25.2.2014

Sukkasillaan


Alice Curtis: Sukat kahdella puikolla: uusi helppo tekniikka
Alkuteos: Knit Your Socks on Straight
Suomentanut Mirja Muurinen
Minerva Kustannus Oy 2013

Ihastuin kirjaan kirjakaupassa sen kauniiden kuvien ja mukavan näköisten sukkamallien vuoksi. Kiinnosti myös katsoa saisinko oikeasti tehtyä käyttökelpoiset sukat kahdella puikolla (eli tasona neulottuna). Onneksi maltoin mieleni, ja kirjan ostamisen sijaan lainasin sen kirjastosta. Ei meinaan sytyttänyt sittenkään.

Sukkien neulominen kahdella puikolla ei ole mikään uusi tekniikka. Tai minulle se kyllä oli; tuntui ihan oikeasti hetken siltä että on ensimmäistä kertaa sukkia neulomassa! Tein perussukat, joiden ohje on kirjassa ensimmäisenä. Ei mitään turhan vaativaa, vaan helpoin mahdollinen malli jotta oppisin tasona neulottavien sukkien salaisuudet.


Sukat ovat luonnossa vielä järkyttävämmät kuin kuvassa. Näistä tuli jotenkin ihmeelliset klohmot, eivät istu jalkaan nätisti. Yllä olevassa kuvassa siis sauma, joka tasona neulottuihin sukkiin väistämättä tulee. Minun mielestäni sauma kuuluu sukkien ulkosyrjälle, toiset voivat olla toista mieltä.

Se on sanottava että saumoista tuli ohjeiden mukaisesti tehtyinä siistit ja litteät. Eivät siis häiritse ollenkaan tai tunnu mitenkään pahasti. Joissain kirjan ohjeissa saumat ovat koristeelliset ja kaunis osa sukkaa. Mitä et voi peittää, korosta tjsp.


Tässä kuvassa sisäsyrjät. Alemmassa sukassa kantapään jälkeiset kavennukset menivät väärään kohtaan, vaan eipä tuo nyt paljoa haittaa. Lanka on sienivärjättyä villaa, ei ehkä parasta sukkiin mutta tulipahan sitä nyt kokeeksi käytettyä.

Ylemmän sukan tein toisena, joten siinä tuo kavennus on oikein. Tosin muuten taisi panostus jäädä toisen sukan kohdalla heikoksi, kun se näyttää niin reikäiseltä ja epätasaiselta. Ehkä jollain toisella langalla, ehkä toisilla puikoilla... (Tai ehkä ei.)

Kuten sanoin, ei oikein sytyttänyt. Yhdet sukat tehneenä ja kirjaa lueskelleena en kertakaikkiaan keksi miksi vaihtaisin sukkapuikot kahteen puikkoon. Tässä tasoneuletekniikan miinuksia:

- tasona neulottaessa on väistämättä työskenneltävä myös nurjalla puolella (olen hidas neulomaan nurjia silmukoita ja tasoneuleestani tulee helposti epätasaista, joten en pidä tästä)

- sauman ompelu (inhoan neulesaumojen ompelua, suljetussa neuleessa ei näitä tarvitse miettiä)

- sukan sovittaminen tekovaiheessa on hankalaa (suljettuna neuleena tehtävää sukkaa on helppo sovittaa tekovaiheessa, tasoneuleen askarteleminen jalkaterän ympärille on hiukan haastavampaa)

- ihan perusmallissakin olisi tarvetta silmukkamerkeille (tai ohjeen mukaan olisi, itse koitin pärjätä ilman ja laskea kavennusten paikkaa mutta yltä näette että väärinhän se meni)

- ei vapauta kantapään teosta (tämä kai se on useimmille hankalaa, minulta se nyt yleensä jotenkin luonnistuu)

Vastapainoksi plussa:

+ käytössä vain kaksi puikkoa tai yksi pyöröpuikko

Jos sukkapuikkokammosi on suorastaan vaikean fobian tasolla, suosittelen kokeilemaan Curtisin kirjan ohjeita. Tai sitten voit opetella magic loop -tekniikan ja sitten pärjäätkin yhdellä pyöröpuikolla. Kirjan mallit ovat kyllä kauniita, ja ajattelinkin yrittää soveltaa niitä suljettuun neuleeseen.

