31.8.2013

Salaliikkuja


Nykyään on kaikenlaisia salarakkaita ja salahäitä ja sala-sitä-sun-tätä. Olen kerrankin trendikäs, sillä huomasin olevani salaliikkuja!

Koska en käy salilla, harrasta urheilua tai lenkkeilekään kovin usein, tunnen itseni aika saamattomaksi. Minulla on välillä huono omatunto siitä, etten saa itsestäni irti minkään liikunnallisen harrastuksen aloittamista. Hyväähän ne joogat, jumpat, uinnit, punttitreenit ja venyttelyt ihmiselle tekisivät, vaan kun ei niin ei.

Viime talvena kävin tapaamassa personal traineria, kun työpaikan kautta ilmainen kokeilukerta järjestyi. Hiukan nolostellen yritin selitellä kiireellä ja sairastelulla sitä, että olen viime aikoina liikkunut niin kovin vähän. Olin yllättynyt ja iloissani siitä, että liikunta-alan ammattilainen arvioi arkiliikkumiseni olevan varsin hyvällä mallilla ja ihan riittävää.

Jotenkin olin kuvitellut, että jos ei käy vähintään kahdesti viikossa salilla huhkimassa ja jumppaamassa, on ihan toivoton liikkuja ja sohvaperuna joka saa personal trainerilta välittömästi raippaa. Arki- eli hyötyliikunta ei ehkä kohota kuntoa, mutta sen vaikutukset voivat silti kasvaa suuremmiksi kuin parin tunnin viikoittaisen liikuntaharrastuksen. Ja onnekseni saan yllättävän paljon hyötyliikuntaa normaalissa arjessani.

Suositusten mukaan ihmisen pitäisi kävellä 10 000 askelta päivässä. Koska olen toimistotyössä, arvelin että minulle kertyy askeleita luultavasti liian vähän. Niinpä otin eräänä päivänä askelmittarin matkaani. Kiinnitin sen itseeni töihin lähtiessä ja otin sen pois kotiin palatessa. Tein aivan normaalin työpäivän ja kuljin aivan normaaliin tapaan työmatkat. Toimistolla pompin ihan tavalliseen tapaan tulostimelle, tauolle ja muuten vain muilta neuvoa kyselemään.

Kymppitonni paukkui helposti rikki! Eikä siihen edes sisältynyt loppupäivän puuhasteluja kuten kaupassa käyntiä tai muuta kotona pyörimistä. Minun tulee siis töissä liikuttua yllättävän paljon, sillä joudun usein kävelemään tulostimelle tai toiselle puolelle toimistoa konsultoimaan kollegoja.

Työmatkat liikun kesäkaudella pyörällä. Matkaan minulla menee reilu puoli tuntia suuntaansa eli pyöräilyä tulee vähintään tunti päivässä. Talvikaudella ajan osan työmatkasta bussilla ja kävelen loput. Kävelyyn menee puolisen tuntia suuntaansa eli tunti päivässä. Joskus kävelen töistä kotiin saakka, se on puolentoista tunnin matka.

Asumme hissittömän talon kolmannessa kerroksessa ja työpaikallani nousen myös aina portaita pitkin toiseen kerrokseen, joten porrasnousuakin tulee päivään jonkin verran. Kauppareissut hoidan aina kävellen. Lähikauppaan on matkaa 1,5 kilometriä ja käpöttelen sinne vajaassa kahdessakymmenessä minuutissa.

Tänään hyppäsin heti kaupasta tultua vaa'alle ja punnitsin ostokseni. Kantamukseni painoivat 11,1 kiloa. Siinä oli ihan normaaliostoksia eli reppu täynnä ja kangaskassi lisänä. Kai sekin jonkinlaista liikuntoa on, kun kanniskelee kymmenkunta kiloa ostoksia puolitoista kilometriä. Siltä se ainakin tuntuu, kun hiukan raskaaksi käy portaiden nousu ja kädet venyvät apinamittoihin.

