vaikka minä en saanutkaan heitettyä kimppua kiinni (siitä olen edelleen katkerana). Ohjelmaa oli kiva seurata ja siihen oli kiva osallistua. Ja osattiin lähteä silloin kun oli vielä kivaa. Nyt pitää vielä opetella ystävien uudet sukunimet.

"Naimisissa on kiva olla. On ihanaa löytää se ihminen,
jota haluaa kiusata loppuelämänsä."
-Pörrölogiaa: Nauru elämälle

Vaatehärdelli

2011-08-30T19:39:00.003+03:00

En ole mikään vaateshoppailija. En myöskään kenkäshoppailija. Se ei tosiaankaan ole minun hommaani. Ostan vain tarpeeseen, ja silloinkin kauhean nuukasti. Mieluiten käytettynä kirpputorilta, mutta jotain täsmätavaraa hakiessa myös ihan uutena. Kirpputorilta voi tehdä todella hyviä löytöjä, ja silloin ilahtuu paitsi uudesta vaatteesta myös sen edullisesta hinnasta. Mutta kun ostaa harvoin, on varaa ostaa ihan uuttakin, ja joitakin kuteita löytyy kuitenkin helpommin kaupasta kuin kirpputorilta. Kauppaan menen, kun tarvitsen kiireesti jotain, kirpputorille taas menen kun on oikeasti aikaa etsiskellä.

Viime aikoina ei ole ollut aikaa kierrellä kirpputoreja, eikä oikeastaan ole ollut tarvetta uusille vaatteille. Päinvastoin olen yrittänyt tyhjentää kaappiani ja olen siitä tännekin raportoinut (ja kiviäkin kiinnostaa). Vaikka varsinkin askartelutarvikkeiden suhteen saatan olla melkoinen hamsteri, vaatteiden kanssa haluaisin pyrkiä minimalistisempaan suuntaan.

Naistenlehdistä ja stailausohjelmista katson aina mielenkiinnolla ne "näin pärjäät vain kymmenellä vaatteella fiksusti yhdistellen" -utopiat. Se olisi minusta hienoa, jos oikeasti pärjäisi yksillä housuilla, kahdella hameella, kolmella paidalla ja parilla takilla. Keskiajalla pärjättiin kahdella mekolla: alusmekossa mentiin kesä ja talvella puettiin päälle se toinenkin mekko. No, ei nyt ihan näin, mutta melkein. Ei silloin tarvinnut miettiä, että mitä sitä laittaisi päällensä.

En haaveile ihan niin yksinkertaisesta vaatekaapista, että aina pitäisi samoissa vaatteissa olla, mutta yritän koko ajan työstää kaaosta hiljalleen selkeämmäksi; pyrin siihen, että minulla olisi fiksu vaatekaappi. Sellainen, jossa on vain kivoja ja vielä kivempia vaatteita. Sellainen, jossa yksikään paita/hame/riepu ei vajoa unholaan, vaan kiertää koko ajan käytössä eri yhdistelmissä. Uskon vakaasti, että jonkinlainen harmonia on saavutettavissa, kun vain ahkerasti työstän asiaa.

Olen jo opetellut aika hyväksi poisheittäjäksi. Jos vaate on ollut käyttämättömänä yli vuoden, enkä ole missään vaiheessa sitä erityisesti kaivannut, sen voi aivan hyvin heittää pois vaikkei siinä olisi mitään vikaa. Vikahan se on toisaalta sekin, ettei vaate a) ole riittävän kiva että sitä käyttäisi tai b) ole sellainen että se sopisi muiden kaapissa olevien kanssa yhteen. Pois vaan!

Poistoista puheen ollen: yhden topin vein taas kierrätykseen. Tapahtuihan siinä toki muutakin: ostin rintaliivit ja heitin vanhat kulahtaneet roskiin, vein puseron kierrätykseen ja ostin kirpputorilta uuden (paremman), ostin ensi viikonlopun häitä varten juhlasukkahousut ja heitin yhden topin roskiin. Koska hankintojakin tuli, jäi poistosaldoksi vain tuo kierrätykseen mennyt toppi.

Ja sitten! Onneksi lahjoja ei lasketa... (ainakaan saamapuolella! Kaapissa ne sitten muuttuvat maagisesti minun omaisuudekseni ja voidaan laskea poistettaviksi jos ne poistetaan. On se näppärää kun tekee omat säännöt!) Ystäväni oli siivonnut vaatekaappiaan, ja minä olin heti haaskalla tonkimassa. Sain yhdeksän puseroa ja toppia sekä ulkoilutakin! Suurkiitokset! Ne ovat nyt koekäytössä: jätän kaappiini vain ne, joista oikeasti pidän ja joita oikeasti uskon käyttäväni. Yksi suosikki sieltä löytyikin heti, pääsee takuuvarmasti käyttöön myöhemminkin.

Tämän härdellin jälkeen päästään siis tähän:

Tavarasaldo 2011: -28

Kohta on jo syyskuu ja vuoden viimeinen kolmannes pyörähtää käyntiin. Kyllä tuota lukua täytyy saada suuremmaksi!

Ah, viikonloppu

2011-08-26T20:00:00.003+03:00

Meillä on yleensä perjantaina siivouspäivä. Mies lähti tänään kuitenkin suoraan töistä viikonlopuksi kotikotiinsa käymään, joten hän sanoi minulle eilen: "siivottaisko jo tänään, en halua että huomenna joudut siivoamaan yksin". Pointsit kotiin! En ole edes kovin monesti esittänyt "mää joudun aina tekemään kaiken täällä" -marttyyrimonologiani! (On minulla vaan ihana mies. Halipus!)

***
Niskajäkitykseni meni siihen pisteeseen, että viimekertainen hieronta piti keskeyttää hetkeksi. Niskan käsittely aiheutti turhan jänniä fiiliksiä. Viikko sitten sain lääkäriltä kankkuun kipulääkepiikin ja kouraan kolmiolääkereseptin. Se kysyi että kirjoitetaanko saman tien vuodeksi, mutta otin vain puoleksi vuodeksi. Nyt on hyvät mömmöt.

Vaan eivätpä nuokaan mitään ihmelääkkeitä ole: edelleen jäkittää niskaa ja särkee päätä. Vähemmän, mutta silti. Sen lisäksi olen iltaisin lääkkeen takia ihan pökkyrässä enkä päivälläkään kovin virkeä. Kaiken kukkuraksi sain jostain räkätaudin, niin että en ole oikein viehkeää seuraa. (Ehkä siksi mies lähtikin muualle.)

***
Töissä on mennyt oikein mukavasti. Ensi viikolla pitäisikin kysellä että saisinko jatkaa vielä tämän kuukauden jälkeenkin. Olen saanut tehdä ihan oikeita ja vaativiakin töitä. Se on mukavaa, joskin tietysti hiukan uuvuttavaa kun pitää olla todella skarppina koko ajan.

Virheitäkin olen tehnyt, tietenkin, mutten mitään vakavia (tekemiseni tarkastetaan aina ennen kuin mitään tietoja lähtee eteenpäin). Opin joka päivä valtavasti uutta. Toimitusjohtaja on lupaillut, että hommia on jatkossakin, mutta uskon vasta sitten kun on nimiä paperissa.

Tyynyt

2011-08-21T18:08:00.002+03:00

Mies halusi eroon keinokuituisista tyynyistä, enkä minä vastustanut ajatusta höyhentäytteisistä päänalusista. IKEAn tarjonta ei miestä miellyttänyt, joten tyynyt ostettiin JYSKistä. Liikkeessä menikin tovi eri vaihtoehtoja puristellessa ja hypistellessä. Ei jotenkin tullut mieleenkään, että olisi pitänyt myös haistella.

Kotona sen nimittäin huomasi: upouudet tyynyt lemusivat. Ne haisivat siltä kuin ne olisi pesty ja kuivatettu sitten erittäin huonosti. Koska haju ei osoittanut mitään laantumisen merkkejä, kipitimme kauppaan vaihtamaan tyynyt. Tällä kertaa haistelin jokaista tarjolla olevaa tyynyä. Se mahtoi näyttää hassulta, mutta saimme sitten sellaiset tyynyt, jotka eivät haise.

En ole saanut selville mistä epämiellyttävä ja tunkkainen haju johtui. Kaikki saman sarjan tyynyt haisivat yhtä pahalta, onneksi tarjolla oli toisen valmistajan hajuttomia tuotteita. Ehkä jokin vaihe valmistuksessa, käsittelyssä tai säilytyksessä oli epäonnistunut. Kuka tietää, mutta en usko että tuollainen haju on ollut tarkoituksena.

Ostoprosessin edetessä törmäsin myös siihen peräti epämiellyttävään seikkaan, että joihinkin höyhen- ja untuvatuotteisiin tavara kynitään elävistä linnuista. Tämä siksi, että sama lintu voitaisiin kyniä jopa neljään kertaan. Sitten se lienee jo niin riekaleina ja huonona, ettei tätä kivuliasta toimenpidettä voida enää tehdä.

Vuonna 2009 Ruotsin televisiossa näytettiin ohjelma elävien lintujen kynimisestä. Hiukan myöhemmin sama ohjelma näytettiin myös Suomessa. Dokumentti paljasti alan epäkohdat ja kyseenalaisti monen tuottajan toimet. JYSK reagoi valtavaan kohuun nopeasti ja onkin julkaissut kolme lehdistötiedotetta asiasta: 2.2.2009, 25.3.2009 ja 14.9.2009. Näissä vakuutetaan, että JYSKissä ei hyväksytä eläinrääkkäystä ja että tavarantoimittajat velvoitetaan esittämään todisteet siitä että heidän toimittamansa untuvat ja höyhenet ovat peräisin kuolleista linnuista.

Hyvä niin, mutta mistäänhän en voi tarkistaa että näin todella on. Haluan silti uskoa JYSKin lehdistötiedotteita ja nukun jatkossakin höyhentyyny pääni alla.

Lompakko

2011-08-16T19:51:00.002+03:00

Ostin vuosia sitten pienen sinisen pussin lompakoksi, ja olenkin ollut siihen kovin ihastunut. Nyt se on kulunut ja nuhjaantunut, ja alkoi reikääntyäkin. Piti siis tehdä uusi.

Vasemmalla vanha, oikealla uusi. Jos kangas näyttää tutulta, se johtuu siitä että olen tehnyt siitä jo kaksi kassia. Ja vielä siitä jotain tulisi, saapa nähdä mitä. Harmaa vetoketju on vanhoista varastoista. Se on hiukan jäykkä, mutta eipähän tule liian helposti avattua kukkaroa! En pidä paksuista ja tursuilevista monsterilompakoista. Tällainen pieni ja litteä on minun makuuni.

Täytyy irrottaa vanhasta pussista tuo edelleen hyvin toimiva vetoketju ja tehdä toinen pussi. Luvassa on siis toinenkin kiva käsinompeluprojekti kunhan löydän sopivan kankaanpalan.

Sarjoja

2011-08-14T18:03:00.001+03:00

Elokuvien lisäksi meillä katsellaan sarjoja, jos joku sellainen kiinnostava osuu kohdalle. Ja onhan noita osunut.

Generation Kill on täysin tosipohjainen seitsenosainen minisarja Yhdysvaltain merijalkaväen tiedustelupataljoonan toiminnasta Irakin sodassa. Katson kovin mieluusti sotajuttuja, sekä fiktiivisiä että dokumentaarisia, mutta tämän sarjan katsoin loppuun vain siksi, että siinä on Alexander Skarsgård. Lähes kaksimetrinen vaalea viikinki on lumonnut minut täysin, myönnetään. Panisin.

Generation Kill on saanut erittäin hyviä arvosteluja. Sen sanotaan kuvaavan erittäin tarkasti ja todenmukaisesti nykyaikaista armeijaa ja sodankäyntiä. Sarja on käsittääkseni myös poikkeuksellisen tarkka kuvatessaan henkilöitä, jotka ovat siis ihan oikeasti olemassa. Ehkä minä olen sitten kuitenkin sen verran kovasti draaman ystävä, että näin dokumentaarinen mutta silti olevinaan elokuvallinen ote ei viehättänyt. En oikein saanut minkäänlaista otetta koko juttuun.

Hämärien ja hämäriksi jäävien armeijatermien ja koodikielen viljely tuo tietysti sarjaan todentuntua, mutta näin ollen se ei myöskään avaudu samalla tapaa ihan jokaiselle. Mainitsemisen arvoista on myös taustamusiikin täydellinen puuttuminen, mikä oli oikeastaan ihan virkistävä tehokeino.

Huomattavasti koukuttavampi ja viihdyttävämpi sarja oli Sherlock. Sen kohdalla harmittelin ainoastaan sitä, että kaudet ovat vain kolme jaksoa pitkiä. Ensimmäinen kausi on nähty, toista odottelen erittäin malttamattomana.

Sherlock Holmes on tuotu nykyaikaan, ja minä pidän tästä tyylistä. Martin Freeman on mielestäni aina hirveän sympaattinen, ja tämän sarjan Watsonina hän on erinomaisen hyvä. Benedict Cumberbatch on hyvä valinta Sherlockiksi, ja näiden kahden miehen välinen dynamiikka on mielestäni toimiva.

Pidän kuvauksesta ja stailauksesta kovasti, Sherlock on niin hyvä pystyynnostettujen kaulustensa ja sekaisten hiuksiensa kanssa. Oikeasti kaikkitietävä, oikutteleva ja sosiaalisesti täysin lahjaton ihminen olisi raivostuttava, mutta sarjassa häntä on hauska seurata. Voi olla, ettei sarjan nopearytminen ja ovela tyyli kanna kovin pitkälle, mutta ainakin toistaiseksi olen innoissani. Voi olla, että haluan katsoa ensimmäisen kauden jaksot uudestaan seuraavia odotellessa! Suosittelen kaikille rikostarinoiden ystäville.

Minusta se on yleensä huono asia, jos sarja on niin vaikeaselkoinen että katsoja tarvitsee manuaalin pysyäkseen kärryillä. Game of Thrones sai minut kuitenkin luopumaan tästä ajatuksesta, ja olenkin mielenkiinnolla selannut viewer's guidea eli läpyskää, jossa hahmojen sukulaisuussuhteet selvitetään.

En ole lukenut George R.R. Martinin kirjoja, joihin tämä sarja perustuu, ja luultavasti siksi minun on hiukan hankala muistaa kuka olikaan kuka ja kenen sukua ja minkä kuninkaan palveluksessa. Hahmoja tulee ja menee, eikä niiden tulemisia ja menemisiä paljoa selitellä. Mutta kyllä se tästä! Samoin kuin Sherlock, tämä koukutti kerrasta.

Jos Generation Kill oli aivan tosipohjaista, tässä mennään sitten reippaasti fantasian puolelle. Ja se on kyllä oikein virkistävää: on ihanaa nähdä kauniina kuvina se, mitä et itse osannut edes kuvitella. Kuninkaiden ja ritarien maailma kiehtoo minua, vaikkei se olisi todellinen. Näyttelijät ovat kerrassaan oivallisia! En usko kovin äkkiä kyllästyväni näihin hahmoihin.

