30.12.2013

Käpälänlämmittimet


Tonttupajassa valmistui täksi jouluksi kahdet kämmekkäät. Molemmat menivät samaan osoitteeseen, ja ovat toivottavasti sopivia (vihreisiin tuli hiukan liian kireä peukalo).


Vihreisiin tuli valepalmikoita, harmaisiin oikeita.


Molemmissa lanka taisi olla Novitan Nallea ja puikot 3,5 mm. Mallit omasta päästä.

28.12.2013

Pikaviestinongelma


Minulla on valtava ikävä vanhaa kunnon Microsoftin Messengeriä. Ja minulla on ikävä niitä keskusteluja, joita sen kautta kävin. Aina kun ehdin linjoille, siellä oli joku toinenkin.

Toisinaan oli useita aktiivisia keskusteluikkunoita auki ja höpöttelin ystävien kanssa pitkäänkin. Tunteja. Kävimme tärkeitä keskusteluja, syvällisiä ja merkityksellisiä. (Ja tietysti myös niitä vähintään yhtä tärkeitä mutta paljon kepeämpiä.) Kaukaisempien kavereiden kanssa ystävyyttä oli helppo ylläpitää, kun juttelu kävi reaaliajassa niin helposti. Minulla on ikävä sitä ääntä, joka kertoi uudesta viestistä.

Toista on nyt. Messenger on siirtynyt Skypeen ja minä mukana, mutta ystäväni ovat kadonneet. Linjoilla on vain viereisellä koneella istuva mieheni, Skypen testisoitto ja satunnaisesti jokunen ystävä. On hirvittävän hiljaista, niin kovin hiljaista.

*tuuli kuljettaa risupalloja autioituneen huoneen läpi*

Yritin Google Talkia. Siellä ei ole ketään. Tai on, mutta he eivät puhu minulle. Sanovat, että Whatsapp on nykyään kova sana. Ehkä, jos on vähän uudempi älypuhelin kuin minulla. (Ja liittymässä datapaketti, toisin kuin minulla.) Tai jos oikeasti jaksaa näpytellä yhdellä sormella tekstiviestejä. Minä haluan sanoa paljon ja nopeasti, tarvitsen viestintään näppäimistön. Turhauttaa tökkiä yksisormisesti ja hitaasti, eikä sitä sitten tule niin paljoa sanottuakaan kuin haluaisi.

Whatsapp ei toimi puhelimessani niin hyvin kuin se voisi. Samankaltainen palvelu Kik on vain mobiililaitteille tehty, joten se on minulle ihan yhtä turha. Viber on käsitääkseni asennettavissa tietokoneellekin, mutta mahtaakohan kellään tutuistani edes olla sitä käytössä. Yksin saisi siellä(kin) pyöriä.

Mieheni ruudulla näkyy kontaktilistassa paljon vihreitä palloja. Hän on Facebookissa, ja niin ovat hänen ystävänsäkin. Siellä on kuulemma ihan toimiva pikaviestin. Toimiva se on ainakin siksi, että siellä on ihmisiä. Mutta minä en ole Facebookissa. Olen pitkään miettinyt, voisinko käyttää Facebookia vain pikaviestimenä. Se ei kai onnistu kovinkaan helposti, enkä muutenkaan halua antaa pirulle pikkusormeanikaan.

Vaan minkäs teet? Haluan pikaviestimen, jota voin käyttää tietokoneeltani ja näpytellä viestini kunnon näppäimistöllä. Haluan sellaisen pikaviestimen, jolla löydän kaverini (mutta en halua että se on Facebook). Tahdon pikaviestimen, joka keskustelee muiden viestinten kanssa niin, ettei juttelu tyssäisi heti alkuunsa siihen että toisella on käytössä eri ohjelma kuin itsellä.

Sen lisäksi, että minulta puuttuu sopiva ohjelma, tästä yhtälöstä puuttuu myös toinen ratkaiseva tekijä: keskustelukulttuuri. Enhän minäkään joka ilta ehdi istua koneen ääreen höpisemään, en edes joka viikko. Ymmärrän kyllä, että ystävilläni on omat sopivasti touhukkaat elämänsä ja muutakin puuhaa kuin koneella kököttely. Mutta silti tuntuu siltä, että minä elän hitaammin ja toivon yhteydenpidolta enemmän kuin useimmat.

