28.2.2015

Pullonpyöritystä


En ole lähtenyt mukaan siihen trendiin, että aina ja joka paikassa pitäisi olla juomapullo mukana. Veden juominen on tärkeää ja sitä pitäisi muistaa tehdä pitkin päivää, mutta uskon vakaasti selviytyväni riittävästä nesteytyksestä normaalioloissa kantamatta vesipulloa jatkuvasti matkassani.

On kuitenkin tilanteita, joissa oma vesipullo on ihan kätevä. Kesäisin puistossa loikoillessa, pyöräretkillä tai parikin tuntia kestävillä kuvauskävelyillä on hyvä olla oma juoma mukana. Olen aiemmin ratkaissut asian ostamalla puolen litran muovipullon lähdevettä ja täyttänyt sitä samaa pulloa uudestaan ja uudestaan hanavedellä.

Pantillinen muovipullo on ollut kevyt ja kätevä ratkaisu. Kun pullo on alkanut näyttää useiden pesujen jälkeen kulahtaneelta, olen vienyt sen takaisin kauppaan ja ostanut uuden. Toimiva, mutta ei täysin mieluisa kuvio. En nimittäin juo hiilihapollisia juomia, joten olen ostanut pelkkää lähdevettä. Se jos mikä on tyhmää, kun hanasta tulee täysin juomakelpoista vettä.

Lisäksi haluan vähentää muovin määrää elämässäni. Pantillisten muovipullojen keräys ja kierrätys on Suomessa hyvin järjestetty, mutta muovia ei voi kuitenkaan kierrättää loputtomiin, koska sen ominaisuudet heikkenevät jokaisella uudelleenkäyttökerralla.

En pidä ajatuksesta, että muovipullosta saattaa irrota juomaveteeni haitallisia aineita. Eviran ylitarkastaja Pirkko Kostamo on sanonut Helsingin Uutisille, ettei vesi- ja virvokepulloista liukene juomaan uusiokäytössäkään mitään. Ilmeisesti muovipullojen uusiokäytössä epätoivottujen aineiden liukenemisen sijaan vaarallisempaa on bakteerien kerääntyminen kuluneeseen ja naarmuuntuneeseen pulloon. Kertakäyttöisiksi tarkoitetut muovipullot saattavat haurastua ja ohentua jatkuvassa käytössä niin, että riittävä puhdistaminen on mahdotonta.

Juomapullo pitäisi pestä perusteellisesti ja usein, mutta kuuma vesi saa myrkyllisen lisäaineen, bisfenoli A:n, liukenemaan muovipulloista. Polypropeenista valmistetut juomapullot eivät sisällä bisfenoli A:ta, mutta ne saattavat sisältää jotain muuta epämiellyttävää. Vaikka säilytän muovipulloissa aina vain viileää vettä, en pidä muovin riskeistä.

Muovipullossa ollut hanavesi maistuu usein myös... no, muoviselta. Päätin, että kertakäyttöinen pullo on vaihdettava kestävämpään versioon, mutta muovia en siihen hommaan kelpuuttaisi. Siispä aloin tutkailla lasisia ja metallisia vaihtoehtoja.

Lifefactoryn lasiset pullot tuntuvat olevan suosittuja, ja ymmärrän kyllä miksi. Niissä on paljon hyviä ominaisuuksia: lasista ei liukene haitallisia aineita, se on helppo puhdistaa eikä lasi naarmuunnu. Sarjan tuttipullot kestävät keittämistä, virvoitusjuomille tarkoitetut pullot sen sijaan eivät kestä valmistajan mukaan pakastamista tai kiehuvaa vettä. Nettikeskustelujen perusteella monet kyllä laittavat lasipulloonsa kuumiakin juomia ja ovat todenneet pullon kestäväksi.

