14.4.2018

Lady in red


Tuomas Hoppu: Sisällissodan naiskaartit: suomalaisnaiset aseissa 1918
Gummerus 2017

Historiantutkija Tuomas Hoppu on kirjoittanut kattavan ja käsittämättömän yksityiskohtaisen kirjan sisällissotamme naistaistelijoista. Hän käsittelee aihetta kiihkottomasti ja neutraalisti, aidon tutkijamaisesti. Hoppu avaa lukijalle taisteluun liittyneiden naisten taustoja, motiiveja ja kohtaloita.

Aihe on raskas ja tietoa on paljon, mutta teksti on palasteltu jotenkin käsitettäviksi kokonaisuuksiksi. Kirja on hyvä, lukekaa se. Koen vaikeaksi kirjoittaa tästä varsinaista kirja-arvostelua, joten kirjoitin sekavan selostuksen, suorastaan hävyttömän paljon lainauksia sisältävän referaatin ja ajatuksenvirran sekasikiön. Olkaa niin hyvät!

***

Punaisia sisällissodan naiskaarteja alkoi syntyä helmikuusta 1918 lähtien:

"Naiskomppanioita ei luotu minkään vallankumoushallinnon tai punakaartin yleisesikunnan antaman määräyksen nojalla, vaan niitä perustettiin omia aikojaan - paikallisesta kiinnostuksesta riippuen. [- -] Punaisia naiskaarteja nimitettiin vuonna 1918 monin eri tavoin. Puhuttiin naiskomppanioista, naisvartiostoista, naispataljoonista tai kuolemanpataljoonista - joskus jopa vähemmän kunnioittavasti hamekaartista."

Hoppu kertoo että naisia oli aseissa varsinaisissa naiskomppanioissa tai niiden ulkopuolella yhteensä noin 2600. Taisteluun liittyivät erityisesti nuoret naiset. Nuorimmat naiskaartilaiset olivat vain 13-14-vuotiaita.

"Kaikista asekaartiin liittyneistä 20-vuotiaiden ja sitä nuorempien osuus oli yli 66 prosenttia. [- -] Nykyaika kutsuisi näitä nuoria tyttöjä lapsisotilaiksi, mutta omana aikanaan heidän kaartiin värväytymistään ei pidetty mitenkään erikoisena. Saman ikäiset tai nuoremmatkin lähtivät kotoaan piioiksi, miksi he eivät siis olisi kelvanneet sotaankin. Punakaarti ei määritellyt aseelliseen palvelukseen hyväksyttäville miehille tai naisille mitään alaikärajaa."

Maailma oli silloin erilainen kuin nyt, ja lapsuus päättyi aikaisemmin kuin nykyään, mutta on silti hurjaa ajatella, että rippikouluikäiset lapset tarttuvat aseisiin. Vaikuttaa siltä että vuonna 1918 ongelmana ei ollut ikä, vaan sukupuoli. Naisen paikka ei ollut rintamalla. Varsinkin valkoisella puolella vastustus oli vahvaa, eikä sisällissodan rintamilla siksi nähty valkoisten aseistettuja naisjoukkoja.

"Naisten aseellista toimintaa oli vastustettu muun ohella sillä perusteella, että heidän pelättiin vangiksi joutuessaan altistuvan punaiselle väkivallalle. Samoin oli väitetty joidenkin miesten jo ilmoittaneen, etteivät he suostuisi lähtemään rintamalle, mikäli sinne hyväksyttäisiin myös naisia."

Hoppu kirjoittaa, että vastustus naisten aseistautumista kohtaan ei valkoisessa Suomessa kummunnut yksistään miesten taholta. Myös naispuoliset kirjoittajat lähettivät lehtiin kannanottoja, joissa joko torjuivat kokonaan naisten aseistautumisen tai korostivat naisten merkitystä armeijan varushuollon turvaamisessa.

Punainen nainen oli kauhistus jo sellaisenaan, mutta erityisen hirveä ja mieltäkääntävä hän oli aseen kanssa. Kustantaja Arvi A. Karistollakin oli vallankumoustaistelijoista yleisen linjan mukainen mielipide, jonka hän kirjasi päiväkirjaansa:

"Täällä on muodostettu myös jonkinlainen naiskomppania ja äsken sain minäkin nähdä kymmenkunta naista marssivan kadulla kiväärit olallaan! Näky oli ikävä ja masentava, niin iljettäväkin. Ei ole nainen luotu kiväärinkantajaksi ja kun sellaista näkee, se ällöstyttää - siinä ei kuvastu aatteellisuus tahi isänmaallisuus, vaan joku sivutarkoitus, joka tympäsee."