Minulle ei sovi tämä kulttuuri: tuntuu siltä että homma on mennyt pelkäksi kliksutteluksi, eikä kunnon keskusteluja synny enää niin kuin ennen. Tuntuu siltä että koko maailma ympärilläni on ihan ADHD, eikä kukaan enää istu alas juttelemaan kanssani. Älypuhelimia räplätään ihan koko ajan, mutta niillä otetaan vain pikaisia yhteyksiä. Tuotettu sisältö on tiivistettyä ja sitä enemmänkin seurataan kuin kommentoidaan. Paikkatiedoista nähdään missä kaveri liikkuu, kuvaviestillä nähdään mitä hän on syönyt lounaaksi ja illalla saadaan hieno pieni tykkäys omaan retwiitattuun mietelauseeseen tai Facebookissa jaettuun kissavideoon.

Mutta kukaan ei jaksa kirjoittaa toiselle kolmea lausetta enempää. Minä jaksaisin ja haluaisin, vaan yksinpuheluksi menee.

Olen fossiili.

25.12.2013

Kiven sisässä


Kirjailija, poliitikko ja liikenainen Hella Wuolijoki ehti elämänsä aikana olla monessa mukana. Hänet tuomittiin elinkautiseen maanpetoksesta, mutta hänet vapautettiin syksyllä 1944 ja vankeusaika jäi kuuteentoista kuukauteen. Vankilassa ollessaan Wuolijoki kirjoitti ylös ajatuksiaan ja vankilan tapahtumia, ja niistä syntyi muistelmateos Enkä ollut vanki - tuokiokuvia vankilasta.

Teos ei ole kaunokirjallisesti mikään kovin ihmeellinen, mutta ei sen ole tarkoituskaan olla. Sivut ovat täynnä tajunnanvirtaa ja sekä irrallisia että tiukasti maailman tapahtumissa kiinni olevia ajatuksia. Vankilan arki ja ihmiskohtalot tulevat tunteikkaasti esille. Kirjassa ei selitetä termejä tai asioiden taustoja. Päiväkirjassa ei ole tapana selitellä.

Wuolijoki ehti ennen tuomiotaan tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi, hänen oikeudenkäyntinsä herätti ilmeisesti runsaasti kiinnostusta myös ulkomailla. Minusta olisi hauskaa tietää enemmän siitä, kuinka vankilassa suhtauduttiin suureen julkimoon. Kirjassa mainitaan ainakin yhden vartijan kuittailleen: "Miltäs nyt tuntuu? On se toista kuin ne laakeriseppeleet Niskavuoren Naisista ja Juurakon Huldasta tuolla Jokelan kartanon seinillä..."

Opin jotain uuttakin. Olen aina kuvitellut, että termi "vedellä ja leivällä" tarkoittaa vain yleensä vankilassa oloa. Mutta jotkut vangit olivat vedellä ja leivällä ihan konkreettisesti: vesileipärangaistus oli joko rangaistuksen tehostamistoimenpide tai vapaaehtoinen menetelmä rangaistusajan lyhentämiseksi. Wuolijoki kertoo kirjassaan vankilassa olleesta tuoreesta äidistä ja tämän pienestä lapsesta:

"Hänet on tuomittu aviorikoksesta. Aviomies ei antanut anteeksi lapsen ilmestymistä maailmaan. Äidillä on kuuden kuukauden tuomio. Hän saa sen istua vedellä ja leivällä, 36 vuorokautta. Lapsi on kahden kuukauden ikäinen, eikä tohtori välitä siitä, että äidiltä loppuu maito vesileipä-ravinnolla."

Kirja jättää paljon avoimia kysymyksiä ja halun tietää lisää sekä kirjailijasta että tuosta ajasta. Maailma on ollut silloin niin erilainen. Täytyisi ehkä tarttua Wuolijoen muihinkin kirjoihin, sillä hän käyttää kaunista ja kuvailevaa kieltä.