Joskus kuvausreissut pyörällä tai kävellen venyvät parin tunnin mittaisiksi ja innostuessani siivoilen niin että hiki lentää. En ole mitenkään urheilullinen ihminen, enkä ole pitänyt itseäni mitenkään liikunnallisenakaan. Mutta tilanteeni ei ehkä olekaan niin paha kuin olen pelännyt. Liikun ihan huomaamattani, siis melkeinpä itseltäni salaa. En ole laskenut omaa arkiliikkumistani liikunnaksi, mutta kyllä se taitaa sitä olla. Ja parempi liikkua edes vähän kuin ei ollenkaan, eiks vaan.

29.8.2013

Yrttitarhassa


Enpäs olekaan kertonut mitä ikkunalautapuutarhallemme kuuluu. Keväällä laitoin ruukkuun basilikan, timjamin ja sitruunamelissan siemeniä ja toivoin edes kohtalaista satoa. Ja nyt hukumme tähän viherrykseen.

Kokeilin ensimmäistä kertaa sellaista istutuskiekkoa (tälle on varmasti joku hieno ja virallinen termi jota en tiedä) basilikaa laittaessa. Se on siis sellainen pumpulimaista paperia oleva ympyrä, jossa siemenet on sopivin välimatkoin kiinni. Koko lappu pistetään ruukkuun ja se maatuu sinne kasvien kasvaessa. Loistokeksintö, huomasin ma!

Basilikojen kanssa on aina ollut ongelmana hiukan turhankin tehokas itävyys - tai liian vähäinen usko kasvuun. Taimet ovat aina aiemmin olleet liian tiheässä ja kouliminen on työlästä puuhaa, ei sovi laiskalle se. Mutta nyt homma toimi hienosti; istutuskiekon ansiosta taimet kasvoivat valmiiksi sopivalle etäisyydelle toisistaan eikä harvennukselle ollut tarvetta.

Basilikaa pursuaa jo korvista, sitä on tullut niin hurjasti. Eteläikkunalla paahde on ollut välillä aikamoisen kova ja kasviparat ovat olleet ihan nuupallaan. Kummasti ne vettä saatuaan ovat virkistyneet ja puskevat ihan hullun kokoisia lehtiä. Kahteen basilikaan hyökkäsi jokin toistaiseksi tunnistamaton valkoinen tuholainen, mutta se vei vain pikkuisen osan sadosta.

Sitruunamelissa yllätti myös positiivisesti. Siemenet itivät hyvin ja kasvustoa piti harventaa reilulla kädellä. Yhdessä vaiheessa sitruunamelissaan iski mystinen depressio: se lakkasi kasvamasta ja alkoi ruskettua. Olin jo aika varma että kuolo sen korjaa.

Mutta sitten kokeilimme leikkausta ja lannoitusta. Taimet saivat kerran kevyesti lannoitettua vettä ja leikkasin koko kasvuston kylmästi lyhyeksi. Sitten käynnistyikin sellainen kasvuspurtti että ollaan ihan liemessä. Luulen että sitruunamelissa ilahtuu leikkomisesta, sillä nyt se tekee koko ajan uutta ja suurta lehteä.

Harmi että vasta tässä vaiheessa tajusin että kuivattaessa sitruunamelissan maku laimenee ikävästi, ja parempi ajatus olisikin pakastaa lehdet. Onneksi satoa näyttää vieläkin tulevan, joten pääsen pakastamaan sitruunamelissaa samaan tapaan kuin basilikaa.

Timjami sen sijaan kestää kuivaamisen hyvin, ja kunnon keko sitä onkin tuolla olohuoneen lattialla käpristymässä. Alkuun kovin hentoinen ja aran oloinen kasvi on piristynyt kovasti syksyn lähestyessä. Ennen eilistä leikkelyä timjami olikin melkoisen rehottava pehko, ja luulen että yritän pitää sitä hengissä niin pitkään kuin mahdollista. On ihanaa saada ruoan päälle tuoreita yrttejä!

24.8.2013

Viuh


Mies lähti maanantaina työmatkalle kaukomaille ja olen taas kerran home alone. Vajaa viikko on vierähtänyt nopeasti, sillä olen pitänyt itseni kiireisenä. Kun koko ajan puuhastelee jotain pientä, ei ehdi ikävöidä. Syyskuun kolmantena päivänä mies palaa huolehtimaan rapsutuskiintiöstäni, sitä ennen viipotan eteenpäin sopivasti touhukkaana. Ciao!

