28.12.2014

Lippu liehumaan


Saamassamme joululahjapakkauksessa oli tarra, joka kertoi että tuote on pakattu Suomessa.


Tämä herätti minussa hyvin ristiriitaisia tunteita.

Ensiksi kiukustuin. Tuli sellainen olo, että tässä yritetään ratsastaa kotimaisuudella vaikka pelkästään pakkaustyö on tehty Suomessa. Ja on vielä laitettu maininta käsin pakkaamisesta, ikään kuin yritettäisiin uskotella että tässä olisi nyt kotimaista käsityötä parhaimmillaan. Että on jollakin otsaa kehuskella! Tuli jotenkin paha mieli aitojen kotimaisten käsityöläisten puolesta.

Mitähän sitten seuraavaksi? Koska saamme nähdä tarran, jossa lukee "käsin hinnoiteltu Suomessa"? Surettaa koko halpatuontikuvio. Jos kotimaisuusaste jää tosiaan pelkkään pakkaamiseen, en minä kehtaisi sillä kehuskella.

Vuonna 2014 on kampanjoitu suomalaisen työn puolesta. Kampanjan tarkoituksena on ollut muistuttaa kuluttajia siitä, että heidän (meidän, minun, sinun!) tekemillään kulutusvalinnoilla on merkitystä Suomen talouteen. Suomalaisen Työn Liiton julkaisemat laskelmat osoittavat, että jos jokainen suomalainen ostaisi kuukaudessa 10 eurolla lisää suomalaisia tuotteita ja palveluja, synnyttäisi se 10 000 vuosityöpaikkaa.

Niinpä ajattelin tarraa myös toisesta näkövinkkelistä. Eikö ole oikeastaan hienoa että tällaisella tarralla kerrotaan kuluttajalle missä tuotteessa on edes hitunen suomalaista työtä mukana? Näin ostaja voi valita sen tuotteen, joka on sentään pakattu Suomessa, sen sijaan että ostaisi tuotteen joka ei tue kotimaista työtä edes sen vertaa.

Eikö meidän oikeastaan pitäisi vaatia, että Sinivalkoinen jalanjälki ei olisi ainoastaan vuoden 2014 kampanja, vaan tuotteiden kotimaisuusasteen kertominen olisi jatkossa pakollista? Kun tuotteen alkuperä on tiedossa, voimme tehdä todellisia valintoja kotimaisuuden puolesta.

Mitä mieltä olette? Onko tällainen tarra hyvä vai huono?

27.12.2014

Orkidea


Vajaa kuukausi sitten saimme kotiviidakkoomme uuden asukkaan, perhosorkidean. Phalaenopsis-suvun edustajan virallisempi nimi on perhoskämmekkä, mutta ei me täällä niin virallisia olla; kyllä me tehtiin sinunkaupat heti ja otettiin uusi tulokas makuuhuoneen puolelle asumaan.


Suomen orkideayhdistyksen sivuilla on varsin kattavat hoito-ohjeet perhosorkidealle, ja niitä tavaillen yritän pärjätä. Ei tuo niin mahdottomalta tehtävältä näytä, luultavasti haastavinta on tarjota sopivasti valoa.

Aika näyttää kuinka hyvin tulemme toimeen. Kasvikantamme on vaihtunut vuosien mittaan, kun ihan kaikkien kanssa ei synkkaa hyvistä yrityksistä huolimatta.

Blogissa esitellyt pitsi-itulehti, mustanmerenruusu, bataatti, uurremuori, kodinonni, nukkatyräkki, anopinhammas ja muratti ovat siirtyneet taivaalliseen puutarhaan. Hmmm... pitäisiköhän huolestua orkidean puolesta, sillä näyttäisi siltä että blogissa esitellyt kasvit ovat tavalla tai toisella poistuneet keskuudestamme?

