30.6.2013

Aikamatka


Suvi-Vintage vei kaupunkilaiset taas aikamatkalle menneisyyteen. Tänä vuonna teemana oli 40-luku ja sota-aika. Värjäri Virpi Viitanen loihti padastaan mahtavan värisiä villalankoja:



Seuraavassa kuvassa näkyy sekä vanha että vielä vanhempi menopeli. Vossikka on aina mukana Tallipihan tapahtumissa, mutta kertaakaan en ole vielä kyytiin noussut. Heppa otti rauhallisesti, vaikka paikalla oli kiiltäväksi puunattuja kilpailijoita.



Musiikin ja muun ohjelman ohessa ehdittiin katsella myyntikojujakin (sekä ihmisiä jotka katselevat myyntikojuja). Ehkäpä lomille päässyt sotamies ja hienosti pukeutunut herrasmies auttavat tässä lottaa valitsemaan uusia kenkiä. Leppoisa sunnuntaifiilis.



29.6.2013

Hyvää Joulua!


Jouluun on 178 päivää.

Yleensä minulla on tässä vaiheessa vuotta vähintään hyvä luonnos listasta, jossa lukee mitä kenellekin aion joululahjaksi antaa. Vasta joulun aikaan selviää mikä suunnitelma toteutui ja mikä ei, mutta lista on kuitenkin ollut jo monta vuotta olemassa. Muistilista on mielestäni loistokeksintö: minun muistini ei riitä useiden vuosien taakse, joten on kiva kun voi tarkistaa että joko Rauno-Eerikalle meni patalappu ja oliko se Kimmo-Riitta joka sai leffalippuja viime vuonna.

Tänä vuonna en ole tehnyt luonnoslistaa enkä ole kerännyt joululahjaideoita ylös (niitä on jo olemassa erillisellä listalla aika monta). Koko ajatus joululahjoista on jotenkin hyytynyt. Olen törmännyt sisäiseen ongelmaan.

Jo pitkään olen hitaasti mutta tietoisesti vähentänyt tavaraa kotoani. En pyri samanlaiseen minimalismiin kuin Tuulia, joka kirjoittaa erinomaista blogia uudesta elämäntavastaan. Mutta allekirjoitan monet havainnot, jotka Tuulia on tehnyt tavaran vähentämisestä ja sen vaikutuksesta elämään. Maallinen omaisuus, tavarat, esineet, krääsä, hyödykkeet ja turhakkeet ovat siitä ihmeellisiä että niiden olemassaolo ei vaikuta ainoastaan fyysiseen vaan myös henkiseen olemiseemme valtavan paljon. Minimalismin ilo on blogi, jota lukiessa tulee usein vain nyökytelleeksi hyväksyvästi.

Viime vuonna Tuulia kirjoitti joulusta, tai oikeastaan joululahjoista. Juttu niin sanotusti kolahti, osui ja upposi.

Minua alkoi hiukan nolottaa. Koska olen kova tekemään käsilläni ja harrastan mieluusti askartelua, minulle käy usein niin että teen ihan silkasta tekemisen ilosta enkä niinkään tarpeeseen. Koska iljettää heittää hyödykästä tavaraa mäkeen, säästän esimerkiksi tyhjentyneet kasvovoidepurkit jos ne ovat kauniita. Ja etteivät ne nyt jäisi tyhjinä pyörimään kämppään, teen niihin mehiläisvahavoidetta. Ja kun minulla sitten on viisi itselleni tarpeetonta purkkia mehiläisvahavoidetta ja ystäviä, joista kovasti välitän ja joita mieluusti lahjoisin, katson voisinko jotenkin yhdistää nämä kaksi asiaa.

