28.5.2015

Talvinen horrorkohtaus


Poliisit kohtasivat karmean näyn hautausmaalla.


Legoilla voi leikkiä aikuisenakin. Minä asettelin murhenäytelmän osat paikoilleen ja kuvasin siskon kalustolla sekä suosiollisella avustuksella. Taustana on LP-levy miehen kokoelmista ja huopakangas esittää lunta. Hieno tuli!

26.5.2015

Mustaa huumoria


Valokuvausleikkien synkeä lopputulos.


24.5.2015

The Big Giant Head


Leikimme siskon kanssa Lego-ukoilla. Minä asettelin ja kuvasin, sisko lainasi kamerakalustoa, antoi ideoita ja jälkikäsitteli kuvan. Mies osallistui lainaamalla LP-levyjen kansia taustoiksi.


Avaruuden laitamilta voi löytyä jänniä juttuja.

21.5.2015

Ratkaise ja pakene


Kävimme kavereiden kanssa kokeilemassa tosielämän pulmapeliä. Room Escape -peli oli jännä ja hauska kokemus, olimme ihan tohkeissamme sekä ennen että jälkeen pelin. Erityisesti jälkeen, vaikkemme saaneetkaan ratkaistua kaikkia vihjeitä emmekä siis päässeet huoneesta tunnissa ulos. Tai ehkä juuri siksi olikin niin hyvä pöhinä, kun ratkaisu jäi lopulta pienestä kiinni.

Hieno konsepti ja mahtava kokemus! Onneksi pääsen pian uudestaan sillä menemme työporukalla pelailemaan kesäkuun alussa. Huone vihjeineen on kertakäyttöinen, eli kenenkään ei kannata mennä samaa peliä pelaamaan kahdesti (siinä ei olisi juurikaan makua). Tampereella on onneksi kolme erilaista pelihuonetta, joten minullekin löytyy ihka uudet pulmat ratkottavaksi.

En halua kertoa pelistä liikaa, sillä parasta on mennä ja yllättyä. Mutta suosittelen erittäin lämpimästi!

20.5.2015

On se vahva


Vapaapäivänä hauskinta on katsoa muiden aherrusta.



19.5.2015

Riittää jo, osa 3


Köyhä ei ole se jolla on vähän vaan se joka toivoo enemmän.
-Seneca-

Brittiläinen kirjailija ja freelancetoimittaja John Naish on pohtinut riittävyyden filosofiaa monelta kantilta. Kirjassaan Riittää jo: irti maailmasta jossa kaikkea on ihan liikaa hän ottaa kantaa myös tavaran valtavaan määrään.

Meno saarivaltakunnassa kuulostaa hurjalta: "Tutkimus, johon osallistui 1000 brittiä, osoittaa meidän harmittelevan ylenmääräistä osteluamme. Me haaskaamme vuosittain yli 11 miljardia euroa kapineisiin, joita käytetään vain harvoin tai ei silloinkaan. Briteillä on nykyään keskimäärin tonnin painoinen kasa tarpeetonta tavaraa, ja neljännes meikäläisistä ei voi käyttää kotonaan yhtä huonetta, koska se on niin tupaten täynnä tavaraa."

Hetken nauratti tuo huonejuttu, mutta sitten muistin nähneeni yllättävän monia saunoja, joissa ei voi saunoa koska niitä käytetään tavaran säilyttämiseen. (Hirvittävää haaskausta!) Suomalaisilla ei siis taida olla asiat juurikaan brittejä paremmin. Moni raivaa työkseen toisten rojuja ja auttaa ihmisiä selviämään tavarakaaoksesta. Tavaran määrään ärsyyntyneet vähentävät, kierrättävät ja heittävät pois ongelmaksi kasautunutta omaisuuttaan.

Vaikka tavara (silloin kun sitä on liikaa) voi olla jopa terveysriski, on monella suorastaan pakonomainen tarve ostaa koko ajan uutta. Uuden hankinnan tekeminen saa aikaan koukuttavan onnen tunteen, joka ikävä kyllä haihtuu melko pian. Moni ostaa, vaikkei olisi varaakaan. Tämän vuoden alkupuolella Suomen Asiakastieto Oy:n rekisteriin kirjattiin joka päivä 141 uutta ihmistä, joilla ei ollut ennestään maksuhäiriömerkintojä.