Anopinhammas kuoli johonkin mystiseen mätätautiin, muratin näivetti vihannespunkki ja uurremuori otti muutosta nokkiinsa. Mustanmerenruusun kuolemasta minulla ei ole muistikuvia, siitä on niin kauan aikaa. Bataatin, pitsi-itulehden ja nukkatyräkin taisin heivata pois rumina ja vanhentuneina (aika julmaa!). Kodinonni kesti minulla marraskuuhun asti hirmu hyvänä, mutta sitten se vain nahistui pois.

Onneksi vihreää on vielä jäljellä. Tällä hetkellä meillä on orkidean lisäksi joulukaktus, traakkipuu, pullojukka, enkelinsiipi, rahapuu, aloe, anopinkieli, palmuvehka, kultaköynnös, kohtalonköynnös, kiinanruusu ja kirjovehka. Niin ja chili, joka tosin ei ehkä kestä vaan taitaa kuolla.

Talven pimeimpään aikaan kasvit ja kasvattajat lepäävät, mutta ei tässä kuulkaa kauaa mene, että lisääntyvä valo saa jo suunnittelemaan kevään yrttikylvöjä...

26.12.2014

Kannesta kanteen


Ihana tekemättömyyden olotila. Lukeminen on hyvää puuhaa silloin, kun ei itse jaksa tuottaa muuta kuin ruoasta paskaa. Lukeminen rauhoittaa askartelijan kädet hetkeksi vain kääntelemään sivuja ja siirtää ajatukset arjesta toiseen todellisuuteen. Lukeminen on halpaa huvia, jota ei rajoita sää, ikä, varallisuus, sukupuoli eikä siviilisääty. Mahtavaa, eikö?

***

Kamila Shamsie: Poltetut varjot
Suomentanut Kristiina Drews ja Tommi Uschanov
Gummerus 2011

Kirjan takakansi lupaa paljon: "Unohtumaton romaani vie läpi kuohuvan historian." Tavallaan totta ainakin tuon historian osalta. Unohtumaton tämä romaani ei mielestäni ole.

Kahden perheen ja kolmen sukupolven tarina alkaa Nagasakista vuonna 1945 ja päättyy 2000-luvun alun New Yorkiin. Päähenkilö Hiroko kantaa atomipommin arpia - fyysisiä ja psyykkisiä - läpi vuosikymmenten ja lukija seuraa sekä hänen että ympäröivän maailman kasvua.

Poltetut varjot ei mielestäni oikein löydä paikkaansa. Vaikka useaan maahan ja useaan aikaan sijoittuva teksti on sinällään sujuvasti ja loogisesti etenevää, tuntui sisältö silti jotenkin sillisalaatilta. Kirja alkaa ihan toimivana ihmissuhdedraamana, mutta muuttuu sitten jotenkin hämmentävästi sotarymistelyn kautta poliittiseksi analyysiksi. Kulttuurit, uskonnot ja ideologiat törmäilevät toisiinsa ehkä hiukan liiankin intensiivisesti.

Koska politiikasta puhuminen lamauttaa aina osan aivoistani, seurasin toisinaan juonta puolivaloilla. Se ei tietenkään ole kirjailijan vika. Hirokon kautta pääsin kyllä nautiskelemaan tykkäämästäni mikrohistoriasta, mutta hyvin alkanut kirja lässähti loppua kohden pahasti. Loppu oli erityisen epätyydyttävä, joskin sopii varmasti niille jotka eivät kaipaa tarinalle pistettä.

Poltetut varjot tarjoaa jokaiselle jotakin. Se on vähän samalla tapaa harmillinen kuin yhden koon vaate; sopii kaikille mutta ei kenellekään loistavasti. Voisin suositella niille, joita kiinnostaa japanilaisen ja intialaisen kulttuurin kohtaaminen. Tai ehkä niille, jotka haluavat siirtyä sujuvasti toisesta maailmansodasta Pakistanin synnyn kautta WTC-iskuihin. Tai sitten niille, jotka eivät halua seurata ajan kulkua sotien kautta vaan ovat kiinnostuneempia perhesuhteista ja sukuhistoriasta.