23.2.2014

Hiljaa hyvä tulee


Carl Honoré: Slow - Elä hitaammin!
Suomentanut Outi Huovinen
Bazar Kustannus Oy

Downshiftaaminen, leppoistaminen ja elämän hidastaminen on nyt muotia. En kuitenkaan tarttunut Honorén kirjaan ollakseni muodikas, vaan siksi että kaipasin hidastumista. Kroppani kohtasi tietynlaisen stressin multihuipentuman, ja kun olin pari iltaa tärissyt ja lähes kirjaimellisesti kiipeillyt seinille, tajusin että jotain on tehtävä ennen kuin on liian myöhäistä.

Onneksi minulla on hyvä hoitosuhde Rosen-terapeuttini kanssa, vankka kokemus itsen tonkimisesta ja omien tuntojen tunnustelusta sekä stressittömän elämän mestari kumppaninani. Herkässä mielessä ja kropassa on se hyvä puoli, että hälytyskellot alkavat pauhata ennen kuin mitään vakavaa ehtii tapahtua.

Stressi ja ennen kaikkea kiireen tunne tuntui jossain vaiheessa kaatuvan päälle, nyt tilanne on jo parempi. Oikeastaan se parani ratkaisevasti jo ennen tämän kirjan lukemista, ja hyvä niin, sillä muuten en olisi ehkä saanut lukuprojektia edes alkuun, saati sitten päätökseen. Aika karua, että voi olla liian levoton lukeakseen kirjan jonka tarkoitus on hidastaa. Mutta toivon silti, että mahdollisimman moni liian kiireinen, liian nopeasti elävä ja liian stressaantunut lukisi tämän manifestin verkkaisen elämän puolesta.

Slow - Elä hitaammin! oli mielestäni yllättävän kokonaisvaltainen kirja elämän nopeudesta ja hitaudesta. Se ei ole mikään pikaopas joka käskee suoraviivaisesti tekemään vähemmän töitä. Se ei edes väitä, että kaikessa hidastaminen olisi tie autuuteen.

Joskus meidän pitää olla nopeita. Joskus me haluamme olla nopeita. Honoré alleviivaa sitä, että hitaan elämäntyylin kannattajat eivät vastusta nopeutta, vaan ainoastaan sitä ajatusta että nopeus olisi aina parempi vaihtoehto kuin hitaus. Ollaksemme terveitä, onnellisia, menestyviä ja tehokkaita meidän on syytä löytää tasapaino; kaikkea ei pidä tehdä nopeammin, vaan sopivalla nopeudella. Koska nykymaailmassa lähes kaikki on nopeaa tai jopa supernopeaa, useimpia asioita on syytä hidastaa jotta saavutettaisiin sopiva nopeus.

Kirjassa ei keskitytä ainoastaan työn tekemisen nopeuteen, vaan kaikkeen ympärillämme. Monet osaavat antaa pikaruokapaikat esimerkkinä nyky-yhteiskunnan nopeudesta, mutta ehkä harvempi tulee ajatelleeksi miten kokonaisvaltaisesti ruoan tuotanto ja valmistaminen on nopeutunut. Honoré antaa hyvin kuvaavan esimerkin:

"Kaksisataa vuotta sitten tavallinen sika painoi 60 kiloa viisivuotiaana; nykyään niiden paino nousee sataan kiloon puolen vuoden iässä ja ne teurastetaan ennen kuin ne pudottavat maitohampaansa."

Kyse ei ole ainoastaan siitä, että haluamme kävellä valmiiseen pöytään ja saada ruoan syötyä viisi minuuttia sen tilaamisen jälkeen, vaan siitä että kaikki on nopeutunut. Kirja on täynnä loistavia esimerkkejä ja kertomuksia minuutin mittaisista iltasaduista, potilaitaan liukuhihnatyylillä vastaanottavista lääkäreistä ja loppuunpalaneista lapsista.

Osa esimerkeistä on niin järjettömiä, että toivoin niiden olevan keksittyjä. Ikävä kyllä ne eivät varmastikaan ole. (Olette ehkä itsekin joskus tavanneet sellaisen lääkärin, jolla ei tuntunut olevan aikaa kuunnella teitä. Erittäin epämiellyttävää.)

Slow-liike ei ole mikään uusi juttu. Ihminen on aina tavoitellut nopeutta, ja yhtä lailla jotkut ovat aina sitä nopeuden tavoittelua vastustaneet. Ihmiset ympäri maailman kaipaavat hitautta ja ihastuvat hitaaseen ruokailuun, seksiin ja musiikkiin, hitaisiin kouluihin ja kuntosaleihin, läsnäoleviin vaihtoehtohoitoihin, meditaatioon ja pysähtymistä vaativiin harrastuksiin.