Mikään lastenohjelma Game of Thrones ei ole. Luvassa on paljon väkivaltaa, rumaa kielenkäyttöä ja seksiä. Erityisen paljon sitä seksiä. Suosittelen erittäin lämpimästi kaikille täysi-ikäisille.

Se ratkaiseva ero

2011-08-11T15:11:00.000+03:00

Kävelläänpä keittiöön. Astellaan ympäriinsä, katsotaan joka kulmasta. Kurkataan jääkaappiin, astiakaappiin, astiankuivauskaappiin ja laatikoihin.

Jääkaapissa on hiukan tyhjää, mutta huomiseen pärjää vielä. Kahvi- ja teekaapista leijuu houkutteleva tuoksu. Ikkunalaudalla kasvaa lahjaksi saatu mansikka, se tekee marjaakin. Astiakaapissa kaikki on paikallaan, samoin kuivauskaapissa. Veitset ovat nätisti telineissään leivänpaahtimen edessä. Roska-astiat on tyhjennetty aamulla ja tiskiallas on tyhjä. Missään ei liekehdi, lainehdi tai haise omituiselta. Miehen tuomio: kaikki ok.

Mutta minä näen muutakin. Pöydän alla on pala sipulinkuorta. Pöydän pinnassa on lukuisia rasvaisia sormenjälkiä. Niitä on myös jääkaapin ovessa, jonka vasta äskettäin pyyhin. Jääkaapin vihanneslokerossa on murusia ja lasihyllyllä voitahra. Kuivauskaapin ritilöissä on kahvitahroja. Kaikissa ovissa ja kahvoissa on hämäriä sormenjälkiä ja roisketipluja. Astiakaapin lasiovessa on joku erikoinen valuma.

Leivänpaahdin on täynnä leivänmuruja. Aputasolla on kahvinpuruja ja kahvitahroja. Aterinlaatikko on täynnä murusia. Liedellä on rasvatahroja. Lieden takana seinässä on jotain punertavia roiskeita. Liesituulettimen lasi on rasvakerroksen peitossa. Keittiön ikkunassa on jotain kakkaa, joka on luultavasti lentänyt siihen kakkaisesta tuulettimesta. Tiskialtaan reunoilla on jotain rasvaista likaa.

(En haluaisi osoitella sormella, mutta minä en ole käyttänyt tomaattikastiketta ruoanlaitossa. Enkä juo kahvia. Enkä istu tuolla puolella pöytää.)

Miehen mielestä kaikki on ok, minä näen vähintään tunnin työn. Taas.

No, eihän mies ilkeyttään tuollainen ole. Minkäs se sille voi, että on mies. Miehet voivat keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan eikä heillä ole silmää tuollaisille yksityiskohdille, jotka eivät välittömästi liity siihen mitä ovat tekemässä. Ottamansa kuvan väritasapainoa mies voi viilata tuntikausia, pikseliä voi säätää niin kauan että silmää särkee. Mutta keittiön murusia, roiskeita ja sormenjälkiä se ei kertakaikkiaan näe, ellei oikein erityisesti niitä etsi. Tai sitten se ei vaan välitä.

Enkä minä voi mitään sille, että olen moniajoon rakennettu tarkkasilmäinen nainen. Minä näen, vaikken etsi. Minä en voi olla näkemättä - enkä välittämättä.

Äänihierontaa

2011-08-10T19:16:00.000+03:00

Tänään kävin äänihieronnassa. Se ei ole ääniaalloilla tehtävää hierontaa, vaan ihan sormin suoritettavaa manipulaatiota ja möyhennystä, joka keskittyy äänen tuottamiseen liittyviin niveliin ja kudoksiin. Hoitoa suositellaan erityisesti laulajille ja puhujille, kaikille sellaisille jotka käyttävät ääntään työkseen tai haluavat parantaa äänentuottoaan.

Mutta hoito sopii tietysti myös kaltaisilleni ihmisille, jotka eivät niin välitä siitä äänentuotosta, vaan ovat ennemminkin huolestuneita siitä ettei veri enää kulje ihan ylös asti kun purentalihakset ja kallonpohjan lihakset ovat niin jökissä. Tavan hieroja osaa kyllä möyhiä hartioita ja niskaa, mutta kaulaan tai leukaan ei yleensä kosketa.

Nyt sain oikein kunnollista täsmähoitoa vaivaani! Hieroja käsitteli ensin lyhyesti selkäni ja siirtyi sitten rintakehän kautta ongelma-alueelle eli niskaan ja leukaan. Purentalihaksia hierottiin sekä ulko- että sisäpuolelta, eli välillä minulla oli hoitajan (hanskoilla suojatut) sormet suussani. Sain myös purra hänen peukaloitaan, mikä oli perin vinkeää.

Tuntui kuulkaa hyvältä (se hieronta, ei se pureminen niinkään). Makeasti kipeää teki välillä, kun paikat ovat tosiaan jumissa, mutta se ei haittaa. Ensi viikolla uudestaan!

Leffoja

2011-08-08T22:54:00.000+03:00

Taas on katsottu kasa elokuvia. Vaikka välillä tuntuu siltä ettei ole aikaa tehdä mitään kivaa, niin elokuville kuitenkin aina löytyy jostain joku kolo. Varsinkaan sunnuntaiaamun piirretystä ei kovin helpolla luovuta!

Hieman suuremmalle yleisölle näytettiin kaksi hyvin mustaa elokuvaa, Black Bread ja Black Death. Oli kyllä taas hilpeys huipussaan (not).

Espanjalainen Black Bread oli melko taiteellinen elokuva. Ei siinä mielessä taiteellinen, että kuvat olisivat olleet jotenkin erityisen maalauksellisia, vaan siinä mielessä taiteellinen, että välillä oli vähän vaikea ymmärtää. Jos olette nähneet Jouko Turkan version Seitsemästä veljeksestä, voitte saada jonkinlaisen käsityksen siitä mitä tarkoitan. Se ei aina ole kaunista katseltavaa, kun pojat kasvavat aikuisiksi.

Ei elokuva huono ollut, se ei vain osunut tai uponnut. Rankka tarina yllättävän välinpitämättömästi kerrottuna. Voin suositella niille, jotka eivät välitä Hollywoodin meiningistä vaan haluavat nähdä jotain pienempää ja eurooppalaisempaa. Jotain, missä sanat satuttavat useampaa kuin luodit.

Black Death kuulosti lupaavalta: keskiaikaa, ruttoa, ritareita ja mystiikkaa. No olihan siinä kaikkea tätä, mutta ei mitenkään niin hienosti kuin olisin toivonut. Jotenkin tämä jäi pinnalliseksi rymistelyksi, vaikka tarkoituksena oli varmasti saada mukaan elämää (ja kuolemaa) suurempaa mystiikkaa. Paikoitellen hyviä oivalluksia ja hienoa puvustusta, siinäpä se sitten oli. Jos haluatte nähdä oikeasti hyvän ja syvällisen keskiaikaisista munkeista, noidista, magiasta ja elämänkatsomuksesta kertovan elokuvan, katsokaa Ruusun nimi ja jättäkää Black Death katsomatta.

Leffailtaan osui siis aika synkeitä ja ahdistavia elokuvia, mutta onneksi olemme valinneet aamuihimme kevyempää tavaraa.

Rango oli varsin sympaattinen tapaus. Ehta länkkäri, suosittelen kaikille Clint Eastwoodin faneille. Ja kaikille jotka pitävät Ennio Morriconen musiikista. Rango oli paitsi todella kaunista ja todentuntuista katsottavaa, myös sisällöltään viihdyttävä. Mielestäni tarina oli toimiva ja siinä oli kaikki niin kuin pitääkin: pahat saavat palkkansa ja hyvä voittaa lopulta.

Pom Poko todisti jälleen kerran sen, että japanilaisilla täytyy olla käytössä jotain todella jänniä sieniä! Ei voi muuten keksiä tällaista! Todella surrealistinen elokuva, joskin niin hauska ja söötti, ettei voinut olla tykkäämättä. Jättimäisillä venyvillä kiveksillä varustetut muotoa muuttavat ninjasupikoirat ovat jotain, mitä ei täällä päin maailmaa ole totuttu näkemään.

Jos tuntisin tarkemmin (tai siis yhtään) japanilaista kansanperinnettä, ymmärtäisin tällaisista elokuvista varmasti enemmän. Ne aukeaisivat ihan toisella tasolla. Nyt tämäkin vaikutti vain hyvällä tavalla kajahtaneelta kuvaukselta. Ei huono asia, pidinhän näkemästäni, mutta en usko että elokuvan tekijät ovat tähdänneet ihan tähän. Suosittelen Pom Pokoa kaikille, jotka pitävät söpöistä eläimistä ja hyväksyvät sen, että supikoira voi muuttua ihmiseksi (kunhan ensin harjoittelee riittävästi).

Harrastan töitä nyt

2011-08-03T18:59:00.001+03:00

Työ meinaa vähän haitata harrastuksia. Kun nousee aamulla kuudelta ja on iltapäivällä viideltä kotona, niin eipä jää kovin paljoa aikaa mihinkään "ylimääräiseen". Kun vielä yölläkin tykkäisin nukkua, niin se on pakko nipistää sitten siitä mikä ei ole niin ehdottoman tärkeää.

Vaan en minä halua suuresti valittaa, sillä ensi viikolla nautin osa-aikaisen työn vapaasta osuudesta. Näillä näkymin olen koko viikon vapaalla - toisin sanoen minulla on melkein jokaiselle päivälle jo sovittu joku tapaaminen tai vastaava kiva puuha.

Perjantaina oli ensimmäinen palkkapäivä. Palkka tosin oli tilillä vasta maanantaina ja sekös harmitti. Toimitusjohtaja oli mokaillut palkanlaskennan kanssa ja häpesi suuresti. "Eihän tällaista saisi meillä sattua..." No, oiva kulttuuriviikonloppu tuli vietettyä palkan myöhästymisesta huolimatta!

Alkuviikko on ollut töissä dramaattinen, sillä meillä oli netti poikki. Näin sähköisen taloushallinnon aikana olimme oikeasti todella kusessa. Mitään rahallisesti suuria vahinkoja ei kai ehtinyt tapahtua (erästä asiakasta kai laskutettiin kahdesti, mutta virhe huomattiin ja korjattiin), mutta katastrofin ainekset olivat ilmassa. Onneksi ongelma saatiin tänään korjattua, eikä se toivottavasti toistu.

Nyt ehtinen hetkeksi syventyä käsityöhön, jonka innolla aloitin. Siitä enemmän sitten kun se on valmis (tällä tahdilla ehkä ensi vuonna).

Aitoa ruokaa

2011-07-30T23:11:00.000+03:00

Korppisusi lainasi minulle Mats-Eric Nilssonin kirjan Aitoa ruokaa. En ole lukenut herran aikaisempaa "the kirjaa" Petos lautasella, joka julkaistiin vuonna 2007. Se käynnisti Ruotsissa "vallankumouksen" ja valtavan kohun lisäaineista, ruoan koostumuksesta ja siitä kuinka valmistajat huijaavat poloista kuluttajaa. Aitoa ruokaa seuraa edeltäjänsä viitoittamaa tietä ja se on mukautettu suomalaisiin oloihin.

Olen ollut kiinnostunut luonnonmukaisesta, puhtaasta ja terveellisestä ruoasta jo vuosituhannen vaihteesta asti. (Kiinnostus ei takaa sitä, että toteuttaisin mahdollisimman terveellistä ruokavaliota. Olenpahan vain tietoinen asioista.) Ruokahyllyjen lisäainepommit (ja niiden pommien vaikutukset ihmiseen) eivät siis ole mitenkään upouusi juttu minulle, eikä kirja saa aikaan mitään suurta shokkiefektiä. Mutta vaikka eineksien sudenkuopat pääpiirteittäin tuttu asia onkin, opin kyllä kirjasta valtavasti uusia asioita!

Nilsson on jaksanut oikeasti selvittää asioita perinpohjaisesti, ja nippelitiedon määrä kirjassa on valtaisa. Ei sitä kaikkea pysty millään sisäistämään ja muistamaan - kerralla ainakaan. Kirjan olisi siksi ihan hyvä olla omassakin hyllyssä. Esimerkkejä uusista tiedoista olisi ehkä kiva heittää, mutta en osaa valita sopivia.

Sitä paitsi tärkeämpää on kuitenkin muistaa perusasiat, jotka Nilsson listaa kirjan loppupuolella:

1. Yleensä on sitä parempi, mitä lyhyempi tuoteseloste on.
2. Älä hyväksy sellaisia ainesosia, joita et osaa edes lausua.
3. Mieti mitä aineksi itse käyttäisit, kun valmistat samaa elintarviketta.
4. Hylkää tuotteet, joissa on paljon ylimääräistä.

Minusta kaiken voi lopulta tiivistää seuraavasti: käytä järkeäsi. Pätee elämässä yleensäkin.

Turha ostos

2011-07-24T16:20:00.000+03:00

Lupasin, etten tänä vuonna osta mitään turhaa. Ostin sitten kuitenkin, nimittäin todella vaaleaa kynsilakkaa.

Etusormen kynnessä on kaksi kerrosta, keskisormen kynnessä yksi. Nimettömässä ja pikkurillissä on väritöntä lakkaa. Kuvassa erot ovat itse asiassa vielä näkyvämpiä kuin luonnossa. No, erot ja erot... eihän tuo näy missään! Jotenkin kuvittelin, että kaksi kerrosta riittäisi peittävämpään lopputulokseen. Kuvittelin näköjään väärin. Ihan typerä tällainen lakka, ja ihan suoranaisesti typerä ostos.

Lohduttaa vain hiukan se, että tämä oli "täyteostos", jotta saisin S-ryhmän lahjakortin käytettyä kokonaisuudessaan (se kun pitää käyttää kerralla).

Au au au

2011-07-22T17:27:00.001+03:00

En tiedä onko kyse nyt kuun kierrosta, helteistä, ukkosista, tähtien väärästä asennosta vai mistä, mutta pääni on ollut viime aikoina taas hirvittävän usein kipeänä. En kertakaikkiaan keksi syytä tälle jatkuvalle migreenille.

Ja minä kun ihan oikeasti yritän välttääkin sitä. Olen laitattanut naprapaatilla ruotoni suoraksi, siitä ei pitäisi minkään kiikastaa. Tarkastutan näköni säännöllisesti ja pidän kakkulani ajan tasalla. Purennasta ei ole hammaslääkärillä ollut mitään sanottavaa. Viime käynnistä tosin on jo aikaa, mutta onpa näitä särkyjäkin ollut koko iän. Olen kuitenkin varannut ensi kuulle ajan VoiceWell-hierontaan, jolloin puremalihasten jännitykset toivottavasti saavat kyytiä.