Vaikea suositella, kun en niin kovasti innostunut.

***

Kari Hotakainen: Jumalan sana
Kustannusosakeyhtiö Siltala 2011

Yhden päivän romaani kertoo autonkuljettaja Armas Kallion viimeisestä keikasta: Konserni Oyj:n toimitusjohtaja Jukka Hopeaniemi tarvitsee kyydin Lapista Helsinkiin aamutelevision suoraan lähetykseen. Matkalla maan halki ehtii tapahtua paljon sekä autossa että auton ulkopuolella.

Puitteet ovat niukat, mutta kokonaisuus on silti runsas ja kerronta vetävää. Hotakainen käyttää paikoitellen jopa hengästyttävää tyyliä, jossa henkilöiden ajatusten juoksu on katkeamatonta ja kiivastahtista. Teksti on silti hyvin rytmitettyä, siinä on dialogia ja tajunnanvirtaa sopivassa suhteessa.

Matka alkaa suhteellisen leppoisasti, mutta paineet kasvavat loppua kohden Hopeaniemen ja Armaksen lisäksi haastatteluun valmistautuvalla Leena Kontiolahdella ja Armaksen tyttärellä Saaralla. Kaikilla on pelissä kaikki, ei yhtään vähempää.

Jumalan sana on kronologisesti ja sanallisesti tiivis paketti, huikea ja runollinen road trip jossa elämä tulee lähelle. Yksi niitä harvoja kirjoja, jonka voisin kuvitella lukevani uudelleen.

Suosittelen erittäin lämpimästi kaikille, varsinkin niille jotka nauttivat verbaali-iloittelusta.

20.12.2014

Joulunviettoa omaan tahtiin, saa suorittaa!


Joka vuosi marraskuun viimeisenä perjantaina vietetään kansainvälistä Älä osta mitään -päivää. Tai kuka viettää ja kuka ei, mutta sellainen nyt kuitenkin on. Ideana on saada aikaan kollektiivinen protesti kerskakulutusta vastaan ja ajoituksella halutaan kritisoida nimenomaan joulua edeltävää ostohysteriaa. Vuonna 2014 Älä osta mitään -päivän teema oli Krääsätön joulu, ja Luonto-Liitto onkin haastanut kaikki viettämään kulutusvalveutunutta joulua.

Kirjailija Kaarina Davis vastasi Luonto-Liiton haasteeseen osuvalla, hauskalla ja kärkkäällä tekstillä. Davis kirjoittaa joulusekoilusta, tuosta vakavasta taudista joka kulminoituu herkkuähkyyn, stressikiukkuun ja tavaravuoreen. Minusta kirjoitus on juuri sopivan railakkaasti liioiteltu kuvaus siitä, mikä painajainen joulu voi toisinaan joillekin olla.

Davis kuvaa terävästi painetta, joka on varmasti joillekin tuttu: "Joulunaluspäivät painetaan hullun kiilto silmissä kaupoissa ja etsitään lahjoja ihmisille joilla on jo kaikki. Sitten kuljetaan hampaat irvessä, sarvi otsassa ja tuskan hiessä läpi kymmenet eri kyläilypaikat."

Ajatukset siitä, että joulu on hulluuteen syöksevä kulutusjuhla, eivät varmastikaan synny tyhjästä. Kyllähän ihmiset jouluna toisiaan lahjovat. Helsingin Sanomien joulukyselyyn vastanneet käyttävät tänä vuonna lahjoihin keskimäärin 270 euroa. Vuoden 2011 joulututkimuksessa vastaava luku oli 295 euroa. Onko se paljon vai vähän? Onko se kerskakulutusta? Onko se sillä tapaa väärin, että pitää haastaa koko kansa pohdiskelemaan ostoksiaan?