Silikonisen suojansa ansiosta lasipullo on muutenkin yllättävän kestävä normikäytössä, vaikka voisi kuvitella muuta. Mutta rikkoutuessaan Lifefactoryn lasipullo aiheuttaa päänvaivaa: Suomessa lasinkeräys vastaanottaa lasipulloja ja -purkkeja, mutta ei kuumuuden kestäviä lasiastioita.

Lifefactoryn nettisivujen mukaan heidän virvoitusjuomapullonsa valmistetaan soodakalkkilasista (soda lime glass), joka on juuri sitä tavallista Suomessakin kierrätykseen kelpaavaa lasia. Ilmeisesti siis Lifefactoryn borosilikaattilasista (borosilicate glass) valmistetut tuttipullot eivät kuuluisi lasinkeräykseen, mutta isommat lasipullot voisi sinne laittaa, vaikka ne tuntuvat jonkin verran kuumuutta kestävän. Koska olin asiasta epävarma ja lasinen pullo tuntui kaupassa käteen melko painavalta, päätin olla ostamatta sitä.

Metallisia juomapulloja etsiessäni löysin SIGG-pullot. Mainospuheet ovat vakuuttavia, mutta jokin pulloissa kuitenkin tökki: ne ovat pinnoitettua alumiinia. Olkoonkin että pinnoitteen nimi on EcoCare®, se on minusta silti epäilyttävä. SIGG-pullon voi heittää metallinkeräykseen ja se on täysin kierrätettävä, mikä on tietysti hyvä asia.

Uudet SIGG-pullot valmistetaan kuitenkin pääosin uudesta alumiinista ja alumiinin tuotannolla on ilmeisesti varsin ikäviä ympäristövaikutuksia. Noora Shinglerin tekemä perusteellinen selvitys tuki ajatuksiani: SIGG ei välttämättä ole ihan niin hyvä valinta. Ehkä tässä on vähän viherpesun makua, ehkä ei. Jatkoin etsintääni.

Pitkän haeskelun jälkeen löytyi Klean Kanteen. Tilasin Mukaman verkkokaupasta pullon sekä itselleni että miehelleni. Classic-pulloni mukana tuli muovinen korkki, mutta ostin siihen myös teräksisen korkin (jonka saan jälkitoimituksessa verkkokaupan saldovirheen vuoksi).


Molemmat pullot ovat pinnoittamatonta ruostumatonta terästä. Ne kestävät konepesun, miehen pullon korkille suositellaan käsinpesua bambuviimeistelyn takia. Tästä pullosta ei pitäisi liueta mitään makuja tai epämääräisiä aineita samaan tapaan kuin muovista. Pullo on kevyt ja oikein pidettynä elinikäinen.

Klean Kanteen -pulloja ei ole tarkoitettu kuumille juomille (lähinnä siksi että ohut teräspullo kuumenee niin että siinä voi helposti polttaa itsensä, pullo kyllä kestää hätätilassa vaikka avotulta), mutta siihen tarkoitukseen en näitä ostanutkaan. Teräksinen pullo ei rikkoudu niin helposti kuin lasinen, mutta jos se jostain syystä menisi rikki, sen voi laittaa metallinkeräykseen. Toisin kuin muovin, teräksen ominaisuudet eivät heikkene kierrätyksessä. Käyttökokemuksia meillä ei uusista pulloistamme vielä ole, mutta tulevana kesänä ne joutuvat varmasti kovaan testiin.

Mutta onko Klean Kanteen paras mahdollinen valinta juomapulloksi? En oikeasti tiedä. En saanut selville käytetäänkö Klean Kanteenin pulloihin kierrätettyä terästä vai täysin uutta terästä. Onko teräksen valmistuksella ja prosessoinnilla samanlaisia negatiivisia ympäristövaikutuksia kuin alumiinin valmistuksella? Luultavasti on. Kummalla on pahemmat? En tiedä. Valmistetaanko Klean Kanteen -tuotteet oikeasti vastuullisesti Kiinassa, niin kuin yritys väittää? En voi tietää.