En koe olevani stressaantunut. Elämäni on (tätä helvetinmoista kipua lukuunottamatta) varsin mukavaa ja leppoisaa. Parisuhde on hyvä ja kaikki on muutenkin kunnossa. Työ on vaativaa, mutten koe sitä taakaksi vaan innostavaksi asiaksi. Pidän säännöllisesti (ja tarvittaessa) taukoni ja teen jokaisella tauolla pientä jumppaa.

Nukun säännöllisesti ja riittävästi (vähintään 8 tuntia yössä). Yritän vapaa-ajalla liikkua ja rentoutua sopivassa suhteessa. Käyn lenkillä, makoilen piikkimatolla, haudon hartioitani lämpimällä kaurapussilla ja hieron niskaani lihaksia rentouttavaa voidetta. Vältän hajusteita, sillä tiedän olevani niille herkkä.

Suojaan aina ulkoillessani pääni auringolta enkä makoile ulkona hankkimassa lämpöhalvausta. Syön säännöllisesti (uskoakseni myös melko terveellisesti) ja pidän muutenkin itsestäni huolta. Minulla on niin samperin terveelliset elintavat, ettei uskoisi minua vaivaavan minkään.

Eikä minua mikään muu vaivaakaan kuin tämä saatanallinen migreeni. Sitä ei särytön ihminen varmaan voi kuvitellakaan, millaista on kun 3-4 iltaa viikosta menee siihen että yrittää puolikuntoisena suoriutua pakollisista tekemisistä ja toipua seuraavaan työpäivään.

En haluaisi koko ajan syödä lääkkeitä (kun eivät ne aina edes auta), mutta en keksi enää muutakaan. Olen täysin aseeton ja niin kovin väsynyt tähän taisteluun.

Tämä on niin epäreilua.

Pikajärjestystä

2011-07-21T19:56:00.000+03:00

Kirjahyllymme kaipasi järjestystä, ja niinpä kävimme noutamassa Ikeasta kaksi kannellista säilytyslaatikkoa ja kaksi saman sarjan lehtikoteloa (joita meillä on jo ennestään muutamia).

Tyhjennystä tein vaatepuolella: kaapista lähti kierrätykseen ja roskiin yksi kassi, kolme puseroa, toppi, sukat, säärystimet ja kaulahuivi. Kummasti sieltä ihmekaapista aina löytyy jotain poistettavaa...

Tavarasaldo 2011: -27

Lintu lähti lentoon

2011-07-16T20:10:00.002+03:00

Toisinaan (ja varsinkin kesäaikaan) ihmiset kiinnittävät huomiota vasemmassa olkapäässäni olevaan erikoisen muotoiseen arpeen. En kulje ympäriinsä kertomassa asiasta, mutta kysyttäessä kerron kyllä suoraan että kysymys on poistetusta tatuoinnista.

Syyskuussa vuonna 1999 otin tatuoinnin pitkän harkinnan jälkeen. Sellaiset "olis ehkä pitäny harkita kauemmin" -viisastelut ovat ihan turhia, sillä olin tosissani miettinyt asiaa. Pitkään ja hartaasti. Olin aivan varma siitä, että haluan tatuoinnin. Tiesin millaisen kuvan haluan ja mihin. Niinpä ihooni tikattiin pieni, euron kolikon alle mahtuva lintu:

Hirmu söpö, eikö vain. Minulla on vieläkin tallessa alkuperäinen mallipiirrokseni, josta otin teille tähän kuvan (kuvasta tuli hiukan suttuinen, pahoittelen). Haarapääskyt ovat aina olleet minulle tärkeitä lintuja, ne ovat minusta mahdottoman kauniita. En voinut edes ajatella mitään muuta kuvaa. Ja heti tatuoitsijan tuolista noustuani halusin sen pois.

Se oli oikeastaan hyvin erikoinen tunne. Olin niin kovasti halunnut tatuoinnin, ja nyt halusin sen heti pois. Vaikka kuva oli pieni ja parani todella hyvin, sitä tuntui kuumottavan. Tunsin sen ihollani koko ajan, tunsin sen sisälläni. Suihkussa toivoin sen huuhtoutuvan pois, se tuntui ylimääräiseltä ja väärältä. Olin yllättynyt, mutten voinut olla kuulematta itseäni.

Siihen aikaan ja niissä piireissä vain sellaiset vähän "kovemmat" tytöt ottivat tatuointeja, mutta minulla ei ollut mitään tarvetta kovistella. Tajusin, ettei tatuoinnin ottaminen ole mitenkään "rajua". Hiukan kovempi juttu on tunnustaa itselleen, että kuvan ottaminen oli virhe. Vaati minulta paljon voimia lähteä työstämään sitä, minkä tunsin ehdottoman tarpeelliseksi.

Ei puhettakaan että minulla olisi ollut varaa laserpoistoon, joten ainoa mahdollisuus oli leikkely. Vaikka kuva ei ollut iso, ei sitä voinut ottaa yhtenä palana irti. Niinpä sitä leikattiin kolme kertaa. Ensin lähti yläsiipi, sitten pyrstö+vartalo ja viimeisenä pieni alasiipi. Leikkaushaavan piti aina parantua kaikessa rauhassa ennen uutta operaatiota, joten monta kuukauttahan puuhassa meni. Joulukuussa 1999 aloitettiin ja huhtikuussa 2000 leikattiin viimeinen pala.

Kärsin arven liikakasvusta, ja niinpä siistien pienten viiltojen tilalle tulee yleensä isot vaaleat möykyt. Varsinkin, jos haava on kiristyvässä ja liikkuvassa paikassa kuten olkavarressa, jossa minulla ei ole yhtään ylimääräistä lihaa. Lisäksi lääkäri yritti säästää ihoani ja otti niin varovasti, että yläreunaan jäi häivähdys mustaa. Niinpä mustien ääriviivojen tilalla on nyt hämärästi pääskyn muotoinen arpi.

Siskoni oli kauhuissaan. Hänen mielestään arpi on rumempi kuin siisti pieni tatuointi. Monen mielestä näin varmasti onkin. Mutta minua ei arpeni haittaa. Se (samoin kuin lukuisat luomenpoistoarpeni) saa olla siinä missä on, eikä se häiritse minua. Päinvastoin. En ole kertaakaan tässä yhdentoista ja puolen vuoden aikana katunut poistopäätöstäni. Arpi on tärkeä osa minua, enkä luopuisi siitä.

Useilla tatuoinnin ottaminen taitaa olla prosessi, jonkinlainen initiaatio. Kuva täydentää jonkin ajatuksen tai kokemuksen, se otetaan muistoksi tai jonkinlaiseksi merkiksi eletystä elämästä. Minulla prosessiin kuului selkeästi myös tatuoinnin poistattaminen. Tai oikeastaan siitä minun prosessini alkoi. Tatuointiepisodin aikaan elin vaikeaa ja mullistavaa aikaa. Tein suuria valintoja, etsin suuntaani ja itseäni.

Kun sain ensimmäisen palan tatuoinnistani pois, tunsin vapautuvani. Se oli jotenkin selkeä sysäys kohti ominta itseäni ja tuntui hyvältä. En kadu tatuoinnin ottamista, minusta tuntuu että se oli tarpeen. Olen edelleen samalla kasvun tiellä, ja pidän suunnastani. Arpi olkapäässäni muistuttaa minua siitä, että minun on aina syytä kuunnella itseäni ja tehdä niin kuin parhaaksi näen, vaikka se muiden mielestä tuntuisikin oudolta.

Konttorirotta

2011-07-13T20:01:00.000+03:00

Selvisin viikonlopun kauhuolosta sopivasti maanantaiksi työkuntoon, ja niinpä se on alkuviikko mennyt tiiviisti toimistolla. Ihmeen nopeasti päivät menevät, kun on koko ajan jotain pähkittävää.

Toimistomme on virallisesti kiinni tämän ja tulevan viikon, paikalla on vain ns. päivystyshenkilökunta. (Pakko olla, sillä asiakkaat eivät tajua että ollaan lomalla vaikka siitä on heille erikseen ilmoitettu. Sitten ne tulevat lappujensa kanssa ja ihmettelevät että kuinkas on näin hiljaista.) Yleensä tämä tarkoittaa 2-4 henkilöä, tänään olin hetken aikaa toimitusjohtajan kanssa kahden. Yksin minua ei toivottavasti jätetä ihan vielä.

Toimitusjohtaja on sellainen vanhemman puoleinen täti, joka tuntuu olevan läheisessä kontaktissa kaikkiin alaisiinsa. Minua hän puhutteli tänään sanoin "ystävä rakas" esitellessään faksin toimintaa. Että semmoinen esimies.

Aika usein tuntuu siltä, etten tajua mistään mitään. Mutta ei kukaan oletakaan että kaikkea tajuaisin - siellä on paljon asioita joihin ne osaavammatkin ihmiset joutuvat sanomaan etteivät tiedä. Juuri mitäänhän en voi töistäni täällä tai muuallakaan kertoa, sillä minua sitoo erittäin ankara vaitiolovelvollisuus. Mutta sen voinen sanoa, että tänään olen miettinyt mm. sitä millainen kulu mahtaa olla tuontispermalisenssi. (Kyseessä ei ollut ulkomaisia työmiehiä välittävä yritys.)

Vaikka työ on ulkoisilta ominaisuuksiltaan aina hyvin samanlaista ja saman kaavan mukaista (järjestetään tositteet, kirjataan ne, otetaan tulosteet ja raportit yms.), tulee sisäistä vaihtelua yllättävän paljon. Varsinkin nyt kun kaikki asiakkaat ovat minulle ihan uusia tapauksia. Voi mennä aika kauan, että joku yritys alkaisi tuntua rutiinilta. (Ja sittenkin asiakas yllättää vaikkapa ostamalla kaksi aasia, eivätkä rutiinit enää riitä.)

Aika jännää.

Voihan kökkö

2011-07-09T17:16:00.002+03:00

Minun pitäisi tällä hetkellä olla ystäväni polttareissa saunomassa, mutta olenkin kotona mahakipuisena. Vatsaan sattui jo aamulla, mutta päätin kuitenkin lähteä liikenteeseen. Heti ihanan puistopiknikin jälkeen pitikin sitten kääntyä takaisin kotiin, kun olo oli niin kauhea.

Pitkiä ovat minuutit, kun vatsakipuisena makailee - aloin jo epäillä umpilisäkkeeni tulehtuneen. Ei tulehduksen mahdollisuutta voi kai vieläkään täysin poissulkea (vaikka olen kyllä siinä uskossa että umpilisäkkeen tulehdus on jatkuvasti paheneva vaiva eikä helpota itsekseen puolessa päivässä). Kokonaisvaltaisesti olo on kuitenkin jo paljon parempi kuin puoliltapäivin ja olen saanut syötyäkin vähän. Kipukin on laantunut, nyt on ihan siedettävä olo. Tuleva ilta ja yö kertovat varmasti paljon tilanteen kehittymisestä.

Nyt enemmänkin harmittaa se, että jäi hauskat juhlat välistä. En päässyt osallistumaan burleskiworkshoppiin - nyt en siis (edelleenkään) osaa riisua hansikkaita ja korkokenkiä aistikkaasti! Vielä enemmän harmittaa se, etten voinut tehdä morsiolle lupaamaani jalkahoitoa. Reipas ja pystyvä kaaso otti luultavasti paikkani. Kamerani todistaa lainatavarana tapahtumia, joissa olisin kovin kernaasti ollut itse mukana.

Mies oli kultainen ja kuljetti moottoripyörällä morsion burleskitunnilta saunalle. Sen jälkeen ukko ottikin suunnan kohti kavereiden kesäjuhlia, ja joutui matkalla kovaan sadekuuroon. Äsken salamoi ja jyrisi tässäkin.

Katselen Areenasta Monacon ruhtinaan häitä ja toivon että olen huomenna paremmassa kunnossa.

Tästä se lähtee

2011-07-04T18:43:00.001+03:00

Tulin vain kertomaan, että selvisin hengissä ensimmäisestä työpäivästä. Tällä viikolla työpäiviä onkin vain kaksi (ma+ti), ensi viikolla olen sitten koko viikon toimistolla.

Ensimmäinen päivä meni uutta paikkaa ja uusia ihmisiä ihmetellessä. Tein minä kyllä ihan töitäkin. Hitaasti tosin, sillä lomalta palaavat aivoni eivät ole ihan vielä täysillä käynnissä.

Luulen, että tulen vielä useasti kärsimään "apua, onko minusta oikeasti tähän työhön" -olosta. Ei minulla ole mitään syytä epäillä etteikö olisi, mutta uusi ja tuntematon on aina vähän jännittävää.

Työsopimus tehtiin ja allekirjoitettiin tänään. Palkkaakin korjattiin samantien pikkuisen ylöspäin siitä mitä haastattelussa sovittiin. Aika vinkeää saada palkankorotus heti ensimmäisenä päivänä! Kyllä minä olen sitten etevä! *naur*

Siivousta

2011-07-02T19:23:00.000+03:00

On niin hiki etten jaksa kirjoittaa. Mutten jaksa kyllä oikein muutakaan. Onneksi ei tarvitsekaan.

Minua on viime aikoina hiukan harmittanut se, miten paljon vietän aikaa koneella. Eihän siinä mitään, jos tekisin jotain edes lähes viisasta, mutta kun aikaa menee ihan typeräänkin. Sellaista aivotonta surffaustakin tarvitsee toisinaan, mutta nyt luulen saaneeni yliannostuksen. Katselen käsityö- ja askartelublogeja kateellisena ja mietin että miten ihmeessä ihmiset ehtivät tehdä kaikenlaista. Varmaankin siksi, etteivät ihan niin taajaan selaile aivottomana nettiä...

Muistan vielä ajan, kun avasin koneen tehdäkseni sillä jotain tiettyä; menin nettiin kun halusin lähettää sähköpostia, maksaa laskun verkkopankissa tai tarkistaa vaikkapa museon aukioloajat. Kun olin tehtäväni tehnyt, suljin koneen. Nyt avaan koneen ja mietin mitä sillä nyt tekisin kun olen sen avannut. Ja sitten jumiudun koneelle bittivirtojen vietäväksi.

Nyt -vihdoinkin- on tehtävä jotain! Ryhtiliike! Olen suunnitellut sitä jo jonkin aikaa, mutta nyt aion oikeasti toteuttaa suunnitelmani.

Ensimmäisenä siivosin Google readerini. Yritin tosissani katsoa, että tilauksessa olisi vain niitä blogeja ja sivustoja, joita ihan oikeasti luen. Tuntui hiukan hankalalta karsia listaa, kun on olemassa niin paljon hienoja sivustoja seurattavaksi, mutta olin raaka. Jos en koskaan kommentoi blogia (enkä luekaan niin kovin tarkasti) tai katson sivulta vain kuvat (vaikka pääasia olisi teksti), niin voinen jättää seuraamisen niille jotka ovat suuremmin kiinnostuneet. Toivon, että jatkossa voin käyttää aikani järkevämmin oikeasti aktiivisen listan parissa.

