4.11.2017

Velikultien kilpajuoksu Kannaksella


Hyvän (tai ainakin vaikuttavan) elokuvan tunnistaa muun muassa siitä, että se jää päähän pyörimään pitkäksi aikaa ja siitä tekee mieli kertoa kaikille. Samalla kuitenkin turhauttaa jo heti kirjoittamisen alkumetreillä se, ettei koskaan voi pukea sanoiksi kaikkia ajatuksiaan ja tunteitaan. Kökköä tulee, mutta tulkoon. Pakko kirjoittaa, jotta saisin tämän Aku Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan pois päästäni.

Minulla on se onni, etten ole oikeastaan ollenkaan seurannut kotimaista elokuva- tai sarjamaailmaa. En tunnista kotimaamme kuumimpia tähtiä tai suurimpia julkimoita. Jotkin elokuvan naamat näyttivät kyllä tutuilta, mutta kukaan ei ollut minulle liian häiritsevästi "se-ja-se siitä-ja-siitä". Näyttelijöiden aikaisemmat roolityöt eivät siis haitanneet, vaan minun oli hyvin helppoa uskoa heidän olevan juuri niitä henkilöitä joita nyt esittivät.

Rokka ja Koskela ovat aina olleet suosikkejani, ja nyt rakastuin heihin entistä enemmän. Jos joidenkin kanssa pitäisi sotaan lähteä, niin heidän mukaansa menisin. Eero Aho tekee loistotyötä Rokkana, joka ei herroja kumartele eikä pokkuroi. Hankala välttää ylisanoja roolisuoritusta kuvatessa, tyydynkin vain sanomaan että nyt nähdään Karismaa isolla Koolla.

Mutta siis kuka on tämä Koskelaa esittävä Jussi Vatanen ja miksi hän ei ole naimisissa kanssani? Noh, ei siitä liitosta mitään tulisi: jossain vaiheessa miestä alkaisi tympiä se kun pyytäisin häntä koko ajan pukeutumaan sotilaspukuun ja ehkä ryömimään hiukan mudassa. Vakavasti: olipahan kova suoritus myös häneltä. Vatanen astui isoihin saappaisiin - ja marssi niillä sitten komeasti ja mitään pelkäämättä loppuun asti.

Minusta oli hienoa että elokuvaan oli tuotu naisia ja tapahtumia kotirintamalta. Uskon sen antavan naiskatsojille aiempaa paremman mahdollisuuden samaistua ja sitä myöten kokea elokuvan maailma läheisemmäksi. Naisten osuus elokuvassa on pieni, mutta kyllä siitä hyvin välittyi se huoli ja ikävä mitä kotona on varmasti tunnettu. Kaipuulla ei kuitenkaan liiaksi mässäillä tai draamailla.

Kylmäksi kotirintamakohtaukset eivät jätä, mutta niistä kuvastuu surun lisäksi myös elintärkeä käytännöllisyys. Se on jotenkin samaan aikaan lohduttavaa ja todella riipaisevaa, kun mies tulee kotiin taistelujen uuvuttamana ja eukko suunnilleen ensimmäisenä sanoo että "hyvä kun tulit, hevonen pitää kengittää ja puukuorma ajaa". Jos olet hengissä, elämän pitää jatkua.

Elokuva on kolme tuntia pitkä. Olen hiukan sitä mieltä, ettei sellaista tarinaa ole jota taitava kertoja ei voisi kahdessa tunnissa esittää. Mitenkään venytetyltä tai tylsältä elokuva ei siltikään tuntunut, kyllähän ne kolme tuntia lopulta äkisti ohi hujahtivat. Ja vaikka kritisoinkin elokuvan pituutta, jäi silti sellainen olo että ainakin pari Edvin Laineen versiosta tuttua kohtausta olisi pitänyt ehdottomasti mahduttaa mukaan tähänkin.