Jaksoiko kukaan edes lukea tänne asti? Luultavasti ei. Pohdinta oli perusteellista ja uskon tehneeni hyvän ostoksen. Kertokaa ihmeessä jos olette eri mieltä ja teillä on enemmän tietoa!

21.2.2015

Toisen roska on toisen... roska.


Työkaverini eivät ole mitään tekniikkahifistelijöitä eivätkä myöskään järjettömiä aina uusinta uutta haluavia kuluttajia. He ovat mielestäni keskivertokansalaisia, ihan tavallisia tallaajia, joiden uskon edustavan melko suurta osaa suomalaisista monessakin asiassa.

Mitään kovin rankkoja yleistyksiä en tietenkään voi työtovereitani tarkkailemalla tehdä, mutta kännyköiden elinkaaresta saa kyllä jonkinlaista vihjettä kahvipöytäkeskusteluihin osallistumalla. Lyhyt on se. Siis kännyköiden elinkaari. Kuulun selkeästi vähemmistöön nelisen vuotta käytössä olleen puhelimeni kanssa. Muiden puhelimet ovat korkeintaan kaksi vuotta vanhoja, moni on tänä vuonna vaihtanut vain vuoden vanhan puhelimensa uuteen.

Kännyköiden järjettömän ja järkyttävän lyhyt käyttöikä on kokonaan toisen nurinan aihe, tällä kertaa halusin pohtia oikein erikseen sitä mitä edesmenneille kännyköille tapahtuu. Yksittäinen puhelin ei ole jätteenä iso, mutta pienistä puroista kasvaa suuri virta: Kuluttaja-lehden artikkelin mukaan Euroopassa vaihdetaan vuosittain yli 105 miljoonaa puhelinta uuteen.

Elektroniikkajätteen vienti EU:n ulkopuolelle on laitonta. Käytetyn elektroniikan vienti ei ole kiellettyä, mutta kukaan tai mikään taho ei pysty tarkistamaan yksitellen kaikkien maasta lähtevien laitteiden toimintakuntoa. Jätteen myynti voi olla tuottoisa bisnes, joten liikkeellä on monenlaista hämärää yrittäjää.

Emme voi ummistaa asialta silmiämme, sillä tätä tapahtuu myös Suomessa. Tulli paljasti vuonna 2012 vantaalaismiehen hämärän konttibisneksen: yrittäjä vei jätettä Afrikkaan noin 2000 tonnia, arviolta 1,5 miljoonan euron edestä romua. Sekä Eettisen kaupan puolesta ry:n selvitys että Suomen ympäristökeskuksen raportti kertovat samaa: kielloista huolimatta vaarallista elektroniikkajätettä luultavasti viedään Suomesta Afrikkaan.

Virallisten käsittelykanavien ohi virtaavan jätteen määrää on vaikea arvioida. Suomen ympäristökeskuksen raportti antaa Suomen toiminnasta hyvän kuvan: raportin mukaan 95% Suomessa kerätystä sähkö- ja elektroniikkaromusta käsitellään Suomessa jollain tavalla eli ainakin esikäsitellään täällä. Mutta se onkin vain se kerätty jäte. Toisessa tutkimuksessa todettiin, että Suomessa syntyy e-jätettä 90 000 - 106 000 tonnia vuodessa ja vain noin 60 % tästä päätyy viralliselle sektorille käsiteltäväksi. Melkoiset määrät vaarallista elektroniikkajätettä seilaa siis tuntemattomilla teillä.

Valtaosa niistä teistä tosin vie suoraan tai kiertäen Afrikkaan, Kiinaan ja Intiaan. Kehitysmaihin jäte päätyy naamioituna käytetyksi, uudelleenkäyttöä odottavaksi elektroniikaksi. Kehitysmaissa epävirallisesti käsitelty jäte aiheuttaa haittoja paikallisille ihmisille ja ympäristölle. Työ tehdään alkeellisissa oloissa ilman asianmukaisia suojavarusteita ja -välineitä.