Lisäksi koitan huijata itseäni eräänlaisella pikavalintasysteemillä yksinkertaisempaan ja nopeampaan surffailuun. Oikeasti en ole siis mitenkään rajoittanut nettisaatavuuksiani, olen vain säätänyt niin etten ehkä/toivottavasti jää niin helposti surffailemaan täysin päättömästi. Voi olla ettei yritys onnistu, mutta yritänpä silti. (Ja tunsin itseni melkoiseksi Uuno Turhapuroksi kun käytin niin paljon aikaa tähän säätöön. Uunohan on tunnettu siitä että hän näkee hirveästi vaivaa välttyäkseen joltakin puuhalta, jonka tekemiseen lopulta menisi vähemmän vaivaa kuin siihen säätämiseen.)

Kaiken kukkuraksi olen saanut megadataajamieheni mukaan tähän "nyt loppuu se koneella jahkailu" -kampanjaan. Tekee ihan hyvää, jos välillä voimme kysyä toisiltamme "teetkö koneella nyt jotain fiksua/tärkeää" ja patistaa sitten vaikka kirjan tai lautapelin pariin jos vastaus on "en oikeastaan".

Kukin tyylillään

2011-06-30T17:49:00.000+03:00

Sain valmistujaislahjaksi vuonna 1952 suomeksi ilmestyneen Naisten oman lääkärikirjan, jossa lääketieteen tohtori Verner Westberg kirjoittaa lapsettomuudesta seuraavasti:

"Lienee harvinaista, että avioliitossa, jossa molemmat ovat täysin terveitä, vapaaehtoisesti jatkuvasti käytetään ehkäisykeinoja. Sen sijaan tällainen on tapana, jos jompikumpi tai ehkä molemmat sairastavat jotain kehollista tai sielullista tautia. Varmaankaan ei kukaan täysin fyysillisissä ja psyykillisissä voimissaan oleva nainen eikä mieskään halua kuolla ilman perillisiä. Raakel on ensimmäisessä Mooseksen kirjassa ilmaissut, mitä lapsi todellisuudessa merkitsee naiselle: Hän sanoi Jaakobille: 'Hanki minulle lapsi tai muuten kuolen.' Tätä ajatellen ja ottaen huomioon ammattini suoman kokemuksen uskallan väittää, ettei kukaan terve nainen halua olla koko ikäänsä ilman lapsia."

Maailma oli 60 vuotta sitten kovin erilainen kuin nyt, mutta arvaan että silloinkin oli olemassa vapaaehtoisesti lapsettomia ihmisiä, jotka varmasti kärsivät ympäristön luomista lisääntymispaineista. Näin kevyesti tohtori Westberg tässä haukkuu vapaaehtoisesti lapsettomat naiset fyysisesti ja/tai henkisesti sairaiksi.

Vaikka maailma on muuttunut, asenteet ovat -ikävä kyllä- pysyneet yllättävänkin samanlaisina. Se tuntuu olevan edelleen oletusarvo, että kaikkihan nyt lapsia haluavat. Niinpä mekin olemme miehen kanssa saaneet muutamaan otteeseen kuulla näitä "kyllä kai se teillekin kohta kuume nousee" -vihjailuja. Yleensä ohitamme ne jollain kevyellä heitolla, mutta joskus tekisi mieli diskuteerata oikein kunnolla. Tässäpä siis kuvitteellinen keskusteluni Lapsellisen kanssa:

Lapsellinen: kyllä se kohta teillekin kuume nousee...

Hehku: minä taidan kyllä olla immuuni moiselle.

L: no niin minäkin pitkään sanoin, ja nyt oon niin onnellinen lasten kanssa. Että kylläpä se voi sinunkin mieli muuttua!

H: voihan se, ei sitä koskaan tiedä. Mutta en ole koskaan halunnut lapsia enkä pidä todennäköisenä että niitä yllättäen kohta haluaisin.

L: miksi et halua lapsia?

H: miksi sinä haluat?

L: lapset on niin ihania. Niistä on niin kovin paljon iloa!

H: ovathan jotkut lapset aika herttaisia. Mutta on niistä kyllä paljon suruakin. Huolta, harmia ja murhetta moneksi vuodeksi.

L: tietenkin. Eiväthän lapset ole mitään leikkikaluja eikä niitä haluta pelkästään seuran tai ilonpidon vuoksi. Lapset tuovat elämään sisältöä, sekä hyvässä että joskus pahassakin.

H: koen että elämässäni on ihan riittävästi sisältöä ilman lapsiakin. Minä olen niin mukavuudenhaluinen, etten tosiaankaan halua kakaroita vaivoikseni.

L: onpa itsekästä!

H: no tietenkin on itsekästä. Kyseessähän on minun kroppani ja minun elämäni, miksen olisi itsekäs? Etkö sinä muka ole itsekäs kun haluat lapsia? Vai teetkö niitä ihan jonkun toisen riemuksi?

L: omaksi ilokseni tietenkin. Vaikka ovathan isovanhemmatkin olleet kovin iloisia lapsenlapsista... eiköhän teilläkin olisi...

H: kenties, mutta minä en tee lapsia vain siksi että ne olisivat jonkun muun mielestä tosi hauskoja. Ei, ihan ei riitä perusteeksi.

L: mutta ovathan lapset sellainen rakkauden ilmentymä parisuhteessa. Kyllä sitä jotenkin ollaan ihan eri tavalla tosissaan kun aletaan lisääntyä.

H: ai että kaksi ihmistä ei voi tosissaan toisiaan rakastaa jos eivät keskenään lisäänny, niinkö?

L: no en minä nyt ihan niin sanonut.

H: no siltä pikkuisen kuulosti. Minusta suhde voi olla joskus parempikin ilman niitä mukuloita. On enemmän aikaa ja voimia parisuhteen hoitamiseen, kun ei tarvitse huolehtia lapsista.

L: no mutta jos sinulla ei ole lapsia niin kukas sinusta sitten huolehtii kun olet vanha?

H: jonkun muun lapset. Niin on muuten sunkin laitas, jos lapsesi sattuu vaikka olemaan vammainen eikä kykene huolehtimaan sinusta. Tai lapsesi kuolee ennen sinua. Tai hän on alkoholisti, rikollinen tai muuten vain sellainen, ettei välitä.

L: no kai sitä ny lapset omista vanhemmistaan...!

H: eipä ole kuule mitään takeita siitä, että lapsesi pitäisi sinusta huolta sitten kun olet vanha ja raihnainen. Sitä paitsi on aikalailla epäreilua sälyttää lapselle sellainen taakka. Se jos mikä on itsekästä, että hankkii lapsen jotta oma vanhuus olisi turvattu.

L: no ei kai kukaan nyt sen takia lasta hanki. Kyllä se on puhtaasti se primitiivinen tarve lisääntyä, jonka nyt luulisi kaikilla elävillä olennoilla olevan. Lisääntyminen on jotenkin luonnollista.

H: silti en koe itseäni mitenkään luonnottomaksi. Lähipiirissäni on yllättävän monta vapaaehtoisesti lapsetonta.

L: ehkäpä seura tekee kaltaisekseen. Eikö sinua lainkaan huolestuta että sukusi sammuu?

H: jos olisin vihoviimeinen suomalainen, saattaisin miettiä asiaa hieman enemmän. Minun sukuni on suku siinä missä muutkin, yhtä ainutlaatuinen kuin kaikki muutkin. En koe, että näitä geenejä olisi mitenkään ehdottoman tarpeellista siirtää eteenpäin.

L: et siis anna lapsille mahdollisuutta tulla tähän maailmaan, et anna itsellesi mahdollisuutta kasvattaa jotain suurta ja hienoa. Voihan olla että sinun lapsesi keksisi parannuksen syöpään tai lopettaisi nälänhädän!

H: tai ehkä jälkeläiseni toisi maailmanrauhan! Kuka sitä tietää. Yhtä todennäköisesti joku jälkeläiseni olisi massamurhaaja tai tuhopolttaja. Jokaiseen sukupolveen mahtuu hyvää ja pahaa, jokainen on jonkun lapsi. Sitä paitsi meitä on tällä pallolla jo liikaa. Sinun pitäisi olla kiitollinen siitä, että sinun lapsillesi jää enemmän luonnonvaroja käytettäväksi kun minun lapseni eivät ole kuluttamassa niitä.

L: no kiitosta vaan kovasti! Ei kai kukaan nyt oikeasti ajattele lisääntymisen ympäristövaikutuksia...

H: ehkä pitäisi.

L: ajattelet kyllä todella erikoisesti.

H: kiitos.

L: se ei ollut kohteliaisuus.

H: saat anteeksi.

L: no kyllähän lapsella on suuri vaikutus ympäristöönsä, se on selvä. Siinä kyllä elämä muuttuu kertaheitolla kun kuvioihin tulee joku uusi ihminen.

H: varmasti muuttuu, siitä ei ole epäilystäkään. Omalla kohdallani se muuttuisi kyllä huonompaan suuntaan.

L: höpö höpö! Odotusaikana se rakkaus lapseen kasvaa ja kun on oma pieni ihme sylissä, niin unohtuvat ajatukset siitä etteikö se olisi kaiken vaivan arvoinen.

H: ehkä, ehkä ei. Mutta minä pidän lapsista vain silloin kun ne nukkuvat ja ovat hyväntuulisesti hiljaa.

L: kyllä omaa lastaan rakastaa vaikka se olisi välillä vähän kiukkuinenkin.

H: kyllä kai, muutenhan äidit potkisivat jatkuvasti muksujaan päähän.

L: kylläpä ajattelet negatiivisesti!

H: ajattelen realistisesti.

L: onko sinusta nyt jotenkin ihan ihmeellistä jos joku haluaa lapsia?!

H: ei, muut saavat tehdä ihan mitä itse lystäävät. Kukin tekee niin kuin parhaaksi katsoo. Oletan, että minulla on tismalleen sama vapaus! Ärsyynnyn siitä, että minulle vihjaillaan lapsista niin kuin olisi joku itsestäänselvyys että hankin niitä.

L: no eiväthän ihmiset pahalla...

H: eivät varmastikaan, mutta itsekkäästi ja ajattelemattomasti toimivat kuitenkin. Voisihan olla, että oikeasti haluaisin lapsia mutten voisi saada niitä, ja vauvakuumevihjailut tekisivät siksi kovin kipeää.

L: no se on kyllä totta, ettei silloin varmastikaan halua kuulla mitään vauvajuttuja. Mutta ei sitä tule ajatelleeksi... ethän sinäkään aina mieti mitä sanot!

H: no en mietikään. Sanon mitä sylki suuhun tuo. Loistavaa äitimateriaalia siis...

L: no sinähän olisit ihan kelpo äiti! Kaikille äideille tulee varmasti jossain vaiheessa epäilyksiä ja kauhuja, mutta kyllä sitä sitten kummasti pärjää tositilanteessa. Äidiksi vaan jotenkin kasvaa, kyllä se lapsi kasvattaa.

H: aivan varmasti kasvattaa. Mutta minä en halua kasvaa äidiksi. Minulla on ihan riittävästi huolehdittavaa itsessäni, kodissani ja miehessäni.

L: no kyllä kai mies nyt sentään pitää huolen itsestään.

H: no pitää, tietenkin. Ja hyvä niin! Hän on itseni lisäksi ainoa, josta oikeasti haluan huolehtia, mutten hänestäkään kokopäiväisesti ja kokonaisvaltaisesti. Eikö olisi hiukan epäilyttävää hankkia lapsi, josta kyllä oppisi huolehtimaan kun olisi pakko mutta jota ei oikeasti halua?

L: ehkäpä se olisi vähän... ajattelematonta. Mutta niitä on paljon sellaisia jotka eivät voi saada lasta vaikka kovin sellaisen haluaisivat...

H: no tuo nyt on aivan turha kortti tähän tilanteeseen. Kaiken sympatiani saavat ne onnettomat, jotka tosiaan syystä tai toisesta eivät voi saada lasta vaikka haluaisivatkin raskautua. Olen todellakin pahoillani heidän puolestaan. Mutta minulla ei ole mitään osuutta heidän asiaansa, en minä ala heille vauvoja tekemään.

L: no enhän sellaista nyt tarkoittanutkaan. Sanoinpahan vaan.

H: ai niin kuin sanotaan lapselle joka ei halua syödä herneitään että mietipä nyt kun Afrikassa on lapsia joilla ei ole ruokaa ollenkaan?

L: pöljä.

H: itse olet.

Raaps raaps

2011-06-26T14:31:00.000+03:00

Talviturkki on kasteltu! Kävimme viettämässä juhannusta miehen kotikotona, ja rantasaunasta pääsi mukavasti järveen pulahtamaan. Vesi oli tosin niin kylmää, ettei siellä järvessä kovin pitkään viihtynyt. Olen melkoinen vilukissa, joten uiminen oli hyvä suoritus. Siitä siis aplodit itselle.

Kävin sekä perjantaina että lauantaina saunassa uhmaten viikon mittaista uinti- ja saunomiskieltoa, jonka sain maanantaina luomenpoistoleikkauksesta. Vatsan puolelle sain yhden tikin, selän puolelle kaksi. Hyvin nuo näyttävät parantuneen, eivätkä saunomisestakaan tainneet shokkia saada. En silti laita kuvaa, kun yhdelle kaverille meinasi olla liikaa jo toimenpiteestä kertominen.

Ei ole kyllä oikein muitakaan kuvia laitettavaksi. Kamera oli reissussa mukana, mutta kuvia tuli hirvittävän vähän. Ehkä synkeä sää tappoi inspiraation, tai sitten ei vain huvittanut kuvailla. Sen sijaan taisin koukuttaa muutaman juhannuksenviettäjän Skip-Boon. Mission accomplished!

Hyttysten valtavasta määrästä huolimatta selvisin siedettävällä puremien määrällä. Joskin noita muutamia kutittaa nyt sitten aika ankarasti. Hyttysarmeijaa uhmaten kävin keräämässä siankärsämöä, ja sainkin ihan mukavan saaliin. Keruusää ei ollut ihan paras mahdollinen, kun kaikki oli märkää.

Sää oli kuitenkin parempi kuin mitä alkuviikon ennustukset antoivat olettaa. Vältimme ajomatkoilla sekä sateet että pahemmat ruuhkat. Liikennettä oli yllättävän paljon, mutta jonot olivat väljiä.

Mainio reissu.

Rätei

2011-06-23T16:16:00.000+03:00

Koska luonnonvalkoiset tiskirättimme eivät enää hetkeen ole olleet luonnonvalkoisia, päätin tehdä uusia.

Nyt keittiössä on siniset rätit, ja ne ruskeanharmaankirjavat siirtyivät yleiskäyttöön. Niillä voi tästä lähin kuurata vaikka kengänpohjia, jos haluaa. Uudet rätit ovat Novitan Cotton Luxusta, kun sitä oli Citymarketissa tarjolla puoleen hintaan. Niin on elämä hienoa että rätitkin on luksusta! Neljään rättiin meni kaksi kerää, ja yksi räteistä sai vielä reunuksen Novitan Suvista.