21.12.2013

Askarrus


Sopivasti-blogin Iitu pohdiskeli taannoin minimalismin ja käsityöharrastuksen yhdistämistä. Otin ohuesti osaa keskusteluun ja totesin ettei askartelu ja käsitöiden tekeminen välttämättä ole kovinkaan minimalistinen harrastus - varsinkaan jos on sellainen hamsteri kuin minä.

Mutta ostamisen suhteen olen käsitöissäkin melkoinen minimalisti: ostan yllättävän harvoin käsityötarpeita, sillä askarteluni on monesti materiaalilähtöistä. Kuulostaa ehkä ristiriitaiselta, mutta tarkoitan siis sitä että usein minulle kulkeutuu ensin materiaalit ja vasta sitten syntyy idea. Harvemmin käy niin että kehitän idean ja sitten kävisin ostamassa tarvikkeet siihen. Hyvä esimerkki on tämä juuri valmistunut pannunalunen:


Pomo osti töihin valaistuja koristeoksia, jotka olivat liian pitkiä hänen suunnittelemaansa purkkiin. Niinpä hän katkoi oksia ja tarjosi minulle yli jääneitä pätkiä. (Ovat töissä jo oppineet että minulla saattaa olla käyttöä heidän roskilleen.) No mikä jottei, otin risut mukaani ja aloin työstää niitä.

Pomon jäljiltä tikut olivat aika karun näköisiä ja eri mittaisia. Valitsin sopivimmat ja suorimmat pätkät, sahasin ne saman pituisiksi ja hioin päädyt sileiksi. Ensin ajattelin että maalaisin päädytkin mustiksi, mutta sitten minua alkoi viehättää hionnan tuoma kulunut ilme. Saivat jäädä sikseen siis.


Ihan heti ei tullut valmista, vaan ensin piti räpeltää useampi epäonninen yritelmä. Tällaisen pikkuisen tekeleen taustalla voi kuulkaa olla usean tunnin turha työ ja monta myttyyn mennyttä ideaa! Ensin yritin tehdä alustaa nauhapirran avulla. Loin loimen ja vietin hyvän tovin sen ahkerassa asettelussa. Käytin pari tuntia saadakseni itseni nätisti köytettyä tuoliin - vain huomatakseni ettei nauhapirran avulla syntyisi hevonkukkua saatika nätin näköistä alustaa. Minulla oli kyllä sellainen aavistus, ettei homma toimisi, mutta piti sitten todeta se ihan käytännössä.

Yritin sitten käyttää hyödyksi tekemäni loimen ja kokeilin josko makramee olisi sopiva tekniikka tikkujen työstöön. No ei ollut. Ehkä jollain toisella langalla, ehkä jossain toisessa elämässä. Hylkäsin puuvillaloimen ja yritin villalangan kanssa koukkuamista. Suunnittelin koukkuavani tikut silmukoiden sekaan. Ei onnistunut. Tässä vaiheessa aloin epäillä lausuntoani siitä, että teen käsitöitä ihan puhtaasti tekemisen ilosta. Masokismi tuntui olevan uskottavampi syy.

Koska luovuttaminen ei tullut kyseeseen, päätin kokeilla virkkausta. Ensimmäinen virkattu viritelmä oli melko hyvä, mutta ei lähelläkään sitä mitä olin ajatellut. Siispä takaisin lähtöruutuun (se on aina yhtä hieno fiilis kun monen tunnin vääntämisen jälkeen käsissä on tasan alkutekijät). Lopulta löytyi oikea kaava: kiinteät silmukat ja pylväät. Pylväsriveihin sai pujoteltua tikut ja joustava virkkaus antoi anteeksi sen että tikkujen paksuus vähän vaihtelee.