Suomessa on virallisen keräysjärjestelmän ulkopuolisia toimijoita, jotka lupaavat kuluttajille rahallista korvausta vanhoista kännyköistä. Olenpa itsekin lähettänyt kuoren ja saanut muutaman euron takaisin. Kuvittelin tekeväni hyvän teon, mutta en ole enää niin varma.

Systeemi kuulostaa hyvältä. Kierrätysfirmojen sivuilla luvataan, että rikkinäiset ja arvottomatkin puhelimet kierrätetään asianmukaisesti. Suomen KännykkäRahaksi Oy:n toimitusjohtaja Richard Fieldhouse kertoo Eettisen kaupan puolesta ry:n raportissa, että yritys tarkistaa Suomessa kaikki heille lähetetyt laitteet ja lähettää sitten uudelleenkäytettävät Eurooppaan. Laitteista päätyy toimitusjohtajan mukaan noin 70 % Eurooppaan, 20 % Aasiaan ja 10 % Afrikkaan.

Toisin sanoen ne 30 %, jotka päätyvät Euroopan ulkopuolelle, ovat uudelleenkäyttöön kelpaamatonta jätettä? Jos asia on näin, en ehkä sanoisi yrityksen toimintaa ympäristöystävälliseksi ja asianmukaiseksi.

Vanha kännykkäsi voi olla virallisesti Suomessa kierrätetty tai se voi olla Afrikassa kasvattamassa aina vain suurempaa ekologista ja inhimillistä ongelmaa. Uusi kännykkäsi on myös osa yhtälöä: Kuluttaja-lehden artikkelin mukaan 60-90 prosenttia matkapuhelimen elinkaaren aikaisista ympäristövaikutuksista tulee tuotannosta.

Lehden tutkimuksen mukaan matkapuhelinvalmistajien kilpailu on lisäksi johtanut halvan työvoiman riistämiseen ja lapsityövoiman käyttöön. Koko alalle on tyypillistä alipalkkaus, pakolliset ylityöt ja puutteelliset suojavarusteet. Matkapuhelintehtaiden tuotanto-olot vaihtelevat maittain, mutta harva tehdas täyttää kansainväliset työnormit.

Kännykkä on tärkeä väline enkä halua itsekään olla ilman puhelinta. Mutta muodin vuoksi en luuria vaihda, enkä siksi että entinen on nykymittapuulla vanha. Ja kun vanhasta kännykästä joskus aika jättää, yritän etsiä sille hyvän loppusijoituspaikan virallisessa jätteenkäsittelyjärjestelmässä.

15.2.2015

Himmee himatuikku


Saimme joululahjaksi lasiseinäisen lyhdyn, jonka laitoin roikkumaan olohuoneemme ikkunan eteen kukkapöydän ylle. Kuvittelin olevani fiksu ja ostin lyhdyn sisälle alennusmyynnistä valkoisen paristokäyttöisen LED-kynttilän. Löysin juuri sopivan kokoisen ja olin tyytyväinen.

Mahtava keksintö! Paristokynttilä on hämmästyttävän suuresti aidon kynttilän näköinen. Olin aluksi epäileväinen, mutta kyllä se vaan hyvältä näyttää. Ajastintoiminto on loistava: kynttilä syttyy itsekseen, palaa kuusi tuntia ja sitten sammuu itsekseen. Kaunis, paloturvallinen, huoleton ja kätevä ratkaisu, arvelin.

Mutta pöh. Ensimmäinen paristonvaihto meni vielä sen piikkiin, että ehkä tuotteessa oli ostettaessa vähän vanhentunut paristo. Mutta kun valo himmeni uudellakin paristolla mielestäni kovin nopeasti, otin yhteyttä valmistajaan. Pian sainkin vahvistuksen epäilylleni: pariston käyttöikä on noin 50 tuntia.