En ole oikein varma että pitäisikö tehdä neljä poistoa kun on neljä rättiä, vai kaksi poistoa kun ostin kaksi kerää lankaa. Ehkä neljä olisi kuitenkin se oikeampi luku. Mutta taidan tehdä ne poistot joskus myöhemmin. Ai niin, ostin pumpun polkupyörään. Siispä tavarasaldo kasvaa nyt peräti viidellä.

Tavarasaldo 2011: -23

Leffoja

2011-06-19T16:01:00.001+03:00

Jälleen paria elokuvakokemusta rikkaampi!

Black Swan katsottiin itse asiassa jo hyvän aikaa sitten, mutta en ole ehtinyt kertoa siitä. Melkoisen ahdistava elokuva, ei mitään hilpeää katsottavaa. Hiukan liian taiteellinen paikoitellen, enkä ole aivan varma siitä että toimiiko loppu. Taisin olla sitä mieltä, että ei toiminut. Mutta suosittelen elokuvaa silti.

Natalie Portman on kerrassaan huikea. Hän sai roolisuorituksestaan Oscarin - olisi ehkä ansainnut kaksi! On ahdistavaa katsoa niin aidonoloista tuskaa, pelkoa ja hätää. Vaikka Portman ei kai kaikkia tanssiosuuksia itse teekään, on selvää että hän on paneutunut myös roolin fyysiseen puoleen. Se on aina vaikuttavaa ja kunnioitettavaa. Black Swan on yhden naisen syöksykierre, joka vetää hiukan sanattomaksi.

Unthinkable on mennyt jotenkin ihan ohi tutkastani. En muista että sitä olisi mitenkään suuresti mainostettu tai teattereissa pyöritetty. Voin olla väärässä. Joka tapauksessa katsoin viime vuonna valmistuneen trillerin vasta muutama viikko sitten.

En sitten lainkaan pitänyt tämän elokuvan lopusta! En voi kertoa siitä enempää, koska en halua spoilata mitään, mutta ei näin voi elokuvaa lopettaa! Tai siis voi, jos haluaa olla dramaattinen ja ärsyttävä. Okei, en pidä liian alleviivatuistakaan lopetuksista, mutta en nauti siitäkään että katsoja jätetään liiaksi miettimään.

Mutta siitähän ei pääse mihinkään, että tämä elokuva pistää miettimään (vaikka loppu olisikin erilainen). Samuel L. Jackson esittää "kuulustelijaa" (se on hienompi sana kiduttajalle), eikä ole työssään kovin lempeä. Perusteellinen kyllä, ja periksiantamaton. Olin aika yllättynyt siitä miten raaka elokuva oli. Ei mikään pienten lasten elokuva, ei.

Vaikka hyvin konkreettinen kärsimys on elokuvassa suuressa roolissa, on leffalla mielestäni suurempikin sanoma. Tai jos ei sanoma, niin ainakin ajatus, joka jää pyörimään päähän. Tai pitäisi jäädä. Simppeli juoni ja hillityt tehosteet ovat mielestäni sopiva kehys moraalisille pohdinnoille. Elokuvassa hyvän ja pahan rajat hämärtyvät ja katsoja joutuu pohdiskelemaan elämää isompia asioita. Tai olisi ehkä hyväksi jos pohdiskelisi.

Suosittelen. Mutta en sellaiseen hetkeen kun halutaan laittaa aivot narikkaan tai pitää tyttöjen/poikien kanssa kiva ilta.

Intolerable Cruelty oli sellainen "kuka kusettaa ketä" -elokuva. Ei tosin mitenkään erityisen hyvä sellainen. Komediaksi ei mitenkään erityisen hauska, romanttiseksi elokuvaksi ei mitenkään kovin romanttinen ja rikoselokuvaksikin aika keskinkertainen.

Tai ehkä en vain lämmennyt Clooneyn ja Zeta-Jonesin lirkutteluille. Ei ollut mielestäni ollenkaan uskottavaa. Vaikka se huijaus ja epäuskottavuus olikin nimenomaan se "juttu" tässä elokuvassa, niin jotain aidon oloista pitäisi elokuvassa olla että se koskettaisi. Nyt ei oikein osunut kohdalleen.

Tämän sunnuntain piirrettynä oli Despicable Me. Se olikin vallan viihdyttävä. Pienet, pulleiden juustonaksujen kaltaiset kätyrit ovat hirvittävän söpöjä! Koko elokuva oli söpö. Tai jotenkin herttainen. Hiukan ennalta-arvattava, eikä mitenkään hysteerisen hauska, mutta ihan hyvä. Ei mitenkään unohtumaton, mutta ei pettymyskään. Siis varsin sopivaa sunnuntaikatsottavaa!

Sehän kävi helposti

2011-06-16T16:53:00.000+03:00

Löysinpäs itselleni työpaikan! Lupasin aloittaa osa-aikaisena eräässä pienehkössä tilitoimistossa 4. heinäkuuta. Joskus syyskuun tietämillä olisi tarkoitus siirtyä kokopäiväiseksi, mikäli kaikki menee hyvin (eli firmassa saavat asiat järjestettyä niin kuin ovat ajatelleet enkä sössi tässä kesän aikana mitenkään turhan pahasti).

Palkka ei ole niin suuri kuin olin toivonut, mutta sellainen jolla pärjään. Voi kyllä olla, että jossain vaiheessa tulee epämääräisesti perseeseen vedetty olo. Mutta ei siitä sen enempää, etten sorru typerään dissaukseen tyyliin "sain töitä, mutta palkka on huono". Pitää ajatella positiivisia asioita, sillä niitä on:

- työtehtävät ovat juuri sellaisia kuin toivoin
- on kiva aloittaa rauhallisesti osa-aikaisena
- tulevaisuudennäkymät työn suhteen ovat hyvät
- tuleva perehdyttäjäni (yksi niistä) vaikutti oikein mukavalta
- työnhaku oli ennenkokemattoman helppoa
- löysin koulutustani vastaavaa työtä
- työmatka on ihan siedettävä
- saan lomailla hyvällä omallatunnolla vielä pari viikkoa
- työpaikka vaikuttaa hyvältä ja esimies reilulta

Heinäkuussa voin toivottavasti kertoa teille lisää positiivisia asioita.

Ja taas juhlitaan!

2011-06-13T17:40:00.000+03:00

Olipas kyllä fiksu ratkaisu juhlia valmistumista monta kertaa pienesti eikä kerralla isosti. Näin minulla on mahdollisuus juhlia niin kauan kuin kavereita riittää! Monta kertaa on jo juhlittu, ja monta kertaa vielä täytyy juhlia. Eikä joudu kukaan kavereista sellaiseen tilanteeseen, ettei pääsisi juhliin, kun juhlat järjestetään juuri silloin kun ystäville sopii.

Viikonloppuna juhlittiin sekä lauantaina että sunnuntaina. Lauantai meni saunan ja lautapelin merkeissä, sunnuntaina kävi vieraita omppupiirakalla ja jäätelöllä. Sain lahjakortin kirjakauppaan, ja kävin sen tuhlaamassa heti tänään.

Ostin viimeinkin itselleni lintukirjan! Se ei ehkä ole kaikkein kattavin ja monipuolisin, mutta varmasti riittävän laaja minun käyttööni. Enhän varsinaisesti bongaile lintuja, katselen vain jos niitä kulkeissa tielle sattuu. Ja monta kertaa on harmittanut, kun en ole tunnistanut ohi lentävää otusta. Nyt tulkoon siihen muutos!

Ja koska en kertakaikkiaan oikein osaa törsätä pelkästään itseeni, päätin käyttää loput lahjakortista siihen, että ostan jotain mistä muutaman viikon päästä vuosia täyttävä mieskin voi nauttia: Mallorca-lautapelin. Ja tokihan pelistä voivat nauttia myöhemmin myös lahjakortin antajat ja muut ystävät!

Koska sekä kirja että peli olivat lahjoja (vaikka itse ne valitsinkin), ei niiden takia tarvitse tehdä mitään poistoja. Lahjoja ei lasketa.

Lukuhetkiä

2011-06-11T15:22:00.001+03:00

Kun koulukirjoja ei ole tarvinnut enää lukea, olen (pitkästä aikaa) päässyt muun kirjallisuuden pariin.

Alku oli tahmeaa. Aloitin jo aikaa sitten Waltarin Mikael Karvajalan, mutten päässyt siinä puoltaväliä pidemmälle. Alkuun se oli ihan hauska teos, mutta sitten se muuttui liian raskaaksi. Ei auttanut, kesken jäi, oli miten klassikko hyvänsä.

Yritin seuraavaksi lukea Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa. Siinä en päässyt edes puoleenväliin, ja se on sentään ohut opus. Wikipediassa kirjoitetaan kirjasta näin:

"Lukija voi tulkita Wilden teosta monella tasolla. Sen voi tulkita olevan viktoriaaninen trilleri, josta voi nauttia pelkästään sen luoman tunnelman ja jännityksen takia. Samalla sen voi tulkita olevan moraalinen allegoria, joka kuvaa viattoman ihmismielen myrkytystä ja rappiota. Sitä voi pitää myös psykologisena teoksena tai filosofisena pohdintana taiteen olemuksesta ja taiteen ja elämän välisestä suhteesta: jäljitteleekö taide elämää vai elämä taidetta, ja mitä tapahtuu kun ihminen arvostaa elämän esteettistä puolta enemmän kuin eettistä."

Menee aivan liian hienoksi minulle! "Moraalinen allegoria..." En edes tiedä mitä se tarkoittaa. Pitkästyin, ja sitten tunsin itseni tyhmäksi. En yleensä lue kaunokirjallisuutta pohdiskellakseni suuria filosofisia kysymyksiä, vaan viihtyäkseni.

Niinpä olikin hyvä, että kahden klassikon jälkeen tartuin kioskikirjallisuuteen, joka tuntuu paremmin sopivan aivojen lepuuttamiseen. Perry Mason ja tummaverikön tapaus oli juuri sopivan höttöistä luettavaa. Se myös muistutti minua siitä, että pidän dekkareista.

Niinpä olin iloisesti yllättynyt, kun vappuna ystävien porraskäytävästä löytyi jonkun naapurin jättämä kirjalaatikko ja viesti "ota, ole hyvä" - ja laatikosta löytyi dekkareita. Otin matkaani kaksi Lisa Scottolinen kirjaa. Kirjailija oli minulle entuudestaan täysin tuntematon, mutta umpimähkään tehdyt valinnat osuivat kohdalleen. Sekä Totuuden hetki että Koston hinta osoittautuivat varsin hienoiksi rikos- ja asianajajatarinoiksi. Juuri sopivan kevyttä ja helppoa luettavaa.

Mukavaa. Eikä vähiten siksi, että pitkään kadoksissa ollut lukemisen ilo palasi näiden kirjojen myötä.

Epäitsevarmuus

2011-06-09T10:38:00.000+03:00

Minussa on muutamia valuvikoja ja joitakin vääriä kytkentöjä, mutta niihin olen jossain määrin tottunut. Yhden asian haluaisin kuitenkin korjata nyt, kun se erityisen akuutisti vaivaa. Haluaisin lisää itsevarmuutta.

Itsetunnossani ei ole mitään vikaa. Minä tunnen itseni ja vaikuttimeni aika hyvin. Olen tutustunut pääni sisäisiin kiemuroihin enkä kovinkaan usein pääse yllättämään itseäni. Itseluottamustakin löytyy. En pelkää epäonnistumista, tiedän pystyväni melkein mihin vain. Itsevarmuus on se mitä nyt puuttuu.

On kyllä aika vaikeaa oikeasti sanoa eroa itseluottamuksen ja -varmuuden välillä. Eikös ne nyt ole aika lailla sama asia? Haluaisin kuitenkin tehdä jonkin eron, koska samaan aikaan kun olen tietyllä tapaa kovinkin itsevarma, olen tietyllä elämän osa-alueella hirvittävän epävarma. Tiedän olevani tietyissä asioissa hyvä, pätevä ja tarvittaessa varsin kova luu. Minä osaan ja kykenen. Ongelma ei ole tekemisessä, vaan enemmänkin olemisessa.

Vaikka itseluottamus on hyvä, on siis pakko sanoa että itsevarmuuteni rakoilee. Välillä tuntuu siltä, että minussa on jotain vikaa. Jotain selittämätöntä ja kauheaa vikaa, joka johtaa alati kasvavaan ja kalvavaan epävarmuuteen. Epävarmuus on kamalaa, sillä se tekee toisten onnesta nauttimisen mahdottomaksi.

On hiukan hankalaa keksiä esimerkkiä, mutta yritän. Sinkkuajalta sellainen muistuukin mieleeni. Vaikka olin sinkkuna usein aidosti sitä mieltä, että olen hyvä tyyppi ja kertakaikkiaan mahtava saalis (sitä ei kyllä blogikirjoituksista varmaan huomannut), itsevarmuus katosi kuin tuhka tuuleen onnellisia pareja katsellessa. Kun näin kadulla kaikenlaisia rumia, tyylitajuttomia, alkoholisoituneita, homssuisia, toivottoman lihavia ja huonotapaisia naisia kulkevan söpöstellen miestensä kanssa, niin ainahan se oli pakko ihmetellä: mitä vikaa minussa on, kun tuollaisetkin naiset saavat itselleen kumppanin? Ja aina päädyin siihen, että jotain kamalaa vikaa minussa täytyy olla, kun en kenellekään kelpaa.

Ja nyt ei sitten tarvitse tulla sanomaan etteivätkö rumat ja lihavat ihmiset mielestäni ansaitsisi onneaan. Ihan varmasti ansaitsevat, ja toivottavasti ovat onnellisia. Kauneus on katsojan silmässä ja niin edelleen. Minä vain kerron miltä minusta tuntui. Oli täysin mahdotonta olla onnellinen niiden toisten puolesta, kun se heidän onnensa tuntui jotenkin julistavan ja alleviivaavan sitä että minussa on jotain vikaa.

Siinä missä itsevarma ihminen kääntää vaikeudetkin voitokseen, minulla epävarmuus tekee hyvistäkin asioista huonoja. Epävarmuus johtaa tulkintavirheisiin, siihen että sinällään neutraalit asiat kääntyvät itseäni vastaan. Se johtaa siihen, että tunnen itseni torjutuksi ja epäkelvoksi. Se tekee elämästäni hieman liian mustavalkoista; ei ole olemassa lieventäviä asianhaaroja tai harmaan eri sävyjä. Jos toinen ei sano "kyllä", hän tarkoittaa "ei". Epävarmuus ei anna sijaa sellaisille vastauksille kuin "ehkä", "myöhemmin", "kai" tai "laitetaan harkintaan".

Elämä epävarmuuden kanssa on suoraviivaisen ikävää.

Niin kamala että jo naurattaa

2011-06-07T20:50:00.004+03:00

Homot saattoivat 1950-luvulla tulla vastaan missä vain. Hui!