21.8.2013

Foobikko


Tiedättekö sen tunteen, kun istutte hikisinä saunan lauteilla ja mietitte sitä kuinka viisi minuuttia aiemmin pelkäsitte sydämenne pysähtyvän kun kastauduitte kylmään järviveteen? Kun kroppa on jälleen lämmennyt ja tekee mieli jäähdyttelemään, tuntuu jo melkein mahdottomalta ajatella sitä miten kylmä äsken oli.

Jäätävästä vedestä ponnahti ylös nanosekunnissa, mutta saunassa tulee miettineeksi että olisihan sitä nyt voinut uida vaikka pidempäänkin. Vähän jo hävettää miten veteen menoa arasteli ja millaisen sätkyttelyn kanssa kipitti äkkiä takaisin lämpimään. Tiedättekö tämän tunteen?

Jos, niin osaatte suunnilleen arvata miltä minusta tuntui eräänä päivänä, kun jättäydyin pois firman virkistyspäiväristeilyltä. Jänistin.

Sain kuulla että meille oli varattu mukava pieni sisävesiristeily, joka katkaisisi kivasti työviikon. Muut tuntuivatkin olevan innoissaan, mutta minä olin kauhuissani. Enpä muista koska viimeksi olisi tullut sellainen paniikki päälle. Veneet ja lentokoneet ovat ihan kivoja - niin kauan kuin minun ei tarvitse mennä niiden kyytiin.

Uutisen jälkeen en pystynyt keskittymään töihin. Töiden jälkeen käsittelin pelkoa Rosen-terapiassa, yritin päästää siitä irti. Kotona niiskutin miehen sylissä etten halua lähteä. Seuraavan yön nukuin huonosti. Heräsin useaan otteeseen ja ensimmäisenä mielessä oli aina veneretki. Vatsaa väänsi ja koko kroppa tärisi.

Yleensä onnistun luistamaan kauhua aiheuttavista jutuista pienillä valkoisilla valheilla. "Voi harmi, en mitenkään pääse tulemaan, mutta pitäkää te hauskaa!" Valehtelen, koska minua nolottaa, hävettää ja harmittaa oma pelkoni. En halua tehdä siitä numeroa, joten yritän vältellä paljastumista.

Nyt en voinut vältellä. Menin heti aamulla pomon puheille, ja pyysin saada jäädä normaalisti töihin. Sanoin etten halua lähteä veneilemään, koska pelkään. Itkuhan siinä pääsi, kun asiaa selvitin. Pomo sanoi että totta kai voin jäädä töihin, ei ketään pakoteta risteilemään. Hän oli pahoillaan, että minulta meni nyt kiva päivä sivu suun. Minä sanoin että minuahan tämä harmittaa enemmän kuin ketään muuta, mutta en voi itselleni nyt tähän hätään mitään.

Kuivasin kyyneleeni ja olin helpottunut. Saatoin nukkua yöni taas rauhassa. Mutta jo seuraavana päivänä pelko tuntui niin kaukaiselta asialta, ettei sitä voinut palauttaa kehoonsa (ehkä hyvä niin). Jalat tukevasti maan kamaralla tuntui siltä, että ylireagoin. Ehdin jo miettiä että eihän se pelko nyt mitenkään ylitsepääsemätön ollut, kai minä olisin voinut taistella vähän enemmän. Hävettää, että jänistin.

Jälkeenpäin on niin helppo miettiä, että olisi sittenkin voinut uskaltaa. Mutta siinä hetkessä kuolemanpelko oli liian todellinen syrjäytettäväksi. Kun uni kaikkosi silmästä ja vatsaa kuristi, oli pelko pakko tunnustaa. Vaikka fobiani eivät todellakaan ole niitä asioita, joita itsestäni ylpeydellä kertoisin.

14.8.2013

Farkkuliivi


Ei tullut pukua, tuli liivi. Mieheltä ratkesi (taas) farkut persuksista, joten minä hyödynsin pitkät lahkeet ja tein niistä itselleni liivin.


Etuosassa näkyy selkeästi kankaan eri värisävyt, takaosassa väritys on hiukan tasaisempi. Pidän siitä että näissä farkuissa oli edessä vaakaraitaiset värjäykset, jotka sain napattua etukappaleiden yläosaan. Ja selkämyksessä kulkee hennompia väriviiruja, pientä elävyyttä pinnassa.