Onko se vähän rumaa? Onko jotenkin tympeää tehdä omaksi ilokseen jotain ja keksiä sitten joku jolle sen voisi antaa? Sotiiko se jotenkin sitä ajatusta vastaan että annetaan lahja, joka on tehty tai hankittu nimenomaan tiettyä henkilöä ajatellen? Kaverini tosin saattaa olla siinä uskossa että valmistin voiteen juuri häntä ajatellen (kunnes lukee täältä tunnustukseni totuudesta), joten onko sillä sitten väliä että asia ei mennytkään ihan niin. Ja tietysti yritän aina miettiä vastaanottajaa lahjaa valitessa, eli mietin kyllä kuka saattaisi oikeasti ilahtua kotitekoisesta voiteesta enkä viskaa purkkia satunnaisesti kelle hyvänsä.

Mutta silti. Vaikka yritän aina antaa jotain oikeasti hyödyllistä ja kivaa (eli lähinnä jotain käyttöön tulevaa eikä vain ikuisesti säilytettävää), voivat lahjukseni silti olla toisille syystä tai toisesta epäsopivia. Vaikka tarkoitan aina ainoastaan hyvää, voi olla että lahja on vastaanottajalle jopa harmillinen ja ylimääräinen. On todella noloa myöntää, että tämä valkeni minulle vasta nyt: olisi paljon parempi antaa ihmisille sitä mitä he todella toivovat eikä sitä minkä kuvittelen heille sopivan.

Tämän vuoden puolella olen jotenkin erityisen selkeästi huomannut sen, että kaikilla on jo kaikkea ja sitäkin aivan liikaa. Itselle ylimääräiset tavarat on vietävä kierrätyskeskukseen, sillä kavereilla ei ole niille tarvetta. Samaan aikaan kun yrittää vähentää omia tavaroitaan, joutuu vielä kohteliaasti kieltäytymään samaa puhdistusoperaatiota tekevien kavereiden tavaratarjouksista.

Olen jo pitkään ollut itse ihan tyytyväinen siihen ettei minulle anneta hirveästi yllärijoululahjoja, sillä olen huomannut sen minkä Tuuliakin: hyvistä yrityksistä huolimatta lahjat eivät aina ole nappivalintoja ja siitä tulee jotenkin omituinen olo. Tarvitsen hyvin vähän uusia tavaroita, joten toivomukseni ovat olleet hyvin täsmällisiä tai johonkin muuhun kuin materiaan keskittyviä. Olen siis onnistunut lahjattomuusasiassa vastaanottavana osapuolena, mutta en ole osannut kovinkaan hyvin soveltaa sitä antajana.

Mitäpä jos en tänä vuonna antaisi lainkaan joululahjoja? Tai jos antaisin vain sellaisia joululahjoja, joita on minulta erikseen toivottu?

Lahjojen antaminen on minusta hirvittävän mukavaa, mutta ei todellakaan mitenkään pakollista. En anna joululahjoja siksi että niitä olisi kaupallisen kulttuurin mukaan "pakko" antaa. En kuvittele olevani mitenkään ihmisenä ja ystävänä parempi, jos hukutan läheiseni krääsään. En halua itselleni turhaa tavaraa enkä halua sitä antaa myöskään kavereilleni. En syty timanttikorvakoruista, vaan esimerkiksi lupaus yhteisestä leivontahetkestä on paljon hauskempi. Uusi lautapeli voisi olla kiva, mutta parasta olisi jos kaverit tulisivat pelailemaan niitä vanhojakin pelejä.

Uskon lähipiirini olevan pitkälti samoilla linjoilla kanssani. Turha tavara on turhaa vaikka olisi kuinka rakkaalta saatu, ei siitä mihinkään pääse. En siis usko että kukaan loukkaantuisi siitä ettei saisi minulta tavaralahjaa jouluna.

Alussa mainitsemani sisäinen ongelma onkin siis vain se, että mihin hiivattiin minä sitten työnnän ne tavarat/esineet/asiat, jotka teen joka tapauksessa kun tekeminen nyt vain on niin kivaa ja terapeuttista? En voi kaikkea itse käyttää enkä tietyn pisteen jälkeen enää jemmatakaan. Se, että lakkaisin askartelemasta, on aika mahdoton vaihtoehto. Koska en jaksa perehtyä myymismahdollisuuteen, on pois lahjoittaminen ollut jotenkin luontevaa. Vaan jos en lahjoita ystävilleni niin kellekäs sitten?