Susannan Työhuoneen Susanna kirjoitti napakan vastineen Kaarina Davisin kirjoitukselle. Susannan teksti herättelee ajattelemaan, että tämä kulutuskeskeisyyden ja jouluaktiivisuuden kritisoiminen saattaa jo kääntyä itseään vastaan. Joulu on monelle (ehkä jopa kaikille) sillä tapaa herkkä ja henkilökohtainen asia, että yleisen kritiikin voi helposti ottaa itseensä.

"Miksi varsinkin lahjoista on alettu tehdä niin paha asia? Meinasin itsekin jo päättää, etten halua enää koskaan antaa lahjoja kenellekään jouluisin, kun sitä niin paljon viime vuosina on kritisoitu. Sitten huomasinkin taas, miten mukavaa lahjojen antaminen oikeasti on", kirjoittaa Susanna ja on mielestäni ihan oikeassa. On valtavan hauskaa antaa lahjoja, eikä sitä hauskuutta soisi kenenkään tuomitsemalla pilaavan.

Joulukeskustelu on luonnollisesti vilkasta; jokaisella on oma tapansa viettää joulua ja jokaisella varmasti oma kantansa siihen kuinka joulua tulisi viettää. Jouluun ja sen sivuoireisiin pätee se mikä pätee melkein kaikkeen muuhunkin: ilmiölle muodostuu aina vastailmiö. Koska syntyi kulutusilmiö, oli aivan selvää että jossain vaiheessa sille muodostuu vastailmiö, joka vastustaa kuluttamista. Ja kun kulutuksen vastustaminen on riittävän voimakasta, nousee taas uusi aalto vastakkaiseen suuntaan.

Maailmankaikkeus sai nykytietämyksen mukaan alkunsa alkuräjähdyksestä ja saattaa päättyä vastakkaiseen liikkeeseen, kun kaikki palaa taas yhteen pisteeseen. Sitten se piste onkin niin tiivis että se räjähtää ja kaikki alkaa taas alusta. Kosmisen hengityksen mittakaava on valtava, mutta se kulkee sisään ja ulos.

Huomattavasti pienemmässä mittakaavassa me toteutamme samaa omassa hengityksessämme. Uskon vakaasti, että tällainen jin ja jang sisältyy kaikkeen elämässämme, myös siihen kuinka toimimme yksilöinä ja yhteisöinä. Tuntuu siltä että nyt käydään voimakasta vääntöä kuluttamisesta ja tavaran määrästä.

Mielestäni valtavirta on kääntynyt tavaroiden vähentämisen ja muutenkin elämän yksinkertaistamisen kannalle. Ammattijärjestäjien, kaaoksen kesyttäjien ja downshiftaajien esiinmarssi on alkanut. Sata vuotta sitten suunta oli tyystin toinen, kun pulaa oli enemmän kuin mitään muuta. Nyt on saavutettu jonkinlainen käännekohta ja kaikkea on liikaa. Aiemmin työväenopiston kursseilta sai vinkkejä siihen, kuinka saisi kaiken vähän tuntumaan enemmältä, mutta nyt siellä voi opetella liiasta luopumista.

Koska olemme yksilöitä, aina on joukossa niitä jotka kulkevat valtavirrassa ja niitä jotka eivät kulje. Vaikka alkuun voi tuntua siltä, että Kaarinan ja Susannan kirjoitukset edustavat vastakkaisia näkemyksiä joulusta, on molempien pointti mielestäni se että jokaisen tulisi viettää joulua itselleen sopivalla tavalla tuomitsematta muiden tapaa.

Minusta on tärkeää, että ihmisiä herätellään miettimään omia kulutustottumuksiaan. Se on tärkeää ympäristön tulevaisuuden kannalta, mutta sillä voi olla suotuisia ja välittömiä vaikutuksia myös yksilön hyvinvointiin. Asiaa kannattaa tutkailla muulloinkin, mutta joulun alla se on tietysti helppo ottaa puheeksi kun kuluttaminen on pinnalla. Jos joulu aiheuttaa Davisin kuvaamia ahdistuksen tunteita, on varmasti syytä pysähtyä pohtimaan saisiko kelkkaa käännettyä seesteisempään suuntaan.

