19.10.2014

Suurkuluttajasta kohtuukäyttäjäksi


Televisio tuli Suomeen 1950-luvulla. Vuoden 1964 alkupuolella puolen miljoonan tv-luvan raja meni rikki. Pikku Kakkonen tuli Ylen ohjelmistoon vuonna 1977. Äitini on kirjannut vauvakirjaani että lempiohjelmiani olivat 80-luvulla Pikku Kakkosen lisäksi Pätkis, Peukaloisen retket ja tv-pöllö eli se MTV Oy:n sininen silmää vinkkaava pöllö (minua on ollut aina helppo viihdyttää).

Olen pakoillut tv-lupatarkastajaa ja nähnyt ylimääräisen uutislähetyksen prinsessa Dianan kuolemasta. Olen vastannut Ylen Teksti-TV:n kirjeenvaihtoilmoituksiin. Yläasteella ja lukiossa tein läksyt Jyrkin pyöriessä taustalla. Olen kasvanut television ruudun ääressä.

3D-televisiot tulivat Suomessa myyntiin kesällä 2010. Yle-vero korvasi televisiolupamaksun vuonna 2013. Vuoteen 2015 mennessä lähes kaikki Ylen tekemät televisio-ohjelmat ovat teräväpiirto- eli HD-laatua. Perinteisten televisiokanavien tulevaisuus on epävarma, sillä ihmiset haluavat nauttia ohjelmista omaan tahtiin omalta (useimmiten kannettavalta) laitteelta.

Jännittävää nähdä, millainen television historian seuraava luku on.

Olen katsonut kotona televisiota viimeksi yli kaksi kuukautta sitten. Mies on välillä avannut television pelatakseen tai katsoakseen jotain sarjaa, mutta minä en ole liittynyt seuraan. Kun ajattelen miten tiiviisti televisio on aina kuulunut elämääni, tuntuu ihmeelliseltä miten helposti voinkaan olla ilman sitä. En ole kokenut suurta luopumisen tuskaa.

Aiemmin avasin television useimmiten tavan vuoksi. Televisio piti minulle seuraa miehen ollessa matkoilla. Lukemattomia tunteja olen tehnyt käsitöitä ohjelmien pauhatessa taustalla. Moniajon huippuyksilönä olen istunut television ääressä läppärin, käsityön ja eväiden kanssa ja tehnyt olevinaan neljää asiaa kerralla pystymättä keskittymään mihinkään täysillä.

Nyt televisio on hiljaa silloinkin kun olen yksin kotona. Televisio ei ole enää seuralainen, johon ei tarvitse keskittyä. Ruutuvieroitus ei silti ole täydellinen, sillä netti tarjoaa katseltavaa enemmän kuin kylliksi. Mutta nyt katselen ohjelmia valikoiden ja vältän mainokset. Katson katsottavani ja vältän ohjelmatulvan. Kanavasurffailu on vaihtunut täsmällisempään toimintaan.

Tuntuu aika hyvältä. Televisiopaasto on tietynlaista downshiftaamista; ympäristöstä tulevien virikkeiden vähentäminen antaa sisäiselle äänelle mahdollisuuden tulla kuulluksi. Kun televisio ei vie huomiota, oleellinen tulee paremmin esille.

Istuin kesällä appivanhempieni rantasaunalla ja pelasin pasianssia. Takassa räiskyi tuli ja takan päällä soi radio. Mietin kuumeisesti, miten saisin sen rauhan tunteen tuotua kaupunkikodin arkeen. Meillä ei ole rantasaunaa eikä takkaa, mutta oivalsin että rauha on mahdollista saavuttaa ilman niitäkin: pitää vain uskaltaa olla tekemättä mitään erityistä. Pitää vähentää virikkeitä niin, että pasianssin pelaaminen tai tuleen tuijottaminen tuntuu riittävän tärkeältä tekemiseltä.

En ehkä saa entistä enemmän aikaan nyt, kun televisio on suljettuna. Mutta tuntuu siltä että se mitä teen on jotenkin merkityksellisempää kuin aiemmin. Kirjan lukeminen, kirjeen kirjoittaminen, valokuvaaminen, askartelu, puhelimessa puhuminen, jatsin pelaaminen rakkaan kanssa ja vaikkapa ulkona pyörivien lehtien katselu on jotenkin mielekkäämpää ilman television taustakohinaa.

Emme enää katso miehen kanssa sunnuntaipiirrettyä. Sen sijaan käymme kerran viikossa yhteisellä kävelylenkillä. Sohvaperunoituminen on hauskaa, mutta sen voi tehdä myös ilman televisiota. En enää elä siinä harhaluulossa, että television avaaminen olisi muuta tekemistä tehostavaa ja välttämätöntä oheistoimintaa.

Televisio on hauska laitos, joten se tulee varmasti avattua jossain vaiheessa. Ehkäpä itsenäisyyspäivänä, jos Yle lähettää sen oikean Tuntemattoman sotilaan. Tai ensi keväänä, kun jääkiekon MM-kisat pelataan. Minulla ja televisiolla on tiivis yhteinen menneisyys. Tulevaisuudesta en vielä tiedä. Aika näyttää, kasvoimmeko erillemme.

2 kommenttia:

Anneli kirjoitti...

Voi kun minäkin pääsisin edes pieneen osaan tuosta.
Mutta kun minulla telkkari ja virkkuukoukku kuuluvat yhteen.
Enkä osaa olla ilman sitä.

Onneksi sentään joka aamuinen tunnin kävelylenkki päivääni kuuluu ja usein vielä toinenkin päivällä.

Mutta voin sanoa, olen koukun lisäksi koukussa televisioon :(

Hehkuvainen kirjoitti...

Ei kai se niin huono juttu ole, jos ei tunnu huonolta. Ihan hyvä kai vaan, jos televisio edes pikkuisen "häiritsee" virkkuuseen keskittymistäsi - kuinka kamalan paljon saisitkaan tehtyä jos keskittyisit vain virkkaamiseen O_o!! :D