Naish pureutuu kirjassaan ostamiseen sosiaalisesti ilmenevänä psykofyysisenä asiana; länsimainen kulutuskulttuuri imee voimansa alkukantaisista hamstraamishimoistamme. Ihmiset jäljittelevät hanakasti toisiaan ja haluavat kuulua laumaan. Naishin mukaan neurotiede on hiljattain saanut selville, että sosiaalisen hyljeksinnän kokeminen aktivoi aivoissa täsmälleen samoja alueita kuin fyysisen kivun kokeminen.

Torjutuksi tulemisen pelko saa meidät toimimaan vallitsevan järjestelmän arvostamalla tavalla. Niinpä hankimme sitä mitä naapurillakin on, tosin mieluusti parempana versiona. Uskomme myös herkästi mainospuheet (vaikka voimme kahvipöytäkeskusteluissa muuta väittää). "Hinnaltaan edullinen roina lupaa usein ratkaista joitakin elämämme pieniä pulmia, mutta todellisuudessa se ainoastaan tyydyttää alati kasvavaa tarvettamme ostaa edes jotain."

"Miksi kulttuurimme kasvaa, kilpailee, tuottaa ja kuluttaa edelleen ja aina vain enemmän, vaikka tiedämme, että seuraukset voivat olla tuhoisat?", kysyy Naish ihan aiheellisesti. Kulutamme kahdeksassa kuukaudessa luonnonvarat, jotka maapallo tuottaa vuodessa. Onhan se nyt aika lyhytnäköistä.

Kirjailijalla on ongelmaan äkkiseltään erikoiselta kuulostava ratkaisu: meidän on opittava materialistisemmiksi. Ajatus on kuitenkin aivan oikea, sillä Naish tarkoittaa materialisteiksi ryhtymistä "siinä mielessä, ettemme heitä omistamiamme esineitä pois käytön jälkeen vaan pidämme niistä huolta."

Olen ihan samaa mieltä. Tähän asti ihmiset ovat kilpailleet suosiosta materiaalin määrällä (enemmän on parempi), toivottavasti jatkossa arvostetaan enemmän riittävyyden filosofiaa.

14.5.2015

Riittää jo, osa 2


John Naishin kirja Riittää jo: irti maailmasta jossa kaikkea on ihan liikaa puhutteli monella tapaa ja antoi aihetta ajatteluun. Yksi kirjan osioista oli omistettu ruoalle, ja sille kuinka tässäkin asiassa liika on yksinkertaisesti liikaa.

"Kun ahne, kaikkiruokainen eläin saa tilaisuuden valita mieleisensä ympäristön, se hyppää päätä pahkaa 'syö niin paljon kuin jaksat' -maailmaan ja mässäilee siellä sokerilla ja rasvalla, kunnes ruokaa pursuaa sieraimista."

Karu, mutta todellinen kuva, jos yhtään maailman menoa katsoo. Kirjailija kertoo kotinsa lähistöllä olevasta ravintolasta, joka mainostaa lounastaan kehotuksella "syö niin paljon kuin pystyt". "Tarkoitus ei siis ole syödä sen verran kuin haluaa tai tekee mieli, vaan niin paljon kuin pystyy. Eipä ihme, että asiakkaat lihovat mahtaviin mittoihin."

Ei tietenkään kannata mennä toiseen ääripäähän ja sanoa että ennen kaikki oli paremmin. Naish haastatteli Martin Yeomansia, yhtä Britannian johtavista asiantuntijoista ruokahalun psykologian alalla, ja tämä muistutti ettei siitä niin kauaa ole kun ruoka oli vähissä: "Vielä niin hiljattain kuin vuonna 1321 yksi viidestä englantilaisesta kuoli ilmeisesti nälkään. Ennen vuotta 1620 kirjattiin muistiin yli 150 nälänhätää, ja Englannissa tehtiin ilmoitus kannibalismista vielä vuonna 1563."

