23.2.2014

Hiljaa hyvä tulee


Carl Honoré: Slow - Elä hitaammin!
Suomentanut Outi Huovinen
Bazar Kustannus Oy

Downshiftaaminen, leppoistaminen ja elämän hidastaminen on nyt muotia. En kuitenkaan tarttunut Honorén kirjaan ollakseni muodikas, vaan siksi että kaipasin hidastumista. Kroppani kohtasi tietynlaisen stressin multihuipentuman, ja kun olin pari iltaa tärissyt ja lähes kirjaimellisesti kiipeillyt seinille, tajusin että jotain on tehtävä ennen kuin on liian myöhäistä.

Onneksi minulla on hyvä hoitosuhde Rosen-terapeuttini kanssa, vankka kokemus itsen tonkimisesta ja omien tuntojen tunnustelusta sekä stressittömän elämän mestari kumppaninani. Herkässä mielessä ja kropassa on se hyvä puoli, että hälytyskellot alkavat pauhata ennen kuin mitään vakavaa ehtii tapahtua.

Stressi ja ennen kaikkea kiireen tunne tuntui jossain vaiheessa kaatuvan päälle, nyt tilanne on jo parempi. Oikeastaan se parani ratkaisevasti jo ennen tämän kirjan lukemista, ja hyvä niin, sillä muuten en olisi ehkä saanut lukuprojektia edes alkuun, saati sitten päätökseen. Aika karua, että voi olla liian levoton lukeakseen kirjan jonka tarkoitus on hidastaa. Mutta toivon silti, että mahdollisimman moni liian kiireinen, liian nopeasti elävä ja liian stressaantunut lukisi tämän manifestin verkkaisen elämän puolesta.

Slow - Elä hitaammin! oli mielestäni yllättävän kokonaisvaltainen kirja elämän nopeudesta ja hitaudesta. Se ei ole mikään pikaopas joka käskee suoraviivaisesti tekemään vähemmän töitä. Se ei edes väitä, että kaikessa hidastaminen olisi tie autuuteen.

Joskus meidän pitää olla nopeita. Joskus me haluamme olla nopeita. Honoré alleviivaa sitä, että hitaan elämäntyylin kannattajat eivät vastusta nopeutta, vaan ainoastaan sitä ajatusta että nopeus olisi aina parempi vaihtoehto kuin hitaus. Ollaksemme terveitä, onnellisia, menestyviä ja tehokkaita meidän on syytä löytää tasapaino; kaikkea ei pidä tehdä nopeammin, vaan sopivalla nopeudella. Koska nykymaailmassa lähes kaikki on nopeaa tai jopa supernopeaa, useimpia asioita on syytä hidastaa jotta saavutettaisiin sopiva nopeus.

Kirjassa ei keskitytä ainoastaan työn tekemisen nopeuteen, vaan kaikkeen ympärillämme. Monet osaavat antaa pikaruokapaikat esimerkkinä nyky-yhteiskunnan nopeudesta, mutta ehkä harvempi tulee ajatelleeksi miten kokonaisvaltaisesti ruoan tuotanto ja valmistaminen on nopeutunut. Honoré antaa hyvin kuvaavan esimerkin:

"Kaksisataa vuotta sitten tavallinen sika painoi 60 kiloa viisivuotiaana; nykyään niiden paino nousee sataan kiloon puolen vuoden iässä ja ne teurastetaan ennen kuin ne pudottavat maitohampaansa."

Kyse ei ole ainoastaan siitä, että haluamme kävellä valmiiseen pöytään ja saada ruoan syötyä viisi minuuttia sen tilaamisen jälkeen, vaan siitä että kaikki on nopeutunut. Kirja on täynnä loistavia esimerkkejä ja kertomuksia minuutin mittaisista iltasaduista, potilaitaan liukuhihnatyylillä vastaanottavista lääkäreistä ja loppuunpalaneista lapsista.

Osa esimerkeistä on niin järjettömiä, että toivoin niiden olevan keksittyjä. Ikävä kyllä ne eivät varmastikaan ole. (Olette ehkä itsekin joskus tavanneet sellaisen lääkärin, jolla ei tuntunut olevan aikaa kuunnella teitä. Erittäin epämiellyttävää.)