Puhukaa toisillenne

2011-06-05T16:56:00.001+03:00

Kaikissa parisuhdeoppaissa kehotetaan puhumaan. "Puhukaa toisillenne, keskustelkaa, luokaa yhteys." Meillä kyllä puhutaan. Usein ihan järkeviäkin, mutta useammin ihan höpöjä. Tai siis minä kysyn tyhmiä ja mies vastaa mitä haluaa.

Edellä mainitut neuvovat tahot muistuttavat, että seksistäkin on tärkeää puhua. Alapääasiat ovatkin minua viime aikoina kovasti mietityttäneet, joskin poikkeuksellisesti kyse ei ole ollut seksistä (mistä meillä myös puhutaan paljon).

Sain nimittäin valmistujaislahjaksi mainiolta vaikuttavan lääkärikirjan 50-luvulta, ja se on kirvoittanut jo heti ensimmäisten sivujensa aikana useita pohdintoja. Kuten esimerkiksi: ovatko naisen alapään kolme reikää (virtsaputken suu, emättimen aukko ja peräaukko) kovinkaan järkevästi järjestetty? Voisiko niille olla joku parempi ja kätevämpi järjestys? Löytyykö eläinmaailmasta joku muu ratkaisu, vai onko kaikilla nisäkkäillä viemäri heti huvipuiston vieressä?

Tänään tulin aamiaisella pohtineeksi sitä, että jos joku on oikein jär-jet-tö-män lihava, niin kuinka pitkä voi pisimmillään olla pierun matka peräaukolta päivänvaloon. Jos pakaraa riittää pakaran viereen, niin miten se pieru pääsee ulos? Voiko johonkin puolimatkaan kerääntyä kaasutasku, johon säilööntyy päivän pikkutuhnut ja kupla purkautuu kun se kasvaa riittävän suureksi?

Näin meillä, mites siellä?

Uusi tukka

2011-06-01T14:08:00.000+03:00

Tajusin, että saamani S-ryhmän lahjakortit käyvät myös Sokoksen Hyvä olo -hoitolaan. Niinpä päätin kesän ja valmistumisen kunniaksi kerrankin törsätä tukanleikkuuseen! Viimeksi olen käynyt kampaajalla muistaakseni wanhojentanssikampausta laitattamassa, eli joskus viime vuosituhannella. Mies hoitaa kyllä hienosti tasausleikkauksen, mutta nyt halusin jotain muuta. Ja muuta sain:

Näkeehän sen jo iloisesta ilmeestäni, että uusi tukka on mieleinen! Pyysin lyhennystä ja kerroksia. Pituudesta lähtikin 15-20 senttiä ja kerroksia tuli. Olin silti tarkka siitä, että tukka täytyy saada edelleen kiinni ja pois silmiltä. Mallin piti olla myös sellainen, ettei se vaadi mitään laittamista (minä kun en edelleenkään omista edes sitä fööniä) eikä näytä ylikasvaneelta kuukauden päästä. Kaikki toiveeni otettiin huomioon hienosti.

Kampaaja laittoi raudalla myös hieman laineita, mikä oli minusta todella mukavaa. Pöyheys tosin ei kestä, vaan ensimmäinen pesu tekee tukastani taas lättänän liurun, mutta ehkäpä uusi pituus ja kevyt kerrostus tuntuvat silti mukavilta ja hienoilta. Nyt on uuden pään kanssa erityisen kesäinen olo!

Näin se alkaa

2011-05-30T16:36:00.000+03:00

Ensimmäinen lomapäivä on ollut puuhakas. Kävin työ- ja elinkeinotoimistossa (on siinäkin nimi) ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi. En siksi että saisin nyt rahaa tai työtä, vaan siksi että olisin "työmarkkinoiden käytettävissä" ja voisin ehkä joskus tulevaisuudessa saada tukirahaa. Toimistossa oli aamulla vain kolmen vartin jono, ja minut otti vastaan hauska nuori mies jolla oli tismalleen sama koulutus kuin minulla. Vieläpä samasta koulusta.

En istunut jonottamassa, vaan ehdin omaa vuoroa odottaessa käydä sekä pankissa viemässä stipendirahan tililleni että Sokoksella katsomassa lankoja. Lankoja en ehkä ostakaan, vaan löysin lahjakorteille muuta käyttöä. Siitä myöhemmin ehkä lisää.

Olen vähän siistinyt kotona paikkoja viikonlopun vieraiden jäljiltä. Sisko oli miehensä kanssa kyllä siististi, mutta astian- ja pyykinpesukoneen pyörityksen lisäksi piti vieraspatjat roudata takaisin vinttiin. Minusta tosin oli aika hauskaa, kun olohuoneen lattialla oli patjat pehmusteena. Sitä voisi harrastaa useamminkin. Jos ei jaksa edes röhnöttää sohvalla epäryhdikkäästi, voisi valua mukavasti lattialle levyttämään. Jos äkillinen uupumus tai halu heittäytyä iskisi juuri olohuoneessa, voisi patjoille kellahtaa turvallisesti. Menisi kyllä ehkä elämä ihan matoiluksi. En kävelisi enää, kierisin vain.

Kävin tänään myös kosmetologilla, kun sain valmistujaislahjaksi toivomani kauheudenhoitolahjakortin. Oi oi, kyllä nyt olen taas hieno! En päivääkään ikäistäni vanhemman näköinen! Melkein jaksoi naurattaa tässä hiljattain kulmakarvojen väliin ilmestynyt punainen läikkäkin. Olen pinnistellyt niin ahkerasti koulun loppumetreillä että päästä on katkennut verisuoni.

Kohta lähden vielä käymään lauluharkoissa, koska keskiviikkona on keikka ja jotain siellä pitäisi osata laulaakin. Toivomme parempaa säätä, sillä kyseessä on käsittääkseni ulkoilmaesiintyminen. Vaan kaipa sitä sateessakin laulaa. Onnistuihan se Gene Kellyltäkin.

Viittä vaille valmis

2011-05-27T20:18:00.002+03:00

Ha haa! Koulu on ohi! Tai ainakin melkein; huomenna haen vielä todistuksen ja stipendin. Summaa en tiedä, mutta sen tiedän että stipendi tulee kuitenkin. Kiitos siis peukuista, ehkäpä niistä oli hyötyä!

Raha tulee tarpeeseen, sillä aion hiukan lomailla. Hirmuisen mukava yllätys oli, että pomoni antoi minulle suurella summalla lahjakortteja S-ryhmän kauppoihin. Voin siis ostaa ruokaa ihan omilla rahoilla, eikä tarvitse olla heti kärkkymässä miehen kukkarolla.

Tulevaisuus on hiukan hämärä, mutta on minulla jonkinlainen suunnitelma. Ensin lomailen pari viikkoa, sitten alan etsiä täyspäistä ja täyspäiväistä työtä. Jos sellaista ei löydy, palaan harjoittelupaikkaani, jossa minulle on tarjolla osa-aikaista työtä. Pomoni tykästyi minuun niin, että suositteli minua kollegalleen, jolla saattaisi olla syksyllä tarjolla kokopäiväisempääkin työtä. Näillä näkymin minulla ei ole siis mitään hätää.

Kämppä on siivottu, juhlamekko silitetty ja kynnet lakattu. Vieraat (siskoni miehensä kanssa) saapuvat huomenna. Loma voi alkaa.

Eloisia kuvia

2011-05-24T21:41:00.004+03:00

Huh! Monta tuntia piti elokuvateatterissa istua, mutta tulihan ne liput käytettyä! Ja nämä nähtiin:

Pirates of the Caribbean: Vierailla vesillä (3D)

Ei jaksanut sytyttää, ikävä kyllä. Pidin hurjan kovasti sarjan ensimmäisestä ja toisesta elokuvasta, ja niissä tulikin sitten nähtyä ja koettua jo lähes kaikki jännä. Olen oikeastaan yllättynyt siitä, kuinka tylsä elokuva Vierailla vesillä oli.

Johnny Depp on loistava Jack Sparrow, mutta kyllä se loistavuus nähtiin edellisissä pätkissä, tämä tuntuu vain kehittymättömältä toistolta. Depp on sanonut, että voisi heilua kapteenin kuteissa vielä pitkään, mutta toivon ettei hän sitä tee. Harva hahmo voi jatkaa vuodesta toiseen samanlaisena, eikä hiukan sekava toikkarointi jaksa huvittaa minua enää. Tämä on selvästi yhden hahmon varaan rakennettu elokuva, eikä homma toimi.

Siinä missä Mustan helmen kirous oli musiikillisesti hemmetin hieno, tässä yritetään vain lämmitellä niillä vanhoilla tulilla. Tuntuu siltä, että elokuvan musiikkia on tehty tyylillä "laitetaan tähän jotain pilipalia ja muka-hienoa ja sitten tunnarin pätkä että kaikki tietää mistä elokuvasta on kyse ja sitten aloitetaan taas mitäänsanomaton kilkutus ja sitten taas pieni tunnarin pätkä kun se on niin HYVÄ".

Vitsit eivät naurattaneet, elokuva ei koskettanut. Lisäksi olen lopen kyllästynyt Penélope Cruzin aksenttiin. Anteeksi vain.

Thor (3D)

Oikein positiivinen yllätys. Lonkeropiirakasta löydätte kattavan arvostelun, joka paneutuu myös elokuvan sarjakuva-alkuperään, mistä minä en tiedä mitään. Minä voin antaa vain mistään tietämättömän arvion, ja se on tämä: Thor on silmiä hivelevä, viihdyttävä ja hassusti lämminhenkinen elokuva.

Silmiä hivelevät paitsi päänäyttelijän jumalaiset (heh heh) lihakset, myös Asgardin näkymät. Näyttelijät ovat rooleihinsa sopivia, erityisen kiva oli katsella Chris Hemsworthin suoritusta Thorina. Eikä vain niiden lihasten takia.

Suosittelen lämpimästi kaikille vanhojen jumaltarujen ystäville, viihdyttävää elokuvaa kaipaaville ja sarjakuvien lukijoille.

Source Code

Vaikka Thor oli hyvä, rankkaan silti Source Coden tämän kolmikon ykköseksi. Se vie voiton, vaikka en ymmärtänyt sitä ihan täysin. Minulla ja miehellä oli hyvinkin eriävät mielipiteet siitä, mitä elokuvassa lopulta tapahtui ja kuinka se päättyi. Toisaalta inhoan sellaista hämäryyttä, toisaalta pidän joistakin elokuvista juuri siksi että ne ovat minua ovelampia.

Jake Gyllenhaal ei kuulu suosikkeihini, mutta tässä hän on mies paikallaan. Hänen päivänsä murmelina on hirmu jännittävää seurattavaa! Ei nukuttanut lainkaan, toisin kuin Deppin merirosvoilu. Mikään ei ärsyttänyt eikä häirinnyt, vaan kaikki oli jotenkin luontevaa (niin luontevaa ja luonnollista kuin aikahyppely nyt voi olla). Elokuva etenee vauhdilla, mutta tarjoaa myös sopivasti hengähdyshetkiä.

Hyvä scifitrilleri, käykää katsomassa jos suinkin ennätätte. Jos voitte, katsokaa seurassa, niin on sitten joku jonka kanssa väitellä siitä kuinka elokuva loppui.

Elämä on (rahaa ei)

2011-05-19T11:46:00.001+03:00

Edellisen postauksen kommenteissa kyseenalaistettiin lausuntoni siitä, etten saisi minkäänlaista rahallista tukea jäädessäni työttömäksi. Vastasinkin pitkällä kommentilla ja meinasin laittaa sinne lisää perusteluja, mutta tämähän taitaa olla ihan oman postauksen aihe.

Työttömäksi työnhakijaksi ilmoittautuessani voisin hakea Kelalta peruspäivärahaa, johon puolison tulot eivät vaikuta. Peruspäivärahaa kuitenkin saa vain, jos täyttää työssäoloehdon, eli:

1) olet ollut palkkatyössä vähintään 34 viikkoa (noin 8 kk) työttömyyttä edeltäneiden 28 kuukauden aikana (= tarkastelujakso) ja
2) työaikasi on ollut vähintään 18 tuntia viikossa ja
3) kokoaikatyön palkkasi on ollut alan työehtosopimuksen mukainen, tai jos työehtosopimusta ei ole, vähintään 1071 e/kk.

Edellytyksenä on lisäksi, että vähintään yksi työssäoloehtoon luettava kalenteriviikko ajoittuu 1.1.2010 jälkeen. Muussa tapauksessa työssäoloehdon täyttymiseen vaaditaan 43 viikon työssäoloa. (Tämä koskee minua.)

Koska olen ollut kokopäivätoiminen opiskelija ja viettänyt aikaa myös sairauslomalla, tarkastelujaksoa voidaan pidentää. Pidennetty työssäoloehdon tarkastelujakso voi olla enintään 7 vuotta.

Minä olen ollut viimeisen 7 vuoden aikana palkkatyössä 16 kk (noin 64 vkoa) eli sinällään vaadittavat 43 viikkoa täyttyy. Mutta minun 16 kuukauttani sisältävät 12 kuukautta osa-aikatyötä, jolloin työaikani oli 15 tuntia viikossa, eikä suinkaan vaadittua 18:aa.

Ihan vitun säälittävää. Oikeasti. Ei voi sanoin kuvailla.

Jos joku siellä nyt minua viisaampana tietää, että olen väärässä, sen kertokoon. Mutta minä en keksi miten voisin peruspäivärahaa saada, kun en kertakaikkiaan täytä ehtoja. (Ja Kelan setä äsken puhelimessa alustavasti arvioni vahvisti.) Ei tule tätä rahaa, ei.

Työmarkkinatuki (lähtökohtaisesti samansuuruinen kuin peruspäiväraha) on tarkoitettu niille, jotka eivät täytä työssäoloehtoa (eli minulle). Tätä rahaa sainkin viimeksi työttömänä ollessani, mutta silloin olinkin sinkku ja asuin yksin. Nyt olen avoliitossa, ja puolison tuet vaikuttavat tarvehankintaiseen työmarkkinatukeen. Ja mies tienaa sen verran, että kaikki rajat paukkuvat. Toisin sanoen: ei tule tätäkään rahaa minulle.

Puolison tulot torpedoivat tässä tapauksessa myös toimeentulotuen, joten sitäkään en voi hakea. Yleistä asumistukeakaan en saa, sillä asun puolisoni omistusasunnossa. Tuloni ovat valmistumiseni jälkeen tasan nolla euroa.

Tämä on nyt "valitusta"-kategoriassa, vaikka en varsinaisesti valita. Tilanne on mikä on, ja se on seurausta monista eri asioista (joita ei aina ole voinut ennalta nähdä). Elämäntilanteeni on seurausta omista valinnoistani, ja pääosin olenkin elämääni ja valintoihini oikein tyytyväinen. Tämä tuleva rahattomuus on yksi pieni ryppy, josta toivottavasti selvitään ilman suurempia vammautumisia.

