24.3.2018

Viihteen ja kulttuurin ero...


...tai tarinoita hulluudestani osa 325. Lukekaa ja päätelkää itse, kummasta on kyse.

Samoihin aikoihin kun Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas tuli elokuvateattereihin, näin mainoksen Elisan virtuaalitodellisuus-
kokemuksesta
. "VR-kokemus vie sinut tapahtumien keskelle - koe rintama Elisa Kulmassa", lupasi mainos.

Pipo päässäni kiristyi niin että otsasuoneni alkoi pullottaa. Tai niin kuin nykyään tavataan sanoa: kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Minusta mainos oli (ja on edelleen) mauton. Keuhkosin siitä työtovereilleni ja kaikille muillekin, ja vaahtoamiseeni suhtauduttiin aina niin kuin mielenvikaisen riehumiseen kannattaa suhtautua: myötäillään varovasti samalla pakotietä huomaamattomasti etsien ja toivotaan että hullu rauhoittuu höyryt päästeltyään itsekseen ilman voimakeinoja ja kankkuun ammuttua nukutusnuolta.

"Koe rintama." Se minua siinä niin pisti sydämeen. Että pullamössösukupolvi on hyvä ja tulee nyt kahdeksi ja puoleksi minuutiksi "kokemaan rintaman". Sammuta hetkeksi Spotify, ota merkkilippis pois päästä, pistä lasit silmille ja siirry Kannakselle. Eikö olekin vaan nyt tosi todellisen tuntuista, ihan olet nyt siellä tapahtumien keskellä?

"Koe rintama". Aivan älytön mainoslause, ihan niin kuin virtuaalitodellisuudella muka voisi mitenkään kokea sotaa. Elisa lupaa nyt enemmän kuin todellisuudessa antaa, sillä en usko että he heittävät asiakkaita viikoksi ojan pohjalle ryömimään. En usko että he kaatavat kiusaksesi luteita ja täitä, pitävät sinua nälässä ja kylmässä tai haistattavat sinulla mädäntyneitä ruumiita. En usko että Elisan "rintamalla" läheisesi ammutaan tai kärsisit "kokemisesi" jälkeen kranaattikauhusta tai elinikäisestä vammasta.

Mietin että mitä seuraavaksi "koetaan". Huoneistopalo? Elävältä hautaaminen? Tsunami? Rouva siellä takarivissä haluaa varmaan seuraavaksi kokea joukkoraiskauksen? Sota ja inhimillinen kärsimys yleensä on sellainen juttu, että sitä ei mielestäni kenenkään tarvitsisi kokea. Ei oikeasti eikä simuloidusti.

On mielestäni irvokasta väittää että virtuaalikakkuloilla pääsisi jotenkin kokemaan mitä se rintamalla olo on. Minusta tuntuu suoraan sanottuna pahalta että se, mikä on monelle henkilökohtainen helvetti ja elämänmittainen painajainen, on nyt joillekin viihdettä ja ilmeisesti joidenkin mielestä kiva mainoksen aihe.

Suonette anteeksi paasaukseni, sillä talvi- ja jatkosota ovat heikko kohtani. En osaa itsekään selittää miksi se tuntuu minusta niin läheiseltä, miksi olen se koira johon Elisan kalikka kalahti. Ehkä en ottaisi tällaisia kierroksia, jos mainoslause olisi "näe rintama" tuon kokemisen sijaan? Ehkä suhtautuisin tähän kevyemmin, jos olisin jotenkin normaalimpi? Emme ehkä koskaan saa tietää. (Sietämätöntä, eikö vain, epätietoisuus tästä kalvaa teitä nyt ikuisesti!)

No, tässä nyt oli vasta puolet tarinasta.

Lähdin nimittäin innosta piukeena "kokemaan sotaa", kun siihen tarjoutui mahdollisuus Tampereen Teatterissa. En lähtenyt talvi- tai jatkosotaan, vaan sadan vuoden taakse esitykseen 1918 Teatteri taistelussa. Kuvaus teatterin kotisivuilla on seuraavanlainen:

"Tampereen Teatterin koko henkilökunnan suurponnistus kuvaa kevään 1918 tapahtumia Tampereella. Uutuusteos 1918 Teatteri taistelussa saa kantaesityksen Tampereen Teatterin päänäyttämöllä 27.1.2018, jolloin traagisen sisällissodan alkamisesta tulee kuluneeksi sata vuotta.

Esityksen keskiössä on sisällissodan runtelema Tampereen Teatterin rakennus, joka toimi sodan aikana punaisten tukikohtana, kunnes 4. huhtikuuta 1918 valkoiset valtasivat sen."


Tein varmasti oman nopeusennätykseni lippuluukulle juoksussa heti kun luin tämän:

"Joka esityksessä 20 katsojalla on mahdollisuus seurata osa näytelmästä näyttelijäryhmän mukana kiertäen ympäri teatteria, muun yleisön seuratessa tapahtumia katsomossa."

Shut up and take my money! Sain työtoverin seurakseni, ja pääsimmekin osaksi varmasti unohtumatonta elämystä. Ensimmäisen puoliskon näytelmästä seurasimme paikoiltamme, mutta väliajan jälkeen meidät tultiin noutamaan. Eikä mitenkään ystävälliseen sävyyn, vaan huutaen ja huitoen. "Onko siellä punaisia? Liikkeelle, nyt ylös!"