Syyllistäminen on tietysti aivan väärä tapa saada ihmiset tekemään yhtään mitään. Se on toki toisinaan tehokas konsti, mutta synnyttää ennen pitkää vastareaktion, joka voi olla hyvinkin voimakas ja kapinallinen. Kenenkään ei pitäisi luopua joululahjojen antamisesta tai omanlaisen joulun rakentamisesta siksi, että Luonto-Liitto haastaa tekemään niin tai joku toinen ahdistuu pelkästä juhlapyhien ajattelemisesta. Joku haluaa rakentaa jouluunsa yltäkylläisyyden alttarin, joku toinen haluaa karsia oman joulunsa paljaaksi kaikesta ulkoisesta ja viettää sitä pelkästään päänsä sisällä. Ja sehän on ihan ok.

Yksinkertaisesti: jos nautit joulustasi, vietät sitä luultavasti oikein.

19.12.2014

Naapuri x 4


Meillä on naapuri, jonka esittelemme kaikille kylässä käyville. Meiltä näkee nimittäin hienosti pihan poikki naapuritaloon, jossa asuu jumppanaapuri. Ilmeisesti jonkinlainen kämppisratkaisu siellä on kahdella nuorella miehellä, joista toinen nukkuu makuuhuoneen puolella ja toinen punkkaa keittiössä.

Tämä keittiössä nukkuva mies on kova jumppaamaan. Toisinaan sitä on sattunut kaverikin todistamaan: jätkä vetää ihan tosissaan aika kovan näköistä voimistelusarjaa, jonka kulun olen oppinut jo osin tuntemaan. Kesämmällä voimistelu tapahtui useimmiten pelkät alushousut yllä, nyt on ollut jo enemmän päällä.

Olen epäillyt, että jumppanaapurimme on ulkomaalainen. En jaksa uskoa, että suomalainen mies nousee aamukuudelta keittiöönsä kotijumppaamaan kirkasvalolampun valossa. Niin, se kirkasvalolamppu! Naapurimme väärinkäyttävät sitä: heillä on keittiön pöydällä kirkasvalolamppu päällä aamujen lisäksi myöhään iltaisin, se loistaa ihan koko ajan. Ajatella.

***

Seinänaapurina meillä on laulava naapuri. En ole nähnyt häntä, mutta jätin hänelle eräänä päivänä seuraavanlaisen viestin:

Naapurista päivää!
Kävin ovella koputtelemassa, mutta et ollut kotona.
Ajattelin vain kertoa, että välillämme oleva seinä on todella ohut. Niinpä säikähdin melkoisesti viime yönä kello 03:00, kun seinään koputeltiin. Samoin säpsähdin hereille lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, kun kuulin jotain jonka unenpöpperössä tulkitsin lauluksi.
Pyydän jatkossa huomioimaan rakentajan erheen, hänen olisi pitänyt laittaa enemmän eristeitä.

Ystävällisin terveisin,
Hehku

En ole varma ymmärsikö naapuri viestiäni, sillä myöhempien äänien perusteella olen arvellut hänen olevan saksalainen. Mutta onneksi hän on ollut myös melko lailla hiljakseen viime aikoina. Ehkä hän on siirtynyt jodlauksesta hyräilyyn.

***

Talomme toisessa rapussa asuu puhelinnaapuri. Kesällä löysin takapihaltamme puhelimen. Jännittävien vaiheiden ja omituisten puheluiden jälkeen selvisi, että se kuului tosiaan naapurillemme, jolta se oli pudonnut hänen lähtiessään autoilemaan. Omistajan toivomuksesta puhelin pudotettiin postiluukusta, joten emme tavanneet häntä sen kummemmin.