Toisaalta kadehdin ihmisiä, jotka eivät anna kellekään lahjoja. Se on selkeää ja yksinkertaista. Toisaalta taas en halua sellaista, sillä itsekkäästi tykkään lahjojen antamisesta. Mutta en myöskään missään nimessä halua olla se, joka tunkee joululahjoja ihmisille, jotka eivät niitä halua (kun en itsekään kaipaa mitään tavaroita ja jos kaipaan niin osaan niitä kyllä sitten pyytää). En pidä tätä nyt mitenkään suurena ongelmana tai asiana mistä pitäisi hirvittävästi stressata, mutta mietityttää silti.

Viimeistään jouluun mennessä tämäkin asia on ratkennut ihan itsestään suuntaan tai toiseen, mutta taidan silti tehdä oikein juhlallisia päätöksiä ja toiveita julkisiksi, niin että omat aivoni järjestyisivät paremmin.

1) Minulle ei tarvitse antaa lisää tavaraa. Yhteinen aika on paras lahja, ja sitä sopii mieluusti antaa pitkin vuotta eikä vain jouluna. Omatekoinen kortti on minua miellyttävä ja mieltäni lämmittävä muistamisen muoto. Ihan omin pikku kätösin naputeltu sähköpostikin käy (ja ilahduttaa kesälläkin).

2) Otan mieluusti vastaan tietoa läheisteni joululahjatoiveista - ja siis myös siitä toivotaanko lahjoja vai toivotaanko ettei lahjoja anneta. Tänä vuonna aion yrittää kuunnella toiveita erityisen tarkkaan ja ehkäpä vähennän yllärilahjojen määrää. Mutta en halua luvata etten anna mitään konkreettista. Joululahjojen antamisen ei pitäisi olla missään muodossa stressin aihe, joten en aio liikaa ahdistua siitä että antamani lahja ei ehkä olekaan vastaanottajalle täysin mieluinen. Joskus onnistuu, joskus ei. Minä en loukkaannu siitä jos antamani härpäke annetaan eteenpäin tai kierrätetään.

Ja kortteja askartelen aivan varmasti. Ainakin muutaman.

------

JK. Miettikää mitkä "ongelmat". Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka joutuvat taistelemaan saadakseen päivittäin puhdasta vettä ja ruokaa. Me täällä mietimme mihin ihmeeseen tunkisimme yltäkylläisen elämämme rojut.

16.6.2013

Ei nimi eläintä pahenna


Malabarinisosivettikissa oli ennen malabarinisotäpläsivettikissa. Onko näillä nimien keksijöillä joku kisa siitä, kuka kehittää monimutkaisimman ja vaikeimman nimen uudelle lajille? On se kiva että norsu on norsu, eikä esimerkiksi pitkäkärsäpaksunahka. Tai että lepakko on lepakko eikä vaikkapa kaikuluotainlentonisäkäs.

Viikko vierähti nopeasti, iltakin ehti jo. Kohta tämä nainen kellahtaa sänkyyn miehensä kainaloon. Tai siis pesän pehmusteissa kohtaavat mansenpikkuhehku ja kodinisolihansyöjä.

Kauniita unia!

13.6.2013

Bloggauksen aihe on "sisäinen este"


Ravintoterapeuttini luovutti. Nosti kätensä pystyyn kun edistymistä ei tuntunut tapahtuvan ja arveli että minulla on joku "sisäinen este paranemiselle". Tuumi että voitaisiin ehkä tavata syksymmällä jos voisin kesällä työskennellä tunnelukkojeni avaamisen parissa.

Tähän kohtaan sellainen iso ja syvä huokaus.