Sekä valkoiset tikkaukset että kaikki muut ompelut olen tehnyt käsin, tätä ei siis ole laitettu koneella kasaan. Kirkkaansininen vuorikangas on puuvillaa. Päätin pistää liiviin nepparit, mutta meni lopulta ihan arpomiseksi että montako niitä tulisi. Kiinnitin ensin yhden ja luulin olevani siihen tyytyväinen mutta sitten oli pakko iskeä tuo toinenkin.


Neppareiden kiinnitys onnistui yllättävän hyvin. Valmiin tarvikepakkauksen lisäksi tarvittiin vain vasara ja hakkaamista kestävä alusta (paksu puinen leikkuulauta). Jännä nähdä miten nuo kestävät käytössä, ei ole näistä kokemusta.

12.8.2013

Tuhat loistavaa ohjusta


Sain juuri kuunneltua loppuun Khaled Hosseinin kirjan Tuhat loistavaa aurinkoa. (Äänikirjat ovat loistokeksintö, ei tarvitse keskeyttää käsitöitä.) Pahoittelen sitä, että olen hirvittävän huono kirjoittamaan kirja-arvosteluja. (En ole elokuva-arvosteluissa yhtään sen parempi, mutta kirjoitan silti.)

En jaksa tehdä taustatutkimusta enkä kirjoittaa hienoja juonikuvauksia. Minulla ei ole taitoa perehtyä tämän kirjan (tai minkään muunkaan kirjan) yhteiskunnalliseen ja poliittiseen sanomaan. Löydätte netistä paljon arvosteluja, Tuhat loistavaa aurinkoa on kovasti luettu kirja. Hakekaa niistä oivaltavia näkökantoja, minä osaan vain kirjoittaa ajatuksistani.

Minä petyin. Toivoin, että afganistanilaissyntyinen kirjailija (olkoonkin että on mies) kirjoittaisi Afganistanin naisista tarinan, joka kirkastaisi ajatukseni heistä. Jotenkin toivoin, että surullinen, sotaisa ja karu mielikuvani olisi täysin väärä ja virheellinen. Vaan kun ei. Vaikka kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat uskoakseni fiktiota, ne voisivat olla totta - ja varmasti monen kohdalla ovatkin.

Mielikuvissani Afganistan on sodan runtelema, epävakaa, monissa asioissa takapajuinen, epäoikeudenmukainen ja epätasa-arvoinen paikka. Olen aina ajatellut, että hunnutetut afgaaninaiset ovat alistettuja, pahoinpideltyjä ja miestensä mielivallan uhreja. Tuntui kurjalta kun kirja kuvasi juuri tällaisen maan ja kulttuurin. Olisin niin mieluusti ollut väärässä.

Kirja on ollut menestys maailmalla. Länsimaissa on luettu ja vaikututtu. On muistettu kuinka kivaa meillä täällä tasa-arvoisemmassa maailmassa onkaan, on nostettu esiin tyttöjen koulutus ja naisten asema. Mutta onko tätä kirjaa luettu Afganistanissa? Lepääkö Tuhat loistavaa aurinkoa talibanitaistelijan kalashnikovin vieressä? Onko Tuhat loistavaa aurinkoa kirja, jota vaimoaan hakkaava afgaanimies lukee? Millaisia tunteita kirja herättäisi hänessä?

Minussa ei herännyt mitään rakentavia tunteita. Mietin mikä on ollut kirjoittajan tarkoitus. Kuvittelen, että hän on halunnut avata ikkunan Afganistaniin ja huntujen sisälle, hiljaisten naisten piilotettuun elämään. Kuvittelen, että hän on kirjoittanut tämän kirjan saadakseen ihmiset ymmärtämään ja havahtumaan. Pettyisiköhän Khaled, jos kuulisi minun tulleen lähinnä vihaiseksi?

