27.10.2013

Talviaika


Olemme taas siirtyneen talviaikaan; ollaan siis sen verran lähellä joulua että on jo sopivaa kutsua ystävät kylään askartelemaan joulukortteja, juomaan glögiä ja syömään pipareita. Tässä omia valmistuneita korttejani:


Näihin kortteihin lainasin ystävän söpöisää lumiukkoleimasinta. Sain myös ottaa arkin vihreää helmiäispaperia leimakuvan taustalle. Tein kuusi lumiukkokorttia, joista kolmessa tekstiympyrää kehystää sinivihreä vesiväri ja kolmessa sinipunainen kuten kuvassa.


Sekä pallo- että pakettikortteihin käytin kuviopapereita, jotka aiemmin tulostelin. Vakuutan, että korttien kulmat ovat suoria. Näköjään en vain osaa valokuvata, vaan näyttävät kaikki kortit ihan vinkuroilta. Ärsyttävää.


Yksinkertainen on kaunista, ja minusta näistä tuli ihan hauskat vaikka värit eivät kovin jouluisia olekaan. Hiukan perinteisempi värimaisema tuli näihin kortteihin, joissa pääsin vihdoin käyttämään yltiösydämellistä riisipaperiteippiäni:


Töihin tein mietelausejoulukalenterin. Tulostin paperille joulurunoja, leikkasin ja taittelin paperista pikkuisia kirjekuoria, tulostin kuoriin sisälle mietelauseita ja pistin vielä valkoisella tussilla numerot kuoret sulkeviin sydämiin.


Kortteja ja joulukalenteria varten ostin ainoastaan kaksipuolista teippiä, kaikki muut tavarat löytyivät omista tai kaverin vanhoista varastoista. Eikä tuo askartelumateriaalivuoreni näytä pienentyneen yhtään. Joko lipastoni laatikossa on keskenään lisääntyviä papereita, tai sitten olen tehokas hamstraaja + säästeliäs käyttäjä. Veikkaan jälkimmäistä.

22.10.2013

Hehku hoivaa


Mies on kiltisti kotona paijattavana seuraavat päivät: se sai viikon verran saikkua silmien laserleikkauksesta. Vaikka tuo nyt aika toimintakykyiseltä vaikuttaa (kulkee niin kuin ennenkin ja valittaa silmiään vain pikkuisen) niin aionpa silti vahtia sitä kuin haukka. Ja pitää hyvänä, kun on toipilas.

19.10.2013

Aikuisten juttuja osa 2


Hehku (32 v.) ja miehensä (36 v.) istuvat perjantai-illan hämyssä saunan lauteilla. Heissä molemmissa tuntuu ja näkyy ankara työviikko, on ihanaa rentoutua ja puhdistautua. Lempeissä löylyissä aikuisen elämän harmit ja huolet unohtuvat. Vain kiukaalta kuuluva satunnainen sihinä rikkoo harrasta hiljaisuutta, kunnes Hehku kysyy mieheltänsä:

"Osaatko tehdä kainalopieruja?"

Minkä jälkeen alkaakin hirveä viuhtominen, kun molemmat yrittävät seuraavat viisi minuuttia tehdä kainalopieruja vaihtelevalla menestyksellä.

17.10.2013

Yöpaniikki


Joskus käy niin, että herää yöllä nälän tunteeseen. Tai herää johonkin muuhun mutta huomaa siinä herätessään että onkin muuten aikamoinen nälkä. Olipa syy mikä hyvänsä, heräsin viime yönä kolmen aikaan ja vatsani kumisi onttouttaan. Kurniva nälkä ei öiseen aikaan ole muutenkaan hauskan tuntuinen juttu, mutta minulle se on silkkaa kauhua.

Syytän lapsuuden traumaa. En muista olinko kuuden vai kahdeksan vanha vai ehkä sittenkin jotain siltä väliltä, mutta muistan heränneeni kovaan nälkään. Koko muu perhe nukkui vielä aamuyön untaan, kun hiippailin keittiöön ja voitelin itselleni ruisleivän (Reissumies oli se).