Vuonna 1955 ilmestynyt Tuntematon sotilas on kuulunut itsenäisyyspäivän ohjelmaani vuosia, ja onkin vaikeaa olla vertaamatta uutta elokuvaa vanhaan. On oikeastaan hassua miten samanlaiset ja kuitenkin täysin erilaiset elokuvat ovat. Edvin Laineen versio vaikuttaa nyt melkeinpä sellaiselta kepeältä veijaritarinalta, kun taas Louhimiehen versio on synkempi ja raadollisempi. Tuttuja kohtauksia ja repliikkejä löytyy paljon, mutta sitten on myös paljon uutta.

Elokuva näyttää ja kuulostaa todella hyvältä. Tässä versiossa on myös onnistuttu tuomaan melko hyvin esille se, kuinka puuduttavaa asemasota oli ja kuinka kaoottinen oli perääntymisvaihe. Nyt tuodaan myös selkeästi esille Suomen ja Saksan liittolaisuus. Muuten sodan kokonaiskuva, taistelujen kulku ja taktiset liikkeet jäävät kyllä hämäriksi. Mitään ei nimittäin nyypiöille selitetä.

Sotahistoriaa (varsinkin Suomen osalta) tuntevalla on tietysti tiedossa ketä vastaan taisteltiin ja miten-missä-milloin, mutta asiaan perehtymättömälle elokuva on varmastikin vain epämääräistä metsissä samoilua ja juoksuhaudoissa rypemistä. Vihollista nähdään harvoin ja joukkojen liikkeitä on vaikea hahmottaa kokonaisuutena.

Yleensä pidän sotaelokuvissa siitä, että tilanteet selitetään tyhmälle (tiedättehän ne alleviivaavat kohtaukset, jossa isot pamput ovat kerääntyneet kartan äärelle ja liikuttelevat joukkoja esittäviä nappuloita, ja ainakin yksi toteaa että "mutta herra kenraali, tuo on mahdoton tehtävä" ja joku toinen vastaa että "mutta se on ainoa mahdollisuutemme, onnistumme tai olemme tuhon omia"). Nyt en jäänyt sellaista selitystä kaipaamaan, koska tunnen taustat, mutta ymmärrän että jollekin vähemmän historiaan perehtyneelle asia voi olla ongelma.

Tämä voi olla ongelma myös kansainvälitystä levitystä ajatellen. Vaikka elokuva muuten täyttää mielestäni kaikki ulkomailla menestymisen kriteerit, niin voi olla että se jää tarinana vähän turhan hämäräksi niille, jotka eivät ole imeneet jo äidinmaidossa pikkuisen talvisotahenkeä. Hankala siis sanoa kuinka hyvin tämä elokuva tavoittaa niin sanotusti uuden sukupolven tai ulkomaalaiset. Minuun kuitenkin osui ja upposi kuin konekivääri suolampeen.

Samassa näytöksessä kanssamme istui aivan salin etuosassa mies pyörätuolissa. Herralla näytti olevan ikää sen verran, että hänellä oli luultavasti omakohtaista kokemusta sodasta. Mietin miltä hänestä mahtoi tuntua katsella elokuvaa. Miltä sitä itsestä tuntuisi, jos valkokankaalle heijastettaisiin elämäsi raskaimmat vuodet ja kokemukset? Voiko se olla jossain määrin terapeuttista, vai palaavatko painajaiset vain entistä elävämpinä?

2 kommenttia:

Menninkäinen kirjoitti...

Mielenkiintoista. Minä en ole uutta nähnyt ja olen nimenomaan miettinyt "pilaako" se vanhan Tuntemattoman tunnelman... (joka minullakin kuuluu jokaiseen Itsenäisyyspäivään) Monesta suusta olen kuitenkin kuullut, että leffa olisi hyvä, eikä toisaalta liian "vanha tuntematon uusilla naamoilla", vaan sen verran erilainen, että noita kahta ei voi sitten kuitenkaan verrata toisiinsa.
Mutta olen mä silti sen verran pihi, että odotan leffan tulevan telkkarista.

Hehkuvainen kirjoitti...

Ei tämä uusi vanhaa pilaa, eivät oikein paini samassa sarjassa. Hyvää kannattaa aina odottaa, vai mitenkäs se menikään ;).