Eli kun kynttilä palaa kuusi tuntia päivässä, liekki lepattaa yhdellä paristolla reilut kahdeksan päivää. Tosin viimeisenä päivänä valo on jo niin himmeä, ettei sitä juurikaan näy. Paristo on siis vaihdettava suunnilleen viikon välein. Viikon!

Naurakaa vaan, jos teidän mielestänne tämä on normaalia ja olin vain tyhmä kuvitellessani jotain muuta. Ihan tosissani ajattelin, että voin huoletta nautiskella ajastetusta kynttilänvalosta nämä muutamat talvikuukaudet ja miettiä pariston vaihtoa ehkä ensi syksynä, kun taas kaipaisin valoa pimeyteen.

Voin ihan suoraan tunnustaa, etten tullut edes miettineeksi pariston käyttöikää eikä minulla ole tällaisista sähkövimpaimista sen vertaa kokemusta että olisin tämän tiennyt. Jos olisin tiennyt, että joudun viikon välein vaihtamaan kynttilään pariston, olisin todellakin jättänyt sen ostamatta. Tulee meinaan tunnelmavalo melkoisen kalliiksi tällä tahdilla!

No, nytpähän tiedän. Enkä osta enää paristoja, vaan lyhtymme killuu ikkunassa pimeänä. Harmittaa, kun tuli hutihankinta. Tuotteessahan ei sinällään ole mitään vikaa, se ei vain vastaa toiveitani ja tarpeitani. Vielä kerran pöh.

10.2.2015

Koskee myös teitä


Lähetin erään yrityksen kotisivujen palautelomakkeella viestin:

"Hei!
Postilaatikkoomme oli tänään pudotettu mainoslehtisenne, vaikka ovessamme on "ei mainoksia, kiitos" -kyltti. Pyydän ilmoittamaan mainosten jakajalle tai muulle jakelusta vastaavalle taholle, että tällainen toiveemme huomiotta jättäminen toimii tehokkaana antimainoksena toiminnallenne. Toisin sanoen ärsyttää niin, ettei kotitaloutemme jatkossakaan aio käyttää palvelujanne."


Joku roti!

9.2.2015

Muistiin hiljaisemman työpäivän varalle


Kroppa tottuu asioihin. Kuten siihen, että työtuoli on tietyllä korkeudella. Ei sitä asiaa ollenkaan ajattele, mutta jotenkin keho vain tietää missä kohtaa perseen pitäisi jo olla penkissä. Siksi tulee millisekunnin mittainen paniikki ja asennon korjaus, jos istuin onkin alempana kuin yleensä. Näin käy, vaikka olisi vain hetki sitten ihan itse laskenut sen tuolinsa ja vain muutamilla senteillä.

Källin paikka! Kun työkaveri lähtisi ruokatauolle, kävisi itse laskemassa sen toimistotuolin istuinta muutamalla sentillä. Ja sitten nauraisi säpsähtävälle työkaverille kuin vähäjärkinen.

5.2.2015

Kreivi köyhäilee


Alexander von Schönburg: Tyylikkään köyhäilyn taito
Atena Kustannus Oy 2007
Suomentanut Raija Nylander

Meillä jokaisella on luultavasti oma käsitys siitä mikä on tyylikästä. Kreivi von Schönburg on selkeästi tietynlaisen rappioromantiikan ystävä. Rahoilla ja omaisuudella leveily on hänen mielestään tyylitöntä, boheemi ja varaton elämä tyylikästä. Köyhäily on tulevaisuuden trendi ja edelläkävijät luopuvat omaisuudestaan ennen kuin se viedään heiltä.

Kirjailija on kokenut omakohtaisesti sen, mitä on ensin omistaa ja sitten menettää. Hänen sukunsa on vanha ja maineikas mutta ei enää pitkiin aikoihin varakas; kreivin perheellä on viidensadan vuoden kokemus sosiaalisesta alamäestä. Von Schönburg menetti hyväpalkkaisen työnsä ja oivalsi, että elämän todellisia nautintoja ei voi ostaa.