En ole ylpeä siitä, että minulla on rasistisia ajatuksia. Olen jopa pahoillani siitä, että niitä on nyt entistä enemmän. Minua sylettää niin vietävästi ajatus siitä, että joissakin kulttuureissa nainen on miestä ala-arvoisempi olento. En ymmärrä enkä haluakaan ymmärtää. Tuhat loistavaa aurinkoa sai minun feministisoluni (sen yhden mutta vahvan) sykkimään kiivaasti ja kääntymään aina vain vakaammin sille kannalle, että tietyt uskonnolliskulttuuriset muinaisjäänteet ja niiden kannattajat voisi tunkea maailman suurimpaan perseeseen ja pieraista maata kiertävälle radalle. Näin niin kuin äärimmäisen nätisi sanottuna.

Tuhat loistavaa aurinkoa on täynnä kotiväkivaltaa, joka saa sapen kiehumaan. Kirja kertoo Mariamista ja Lailasta, jotka rimpuilevat ja riutuvat sodan ja miesten hallitsemassa maailmassa. Ensin erillään ja toisistaan tietämättä, sitten yhdessä ja ystävystyen. Hosseini on mielestäni kuvannut melkoisen onnistuneesti naisten mielenmaisemaa ja tunne-elämää. En tiedä jättääkö hän tietoisesti tarinansa miehet melko yksioikoisiksi henkilöiksi.

Ihan jännä lukukokemus (tai siis kuuntelukokemus, jos tarkkoja ollaan). Harvoin fiktio alkaa näin ärsyttää. Tarinan loppua on kuvattu siirappiseksi, mitä se tietyllä tapaa onkin kun vertaa sitä koko kirjan mitalta jatkuvaan hermoja raastavaan epäoikeudenmukaisuuteen. Tarina elämänmittaisesta ystävyydestä, kuolemanpelon voittavasta rakkaudesta ja toivosta jää maistumaan hiukan happamalta.

Voin suositella kirjaa lievästi masokistisille ja/tai Afganistanin lähihistoriasta kiinnostuneille ihmisille. Ja niille, jotka osaavat jotenkin sivuuttaa sen että joku jossain kokee juuri nyt samanlaisia julmuuksia kuin Mariam ja Laila. Vaaleanpunaisilla laseilla suodatettuna tämä on rohkea ja toiveikas kasvukertomus, ilman laseja ehkä hiukan masentava annos aavikon hiekkaa joka jää takahampaisiin narskumaan.

11.8.2013

Leffat pussiin


Pidän kovasti elokuvista. Erityisesti niistä vanhoista suosikeista, joita tallennettiin televisiosta ja katsottiin videoilta moneen kertaan. Mutta kun JVC-nauhuria ei enää ole, joutavat VHS-nauhatkin uusiokäyttöön. Siispä kokeilemaan niistä askartelua (kun kaikki muut ovat ehtineet tähän junaan jo vuosia sitten).

VHS-kasettien purkaminen on ihan oma hommansa. Yhden avaa näppärästi, jos ruuvit eivät ole jumissa, mutta siinä muutaman kymmenen jälkeen alkaa homma tuntua jo työltä. Työ on kuitenkin nyt tehty ja minulla on varmaan miljardi kilometriä nauhaa. Pitäisi vain keksiä mitä siitä tekisi ja miten.


Päätin pyöräyttää nauhaa rukilla. Värttinälläkin olisi varmasti onnistunut, mutta rukilla oli nopeampaa. Muodonmuutos näkyy yllä olevassa kuvassa: leveästä nauhasta tuli kapeaa narua. Magneettinauha on muovisen tuntuista, jäykkää, venymätöntä, muotonsa pitävää, kiiltävää ja vahvaa.

En ole vielä kokeillut nauhan työstämistä sellaisenaan, vaan siirryin heti kehittelemään kierretyn narun käyttöä. Yritin virkkaamista. Onnistuu, mutta jälki on minun makuuni liian epätasaista. Samoin kävi neulomiskokeilussa. Tuloksena on reikäinen, epätasainen ja karhean kulmikas pinta. Ehkä yhdistettynä johonkin toiseen lankaan tai naruun tulos olisi tiiviimpi, tasaisempi ja pehmeämpi. Työstäminen virkkuukoukulla ja puikoilla on nihkeää ja hidasta.