On hauskaa että Honoré ottaa neulomisen esimerkiksi hitaasta ja meditatiivisesta harrastuksesta. Neulominen ja käsityöt ovat minun hidastamisharrastuksiani. Kun kerron ompelevani mieluummin käsin kuin koneella, useimmat toteavat etteivät he ikinä jaksaisi ommella käsin. Koska he tuskin ovat minua fyysisesti heikompia, tulkitsen asian niin etteivät he kestä käsin ompelun hitautta. He haluavat nopeasti (tai ainakin nopeammin!) valmista.

Minulle on tärkeää nimenomaan se hitaus, joka muita tuntuu tuskastuttavan. Mutta se johtuu ehkä siitä että minun ei ole edes mikään pakko saada tekemääni koskaan valmiiksi, vaan tärkeää on ainoastaan se tekeminen. Käsin ompeleminen on juuri sopivan nopeaa; se etenee luonnollista tahtia enkä halua mitään konetta nopeuttamaan tekemistäni.

Honorén kirja tarjoaa jokaiselle ainakin ajateltavaa, mutta myös käytännön vinkkejä oman elämänsä hidastamiseen. Kirjan vahvuus on mielestäni se, että siinä ei keskitytä ajattelemaan hidastamista ainoastaan yksilön vaan myös yhteiskunnan tasolla maailmanlaajuisesti.

Tiesittekö että Kristiinankaupunki on kansainvälisen Cittaslow-verkoston jäsen? Cittaslow on Slow Food -liikkeestä alkunsa saanut kuntajäsenistä koostuva järjestö, jonka tavoitteena on parantaa elämänlaatua pikkukaupungeissa tahtia hidastamalla. Lähituotannon suosiminen, liikennejärjestelyt, rakentaminen ja hallinto tähtäävät siihen, että kestävä kehitys toteutuisi kaikkia kaupunkilaisia hyödyntäen.

Ajatus hitaista kaupungeista on mielenkiintoinen ja lohduttava. Yhteiskunta koostuu yksilöistä, ja yksilöiden on helpompi tehdä valintoja joita yhteiskunta tukee. Kun riittävän moni yksilö haluaa hidastaa, yhteiskunta alkaa ehkä tukea sitä.

Honoré on rehellinen: kaikille slow movement ei sovi. Siinä on omat ongelmansa sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta. Kritiikki on aiheellista sekä nopeuden että hitauden ylistämisessä. Mielestäni tarkoitus onkin vain se, että jokainen pysähtyisi hetkeksi miettimään mikä on se itselle sopiva elämisen tahti.

19.2.2014

Kotipukeutumisesta


Pohdin aiemmassa kirjoituksessani kalsareideni rappiotilaa. Kommenttiosiossa Nan otti esiin sen, että kotivaatteetkin voisivat olla suhteellisen siedettäviä, eli joku raja siinäkin voisi olla että miten hirvittävän vaatteen kelpuuttaa kotikäyttöön.

Koska wanhat ajat ovat mieleeni, luen innolla kaikenlaisia käytösoppaita ja niksikirjoja menneiltä vuosikymmeniltä. Lempi Torpan (ei nimi naista pahenna!) toimittama Jokaisen naisen kirja on painettu vuonna 1946, ja siinä kirjoittaa seuratavoista ministerinrouva Mielikki Valo. Hän ohjeistaa naisia kotona oleilusta muun muassa seuraavasti:

"Pukeutukaa kotioloissakin huolellisesti. Aviomiehet eivät mielellään näe vaimoaan edes kotona huolimattomassa asussa."

On ihanaa, ettei kotona tarvitse jäykistellä. Koti on rentoutumista varten. On hienoa että voi elää toisen kanssa sillä tapaa vapautuneesti, että parisuhde kestää kotioloissa koikkelehtimiset kauhtuneissa pierukalsareissa, reikäisissä gigolopaidoissa ja virttyneissä trikoissa.

Vaan missä menee raja? Pukeutumisetiketti on toki vuodesta 1946 muuttunut suuresti ja vapaampaan suuntaan, mutta väittäisin silti että rikkinäiset ja epäsopivat vaatteet lasketaan huolimattomaksi pukeutumiseksi tänäkin päivänä. Mutta aina ei jaksa vetää housuja jalkaan kotona ollessa, se jotenkin kuuluu parisuhteen arkipäiväistymiseen. Vai kuuluuko?