Pelkkä sininen lanka näytti jotenkin vaisulta, joten päätin sitten ristipistellä kiinteiden silmukoiden riveihin vielä vaaleampaa lankaa. Langat ovat suomalaista villaa avopin varastoista. En tiedä onko tämä teidän mielestänne hyvä väriyhdistelmä, mutta tehtyäni ja nähtyäni kaikki edelliset onnettomat viritelmäni voin kirkkain silmin vakuuttaa, että tämä tuotos on paras ikinä.

Tällaisessa materiaalilähtöisessä askaroinnissa on hyvää se, että esimerkiksi nämä roskiin joutaneet tikut tuli nyt pelastettua ja käytettyä. Huonoa tässä on se, että kun tavaroita ei välttämättä tee tarvelähtöisesti, ei oikein tiedä mihin valmistuneet tuotokset lykkäisi.

17.12.2013

Ydinosaamisen äärellä


Minulle selvisi se, mikä on minun tärkein roolini ja tehtäväni töissä. Olin tätä jo vähän vitsillä heitellyt, mutta nyt se tuli todeksi: minua tarvitaan töissä eniten kahvinkeittoon. Kirjanpitoni pystyy tekemään kuka tahansa kollegoistani, mutta kahvin keittämisestä toimistolla ei näköjään selvitä ilman minua.

Olin viime viikolla kaksi päivää koulussa, ja se oli aivan liikaa. Minulle kerrottiin että oli syttynyt sota, eukot olivat olleet ilmiriidoissa kahvin keittämisen takia. Töihin paluutani ei ainoastaan huomattu, vaan lähes juhlittiin. Kaksi vuotta olen kahvia keitellyt, joten olihan se kai aikakin saada siitä vuolaat ja ansaitut kiitokset.

On se hyvä tietää ne omat vahvuudet ja neuvotteluvaltit. Jos joskus tarvitsen töissä vipuvartta, se on Moccamaster.

-----

Voi myös olla että tietyn etulyöntiaseman saan jo ihan sillä, että välillä tunnun olevan ainoa aikuinen ihminen koko talossa.

15.12.2013

"Auditoitu. Hylätty."


Minua ärsyttää nykyisestäkin naamarasvapurkista löytyvä teksti "dermatologisesti testattu". Testattu ehkä on, mutta sitä ei kerrota millaisia tuloksia saatiin. "Dermatologisesti testattu. Iho kuoriutui irti." "Dermatologisesti testattu. Vakavia, mutta ei pysyviä vaurioita."

Samanlaista vinkulointia harrastaa Marimekko, joka sai Finnwatchin raportissa moitteita. Kansainvälisen BSCI-järjestelmän tarkoitus on parantaa riskimaiden työoloja kansainvälisten sopimusten tasolle, ja Marimekko kertoo että yrityksen molemmat thaimaalaiset lasi- ja keramiikkatuotteita tuottavat alihankkijat on auditoitu BSCIn vaatimusten mukaisesti.

Hieno homma. Sitä vaan ei kerrottu, että Marimekolle lasituotteita Thaimaassa tuottava tehdas ei ollut läpäissyt auditointia.

Hävetkää. Oikeasti.

8.12.2013

Arkinen luksus


Uusimmassa Huili-lehdessä oli artikkeli ekoluksuksesta. Kirjoitusta varten oli haastateltu luksustutkija Jussi Nyrhistä. Hänen mukaansa luksuksen käsite on kulttuurisidonnainen, mutta yleisesti luksuksen määritellään olevan sellaista mitä on rajoitetusti saatavilla ja mihin vain tietyllä väestönosalla on varaa.

Varsin hyvä määritelmä, mutta en tiedä riittääkö se täysin kuvaamaan luksusta. Ainakin sitten asia menee hankalaksi, kun koittaa tehdä rajanvetoja luksuksen ja arjen luksuksen välille. Ehkä luksus on sitä, mihin todella vain harvalla on varaa, mutta arjen luksukseen on varaa kaikilla. Tai ainakin pitäisi olla.