Slow-liike ei ole mikään uusi juttu. Ihminen on aina tavoitellut nopeutta, ja yhtä lailla jotkut ovat aina sitä nopeuden tavoittelua vastustaneet. Ihmiset ympäri maailman kaipaavat hitautta ja ihastuvat hitaaseen ruokailuun, seksiin ja musiikkiin, hitaisiin kouluihin ja kuntosaleihin, läsnäoleviin vaihtoehtohoitoihin, meditaatioon ja pysähtymistä vaativiin harrastuksiin.

On hauskaa että Honoré ottaa neulomisen esimerkiksi hitaasta ja meditatiivisesta harrastuksesta. Neulominen ja käsityöt ovat minun hidastamisharrastuksiani. Kun kerron ompelevani mieluummin käsin kuin koneella, useimmat toteavat etteivät he ikinä jaksaisi ommella käsin. Koska he tuskin ovat minua fyysisesti heikompia, tulkitsen asian niin etteivät he kestä käsin ompelun hitautta. He haluavat nopeasti (tai ainakin nopeammin!) valmista.

Minulle on tärkeää nimenomaan se hitaus, joka muita tuntuu tuskastuttavan. Mutta se johtuu ehkä siitä että minun ei ole edes mikään pakko saada tekemääni koskaan valmiiksi, vaan tärkeää on ainoastaan se tekeminen. Käsin ompeleminen on juuri sopivan nopeaa; se etenee luonnollista tahtia enkä halua mitään konetta nopeuttamaan tekemistäni.

Honorén kirja tarjoaa jokaiselle ainakin ajateltavaa, mutta myös käytännön vinkkejä oman elämänsä hidastamiseen. Kirjan vahvuus on mielestäni se, että siinä ei keskitytä ajattelemaan hidastamista ainoastaan yksilön vaan myös yhteiskunnan tasolla maailmanlaajuisesti.

Tiesittekö että Kristiinankaupunki on kansainvälisen Cittaslow-verkoston jäsen? Cittaslow on Slow Food -liikkeestä alkunsa saanut kuntajäsenistä koostuva järjestö, jonka tavoitteena on parantaa elämänlaatua pikkukaupungeissa tahtia hidastamalla. Lähituotannon suosiminen, liikennejärjestelyt, rakentaminen ja hallinto tähtäävät siihen, että kestävä kehitys toteutuisi kaikkia kaupunkilaisia hyödyntäen.

Ajatus hitaista kaupungeista on mielenkiintoinen ja lohduttava. Yhteiskunta koostuu yksilöistä, ja yksilöiden on helpompi tehdä valintoja joita yhteiskunta tukee. Kun riittävän moni yksilö haluaa hidastaa, yhteiskunta alkaa ehkä tukea sitä.

Honoré on rehellinen: kaikille slow movement ei sovi. Siinä on omat ongelmansa sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta. Kritiikki on aiheellista sekä nopeuden että hitauden ylistämisessä. Mielestäni tarkoitus onkin vain se, että jokainen pysähtyisi hetkeksi miettimään mikä on se itselle sopiva elämisen tahti.

2 kommenttia:

Nunnuka kirjoitti...

Olen samaa mieltä käsin ompelusta! Ei surraavaa ja sätkivää konetta, eikä tarvitse itsekään sätkyillä että meneekö sauma suoraan vai päättääkö puola taas hirttää kiinni.
Ostin ensimmäistä kertaa niin hentoa materiaalia, ettei sen ompelusta koneella meinaa tulla mitään. Kokonainen mekko käsinommellen vaatii aikaa (ja kantapään kautta opittuna myös sormustimen), mutta kun neulan pujottelemiseen pystyy uppoutumaan ja työ etenee hitaasti mutta varmasti, ja ilman ainuttakaan kiinnihirttoa, langansotkua tai koneneulan aiheuttamaa lankasöheröä...
Aiemmin työkaverini kertoi ompelevansa pääosin käsin, ja pidin häntä hartaana harrastajana. Enpä ole enää siitäkään niin varma...

Hehkuvainen kirjoitti...

Kiitos kommentista! Itse en ole koskaan oppinut sormustimen käyttöä - ja siksi neulan silmäpää onkin muutamaan kertaan uponnut ikävästi sormenpäähän tai sormen sivuun. Blogisi näyttää mielenkiintoiselta, taidanpa tulla vastavierailulle oikein ajan kanssa :).