Kun vasta treffailimme miehen kanssa, jaksoin panostaa ulkoasuuni. Ajelin säärikarvat ennen tapaamista ja pukeuduin mukavasti mutta aina siististi. Nyt mies luultavasti miettii missä vaiheessa hän sai salaa viereensä karvaisen ja tyylitajuttoman vaihdokin.

Toisen vuoksi ei pidä olla mitään mitä ei oikeasti ole. Pitää olla avoimesti oma itsensä, sillä minkäänlaisen kulissin varaan ei voi suhdetta rakentaa. Mutta voisiko sitä kuitenkin yrittää olla paras mahdollinen oma itsensä? Sen sijaan että oleilisi kotona huoletta reikäisissä romantiikantappokalsareissa, voisi ihan samalla vaivalla pukeutua hiukan huolitellummin.

Voinen vallan helposti lakata käyttämästä kotona vaatteita, joissa en kehtaa esiintyä vierailuilla. Ei olisi kovinkaan mahdoton tapa huomioida rakasta ihmistä.

***

Minulla on ihan sellainen olo, että olen kirjoittanut tämän kirjoituksen aiemminkin. Linkatkaa se minulle jos jostain löydätte. Voin sitten nolostella toistoani - ja hävetä erityisen paljon jos olen jo aiemmin luvannut parantaa tapani mutten ole tehnyt mitään.

15.2.2014

Kovaa elämää


Tiedättekö ne sellaiset yleensä vanhemman puoleiset ihmiset, joiden elämä on (etenkin lapsuudessa) ollut aina rankempaa, kovempaa ja vaikeampaa kuin muilla? Meillä on töissä yksi sellainen, eikä hän anna meidän muiden unohtaa sitä, että kyllä kaikki oli ennen niin hirvittävän paljon hankalampaa kuin nykyään.

Tämän Rankka-Ritvan (nimi muutettu) tokaisut tappavat keskustelun aina hyvin tehokkaasti. Hänen tyylinsä on hyökkäävä ja tietyllä tapaa itsekäs; kaikki keskustelut on käännettävä siihen kuinka hän on elänyt niin kovin rankkaa elämää. Ja kaikki tarinat alkavat samalla tapaa toisten asioita vähättelevästi: "Kulkaa, silloin kun minä olin lapsi..."

On aivan turha nurista satunnaisesta lumen kolauksesta, kukkapenkin kitkemisestä, ruohon leikkaamisesta, haravoinnista tai heinätöissä kipeytyneistä lihaksista, ellei halua kuunnella tilitystä Rankka-Ritvan selviytymistaistelusta. "Silloin kun minä olin lapsi niin oli kuulkaa pakko vaan tehdä vaikkei olisi halunnutkaan, pienenä tyttönä jo oli pakko osallistua maatilan rankkoihin töihin, ei ollut vaihtoehtoja."

Kun toinen kollega kertoo harmistuneena että heidän kotiseudultaan ollaan lopettamassa koulukyyditykset niin että lapsen koulumatkasta tulee jatkossa nykyistä hankalampi, näkee Rankka-Ritva tilaisuutensa koittaneen. "Kuulkaapas, silloin kun minä olin lapsi niin ei mitään koulukyytejä ollut, vaan lapset laitettiin pimeään kulkemaan yksinään ison tien viertä."

Ja kun toinen työtoveri kertoo oman lapsensa kouluruoan tason laskeneen suorastaan järkyttävästi, saa Rankka-Ritva oikein suu vaahdossa kertoa kuinka heillä "ei kuulkaa mitään kouluruokailua ollut, eväät piti tuoda aina kotoa ja joka syksy poimittiin koululle puolukoita ja nostettiin perunoita että jotain saatiin syödä".

Äitiyslomalle jäänyt työkaveri lähetti sellaiset terveiset, että hyvin on tuoreen vauvan kanssa mennyt mutta vähän on ollut rankkaa tottua siihen ettei oikein ehdi itselleen ruokaakaan tehdä. Rankka-Ritva muistutti meitä heti siitä, että silloin kun hän oli lapsi, niin oli oikeasti rankkaa, kun ruoka piti olla valmiina vaikka taloon ei tullut lämmintä vettä eikä ollut pesukonetta ja lehmätkin piti hoitaa.

Yleensä arvostan vanhempien ihmisten elämänkokemusta ja sitä kuinka monessa perheessä on tosiaan lapset, pellot ja eläimet hoidettu ilman moderneja apuvälineitä. Mutta silloin ärsyttää, kun se oma hankala menneisyys glorifioidaan niin että vähätellään nuorempien saavutuksia ja murheita. On mukavaa kuulla kuinka toiset ovat eläneet, mutta ei sitä silloin jaksa kun tyyli on tuollainen kuin Rankka-Ritvalla.