Pohdin myös erilaisia kutomis- ja punontamenetelmiä. Minulla ei ole kangaspuita, joten sitä en päässyt nyt testaamaan. Haluan testata vielä ainakin jonkinlaisen kudontakehyksen ja puuvillaloimen. Kaiken kaikkiaan VHS-nauhasta pyöritelty naru on niin jämäkkää, että yksinään siitä on vaikeaa saada sievää pintaa. Materiaalia onneksi on paljon, joten voin jatkaa kokeiluja. Nyt päädyin kuitenkin yhdistämään narun puuvillalankaan.


Virkkasin mustasta Kotiväki-langasta pienen pussin ja kuljetin VHS-narua puuvillalangan mukana. Virkkasin VHS-narun mukaan rakenteeseen, en siis virkannut sitä (koita tätä nyt sitten selittää). Silmukoita muodostin siis ainoastaan puuvillalangasta, joka siihen hommaan hyvin taipui, ja jäykkä magneettinauha kulkee silmukoiden sisässä kuin pujoteltuna.


Yritin saada kuvaan tuon narun kiiltävyyden, sillä se on aika hauska puuvillalankaan yhdistettynä. Arkinen puuvilla saa heti iltalaukkumaisen fiiliksen, kun mukana on vähän kimalletta. Kuvassa on myös jättimäiseltä näyttävä peukaloni, joka ehkä antaa vähän vihjettä siitä kuinka ohutta tuosta narusta tuli. Se on tuollaista suunnilleen millin paksuista.


Ompelin pussiin vetoketjun (napattu talteen jostain vanhasta laukusta) ja puuvillaisen vuorikankaan. Olen todella tyytyväinen lopputulokseen. Lähinnä sen vuoksi, että tekeminen oli vaivalloista ja valmiiksi saaminen varsinainen työvoitto. Systeemi vaatii vielä kehittelyä.

6.8.2013

Jalat kesäkuntoon!


Naistenlehdet tursuavat alkukesästä vinkkejä ja niksejä, joiden avulla kaikenlaiset kampurat saadaan sandaalikelpoisiksi ja kukkamekkoihin mätsääviksi. Haluan avuliaasti kantaa korteni kekoon, koska onhan minulla tästäkin asiasta mielipide. Mitä sitten että muut ehtivät jo aikaa sitten ja vinkkailevat kohta hiihtolatumuodista, vielä on kesää jäljellä ja jalkojen kesäkunnosta on syytä huolehtia edelleen. Ettei vaan päästä repsahtamaan tai muuten näyttämään elähtäneiltä!

Ensinnäkin haluaisin huomauttaa, että olevinaan asiantuntevat naistenlehtiartikkelit vouhottavat aivan liian paljon kovettumien poistosta päkiöistä, kantapäistä ja varpaista. Johan sen terve järkikin sanoo, että kovettunut nahka suojaa paitsi paahtavan kuumalta asfaltilta, myös kävyiltä, männynneulasilta ja pihatien sepeliltä paljon vauvanpepunpehmeäksi hinkattua ihoa paremmin. Kunnolla parkkiintunut ja tunnottomaksi kuoleentunut jalkapohjien iho on ihan ehdoton kesällä, kun paksu kenkä ei suojaa kävelijää ympäristön vaaroilta.

Luulenkin että nämä kovettumanpoistovimmaiset ovat salaliitossa kenkämyyjien kanssa, erityisesti niiden "tuntuu kuin kävelisit paljain jaloin" -kenkien myyjien. Toiset käskevät ihmisten hinkata jalkansa suojattomiksi ja sitten toiset myyvät niihin hinkattuihin jalkoihin suojia, jotka ovat "kuin toinen iho". Sattumaako? No enpä usko.

Toinen naistenlehtien lempiaihe kesäjalkoja käsitellessä on jalkahien ehkäisy. Jännittävää, kun yleensä väittävät niissä artikkeleissa että on konsultoitu jotain terveysalan ihmistä, mutta onhan nyt ihan selvää että hikoilun ehkäisy on kaukana terveellisestä! Hikoilun tarkoitus on poistaa ihmisestä kuona-aineita. Se on erittäin tärkeää, samasta syystä kakankin on kuljettava. Oletteko kuulleet jonkun terveysalan ammattilaisen puhuvan ulostamisen ehkäisystä? No ette, koska sehän olisikin ihan päätöntä! Kuona-aineiden pitää poistua elimistöstä ja siksi hoitoalan ihmisiä aina kiinnostaa kovasti se että suoli toimii riittävän usein.