Kirjasta tulee selvästi esiin se, miten taisteluun sai usein evääksi vain aatteen palon:

"Punakaartilaisten koulutus koko sodan aikana oli vähäistä. Kaarteilta puuttui päteviä kouluttajia, pulaa oli myös sotilaskurista ja lopulta ajastakin. Silti suurin syy kaartilaisten heikkoon sotilaskoulutukseen oli vallankumousarmeijan omassa saamattomuudessa. Joukkoja ei yleensä edes yritetty kouluttaa, koska ne olivat itse siihen haluttomia. Varsinkin miesten kohdalla tämä oli yleinen ongelma."

Naiskaartilaisen pääase oli kivääri, joskaan kaikki eivät sitä osanneet käyttää. Monella oli ensimmäistä kertaa ladattu ase kädessään. Kirjassa kerrotaan Pispalan naiskaartiin liittyneestä Tyyne Lindstedtistä, joka on muistellut jo pelkän kiväärin painon tuottaneen hänelle ja monille muillekin naisille ongelmia. Kaikki eivät yksinkertaisesti jaksaneet pitää asetta vaakasuorassa maaliin ammuttaessa.

Hopun tietojen mukaan aseistettuja naisia eli naiskaartilaisia kaatui sisällissodassa noin 60. Kaikkiaan sisällissodassa kaatui noin 130 punaista naista, eli niukka enemmistö surmansa saaneista oli muissa kuin aseellisissa tehtävissä palvelleita naisia. Hoppu arvioi että hieman alle puolet kaikista sodasta ja teloituksista hengissä selvinneistä naiskaartilaisista (eli noin 1100 naista) päätyi sodan jälkeen valtiorikosoikeuteen. Senaatin perustamat valtiorikosoikeuden osastot tuomitsivat kapinaan osallisina olleita. Tuomiot vaihtelivat, mutta tutkinta oli aina ankaraa.

Hoppu varoo visusti ottamasta kantaa suuntaan tai toiseen (mikä onkin mukavaa), mutta minun on jotenkin vaikea uskoa että naiset olisivat aina saaneet täysin puolueettoman ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin. Tilanne maassamme oli niin tulehtunut, että se on voinut värittää tutkintaa ja tuomioita.

Onhan tietysti mahdollista että ennen vain oli erilainen tyyli, mutta jotenkin silti näin sadan vuoden takaa katsottuna näyttää siltä että virallisissakin dokumenteissa kielenkäyttö on lähempänä vihapuhetta kuin virkamieskieltä. Vai mitä tykkäätte tästä suojeluskunnan tutkintoviranomaisten lausunnosta koskien erästä turkulaista naiskaartilaista:

"Vanki on muuten suuri likapaise koko yhteiskunnassa. Ei kannata elättää päivääkään."

Samanlainen oli suojeluskunnan loppulausunto eräästä forssalaisesta naiskaartilaisesta:

"vanha huora [ja] hulikaanien hyysääjä, kunnan rasitus ei ansaitse elää."

Aika karua! (Ja harmillisen tuttua netin keskustelupalstoilla, joihin kaikenlaiset ihmiset saavat huutaa tunteensa julki sananvapauteen vedoten.)

Sata vuotta on pitkä aika, se on jo jatkoaikainen ihmiselämä. Mutta sata vuotta on lyhyt aika ihmisen muuttua otuksena. Vastakkainasettelun aika ei suinkaan ole ohi. Värejä on ehkä enemmän kuin punainen ja valkoinen, mutta poliittista kenttää tuntuu silti halkovan enemmän erimielisyyksien juovat kuin yhteistyön sillat.

Minä olen aina pysytellyt mahdollisimman etäällä politiikasta. Ja toivon että minulla säilyy aina tämä vapaus, eikä kukaan tule ase kourassa kysymään, että kenen joukoissa seison.

2 kommenttia:

Menninkäinen kirjoitti...

Mä olen lueskellut näitä vuoden 1918 tapahtumien taustoja myös, kun viime aikoina on julkaistu monta aiheeseen liittyvää geokätköä. Tästäkin naisten aseisiin tarttumisesta oli juttua. Aika hurjaa, etenkin kun olivat osa noinkin nuoria...

Hehkuvainen kirjoitti...

No onpa jännä, kun on otettu geokätköissäkin teemaksi! Nuoria olivat, ajattele nyt kun sunkin oppilaat olisivat yht'äkkiä aseistettuja kapinallisia... :/