Tässä hiljan vein puhelinnaapurin postiluukkuun puhelinnumerollani varustetun viestin, jossa kysyin saisiko hänen autopaikkaansa lainata eräänä lauantaina, kun saisin vieraita pitkän matkan ja pitkän ajan takaa. Naapuri olikin ystävällinen ja soitti että hänen paikkaansa saisi lainata. Jolly good!

Pakkohan tuota on siis puhelinnaapuriksi sanoa, kun emme ole häntä tavanneet mutta sekä minä että mieheni olemme molemmat puhuneet hänen kanssaan puhelimessa ja hänen puhelimensa on ollut meillä. (Ja kiitos vielä kylässä käyneille, oli mukava tavata!)

***

Neljäntenä on Rajanaapuri. Se on Roope Lipastin kirja, jonka sain siskoltani. Pidän kovasti Roopen kolumneista, mutta kirja ei oikein vakuuttanut. Oli siinä hetkensä, ja asetelma oli hyvä, mutta olisin ehkä toivonut toisenlaista loppua.

Rajanaapuri oli nopealukuinen ja sujuva välipala, kyllä sen mielellään luki. Kirja kertoo kahdesta naapuruksesta, jotka ovat hyvin erilaisia. Molemmat kuitenkin omalla tavallaan aika sympaattisia ja uskottavia hahmoja. Täytyy ehkä joskus lukea Lipastin myöhempää tuotantoa ja katsoa onko hänestä kasvanut kirjailija minun makuuni.

18.12.2014

Ite tein!


Ystävä antoi minulle villaa omaksi ja värttinän lainaksi. Niinpä tässä on ilta jos toinenkin (ja kolmas ja neljäs ja viidestoista...) vierähtänyt värttinää pyöritellessä. Tai pyörittelyä opetellessa. Olen kehrännyt värttinällä kokeeksi joskus muutamia vuosia sitten, mutta silloin tuskastuin kun homma ei ottanut sujuakseen.

Vaikka yleensä harjoitus tekee mestarin niin tässä tapauksessa kehräyksen unohtaminen vuosikausiksi on näköjään ollut eduksi; näytti alusta asti mahdolliselta saada kaunis punaruskea villa langaksi:


Yllä kertaamatonta lankaa, alla kerrattua. Tuloksena hiukan epätasaista keskipaksua lankaa. Tästä tuli paikoitellen löyhäkierteisempää kuin toivoin, voi olla hankalaa neuloa tai virkata kun säikeet erkanevat toisistaan. En tosin ole vielä kokeillut tai millään lailla edes suunnitellut mitä tästä valmistuu.


No onhan siinä möykkyjä, myönnetään...


...mutta pääsääntöisesti jälki on ihan esittelykelpoista.


Lankaa valmistui yhteensä (Simon vaatehuoneen tyyliin!) 199 grammaa. Mutta ei hätää, tätä tulee ehkä joskus lisää, sillä olen kehrännyt vasta puolet saamastani punaruskeasta villasta. Lisäksi sain mustaa ja vaaleaa villaa, täytyy niitäkin jossain välissä kokeilla. Tosin ehkä uppoudun välillä muihin projekteihin, ne ovat jääneet ihan tämän kehruuhomman varjoon.


10.12.2014

Takana loistava tulevaisuus


Alan Weisman: Maailma täynnä meitä
Suomentanut Ulla Lempinen
Atena Kustannus Oy 2014

Eksponentiaalinen kasvu on merkillinen asia. Sen voimaa on välillä vaikea hahmottaa, mutta ympäristöjournalisti Alan Weisman tekee kaikkensa jotta saisi meidät ymmärtämään. Hän kirjoittaa kuinka fyysikko Albert Bartlett puhui vuoden 1994 vetykonferenssissa:

" 'Kuvitelkaa mielessänne bakteeri, joka lisääntyy jakautumalla. Kahdesta bakteerista tulee neljä bakteeria, neljästä kahdeksan, ja niin edelleen. Jos pulloon pannaan yksi bakteeri tasan kello 11, pullo on puolenpäivän maissa täysi. Moneltako pullo on puolillaan?'
Vastaus on: kello 11.59.