Pullistuneet britit elävät täysin erilaisessa maailmassa kuin isovanhempansa. "Ensimmäisen maailmansodan aikana brittisotilaat olivat keskimäärin alle 165 cm pitkiä. He olivat varttuneet aikuisiksi aliravittuina", kertoo Yeomans. Ennen kärsittiin nälästä, nyt lihavuus alkaa olla kansallinen katastrofi.

Suomessa ei ole yhtään sen parempi tilanne. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan yli puolet suomalaisista aikuisista on ylipainoisia ja joka viides voidaan luokitella lihavaksi. Lihavien aikuisten maailmassa myös lapset ovat lihavia ja yli kolmasosa lemmikeistä on ylipainoisia.

Lihavuustilastot ovat tietysti siinä mielessä epäilyttäviä, että painoindeksi, jonka perusteella lihavuutta usein arvioidaan, ei ehkä kuitenkaan ole paras mittari ylipainoa tai varsinkaan terveyttä mitattaessa. Painonhallinta, laihduttaminen, ruokavaliot ja -kulttuurit ovat kokonaan toisten keskustelujen aiheita, mutta kirjassa toki puhuttiin niistäkin. Naish kuvaa erilaisten tutkimustulosten avulla sitä, kuinka ihminen ei osaa lopettaa syömistä ajoissa. Aivomme ja kroppamme on rakennettu niin, että jos ruokaa on saatavilla, sitä syödään enemmän kuin tarpeeksi. Ja minkä keho itseensä kerää, se sen myös hanakasti pitää eli laihtuminen on yllättävän vaikeaa.

Worldometersin nettisivuilla pyörii erilaisia tilastolaskureita, ja ruokaosion lukemat ovat hirvittävää (mutta samalla hypnoottista) katsottavaa. Erityisen pahalta tuntuu se, että aliravittujen ja nälkään kuolleiden ihmisten lukumäärä kasvaa samassa tahdissa kuin ylipainoisten ja sairaalloisen lihavien ihmisten määrä. Yksi maailman suurimmista epäkohdista on mielestäni juuri tämä, että nallekarkit eivät mene tasan.

Toisilla ei ole ollenkaan, meillä on liikaa. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen tutkija Kirsi Silvennoinen kertoo suomalaisten heittävän roskiin 120-160 miljoonaa kiloa syömäkelpoista ruokaa vuodessa. Se on paljon, enkä synnitön ole tässä minäkään.

Naish ei tyydy kirjassaan vain toteamaan tilanteen kurjuutta, vaan yrittää myös kohtuullisen lempeillä vinkeillä kääntää läskikelkkaa. Hän tiedostaa, että ongelma on ihmislähtöinen ja (kirjaimellisesti) kasvava. Sen sijaan että tunkisimme ruoalla kyllästettyyn kulttuuriimme aina vain enemmän "syö niin paljon kuin jaksat" -mentaliteettia, meidän pitäisi "suosia riittävän syömisen kulttuuria, joka vähentäisi syvälle iskostuneiden ahmimismekanismiemme vaikutusta".

Pitkään jatkuneet suolistovaivat ovat siinä mielessä siunaus, että minulta tuntuu puuttuvan ahmimismekanismi kokonaan ja ylenmääräisestä herkuttelusta on helppo kieltäytyä. Buffetähky on minulle vieras asia enkä osaa ilmaistakaan ruokaa syödä niin että napa paukkuisi. Sanon hyvin harvoin "otanpa vähän lisää", sen sijaan sanon useinkin "riittää jo".

Löysitkö itsesi tekstistä tai rivien välistä?

10.5.2015

Riittää jo, osa 1


John Naish: Riittää jo: irti maailmasta jossa kaikkea on ihan liikaa
Atena Kustannus Oy 2009
Suomentanut Heli Naski

Otin kaverin vinkistä vaarin ja luin John Naishin kirjan siitä, kuinka liika on liikaa joka asiassa. Teksti oli helppolukuista ja ajatuksia herättävää, mutta voi tietysti olla että se vain osui otolliseen maaperään. Jos sinusta tuntuu vieraalta sanoa "riittää jo", ei tämä teos ehkä sovi sinulle. Uskon kuitenkin että kirjan sanoma on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.