Ehdin nielaista palan tai kaksi, kun kävi ilmi että vatsassani ei elämöinytkään nälkä, vaan oksennustauti. Vaikka aika vikkelä olinkin, hiukan lennähti eteisen matolle. Onneksi loput sentään meni nätisti vessanpönttöön. Pyyhin matolta enimmät osumat ja menin herättelemään äitiä.

Jokainen vanhempi ei varmaan mitään muuta niin toivokaan kuin sitä että aamuyöstä lapsi tulee kiskomaan ylös "herää, minä oksensin" -terveisillä, mutta enpä siinä muutakaan oikein osannut kuin hakea äidin apuun.

En tiedä äitini motiivia, eikö hän uskonut kertomaani vai halusiko vain testata tautini laatua, mutta hän talutti minut vessaan, kuori minulle omenan ja käski syödä sen. No oksuhan tuli uudestaan suunnilleen ennen kuin ensimmäinen haukkaisu ehti oikeasti mahaan saakka. Tämän jälkeisiä tapahtumia en enää muista.

Mutta trauma siitä jäi. Joka kerta kun herään yölliseen nälkään, olen aivan varma että minulla on mahatauti. En siis todellakaan voi nousta syömään jotain pientä nälän taltuttamiseksi, vaan kärvistelen paniikin vallassa niin pitkään että uni jälleen voittaa. Joskus menee puoli tuntia, joskus tunti. Pyörin sängyssä ja yritän olla katsomatta lapsuuden sairauden kuvia, jotka vilistävät silmieni edessä jatkuvalla toistolla.

Aamun valjetessa kauhu on yleensä laantunut, vaikka nälkää olisi jäljellä.

16.10.2013

Yks pieni juttu


Joskus on pienet jutut niitä melkein kivoimpia. Esmes semmonen juuston päälle laitettava muovikiekko.

Meillä ostetaan juustoa aina kilon köntsä kerralla. (Ja sen lisäksi mies ostaa itselleen "herkkujuustoja", joita karmaisevan omaleimaisen tuoksunsa perusteella myös pyllyjuustoiksi kutsutaan. Minä en niihin koske.) Se kilo ei kauaa kaapissa kestä, mutta sen verran kuitenkin että pitää jotenkin suojata kuivumiselta.

Aiemmin on ähräilty kaikenlaisten pakaste- ja hedelmäpussien kanssa, mutta nyt on ollut jo pidempään käytössä avopilta saadut muoviset juustonsuojukset (onko niille joku ihan oikeakin nimi olemassa?). Suoja istuu napakasti jäljellä olevan juuston päälle ja koko paketti pysyy jääkaapissa siistinä.

Aivan loistavia ovat! Meidän kiekoissa lukee Oltermanni, mutta yhtä lailla ne sopivat suojaksi Paimenpojalle ja Naturalle kun ovat samaa kokoa. Ikinä en niistä luovu.

14.10.2013

Himo


Minua viime aikoina vaivannut sipsinhimo ilmeni tänään aivan uudella tavalla: kun pyöräilin läpi kadulle kuivuneen kullankeltaisen lehtimaton, mietin että tältä varmasti näyttäisi ja kuulostaisi jos ajaisin sipsien päältä.

10.10.2013

Aikuisten juttuja


Ruokatunnilla tekstiviestittelevät Hehku (32 v.) ja Miehensä (36 v.):

Minä: *Piu piu!* Ammun sinua banaanilla!

Mies: Vastaan tuleen, mulla on myös eväsbanaani repussa! :)

Minä: Kirottua! Evasive manoeuvres! Suojaudun kahvinkeittimen taakse ja heitän suodatinpussikranaatin.

Mies: Aargh, osui! Onneksi se on vain lihashaava, eikä minulla ole aikaa vuotaa, kun lounas kutsuu. :)

Minä: Haa! Ja minä hävitän todisteen eli syön ampumabanaanini, viidakkopoliiseilla ei ole keissiä! Buhahahaa!

Mies: Mä viidakkorummutan Mustanaamiolle, se mies ei todisteita kaipaa!

Minä: Mä rummutan paikalle King Kongin nuijimaan sun Mustanaamion!