Kun viesti alkoi upota yleisöön, Bartlett nyökkäsi. 'Jos te olisitte bakteereja pullossa, missä vaiheessa tajuaisitte tilan loppuvan? Silloinko kun kello on 11.55, jolloin pullosta on täyttynyt vasta 1/32 ja 97 prosenttia pullosta on vielä avointa tilaa ja suorastaan huutaa kehittämistä?' "


Kirjassa esitetyt useat esimerkit, historian ja nykyhetken tapaukset, haastattelut ja tutkimukset kertovat kaikki samaa karua tarinaa: meitä on jo nyt liian paljon, ja meitä tulee olemaan aina vain enemmän jos emme tee asialle mitään. Ja vaikka havahtuisimme liikakansoitukseen nyt, se saattaa olla jo liian myöhäistä. Ihmiskunnan kello voi kohta lyödä puoltapäivää.

Weisman kiertää ympäri maailmaa ja kertoo näkemästään, kokemastaan ja kuulemastaan. Hän puhuu poliitikkojen, asiantuntijoiden, tutkijoiden, tieteilijöiden ja tavan tallaajien kanssa. Kysymyksiä on monia, vastauksia hiukan vähemmän.

Selväksi tulee ainakin se, että ihmiskunta elää jo nyt jatkoajalla ja jokaisen ihmisen olemassaolo vaikuttaa globaaliin ekosysteemiin. Tilaa, ruokaa ja vettä ei yksinkertaisesti riitä kaikille. Moni asia on paremmin kuin ennen, mutta kehitys on usein kaksiteräinen miekka.

Luonnon monimuotoisuuden tuhoaminen on yksi ikävimmistä asioista, joita ihminen voi itselleen tehdä. Kirjassa on useita hyviä eli karmeita esimerkkejä siitä, mutta pikkuvarpusten tarina oli minulle jostain syystä mieleenpainuvin:

"Suuren harppauksen aikana puhemies Mao julisti sodan runsaslukuiselle pikkuvarpuselle, koska se söi viljaa. Neljän vuoden ajan pikkuvarpusia metsästettiin ritsoilla, niiden pesiä tuhottiin, ja aina kun ne yrittivät laskeutua, ne säikytettiin lentoon patoja ja pannuja paukuttamalla, kunnes ne putosivat maahan uupumuksesta kuolleina.

Vasta kun miljoonia varpusia oli tapettu ja laji hoippui sukupuuton partaalla, joku hoksasi yhteyden riisipeltoja hotkivien heinäsirkkojen ja kadonneiden varpusten välillä. Valkeni, että pikkuvarpuset olivat heinäsirkkojen merkittävimpiä vihollisia. Ei ole kovin yllättävää, että samoina vuosina, joina pikkuvarpuset puuttuivat Kiinan ekosysteemistä, koettiin myös suuri nälänhätä, jossa menehtyi 30-40 miljoonaa ihmistä."


Weisman on kaikesta huolimatta toiveikas, sillä meillä on keinot ongelman ratkaisemiseksi. Ihmisten on vain lisäännyttävä vähemmän, ja sitten meidän on opeteltava elämään vähemmän kansoitetulla planeetalla. Mikään yksinkertainen, nopea tai halpa temppu se ei ole, mutta mahdollista. (Spoileri: ratkaisun ytimessä ovat perhesuunnittelu, tasa-arvo ja erityisesti naisten koulutus.)

Kirja on aika raskasta luettavaa. Se on paksu ja täynnä painavaa asiaa. Tämä on varmasti vaikea kirja niille, joita vaivaa maailmantuska. Suosittelen silti kirjaa kaikille, joita maapallon tulevaisuus kiinnostaa.