"Riittävyyden filosofia on polku, joka johtaa tyytyväisyyteen. Siinä on kyse henkilökohtaisesta ekologiastamme, siitä, että jokainen meistä yksilönä löytää oman kestävän tasapainonsa. Riittävyyden filosofia on käännekohta, jonka jälkeen minkä tahansa eneneminen pikemminkin huonontaa kuin parantaa elämäämme."

***

Kirja oli jaettu useampaan osioon ja siinä oli aihetta moneenkin postaukseen. Ehkä eniten minua kuitenkin puhutteli otsikko "riittävästi informaatiota". Olen kertaalleen kokeillut tietoisesti uutispaastoa, mutta en oikein osannut jatkaa sitä. Välillä ahdistun ympärillä olevasta tiedon määrästä, mutten osaa olla seuraamatta sitä. En ole ainoa.

Ihminen on oppivainen, ympäristöstään kiinnostunut ja tiedon keräämisestä innostunut eläin. Ominaisuudesta on ollut suuresti hyötyä ihmiskunnan kehityksessä, mutta kapasiteettimme rajat on ylitetty jo aikaa sitten. Nyt tietoa ja viihdettä on tarjolla enemmän kuin ihminen pystyy käsittelemään. Infoähky on asia, jota ei vielä vähän aikaa sitten tunnettu. Nyt se on kansantauti, johon on syytä suhtautua vakavasti.

Kirjassa kyseenalaistetaan ihan aiheellisesti kykymme käyttää stop-nappulaa. Kun televisio oli uusi juttu, sen ääreen kerääntyi puoli kylää katsomaan sitä yhtä ainoaa ohjelmaa joka sieltä näkyi. Nyt tilanne on hiukan toinen.

"Sitä mukaa kun valinnanmahdollisuutemme viihteen suhteen lisääntyvät ne myös pirstoutuvat siinä määrin, etteivät yhteiset kokemukset pian ole enää mahdollisia, jos emme katsele aivan kaikkea ja koko ajan. On erittäin luultavaa, että monet yrittävät toimia juuri niin."

Tuntuu ikävältä jäädä paitsi jostain erityisen hauskasta, jonka kaikki muut tuntuvat tietävän. Mutta nykypäivänä ei ole enää mitenkään mahdollista seurata kaikkea saatavilla olevaa tietoa ja viihdettä. Yrittää voi, mutta siitä seuraa ähky. Kirjailijalla on ratkaisu: "Tähän runsaudensarveen tukehtumiselle on vain yksi tervejärkinen vaihtoehto: jokaisen on luotava oma riittävyyden taktiikkansa."

Helpommin sanottu kuin tehty, stop-nappulan painaminen on yllättävän vaikeaa. Naishin perheessä ei ole televisiota, vaan ajan tasalla pysytään radion ja netin avulla. "Televisioton elämä on meille yksinkertaisesti tapa turvata itsellemme eräänlainen henkinen vihreä vyöhyke, saada vähän hengähdystaukoa kaikesta siitä, mikä yrittää rosvota huomiomme kaikkialla, jopa omassa kodissamme."

Datadieetille ryhtyminen ei kuitenkaan välttämättä tarkoita juuri television hylkäämistä, vaan jokaisen tulisi löytää itselleen paras tapa hallita tietotulvaa.

Infovirrassa uiskenteluun jää koukkuun. Puhelimen unohtaminen kotiin saa olon tuntumaan alastomalta. (Silloin tosin voi huomata miten typerältä se kännykän jatkuva hiplaaminen näyttää.) Netti on täynnä infonarkkareiden todistuksia paranemisen ensi askeleista. Joku oli päivän ilman puhelinta, toinen kokeili olla päivän tietotulvan ulottumattomissa. Paul Miller vietti vuoden ilman nettiä. Hän jäi henkiin, mutta koki sosiaalisen elämänsä kuihtuneen.

Joillekin on suuri uhraus olla yksi päivä ilman älypuhelinta tai tietokonetta. Kuulostaa naurettavalta, mutta minulla ei ole varaa leuhkia, sillä imaudun itse aina television hypnoottisen vaikutuksen piiriin vaikka olen vakaasti päättänyt pysyä kaukana siitä. Jos talossa on televisio, katson sitä vaikken oikeasti tahtoisikaan. (Paitsi nyt, kun olen jojolaihduttajan tapaan tehnyt jälleen kerran itselleni lupauksen olla sortumatta houkutukseen.)