Mies: Ei hätää, King Kong kompastuu banaaninkuoriin, sen siitä saa, kun ammuskelee ympäriinsä. Parempi niin, muuten sinut olisi pitänyt noutaa kaksitason aseet laulaen pilvenpiirtäjän huipulta.

Minä: Hihii! Okei, luovutan. Kanna minut metsään, apinamies! :)

Mies: Ooook!

Näin meillä, mites teillä?

8.10.2013

Tänään töissä


Jonotin niin kauan verottajan palvelunumeroon, että niiltä loppui jonotusmusiikki.

Lisäksi pelastin neidon pulasta: kollega uskalsi mennä vessaan vasta kun olin tappanut siellä vaanineen sokeritoukan.

Supersuoritusten päivä!

3.10.2013

Terveiset koulusta


Kyllä on tämä aikuisopiskelu (taas) jännää. Toinen koulupäivä takana, huomenna on kolmas. Ensimmäinen koulupäivähän minulla oli jo pari viikkoa sitten, silloin keskityttiin lähinnä yleisiin asioihin ja tänään päästiin sitten jo ihan oppiaineisiin.

Kaikki tietotekniikkatunnit herättävät minussa hyvin ristiriitaisia tunteita. Koulu alkoi tänään kello 8:15 ja kun kymmeneen mennessä olimme suunnilleen opetelleet sulkemaan selaimen ruksista, alkoi tehdä mieli paeta kirkuen ikkunasta ulos.

Mutta minun on kuitenkin istuttava kiltisti nekin hetket kun käydään läpi itsestäänselvyyksiä, sillä juuri kun olen nukahtamassa tylsyyteen tulee se vartin pätkä uutta infoa, jota en ole vielä saanut mistään muualta ja jota saatan ihan oikeasti tarvita töissäni tai opinnoissani. Ne tiedonmuruset on ikävästi ripoteltu sinne enterin etsimisen ja intranetissä seikkailun lomaan niin että skarppina on oltava koko ajan.

Eikä kaikille todellakaan ole itsestäänselvää se mikä minulle on tavallista ja tuttua. Se on näiden aikuisryhmien siunaus ja kirous, että porukkaa on kaikenlaista. Eri ikäisiä ja täysin eri lähtökohdista ponnistavia ihmisiä, joilla on kuitenkin sama päämäärä. Se on melkoinen haaste koulutuksen suunnittelijoillekin.

Meillä on siellä 30-vuotisen työuran tehneitä alanvaihtajia, jonkin verran taloushallinnon alalla työskennelleitä monenkirjavia ammattilaisia ja itseään etsiviä sooloilijoita. Ammattitaitoa, koulutusta ja kokemusta löytyy monelta alalta ja monesta asiasta. On vähän nuorempia ja jo isovanhemmiksi ehtineitä.

Koulussa istuminen on mukavaa vaihtelua. Tuntuu oikein virkistävältä, kun työrutiinit edes kahdeksi päiväksi rikkoutuvat. Toisaalta tuntuu turhauttavalta istua koulussa kun töissä olisi ihan oikeita töitä jonoksi asti. Mutta olen oppisopimusopiskelija, joten koulussa olo on työaikaa ja töissä olo on koulutusta. Ja vaikka vaihtelu virkistääkin, on koulupäivän jälkeen jotenkin tavallista nuukahtaneempi.

Ihan yllättävän paljon vaikuttaa oloon se, että eteen tulee uusia paikkoja (pitää etsiä uudesta rakennuksesta tuntemattomia luokkahuoneita) ja uusia ihmisiä (ryhmämme ei todellakaan ole kiinteä vaan on todennäköistä että joka päivä paikalla on ainakin pari entuudestaan tuntematonta). Eikä opiskelu ole sitä että tieto kaadetaan passiivisena istuvan oppilaan päähän (olisikin!), vaan ihan itse pitää tehdä ryhmätöitä, osallistua keskusteluun ja luoda materiaalia. On se tietyllä tapaa kuluttavaa, ja siksi tänäänkin väsyttää oikein kunnolla.

Huh puh.