On aika lievästi sanottu että hiukan risoo. Ei ole ihan ensimmäinen kerta kun haen vaivoihini apua ja päädyn hetken päästä omilleni. "Koita pärjäillä." Sitä ne kaikki tarkoittavat, mutta sanovat sen yleensä jotenkin hienommin. Jotenkin on nähtävissä nyt tällainen trendi tässä hommassa.

Ei ole kyse siitä ettenkö yrittäisi. Olen tunnollista ja ylisuorittavaa tyyppiä, joten teen kyllä kaiken niin kuin määrätään ja yritän ihan tosissani ottaa neuvoista vaarin. Napsin lääkkeet, kirjaan oireet, juoksen kokeissa, syön ravintolisät, teen mielikuvaharjoitukset ja mitä vittua vielä. Tarkkailen itseäni kuin koe-eläintä mutten kuitenkaan saisi stressata ettei herkkä systeemi ota itseensä.

Ehkä se sitten vain on liikaa vaadittu että saisin tämän kroppani kuntoon. Ehkä olen turhaan toivonut pientä ihmettä. No, onhan se paraneminen tietysti aika hankalaa avun kanssakin, jos kerran on joku "sisäinen este".

Eihän tämä mikään uusi selitys tai juttu ole. Ei se sinällään mitenkään virheellinen arvio varmaankaan ole. Ihmetyttää vaan että kuinka monta kertaa ne "sisäiset esteet" pitää vetää mankelista läpi. Ensin käsittelin niitä psykologisen vyöhyketerapeutin ja homeopaatin kanssa vuosituhannen vaihteessa. Luulin että siinä tehtiin jo aika perusteellista syväruoppausta omassa itsessä ja sielun syövereissä.

Ei vissiin riittänyt, kun piti ottaa monen vuoden pätkä psykoterapiaa lisäksi. Kun muutamia vuosia käy psykiatrilla kertoilemassa omia juttujaan, niin kuvittelisi että aika kivasti saisi läpi käytyä ne asiat jotka vielä aiemmin jäivät käymättä. Kun psykiatri sanoo ettei enää koe voivansa auttaa enempää, niin sitä luulisi olevansa jo aika pitkällä omassa prosessissaan. Vaan ei ehkä riitä puoli vuosikymmentä siihen, että saisi "sisäiset esteet" ylitettyä.

Psykiatrin hoitoa tehostettiin Rosen-terapialla, jossa kävin aikoinaan muutamia kertoja. Se tuntuikin oikein mukavalta. Tai siis siinä mielessä kamalalta, että kyllä se on rankkaa itkeä joka kerta niin hirveästi. Mutta ei se sitten tainnut riittää sekään.

Koska kroppani on niin käsittämättömässä jumissa joka paikasta, päätin mennä uudestaan Rosen-terapeutin käsittelyyn. Löysinkin oikein oivallisen hoitajan. Siinä ei kuulkaa mene viittäkään minuuttia kun vollotan pedillä suoraa huutoa. Se terapeutti hipaisee pikkuisen selästä, työntää lihasta ihan kevyesti ja jossain sisällä avautuu jokin lukko eikä kyyneliä voi estää. Se on minusta mystistä hommaa, mutta ei ollenkaan pelottavaa vaan vapauttavaa.

En vain tiedä onko tästäkään lopulta hirveästi apua. Minä olen nämä ihan samat asiat puhunut ja itkenyt jo moneen kertaan, kaikille minua hoitaneille ihmisille neljäntoista vuoden ajan. Montako kertaa pitää trauma käsitellä, analysoida, purkaa ja parkua ennen kuin kroppa päästää siitä irti? Voiko tilannetta parantaa se että kaikki vanhat haavat revitään uudestaan auki ja kaivellaan päivänvaloon jo moneen kertaan kuopatut jutut? Järjellä kaikki on käsitelty jo useasti, kropallekin on annettu tilaisuuksia työstää asioita.

Olen kuulkaa aika väsynyt tähän hommaan. Minusta tuntuu siltä ettei minulla ole mitään uutta annettavaa, ei mitään mikä valaisisi asioita enempää. Sen verran perusteelliselta ovat tuntuneet nuo takavuosien henkiset ja fyysiset luotaukset, tutkimukset, ronkkimiset ja kaivelut.