Naish kertoo että on olemassa ihmisiä, jotka kieltäytyvät täydellisesti kaikista kommunikaatiovälineistä, ja että Amerikassa heistä käytetään nimitystä tech-no. En löytänyt heistä mitään tietoa (ehkä he ovat niin totaalisesti kieltäneet internetin ettei siellä edes kirjoiteta heistä). Mutta löysin paikan jonka asukkaat sitoutuvat elämään ilman teknologiaa, joka voisi häiritä alueen suuria tutkimusteleskooppeja. Green Bankin asukkailla ei siis ole mikroaaltouuneja, kännyköitä tai langatonta nettiä. Vaikuttaa mielenkiintoiselta paikalta.

Takaisin kirjaan. Siinä Piilaaksossa futuristina (hienoin titteli ikinä!) työskentelevä Paul Saffo ennustaa, että jossain vaiheessa yhteydettömyydestä tulee suurta muotia. Jos siis toisinaan jätät kännykkäsi huomiotta tai maltat jopa sulkea sen, olet muodin edelläkävijä. Koska en ole somen suurkuluttaja, olen kuvitellut olevani vanhanaikainen. Oikeasti olenkin ollut aikaani edellä!

Minulla on vielä kehitettävää tässä omassa riittävyyden taktiikassani. Uskon löytäväni tasapainon, se vain vaatii hiukan säätämistä.

1.5.2015

Vanhalle koiralle uusia temppuja


Muistelen lukeneeni joskus jostain, että ihmisen olisi hyvä tehdä silloin tällöin itselleen uusia asioita. Jos ei nyt ihan joka päivä, niin toisinaan kuitenkin. Lapsena kaikki on uutta ja asioita tulee vähän väkisinkin tehtyä ekaa kertaa ihan tavallista elämää opetellessa.

Aikuisena ajautuu helposti totuttuihin kaavoihin ja joskus pitää nähdä jopa hiukan vaivaa että tulisi tehtyä jotain uutta ja erilaista. Mutta usein vaivannäkö kannattaa. Ei tarvitse tehdä mitään suurta ja ihmeellistä, pienetkin uutuudet piristävät päivää.

Kävin viime viikolla ensimmäistä kertaa säärten sokeroinnissa. Vahaaminen on tuttua, mutta sokerointi oli uutta. Positiivinen kokemus, joten taidan mennä uudestaan sitten kun karvat kasvavat takaisin.

Ostin ensimmäistä kertaa itselleni oikein pinkulat housut. Siis juuri sellaiset pillipunttiset, joita kaikki ovat käyttäneet jo vuosia. Olen aina ihmetellyt että miten kukaan voi ahtautua sellaisiin muotoja nuoleviin pöksyihin, mutta ne olivatkin yllättävän mukavat päällä. (Tosin vielä on näkemättä se päivä, kun uskaltaudun uusissa housuissani julkisille paikoille. On meinaan sen verran alaston olo niissä.)

Kehitin tänä vuonna ensimmäistä kertaa ohjelmaa firman vappujuhliin. Tämä oli myös eka kerta kun ohjelmaa ylipäätään oli, joten yllätin paitsi itseni myös työtoverini ja esimieheni.

Tein ensimmäistä kertaa ostotarjouksen asunnosta. Tarjousta ei hyväksytty, joten pääsen joskus myöhemmin harjoittelemaan lisää. Kunhan nyt ensin löytäisimme asunnon jonka haluaisimme ostaa.

Vaihdoimme miehen kanssa näytön hänen puhelimeensa. Ensimmäinen kerta oli molemmille, ja ehkäpä aloittelijan tuurilla onnistuimmekin todella hienosti. Olen myös ensimmäistä kertaa tutustunut läppärin sisuksiin hiukan tarkemmin ja vaihdoin emolevyn patterin. Ihan itse (mies toki neuvoi ja valvoi vieressä).

Mitä uutta sinä olet kokeillut?