Aamuinen työhaastattelu meni kivasti, kiitos vain tsempeistä. Haastattelija olikin entuudestaan tuttu, ja kovasti mielellään olisi minut (tälläkin kertaa) töihin ottanut. Ikävä vain, etteivät työtehtävät olleet sopivia. Ei se nyt sentään mitään kahvinkeittoa olisi ollut, mutta olimme molemmat sitä mieltä, että kaikille on parasta jos tarjolla olleisiin tehtäviin palkataan joku muu.

No, jotain muuta sitten jostain muualta joskus muulloin.

Pitkästi sitä sun tätä

2011-05-18T13:59:00.005+03:00

Istuin aamupäivän "koulutuksessa" eli tilaisuudessa, jossa kolmen yrityksen edustajat kertoivat miksi juuri heidän palvelujaan kannattaisi hyödyntää verkkolaskutuksessa. Iltapäivän sain vapaaksi, joten ehdin ehkä vihdoin kirjoitella viime aikojen tapahtumista.

Huomenna menen heti aamusta työhaastatteluun. En ole itse hakenut töitä, vaan opettajani soitti headhunterina että mahtaisinko olla kiinnostunut yhdestä paikasta. En tiedä, mutta menen ottamaan asiasta selvää. En tosiaan tiedä millaisesta työstä on kyse tai millaista sopimusta olisi tarjolla, mutta huomennahan se sitten selviää.

Jos se paikka ei ole minulle sopiva niin joku muu varmasti on. Joku työ on tietysti jossain vaiheessa löydettävä. On vähättelyä sanoa että minua tympii Elämän se osa, joka tekee miehestä elättäjäni kun valmistun. En saa työttömyystukea (vai mikä sen rahan nimi nykyään onkaan) enkä toimeentulotukea, en mitään. Työttömyyteen tulee kurja bonus siitä, että pitää anella mieheltä ruokarahaa. "Kulta, voisinko tällä viikolla ostaa juustoakin?"

No, tästä huolimatta en mieti nyt töitä tai työn hakua, vaan suuntaan katseeni kohti ihanaa kesälomaa, josta pääsen nauttimaan reilun viikon päästä.

Viime viikonloppu oli kaikenkaikkiaan mainio. Lauantaina saimme päivällisvieraan ja syönnin jälkeen suuntasimme ystävien pariin viisustudioon. Vaikka kisat menivät Suomen osalta odotetun huonosti, niin kisastudion tunnelma korvasi kyllä puuttuvan menestyksen. Siitä onkin aika kauan, kun olen viimeksi kotiutunut niin myöhään. Ja syykin on kyllä ihan selvä: meinasin ihan täysin nukahtaa kyläpaikan sohvalle jo ennen puoltayötä.

Sunnuntaina saimme kestitä toista vierasta ja nauttia paremmasta kisamenestyksestä. Pakkohan se kiakkofinaali oli katsoa. Yleensä pitää varautua siihen, että Ruotsi tasoittaa viime minuuteilla ja voittaa jatkoajalla, mutta nyt saikin sitten melko rennoissa tunnelmissa katsoa ottelun loppuosan. Melkein kävi jo sääliksi niitä Svenssoneita, oli se niin karua teurastusta.

Niin hieno asia kuin voitto onkin, ei se tähän minun elämääni mitenkään suuresti vaikuttanut. Aamulla olivat bussimatkalaisetkin tavallisen hiljaisia ja myrtyneen oloisia. Kaikki tuijottivat harmaina ikkunasta ulos ja koittivat käynnistyä päivän töihin. Satoikin.

Mutta tänään oli aamubussissa elämää: satuin kuulemaan neljän nuoren miehen reipasta keskustelua. Pojat näyttivät juuri sellaisilta ihan melkein täysi-ikäisiltä, jotka ajelevat mopoautoilla ja hengailevat kulmilla räkimässä. Olin positiivisesti järkyttynyt, kun pojat kävivät fiksua keskustelua vakavista aiheista, kuten kuolemanrangaistuksesta, oikeuskäytännöistä, vanhusten hoidon tilasta ja sen sellaisesta. Jotenkin iski hämmentynyt epäusko, että miettivätkö tuon ikäiset pojat oikeasti tällaisia asioita. Keskustelu oli paitsi sisällöltään hyvä, myös rakenteellisesti kuin paraskin paneeli. Uskoni Suomen nuorisoon on mennyt monta kertaa, tänään se palautui piirun verran.

Tänään on luvassa vielä lauluharkat ja elokuvakäynti. Miehellä on muutamia sarjalippuja, joiden viimeinen käyttöpäivä lähestyy uhkaavasti. Ensi viikollakin käydään siis elokuvissa (ehkä kahdesti), joten jos vain jaksan inspiroitua, olisi leffa-arvostelujakin luvassa.

Huomenna katselemme elokuvaa kotona vieraiden kera. Lauantaina on tiedossa yhdet tuparit, mutta ehkäpä loppuviikkoon jää tilaa myös John Adams -projektillemme. Poliittisten puheiden seuraaminen on yleensä ottaen asia, jota vältän kuin ruttoa. Mutta tässäpä on sarja, jonka kohdalla voin tehdä poikkeuksen. Joku voisi sanoa (ja on jossain keskustelupalstalla sanonutkin) sarjaa tylsäksi ja pitkäveteiseksi. Ehkä niin, jos haluaisi että koko ajan räiskyy ja paukkuu.

Minusta juuri dialogi tekee tästä sarjasta hyvän. Tottahan pidän myös 1700- ja 1800-luvun muodista ja wanhan maailman kuvauksesta, mutta vasta puheet saavat ne kulissit elämään. Näyttelijät ovat kerrassaan huikeita ja palkintonsa ansainneita. Harvoin näkee televisiosarjassa niin vahvoja tunteita kuin tässä. Eikä musiikkikaan huonoa ole:

Ihan näin hienoihin suorituksiin en itse ole musiikillisesti päässyt. Mutta bassoa käyn edelleen soittelemassa (melkein joka viikko). Ja niin kuin kuvablogissa tulikin vihjailtua, neljä biisiä on jo nauhoitettukin basson osalta. Oli se vaan ihmeellistä, en ole koskaan ollut äänittämässä aiemmin. Tai kotonahan tuo nytkin tehtiin, mutta sellaisilla laitteilla etten koskaan ole itse käyttänyt.

Kitaristillamme on suuria suunnitelmia ja hurjissa haaveissa ajatus, että alkukesästä saisimme jonkinlaisen kolmen laulun demon kasaan. Minun pitäisi kai vielä jotain kansitaidetta väsätä, ja yhteen kappaleeseen laulaa taustat. Saapi nähdä. Ja saapi nähdä kehtaako sitä tuotosta sitten päivänvaloon laskea, ehkäpä ei. Kauheaa sontaa, josta on paras vaieta. Iäksi.

Kiven alla

2011-05-13T22:24:00.001+03:00

Tänään teimme pomoni kanssa ahkerasti töitä aamupäivän. Iltapäivän vietimmekin sitten kylpylässä hemmottelemassa itseämme - firman piikkiin tietenkin.

Nautin roomalaisen saunan runsaasta höyrystä ja allasosaston herkuista. Kaikenlaiset poreet ja pyörteet ovat hassuja ja lämmin vesi ihanaa. Kävin myös kylmävesialtaassa ja viihdyin siellä ehkä nanosekunnin verran. Ei ole minun juttuni tuo jäiseen veteen pulahtaminen.

Polskuttelun jälkeen hipsin kuumakivihierottavaksi. Pienehkön sarvikuonon kokoinen nuori mies tuli hakemaan minut odotustilasta, opasti hoitohuoneeseen ja kasasi sitten päälleni kuumia kiviä. Kivien jälkeen tuli öljyä ja rentouttavaa kokovartalohierontaa. Kerrassaan ihanaa.

Hienoa tykytoimintaa. Paljon hauskempaa kuin viimeksi.

Hamekelit

2011-05-09T19:26:00.000+03:00

Kesä on nyt sitten täällä. Ainakin niin voi päätellä jos katsoo kaupungilla kansalaisten pukeutumista. Olen minäkin - yleensä se viimeinen vilukissa - keventänyt. Vappuna kosken rannalla istuessa tarvitsin vielä pitkiä kalsareita, nyt ne on voinut jättää jo kaappiin. Sunnuntaina keskustorin peräkonttikirppiksellä kiertäessä oli lämmin hihattomassakin.

Mies on varsinainen kesämies ja nauttii auringonpaisteesta - ja siitä että naiset ovat kuoriutuneet kaiken peittävistä talvivarusteistaan. Pitäisi kai hankkia miehelle jotkin silmälaput, ettei se vallan vauhkoonnu. Tästä lähin se viettääkin aikaansa terassilla aina kun mahdollista. Täytyy katsokaas huolehtia tankkauksesta, ettei pääse nestevajaus yllättämään kaiken kuolaamisen seurauksena *wirn*.

Toki minustakin ihmiset ovat kesällä mielenkiintoisempaa katsottavaa kuin talvella. Hyvät tissit on hyvät tissit, ja aina niitä on hauska katsella, eihän siitä mihinkään pääse. Joskin olen tähän mennessä bongannut enemmän niitä, joiden kropalle talven tympeä toppapukeutuminen on armeliaampaa... Jotkut ilmeisesti pimahtavat ensimmäisten kesäkelien tullessa ja unohtavat, että pinkeät kimalletopit, minimittaiset hameet ja korkeat korot eivät pue ihan kaikkia.

Ja palanut iho ei pue ketään. Mies ruskettuu kauniisti, minä en juuri lainkaan. Mutta minä muistan sen, enkä lähde ensimmäisenä aurinkopäivänä kokeilemaan että josko NYT. Jotkut vastaantulijat näyttävät jo nyt siltä, että ovat makoilleet suorassa paahteessa 2 viikkoa. Ymmärrän, että Suomen lyhyt kesä (ja pitkä talvi) saattaa joillekin aiheuttaa sellaisen tunteen, että pitää olla auringossa AINA kun se suinkin on mahdollista. Malttia kuitenkin, ystävät rakkaat.

Hauskinta näin kesän lähestyessä on katsella ihmisten vaatteita. Iloiset värit ja pirteät kuosit palaavat, ihmisten vaatekaapeista tuntuu löytyvän nyt muutakin kuin mustia toppatakkeja. Niin mukavaa ja piristävää kuin se onkin, tulen aina vähän kateelliseksi. Niin kauniita kesämekkoja, niin hienoja kesäpaitoja! Tuntuu siltä, että oma vaatekaappini on valju ja vanhentunut, tylsä ja kulahtanut.

Oikeasti sieltä varmasti löytyy täksikin kesäksi vaatetta ihan sopivasti, minusta vain tuntuu siltä että kaikilla muilla on jotain uutta ja raikasta yllä. Älkääkä nyt vain sanoko, että uudistitte juuri koko vaatekaappinne sisällön lämpimien kelien kunniaksi...

Vielä hetki

2011-05-05T15:59:00.000+03:00

Kaksi etappia on jälleen saavutettu.

Kaikki näytöt on nyt suoritettu. Tiistaina opettajani kävi työpaikallani näyttökeskustelussa. Juttelimme tunnin verran mukavia kahvittelun ohessa (tai minä join teetä, pomoni ja opettajani joivat kahvia), ylistimme kilvan erinomaisuuttani ja päätimme yksissä tuumin, että saan sekä palkanlaskennan että kirjanpidon näytöstä kiitettävän arvosanan. Loistohomma.

Tänään olin koululla esittämässä opinnäytetyöni ja opponoimassa kollegan työn. Noin 20 minuuttia esittelin luokalle tökeröä PowerPoint-esitystäni ja selvitin että kannattaa säästää paperia ja sähköä. Siinähän se meni, helppo nakki.

Nyt jäljellä on enää kolme viikkoa työharjoittelua ja sen jälkeen opiskelurupeaman hienoin hetki: tutkintotodistuksen noutaminen. Niin ja ruusutkin kuulema saadaan. Yhtään en pahastuisi stipendistäkään...

Kesäkassi

2011-05-02T20:59:00.000+03:00

Sain ystävältäni jo hyvän aikaa sitten rottinkikahvaisen kassin:

Koska kassi oli jo minulle tullessaan roskistuomion saanut enkä ihastunut lainkaan siniseen muoviseen verkkopunokseen, leikkelin verkon surutta irti ja askartelin uuden kassin vanhoihin sankoihin.

Päällyskankaasta olen tehnyt kassin jo aiemmin, vuorikankaaksi valikoitui vaalea jämäpala varastosta. Kangas on ehkä hiukan liian jämäkkää tuollaiseen kassiin, se ei todellakaan rypyty nätisti noissa kahvoissa nyt. Olkoot. Olisin voinut myös tehdä kassista himpun verran isomman, niin voisin taittaa alakulmat nätisti pussiksi. Nyt tuo on tuollainen vähää vajaa sopivan kokoinen. Olkoot.

Minusta tällaisessa kassissa on ehdottomasti oltava vetoketjullinen tasku, johon voi laittaa avaimet. Niinpä tein sellaisen - tyylikkäästi mustaa vetoketjua käyttäen.

Ehkä tuota jossain voi kanniskella mukanaan. Ehkä kesällä, kun kevyessä mekossa kipittelee kaupungilla ja pysähtyy puistoon jäätelölle. Vai mitä luulette?

Työn iloja

2011-04-29T22:38:00.000+03:00

Jälleen yksi työharjoitteluviikko takana. Varsin jännittävää ja opettavaista on ollut. Kivaakin. Tänään ehdimme katsella hiukan kuninkaallisia häitä muun puuhastelun ohella. Yleensä kuitenkin teen ihan järkeviä hommia ja olen ahkera (tai kuten pomoni sanoi: "niin ahkera ettei tarttis ollakaan").

Koska olen luonteeltani melko utelias, minusta on oikeastaan aika jännää tarkastella ihmisten (=yritysten) tilejä ja kuitteja. Pelkästään paperikasan perusteella voi saada selville yllättävän paljon - joskin useimmiten työssä saa olla melkoinen salapoliisi että saisi selville edes välttämättömät tiedot.

Ihmiset eivät nimittäin aina ole kovinkaan säntillisiä papereittensa järjestelijöitä. Menokuitit saattavat olla erittäin hyvässä järjestyksessä, mutta sitten kaikki tulotositteet puuttuvat. Tiliotteelta näkyy että tuloja on, mutta mistä ne ovat tulleet, siitä ei ole mitään selvitystä. No, ei auta kuin soitella perään.

Joskus taas kuitteja on hiukan liikaakin. Kaikenlaista vippaskonstia yritetään aina välillä, ja "menee firman piikkiin" tuntuukin olevan yleinen hokema yrittäjillä. Yksi yritti ujuttaa ostamansa lisäravinteet firman kuluksi. Ei mennyt läpi. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä tehdyt taksimatkat eivät myöskään kovinkaan monella ole yritystoiminnan kannalta välttämätöntä menoa. Turha yrittää, kyllä minä syynään jokaisen lipun ja lapun.