No, en silti kai voi muuta kuin jatkaa valitsemallani tiellä ja toivoa jälleen kerran, että juuri tämä hoitaja on se, joka minusta kaivaa esiin sen "sisäisen esteen" ja auttaa käsittelemään sen niin, ettei siihen tarvitsisi enää ikinä palata.

10.6.2013

Muovi meressä


Nyt töppöstä toisen eteen (vaan ei veteen!): Tampereen TR1 Taidehallissa on esillä kansainväliseen muovijäteprojektiin liittyvä näyttely. Me kävimme katsomassa näyttelyn eilen, kun sisäänpääsymaksun hinnalla sai katsella myös Petri Luukkaisen Tavarataivas-dokumentin. Dokumentti oli mielestäni hyvä. Se oli hyvin intiimi, hauska ja koskettavakin. Mutta takaisin itse asiaan.


Näyttely paljasti hämmästyttäviä ja kauhistuttavia faktoja. Maailmassa tuotetaan 8000 kiloa muovitavaraa joka sekunti. Kun mietitte miten kevyitä muovitavarat yleensä ovat (se on yksi muovista valmistettujen tavaroiden hyvistä puolista), saa kamaa olla aika järjettömästi että se painaisi tuon 8 tonnia.

Joka vuosi valtameriin päätyy 6,4 miljoonaa tonnia muovijätettä. Valtaosa tästä jätteestä vajoaa pohjaan, 15 prosenttia jää kellumaan veden pinnalle ja 15 prosenttia huuhtoutuu jossain vaiheessa rannoille. Näyttelyn tärkein teos on installaatio, joka on koottu valtameristä peräisin olevasta hylkytavarasta. Pääosa siitä on kerätty Havaijilta. Keko on valtava. Kuvaan mahtui vajaa kolmannes kasasta, tavaraa oli ehkä kaksi kuorma-autollista.


Installaation kokoinen muoviläjä päätyy mereen kahdenkymmenen sekunnin välein. Sitä ei voi oikeastaan tajuta. Kuvitelkaa kuinka lepäilette aurinkovarjon alla jossain paratiisisaarella. Rantahiekka on hienoa ja valkeaa, vesi kirkasta ja niin turkoosia että häikäisee. Aaltojen ääni rauhoittaa, keskipäivän kuumuus tekee raukeaksi ja uinnin jäljiltä tukka on suolavedestä tönkkö.

Sitten kuulette autojen äänet. Rantaan kaartaa suuri kuorma-auto. Kuski peruuttaa tyynesti vesirajaan ja kippaa koko lastinsa mereen. Verkkoja, poijuja, autonrenkaita, hammasharjoja, vaippoja, ämpäreitä, muovimukeja, hiusharjoja, sytkäreitä, muovipusseja. Kuskille tulee kiire poistua, sillä seuraava auto on jo tulossa. Kymmenen sekunnin välein tulee uusi auto, aina täydessä lastissa. Autoja tulee yötä päivää, taukoamatta. Ei ainoastaan rantalomanne ajan, vaan viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Näinhän jäte ei oikeasti päädy mereen, ei niitä kipata yhdestä paikasta suoraan veteen. Suurin osa jätteestä kulkeutuu meriin hiljalleen mantereelta jokien ja jätevesien mukana. Mutta määrä on sama. Aivan valtavan suuri määrä.


Tavallinen muovi ei ole biohajoavaa. Se ei siis hajoa nätisti vedeksi, hiilidioksidiksi, metaaniksi ja biomassaksi. Tavallinen muovi pilkkoutuu hyvin hitaasti yhä pienemmiksi osasiksi auringonvalon ja hankauksen vaikutuksesta ja päätyy lopulta ravintoketjuumme. Pienimpiä hiukkasia sanotaan mikrohiukkasiksi, eikä niitä nähdä enää edes suurennuslasilla.