11.2.2014

Uurremuori



Uurremuori (Peperomia caperata 'Rosso')

Pippurikasvien heimoon kuuluvien muorinkukkien sukuun kuuluu noin 600 lajia, joista yksi on uurremuori. Rosso-lajikkeen lehdet ovat kauniit: päältä tummanvihreät ja alta kirkkaanpunaiset.

Uurremuorin paksut lehdet varastoivat vettä, joten kasvi kannattaa kastella kunnolla ja antaa sitten mullan kuivahtaa. Helpoimmin uurremuorin tappaa kastelemalla sitä talvella liikaa, sillä juuret mätänevät helposti. Luulen että tämä on meillä vaarana, nytkin multa on kovin kostea. Sumuttelusta kasvi kuitenkin tykkää.

Muorinkukat eivät ole valon suhteen kovinkaan vaativia, uurremuori on nettiohjeiden mukaan eniten valoa vaativa laji. Tosin suositukset tuntuvat vaihtelevan valoisasta varjoisaan, joten enpä sitten tiedä mihin tuon laittaisi. Ehkä paras olisi paikka, jossa on paljon hajavaloa mutta ei suoraa paahdetta. Uurremuori viihtyy parhaiten normaalissa huoneenlämmössä.

Uurremuoria lannoitetaan niukasti ja vain kasvukaudella. Istutetaan keväisin uudelleen vettä läpäisevään multaan. Kuvassa näkyy pari hiirenhäntämäistä kukkaakin, minusta kasvi on kaunis ilman niitäkin.

Kun kasvi alkaa näyttää vanhalta, kulahtaneelta ja venähtäneeltä, se on hyvä uudistaa. Tämän muorin lisääminen onnistuu nettipuheiden perusteella tökkäämällä lehtiä suoraan multaan.

9.2.2014

Kodinonni



Kodinonni (Soleirolia soleirolii)

Ostin kodinonnen. Ehkä koin ettei muissa viherkasveissa ollut riittävästi haastetta, tai sitten minulla oli joku salainen kasvinkiduttamistarve. Olen tappanut näitä muutaman, eikä se ole ollut edes mitenkään hankalaa. Ne vain kuolevat.

Mutta jospa tämä yksilö pysyisi hengissä, kun on viihtynyt meillä jo kaksi viikkoa. (Tai ehkä se tekee sittenkin vain hyvin hidasta kuolemaa.) Varminta oli kuitenkin ottaa kuva vielä kun kasvissa on eloa ja tämä kirjoituskin on syytä kirjoittaa nyt, että hoito-ohjeet jäävät itsellekin muistiin.

Kodinonni ei siedä paahdetta. Luulen että yhden kasvin tapoinkin sillä, että unohdin sen päiväksi aurinkoon. Pienet, hyvin hentoiset ja ohuet lehdet käristyvät hetkessä ja se on sitten siinä. Nyt kodinonni on meillä keittiön ikkunalaudalla pohjoiseen suuntautuvan ikkunan ääressä. Siinä valoa tuskin on liikaa, nyt tuntuu melkein siltä että sitä on liian vähän sillä kasvi tuntuu kurottelevan kovasti kohti valoa eikä pysy tiiviin mätäsmäisenä. Vaan kevään tullen valo lisääntyy äkisti, eli luulen että pohjoisikkuna on ihan hyvä paikka.

Välimeren läntisiltä saarilta kotoisin oleva kodinonni pitää tasaisesta kosteudesta ja sumuttelusta. Multa ei koskaan saisi kuivahtaa kokonaan, mutta ei myöskään saisi olla jatkuvasti litimärkä. Tämä onkin se kinkkinen kohta!

Nettiohjeiden mukaan homma onnistuu, kun muistaa pari juttua:
1) kastellaan aluslautaselle, ei päältä ja 2) sumutellaan vain hienojakoisella vedellä, ettei lehtien päälle jää killumaan isoja pisaroita. Jos kodinonnea kastelee päältä, hennot varret ja lehdet jäävät helposti liian märiksi ja mätänevät.