Onkin siis ihan oikein ja tärkeää hikoilla. Varsinkin kesäkuumalla, koska hikoilu on myös kehon keino viilentyä. Lämpöhalvauksen ja nestevajauksen yksi oire ja hälytysmerkki on se, että hikoilu loppuu. Ole siis huoletta, jos kenkäsi ja sukkasi ovat hiestä märät, se kuuluu asiaan ja on tervettä.

Monet (varsinkin naiset, olisi ehkä kiva jos miehetkin) tykkäävät lakata kesällä varpaankynsiään jollain vinkeillä väreillä. Tämähän onkin vallan hauska tapa, jolla saa helposti pientä piristystä ulkonäköön. Mutta on aivan turha rajoittua pelkästään kynsiin, sillä kesäjalat näkyvät usein kokonaan! Ole tänä kesänä rohkea ja erotu joukosta!

Muista siis kävellä usein avojaloin, niin saat jalkapohjiisi sen vihertävänmustan sävyn, josta talvella voi vain haaveilla. Kunnolla kuivaan ihoon värjäytymät tarttuvat hyvin, eikä tarvitse huolehtia siitä että ne heti ensimmäisessä pesussa lähtisivät pois.

Älä suotta käytä pelkästään yhden mallisia sandaaleja, sillä kenkätyyliä vaihtamalla saat varmasti uniikit rusketusrajat jalkapöytiäsi, nilkkojasi ja sääriäsi koristamaan. Voit kokeilla kikkailla erilaisilla raidoituiksilla, joita remmikengillä saa aikaan. Jos jotkut raidat ovat tummempia kuin toiset, on efekti mukavan kolmiulotteinen. Ei kannata murehtia, jos ei ole taipuvainen ruskettumaan kauniisti. Punainen on mahtava väri ja se sopii erityisen hyvin kesään.

Jos aurinkoa ei näy, ota ihmeessä piristävä ja edullinen tekorusketus sääriisi. Itseruskettavia tuotteita on useita eri oranssin sävyjä ja pistävä haju on usein sitä paitsi niin voimakas, että se peittää alleen jopa jalkahien löyhkän. Tai sekoittuu siihen juuri sopivasti niin, että sinun ei tarvitse ainoastaan näyttää kesäiseltä vaan voit myös tuoksua siltä. Jalkahiki ja henkilökohtaisen hygienian sopiva laiminlyönti täydentävät oman tuoksukuviosi vastustamattomaksi kimaraksi, joka kertoo kanssakulkijoille sen miten avoimesti, huolettomasti ja täysillä nautit kesästä.

Kesäjalkojen somisteiksi sopivat myös hyttysenpuremat, naarmut ja mustelmat. Pari kunnon paukamaa sääriluun päällä ja aina uudestaan auki revittävä rupi polvessa, nehän ne ovat kesäjalkojen varmat tuntomerkit! Jos olet jo luovuttanut naistenlehtien esittämien monimutkaisten hoitorutiinien edessä, heitä huoli pois - jalat saa takuuvarmasti autenttiseen kesäkuntoon vaivattomamminkin.

2.8.2013

Migreenin koston paluu XII


Karmaiseva viikko takana. Päätäni on särkenyt joka päivä viime lauantaista asti. Eikä tälle särylle tunnu näkyvän loppua.

Olo on jo jotenkin epätodellinen. Lievän kivun kanssa jaksaa kyllä puuhastellakin, kun pakko on. Vähän kovemman säryn kanssa on pakko maata. Mutta sitten tulee se sellainen kova särky, että on pakko tehdä edes jotain pientä (niin kuin päivittää blogia) koska hiljaa paikallaan olo saa kivun tuntumaan kaiken nielevältä.

Päänsärkyisenä olen lyhytsanainen. En oikein ole läsnä, vaan jotenkin kaukana kaikesta. On kuin soutelisin hiljaa kivulla ja usvalla täytetyssä kuplassa, jossa aikakin on hidastunut. Naamani on peruslukemilla vaikka päätäni sahaa demoni.

Pään amputaatio olisi nyt paikallaan. Tosin minun tuurillani kärsisin sitten haamusärystä.