Joskus taas asiakas tuntuu olevan aivan kuutamolla omista jutuistaan. Tämän viikon ehdoton voittaja oli tyyppi, joka oli maksanut yhden laskuistaan kolmesti. Ensin perintälaskun korkoineen, sitten muistutuslaskun ja sitten alkuperäisen laskun - ja tässä järjestyksessä. *silmien pyörittelyä*

Ensi viikolla onkin sitten näyttökeskustelu. Opettaja tulee kyselemään että mitäs sitä on oikein tehty ja miten siitä tekemisestä on selvitty. Toivotaan, että kaikki menee kerralla mukavasti.

Pör pör

2011-04-27T21:50:00.000+03:00

Mies haki moottoripyörän talvisäilöstä viikko sitten, tänään minäkin pääsin kyytiin. Eukon kestävyys testattiin noin tunnin lenkillä - ja hyvin kesti. Olen koko talven kerännyt pehmusteeksi lihaa persukseen (ei suoleen, toim. huom.), mutta kyllä kankku hiukan puutui. Uusi potta on hieno ja tiukka (silmät pullistuu päästä). Ei pyöri päässä, ei vaikka väkisin vääntäisi!

Rento istuma muistui heti mieleen viime kesältä, ei tarvinnut kauhukankeana puristaa. Äkkiä siellä takana istuessa vaipuu omiin mietteisiinsä ja havaitsee kaiken jotenkin selkeämmin kuin auton kyydissä. Lintu! Toinen lintu! Iso traktori! Kuoppa! Sinivuokkoja! Jos kypärässä olisi tilaa, hymyilisin leveästi.

Hassuinta: kun kiihdytämme tiukasti moottoritielle, minun on ihan pakko hihkua "whiiiiiii". Vaikka kukaan ei kuule.

Yrttitarha

2011-04-22T15:57:00.000+03:00

Tänä vuonna en laittanut ruohoa kasvamaan pääsiäiseksi, mutta vihreää on muutenkin, sillä kylvämäni yrtit ovat itäneet. Kasvun ihme!

Tomaatit ja basilikat ovat kasvaneet reippaasti, oregano ja sitruunamelissa heikommin. Basilikasta saa pian jo satoakin, tomaattia pitää odotella pitkään. Oreganon ja sitruunamelissan henkiinjääminen on epävarmaa, mutta toivotaan parasta.

Tämä on ihan ensimmäinen kerta, kun kotikasvattelen yrttejä siemenistä. Note to self: kylvä ensi kerralla harvempaan. Enpä arvannut, että basilikan siemenistä itää noin 100 prosenttia ja harventaminen on oikeasti tarpeen. Eteläikkunalla on nyt monta ruukullista pikkuruisia taimia, joiden kasvua on hauska seurata.

Fiksut näyttävät ääliöiltä

2011-04-18T20:39:00.001+03:00

Ostin tänään pyöräilykypärän. Pyörä on vielä talviunilla, mutta kunhan sen sieltä ulos kaivan, olisi kypärän syytä olla päässä jo ensiajolla.

Monta vuotta olenkin tässä rullaillut ihan paljain päin, mikä on kyllä tyhmää. Pidän itseäni järkevänä ihmisenä, ja tiedän kyllä miten höllässä henki voi pyöräilijällä olla. Hävettää, miten pitkään sellainen "näytän tyhmältä kypärä päässä" -asenne on estänyt ostamasta pottaa. (Voi se vieläkin estää käyttämästä, mutta yritetään nyt kuitenkin.)

Minusta on ihanaa ja hienoa, että mies käyttää aina pyöräillessään kypärää. Hän ajaakin paljon - ja lujaa. Mutta se, että ajaa harvoin ja hiljaa, ei ole mikään syy olla käyttämättä kypärää. Nyt, kun sain tehtyä ryhtiliikkeen ja ostettua kypärän, voimme molemmat käyttäytyä fiksusti ja näyttää ääliöiltä liikenteessä.

Kukkien kevätmylläyksen vuoksi piti ostaa kaksi uutta ruukkua ja yksi ruukunalusta, joten kestohyödykkeiden määrä on taloudessa kasvanut kaikkiaan neljällä. Niiden vastineeksi poistin aina yhtä yllättävästä vaatekaapista seitsemän turhaa vaatetta (kierrätykseen tietenkin).

Tavarasaldo 2011: -28

Aamulla aikaisin

2011-04-16T12:38:00.000+03:00

rintakarva kutittaa nenää
mies kaappaa syliin
puristaa perää
aivan liian aikaisin

netti toimii liian hyvin
mies tarttuu luuriin
unohtaa sylin
aivan liian aikaisin

Tukka-askartelua

2011-04-14T11:15:00.000+03:00

Tunnustan: eilen ostin jotain ihan turhaa, vaikka olen luvannut olla ostamatta.

Minulla on jo kymmenen vuoden ajan ollut pitkä ja punainen tukka, ja olen jo pitkään kaivannut jotain vaihtelua. Koko pituudesta en luovu, vaikka leikin välillä ajatuksella ihan lyhyestä tukasta. Punainen värikin tuntuu edelleen hyvältä (vaikka välillä mietinkin paluuta ihan luonnolliseen väriini), joten ajattelin vaaleiden raitojen tuovan kaivattua raikkautta.

Luokkatoverini olivat taannoin kauhuissaan kuullessaan että olin antanut miehen tasata latvojani. He saisivat slaagin jos kuulisivat että annoin miehen eilen sekä lyhentää tukkaani että levittää ostamani raita-aineen.

Miestä ei pidä syyttää siitä, ettei tulos ole ihan toivotunlainen. Tekniikka oli kohdallaan, aineen annostus vain oli väärä (enpä minäkään oikeammin olisi sitä osannut tehdä, tämä oli ihan puhdas testi). Ja se tulos: raitaa saa oikein hakemalla hakea. Pientä elävyyttä värissä on, mutta sitä on hennassa aina luonnostaankin jonkin verran. Olisi siis pitänyt laittaa reilumpia könttejä sitä mömmöä, jotta olisi saanut ihan näkyvät raidat.

Niin paitsi että yhdessä paikassa kyllä näkyy: keskellä kupolia justiinsa jakauksen kohdalla vaalennusainetta ei sitten mennyt ihan tyveen asti, vaan mies teki minulle näkyvimmälle paikalle oikein hienorajaisen sentin mittaisen juurikasvun. No, kerrankos sitä ekakertalainen. Nyt onkin sitten meneillään päälaen värjääminen uudestaan hennalla, josko se vähän häivyttäisi rajaa. Voi myös olla että tukastani tulee vihreä tai jotain muuta jännää.

Ja mitä tästä turhuudesta opin? Jos se ei ole rikki, sitä ei kannata korjata. Parempi vain pysyä älyttömän kivassa punaisessa värissä. Voihan sitä kymmenen vuoden päästä uskaltautua taas kokeilemaan jotain uutta.

PS. En lintsaa töistä tukan värjäyksen vuoksi. Minulla on tämä viikko lomaa.

Melkein, mutta ei ihan

2011-04-12T13:47:00.000+03:00

Tein opinnäytetyöni otsikolla "Paperin ja sähkön käyttö ja säästäminen toimistoissa". Työstä tuli tynkä ja muutenkin sellainen yläastetasoinen, mutta läpi se on kai edelleen menossa. Yksi työstäni puuttuvista asioista on Maailman luonnonsäätiön eli WWF:n yritys vähentää turhaa tulostamista.

Viime vuoden puolella WWF julkaisi luomansa .wwf-tiedostomuodon. WWF-tiedosto on käytännössä PDF-dokumentti, jota ei voi tulostaa. Tai näin siis sanotaan WWF:n sivuilla, joilta tallennusohjelman voi ilmaiseksi koneelleen ladata.

"Think before you print" on ihan hyvä slogan. Joillakin on paha tapa tulostella tarpeettomasti ja "varmuuden vuoksi". Paperittoman toimiston idea ei ole välttämättä toteutunut ihan niin hyvin kuin hurjimmissa haaveissa 1990-luvulla kaavailtiin, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa toimimista. Jokainen meistä voi tehdä paperittomia valintoja, ja on hienoa että WWF yrittää auttaa. Harmi ettei se ihan onnistu.

Ensinnäkin tavallisen PDF:n voi myös suojata tulostukselta. Tämä tekee WWF-tiedoston jo lähtökohtaisesti tarpeettomaksi. Toisekseen sekä PDF:n että WWF:n tulostuseston voi kiertää, jos väkisin haluaa. Se siitä suojauksesta sitten. Kolmanneksi WWF-ohjelma toimii käsittääkseni vain Mac- ja Windows-ympäristössä, joten Linux-käyttäjät eivät tästä hyödy.

WWF-tiedosto on kaunis ajatus, mutta pelkään että ajatukseksi se näin toteutettuna jää. Ehkä lohduttaudun sillä, että kaikki toiminta lähtee ajatuksesta. Ympäristön säästäminen ja luonnonsuojelu on meidän jokaisen asia, ja siitä on hyvä meitä aina välillä muistutella.

Pöh

2011-04-11T13:25:00.000+03:00

Minulla on käsityöongelma. Ongelma on se, etteivät käsityöt huvita, ja se on sentään jo aika pelottavaa.

Aikaa minulla olisi. En ole vieläkään oikein tottunut siihen, ettei iltaisin ja viikonloppuisin tarvitse tehdä läksyjä tai muita koulujuttuja. Kun lähden töistä, työt jäävät sinne ja vapaa-aika alkaa. Tuntuu siltä etten osaa ollenkaan hyödyntää tätä lisääntynyttä aikaa. Tuntuu siltä, että sain paljon enemmän tehtyä silloin kun minulla oli vähemmän aikaa.

Olin koko viime vuoden hirvittävän ahkera käsitöiden suhteen. Sain paljon aikaan, ja koko ajan oli jotain uutta ja kiinnostavaa meneillään. Mutta teinköhän sitten liikaa? Käytinkö kaiken energiani, intoni, materiaalini ja luovuuteni viime vuonna, eikä nyt innosta mikään? Tämä on mälsää. Ei kai väkisin pidä pusertaa, jos ei kerran kiinnosta, mutta kun haluaisin että kiinnostaisi. Katselen kateellisena ahkerien käsityöharrastajien blogeja ja tunnen oloni varsin saamattomaksi. Ehkäpä pitää lakata katselemasta muiden tuotteliaisuutta.

Sain kuitenkin jokin aika sitten tehtyä tunikan, kun sellaisesta olen pitkään haaveillut.

Päällyskangas on miehen vanha puuvillainen verho (tai siis osa siitä), vuorikankaan löysin Eurokankaan palalaarista. Kaava on Suuren Käsityölehden numerosta 8/2007, pidensin vain hieman helmaa. Tuli muuten ihan kiva, mutta kaula-aukko on aivan liian suuri. Katsokaa nyt, se on edestä samalla tasolla kainaloiden kanssa. Onko kiva? No ei ole. Ja opinko nyt kokeilemaan kaavoja tarkemmin? Luultavasti en. No, onneksi kangas oli ilmaista/edullista.

Kai tuota voisi jotenkin korjata paremmaksi, kun virittelisi jonkin lisäkaistaleen tuohon kaula-aukkoon. Mutta millaisen? Nyt ei yhtään huvittaisi.

Mies, nainen ja kotityöt

2011-04-09T19:17:00.001+03:00

Luin jokin aika sitten tutkimuksesta, jossa oli havaittu seuraavaa: parisuhteessa nainen vähentää miehen kotitöiden määrää tunnilla viikossa, mies taas lisää naisen kotityötaakkaa seitsemällä tunnilla viikossa.

En ole ollenkaan varma tutkimuksen pätevyydestä, mutta omakohtaisesti nämä luvut vaikuttavat uskottavilta. Tosin meillä mies pyykkää, imuroi ja täyttää tiskikonetta myös ihan omatoimisesti, joten ihan seitsemään lisätuntiin ei täällä ehkä päästä (hyvä).

Minusta on erittäin reilua ja oikein, että taloustöitä tehdään tasapuolisesti. Ainakin siis silloin kun molemmat ovat päivät kodin ulkopuolella opiskelemassa/töissä. Minä teen kyllä luultavasti enemmän kotihommia kuin mies, mutta todennäköisesti tein niitä enemmän myös ennen yhdessä asumista joten sinällään siinä ei ole mitään ihmeellistä. Tosin teen kotitöitä nyt enemmän kuin yksin asuessa, eli siivoilen kyllä muutakin kuin omat sotkuni.

(Mies sitä vastoin on kertonut kavereilleen, jotka yhteiselon sujuvuutta ovat tiedustelleet, että hyvin menee kun pyykkäyksen määrä on vähentynyt 50 prosenttia. Hänellä siis, ei minulla.)

Vuonna 1946 julkaistussa "Jokaisen naisen kirjassa" talousopettaja Aino Lampinen kirjoittaa: "Liiaksi talouteen sekaantuva mies ei tosin ole kenenkään ihanne, mutta olisiko haitaksi, jos miesväki pidättäytyisi ainakin lisäämästä kodin työkuormaa." Feministeillä nousee aina karvat pystyyn, kun puhutaan 50-luvun kodista ja naisen asemasta. Voi olla, että nainen on ollut tietyllä tapaa alisteisessa asemassa, mutta on ihan selvää kumpi on kotona määrännyt kaapin (ja kaiken muunkin) paikan.

Aikalaisten kirjoituksia (naisilta naisille) luettuani olen oppinut, että hyvänä emäntänä olo on kunnia-asia - ja miesten olisi syytä jättää kodinhoito täysin naisille, jotka hallitsevat nämä asiat huomattavasti paremmin. Nainen on ylivertainen talouskone, mies on kyvytön hoitamaan kodin asioita. Feministit sanovat, että nainen on ollut nyrkin ja hellan välissä, mutta joskus minusta tuntuu siltä että menneiden aikojen nainen on vain seissyt hellan ja miehen välissä, jotta vältyttäisiin suuremmilta vahingoilta kun mies yrittää "sekaantua talouteen".

Kyllä me olemme kotona vitsailleet, että minulla olisi paljon helpompaa, jos mies jättäisi kodinhoidon minulle ja keskittyisi vain siihen ettei turhanpäiten lisäisi työtaakkaani. Joskus tosiaan tuntuu siltä, että siivoilu ja muu olisi helpompaa kun mies älyäisi pysyä poissa jaloista. Jos keittiö olisi yksin minun valtakuntaani, se ei koskaan olisi niin räjähtäneen näköinen kuin se on miehen jäljiltä. Joskus tekee mieli hätistää: hus hus, menetkös siitä, anna minä teen kerralla kunnolla.

Mutta vitsiksi ja ajatukseksi jää, sillä minä aion käydä töissä siinä missä mieskin, eivätkä kotityöt siinä tapauksessa saa jäädä yksin toisen harteille. On reilua, että molemmat työskentelevät yhteisen kodin viihtyvyyden ja toimivuuden takaamiseksi. Minun on vain hillittävä sisäistä pirttihirmuani ja totuttava siihen, että minulla on mies joka osallistuu.

Ja totuus on, ettei se ole ollenkaan huono juttu.