Ainakin viime vuonna blogimaailmassa kiersi haaste, jossa bloggaajat listasivat heidän arkeensa luksusta tuovia asioita. Naisvaltainen porukka mainitsi todella usein ihan tavallisen sinisen suklaan ja karkit. Ne eivät ole kalliita tuotteita, joten halutessaan nämäkin bloggaajat olisivat varmasti voineet syödä vaikka pelkkää suklaata tästä tuomiopäivään saakka. Mutta sitten se suklaa ei olisikaan enää luksusta.

Haastevastauksia lukiessa tulikin sellainen olo, että arjen luksuksen saavuttaminen ei useinkaan ole rahasta kiinni. Arjen luksus tuntuu usein olevan jotain sellaista, mitä pitää vähän säännöstellä että se olisi ylellisen tuntuista. Tosin jokin jokapäiväinenkin asia voi olla luksusta, jos sitä osaa arvostaa. Saatteko kiinni ajatuksestani?

Minulla on varmasti melko erilainen käsitys luksuksesta kuin ihmisellä, joka tienee kuukaudessa saman verran kuin minä kahdessa vuodessa. Mutta jos puhutaan arjen luksuksesta, käsityksemme voisivat olla hyvinkin samankaltaiset.

Minun arjessani luksusta on oma aika. En tarkoita niinkään aikaa olla yksin, vaan aikaa tehdä mitä haluan. Omaa aikaa ei tunnu olevan turhan paljoa, voisin ottaa sitä enemmänkin enkä usko että siitä kovin äkisti ylellisyyden tuntu katoaisi. Mutta joku roti pitää olla: vain tietty määrä velvollisuuksia takaa sen, että arvostan omaa aikaani todella paljon.

Arjen luksusta on se, kun voi katsella hyvää elokuvaa hyvässä seurassa. Arjen ylellisyyttä on kuohkea untuvapeitto, mieluisa nettiradio, hyvä tuotevalikoima lähikaupassa ja ihana avokki.

Ilman luksusta ihminen pärjää kyllä, mutta arjen luksusta tarvitsee jokainen. Kaikilla pitäisi olla elämässään jotain, minkä kokee erityisen arvokkaaksi, hyväksi ja voimaannuttavaksi. Elämän nurja puoli on helpompi sietää, kun pienistä luksusjutuista osaa nauttia joka päivä. Vai mitä mieltä olette?

4.12.2013

Än-yy-tee-joulu


No okei, ei ihan vielä. Jouluun on 20 päivää.

Olen postittanut oikeastaan kaikki joulukortit ja joululahjat. Muutamat muistamiset haluan vielä antaa kasvotusten ja joitakin sähköpostitervehdyksiä kirjoittelen varmasti vielä. Mutta varsin hyvällä mallilla on jouluun valmistautuminen, ei tarvitse juuri muuta tehdäkään, kun ei ole tapana kotiakaan erityisesti koristella. Glögiä on juotu lokakuusta asti ja pipareita syöty, niin että tunnelmassa ollaan oltu jo hyvä tovi.

Yhdet pikkujoulut on onnistuneesti juhlittu. Oli jännästi hauskaa poliittissävytteistä ohjelmaa, joka tässä kuvailtuna voisi kuulostaa kuivalta, mutta oli varsin viihdyttävää (koska ei ollut niin poliittista kuin voisi kuvitella). Lahjanvaihtoleikki (joka voisi olla nimeltään myös lahjanryöstöleikki) on joka vuosi yhtä hauska - silloinkin kun itselle jää käteen jotain vähemmän haluttua.

Firman pikkujoulut ovat edessä päin, ohjelmassa kulttuuria ja joululounasta presidentillekin kelpaavissa puitteissa eli Tampere-talossa. Juhlitaan kuitenkin eri aikaan, kun ajateltiin että ei viitsitä ryysiä Saulin bileisiin.

Jostain syystä kalenteri on täyttynyt hurjaa vauhtia, tyhjää tilaa on kovin vähän. Mieluisaa tekemistä ja toivottuja kohtaamisia luvassa, mutta väkisin tuntuu elämä nyt vähän kiireiseltä. Onneksi olen varannut kalenteriin aikaa myös rentoutumiselle, muuten sitä ei ehkä tulisi tehtyä.