Muistelen että yhden kodinonnen sainkin keskiosastaan kaljuksi ja ruskeaksi kun lorottelin vettä aina keskelle ruukkua. Koska tämä yksilö on tosiaan aika tiiviskasvuinen ruukun reunoille saakka, olen tässä vaiheessa nähnyt parhaaksi vain upottaa ruukun hetkeksi veteen, jotta multaan imeytyy kosteutta alta päin. Tarkistan aina ettei suojaruukkuun jää vettä seisomaan.

Kun toin kodinonnen kaupasta, pakkaset paukkuivat kovina ja pohjoisikkunalla kävi melkoinen huiku. Arvelin että se voisi olla liian kylmä paikka kasville joka viihtyy normaalissa huoneenlämmössä ympäri vuoden. Mutta mittari näytti että ikkunalaudalla oli vetoisuudesta huolimatta koko ajan noin 17 astetta, ja netistä löytämieni tietojen mukaan kodinonni voi talvella olla viileämmässäkin, jopa 15 asteessa. Ei siis hätää, paikka olikin ihan sopiva. Talvi ei näköjään ole ongelma, kesä sen sijaan voi muodostua kohtalokkaaksi.

Kodinonnella on lukemani mukaan vaatimattomat vihreät, valkoiset tai joskus jopa punertavat kukat, jotka puhkeavat lehtihankoihin touko-elokuussa. Sellaista ihmettä en odota, että minun kodinonneni kukkisi. Tähtään siihen että kasvi on hengissä vielä toukokuussa.

Kasvukaudella kodinonnea voi lannoittaa miedolla nestemäisellä huonekasvilannoitteella viikottain tai kahden viikon välein. Kasvia voi myös leikellä, jos se tuntuu villiintyvän liiaksi. Kodinonnen lisääminen onnistuu täysikasvuisen kasvin juuripaakkuja jakamalla.

Ajattelin että keväämmällä jaan tuon oman kasvini kahteen ruukkuun. Joko toimenpide on koko kasville välittömästi kuolemaksi, tai sitten parannan mahdollisuuksiani pitää viehättävän kodinonnen ilonamme hetken pidempään.

5.2.2014

Housujen alla


Tuulia pohdiskeli blogissaan sitä, milloin tekstiili on tullut tiensä päähän. Minulla on suunnilleen samanlainen suhtautuminen tekstiileihin kuin Tuulialla, eli vaate kiertää mahdollisuuksien mukaan siististä käytöstä vähemmän siistiin arkikäyttöön ja siitä vielä erikseen arkikäytön alalajiin kotikäyttöön tai jopa rönttövaatteeksi (tarkoittaa remontti- ja mökkivaatetta).

Osui vain tuo Tuulian kirjoitus hyvään aikaan, kun juuri naureskelin meidän kotivaatteidemme kamaluutta. Minulla on yhdet pitkät kalsarit, joita voi sanoa jo kammotuksiksi. Käytän niitä tosin myös kodin ulkopuolella, kun eihän sitä kukaan tiedä minkälaiset hirvitykset minulla on päällyshousujen alla. (Paitsi nyt te tiedätte.)

Kalsareideni vyötärökuminauha on aikaa sitten lörpsähtänyt muodottomaksi, joten ne pysyvät ylhäällä lähinnä päällyshousujen ja tahdonvoiman avulla. Kalsareiden persaus on täynnä sitä valkoista näyhtää, joka syntyy siitä kun elastaani tai muu sellainen katkeilee. Näkyy erityisen hyvin mustassa kankaassa. Tai siis näkyy siinä kohden missä ei ole reikiä. Kalsongit ovat pääosin ehjät, mutta niistä löytyy pari kohtuullisen kokoista reikää haaruksista. Oikein mallikappaleet siis. Vaan edelleen ovat vakituisessa käytössä.

Mies taas luopui vihdoin gigolopaidastaan, jota on käyttänyt (onneksi) ainoastaan kotona. Viininpunaista silkkikauluspaitaa sanottiin gigolopaidaksi, koska jotenkin siitä vain tuli sellainen gigolofiilis välittömästi. Siinä missä tyylitietoinen hienostorouva pukeutuisi kotona kashmirvillaiseen lukunuttuun, mies veti ylleen jokseenkin järkyttävän gigolopaitansa kun pelkkä T-paita oli liian viileä mutta paksumpi pitkähihainen taas liian kuuma.

Gigolopaita lensi roskiin vasta kun sen helma oli repeytynyt ja toisessa hihassa oli uuniperunan mentävä reikä. En jää kaipaamaan kyseistä vaatetta. Se oli ehkä joskus tyylikäs ja sopiva paita, mutta ei enää tällä vuosituhannella.