Pakkovärvättyinä punaisina saimme yllemme sarkatakit ja kuljimme näyttelijoiden ohjeistamina pitkin teatterin kapeita käytäviä ja lukuisia hämmentäviä portaikkoja. Siellähän sitten sattui ja tapahtui kaikenlaista, jonka voimme lukea historiankirjoista.

Näimme kiihkeän strategiapalaverin hämärässä huoneessa, todistimme Hämeensiltaa vartioivien konekiväärimiesten uupumusta, törmäsimme pientä tyttöään etsivään itkevään naiseen ja seisoimme keskellä valkoisten ja punaisten yhteenottoja teatterin aulassa ja käytävillä. Aseet paukkuivat ja ruumiita tuli niin, että niitä piti edetessä varoa tallomasta.

Kierroksemme päättyi teatterin lavalle, jossa valkoiset asettivat meidät kahteen riviin. Vaikka spottivalot olivat suorastaan sokaisevan kirkkaat, näin silti lähes hullun kiillon sen lahtarin silmissä, joka aseella uhaten käski nostamaan kädet ylös ja tiukkasi että puhuuko joku meistä venäjää.

Yhden miehen ne ottivat rivistä ja teloittivat. Ville raukka kun puhui vain venäjää, ja oli niin punainen kuin olla saattoi. Tähtihetkeni teatterin lavalla Haapasalon kanssa loppui siis lyhyeen; hän kuoli ja meidät muut passitettiin peltimakasiineille (jossa kuvittelen meille käyneen hyvin huonosti).

Palasimme paikoillemme ja näytelmä jatkui lavalla vielä hetken. Esitys päättyi, mutta jotenkin se kuitenkin jatkui varmasti jokaisen katsojan mielessä. Tämä oli sellainen teatteriesitys, ettei sitä voida mielestäni esittää missään muualla, sillä rakennuksella on tässä tarinassa niin suuri ja keskeinen rooli. Se on autenttinen tapahtumapaikka, jossa on oikeasti käyty nämä taistelut.

Esitys oli vaikuttava ja kirjaimellisesti mukaansatempaava. Se ei jäänyt lavalle, vaan vyöryi katsomoon, väliajalle ja kaikkialle keskellemme. Isoimpien roolien esittäjät olivat hyviä, ja lavastus oli taidokas. Missään vaiheessa kierrosta ei ahdistanut tai pelottanut, mutta kyllä niitä laukauksia kuitenkin joka kerta säpsähti (vaikka paukkupanokset eivät olleet edes kovin kovaäänisiä).

Näyttelijät tulivat lähelle, ihan viereen ja jotenkin hämmentävän todellisina. Normaalisti teatterin lavan ja penkkirivien välissä on läpinäkyvä muuri, joka erottaa näyttelijät yleisöstä. Nyt tätä ei ollut. Erikoinen elämys. Paljon aidommaksi ei voi enää mennä turvallisesti tai jotain tuhoamatta.

Koen olevani etuoikeutettu, että pääsin osallistumaan. Tällaista kokemusta suosittelen lämpimästi muillekin.

Miksi tämä "sotakokemus" sitten ei osunut kiukkusuoneen niin kuin tuo ensiksi mainitsemani Elisan tapaus? Ehkä osittain siksi, että en ainakaan nähnyt teatterin mainostavan tätä esitystä samaan tapaan, eli mahdollisuutena kokea rintama. Ehkä tässä tapauksessa viihde ja kulttuuri ovat kaksi aivan eri asiaa.

Siinä missä Elisan tarjoama rintama näyttäytyy minulle kepeänä hassutteluna, joka ei suhtaudu vakavaan asiaan sen ansaitsemalla kunnioituksella, oli teatteriesitys raadollinen (no pun intended) kunnianosoitus Tampereelle, jossa keväällä 1918 käyty sota on edelleen Pohjoismaiden historian suurin kaupunkitaistelu.

Vai onko vuosi 1918 jo niin kaukana, että suhtaudun siihen siksi vähemmän intohimoisesti kuin talvi- ja jatkosotaan (jotka toki on kai kaukana nekin tavallisen 80-luvulla syntyneen mielestä)? Ihan tosi, en oikeastaan tiedä miksi toinen vihastutti ja toinen ihastutti. Ovatko nämä kaksi todella niin erilaisia tapauksia vai sainko itseni nyt kiinni kaksinaismoralismista?

2 kommenttia:

Menninkäinen kirjoitti...

No on noissa ero, kun alkaa miettiä. Tosin onhan se tietysti sen "kokijankin" ajatusmaailmasta kiinni.
Tuo teatteripläjäys kuulostaa "kivalta", vähän samaa kuin Amsterdamin reissulla käymämme Dungeon tarjosi. Amsterdamin historiaa eläväisemmin. Vieraat pääsevät (lue:joutuvat) mukaan osaksi tarinaa; yksikin luokkani tytöistä poltettiin roviolla noitana. Eräänlaista viihdettä ehkä sekin, mutta ei sellaista mässäilevää ja yliampuvaa.

Hehkuvainen kirjoitti...

Teatteri oli hurjan hyvä! Tuo teidän kokemanne kuulostaa aika rajulta osallistamiselta, ei meiltä sentään vaadittu muuta kuin oikeaan suuntaan kävelemistä ja kädet pystyssä seisomista.