Kreivi herättelee ihmisiä asennemuutokseen. Raha ei tuo onnea, vaan todellinen onni saattaa löytyä jopa helpommin jos rahaa on vähän. Tarjolla on ajatuksia kaikilta elämän osa-alueilta; kirjassa on muun muassa kappaleet Kuinka voi tehdä vaikutuksen ilman rahaakin, Ulkona syöminen ja muita huonoja tapoja, Argumentteja lomamatkoja vastaan ja Kuinka tehdä ostokset tyhmenemättä.

Luopuminen on avainsana. "Joudun aiheuttamaan pettymyksen niille lukijoille, jotka luulevat saavansa seuraavissa luvuissa tarkkoja ohjeita, joita voi seurata askel askeleelta ollakseen lopulta onnellinen, rikas ja menestyvä. Aikeeni on pikemminkin innostaa tarkistamaan kaikki ne toiveet, joiden tavoittelemiseen kulutustavarateollisuus meitä kannustaa, mutta jotka ovat oikeastaan turhia ja mauttomia. Sen verran voin paljastaa, että jos pysyy uskollisena moisille toiveille, ei koskaan tunne itseään rikkaaksi. Rikkaaksi tulee ihminen, joka pystyy jättämään hyvästit toiveilleen."

Kreivi tunnustaa sen, ettei hänen kirjansa sovi kaikille: "Tarkkaavainen lukija on huomannut varmaan jo ajat sitten, että tätä kirjaa ei ole tarkoitettu niille, jotka uusi taloudellinen tilanne on syössyt toimeentuloahdinkoon, vaan kirja haluaa tavoittaa ne, joiden on pantava suu säkkiä myöten."

Tyylikkään köyhäilyn taito ei siis auta, jos olet jo tiukoilla ja mietit mitä sitten syöt kun kynsiä ei enää ole. Kaltaiseni nuukasti elävä ja näitä asioita pohtinut ihminen ei myöskään ehkä saa kirjasta mitään uutta. Mutta monelle kulutushysterian sokaisemalle ihmiselle lukuelämys voi olla valaiseva: elämän parhaista asioista ei tarvitse luopua, vaikka tilin saldo pienenisi. Se ei ehkä olekaan maailmanloppu, jos ei voi ostaa jälleen uutta puhelinta, autoa, merkkilaukkua tai kylpylälomaa.

Von Schönburg kirjoittaa kärjistäen ja kieli poskessa. Hänen huumorinsa tarkoituksensa on selvästi ärsyttää tiettyjä (rikkaita) tahoja. Olin arvon kreivin kanssa samaa mieltä suurista linjoista ja monista yksityiskohdistakin, mutta välillä hiukan harmitti hänen negatiivisuutensa.

Minulle tuli sellainen olo, että kirjailijan mielestä kaikkea kallista pitäisi halveksia. Tekstistä saa sellaisen kuvan että kaikki rikkaat ja omaisuuttaan rakastavat ovat juntteja, jotka mauttomasti ja sieluttomasti riistävät kaikkia ja kaikkea ympärillään. Von Schönburg ei ole ainoastaan köyhien puolella, vaan vahvasti rikkaita vastaan.

Mustamaalaaminen, lokaan vetäminen ja toisten tyylin vähättely tai suoranainen halveksinta eivät oikein sytytä minua. Lukisin mieluusti enemmän positiivista vahvistusta kirjan tärkeälle sanomalle: elämäniloa ei voi ostaa.

Suosittelen kirjaa erityisesti niille, joille tämä ajatus on uusi, mutta myös niille, jotka viihtyvät helppolukuisen ja kevyen kirjallisuuden parissa. Kirja sopii ajatusleikkien ja keskusteluiden pohjaksi.