Tiesitkö että synteettisistä kuiduista kuten polyesteristä valmistetuista kankaista irtoaa jokaisella pesukerralla jopa 1900 synteettistä kuitua? Näitä mikrohiukkasia ei saada vedestä pois, sillä ne eivät tartu suodattimiin vedenpuhdistuslaitoksilla. Niinpä ne jatkavat kulkuaan ja kertyvät vesistöihin.


Yli 260 eläinlajin tiedetään sotkeutuvan jätteeseen tai syövän sitä. Jotkut napsivat pikkiriikkisiä paloja, toiset suurempia. Eräässä tutkimuksessa havaittiin, että 35 prosenttia planktonia syövistä kaloista oli syönyt muovia. Kuolleista myrskylinnuista 95 prosentilla on muovia vatsassaan. Lintu saalistaa kirkkaan värisiä ja helposti näkyviä kappaleita, eikä se osaa erottaa syötävää ja syötäväksi kelpaamatonta ainesta toisistaan. Muovi ei sula linnun elimistössä, mutta lintu ei myöskään osaa ulostaa pieniä muovinkappaleita samaan tapaan kuin vaikkapa ihminen. Muovinpalat jäävät linnun vatsaan, ja se tukehtuu tai nääntyy nälkään. Katsokaa Midway-leffan traileri niin tiedätte.

Tällä hetkellä ei voida täysin tietää tai ennustaa, miten ruoan mukana ravintoketjun eri tasoille kulkeutuva muovi vaikuttaa meihin tai muihin eliöihin. Muovit voivat itsessään sisältää vaarallisia lisäaineita ja jotkut saasteet saattavat tiivistyä muovin pintaan, joten seuraukset voivat olla arvaamattomat ja kauaskantoiset.

Vaikka et söisi merikalaa tai muita meriötököitä, on muovia todennäköisesti kulkeutunut sinunkin elimistöösi. Sitä saattaa olla esimerkiksi hammastahnassa, jonka "valkaisevien mikrorakeiden" avulla uskot saavasi säihkyvämmän hymyn. Sitä on ehkä kulkeutunut elimistöösi muovisesta juomapullosta. Ehkä sitä irtosi ruokaasi jonka käräytit teflonpannulla. Sitä saattaa olla juomavedessäsi.


Täysin ilman muovia on aika lailla mahdotonta elää. Muovi on todellakin tullut jäädäkseen - sitä tehdään koko ajan lisää ja se kestää lähes ikuisesti. Ongelma ei ehkä ole se yksittäinen shampoopullo jonka ostit ja veit muovijätekeräykseen. Se pullo rouhitaan uusiokäyttöä varten tai hyvässä lykyssä poltetaan energiaksi. (Huomasithan että voit viedä vanhat Crocsisi takaisin Crocsin omaan myymälään ja sitten Ekokem tekee niistä energiaa? En tosin käsitä miksi kampanja kestää vain tämän vuoden loppuun, näin hyvä juttu saisi jatkua pidempäänkin.)

Ongelma on tietysti suurempi, monimutkaisempi ja maailmanlaajuinen. Kaikissa maissa ei ole säädeltyä jätelakia tai järjestettyä jätteenkeräystä, vaan yhteiskunnan hylkytavarat päätyvät todella melko suoraan maastoon ja sieltä hiljalleen vesistöihin (tai suoraan vesistöihin). Mutta mielestäni se ei ole mikään autuaaksi tekevä asia; vaikka oma takapiha ja omatunto olisi puhdas, voisi kai silti tiedostaa ongelman koskettavan myös omaa elämää ja sen vuoksi olevan ajattelemisen arvoinen juttu.

Voi olla että se muovinen pullonkorkki, jonka ehkä jätit retkeillessäsi maastoon (hyi hyi!), kulkeutui sadeveden mukana ensin pieneen puroon ja sieltä isompaan jokeen ja sieltä mereen ja sieltä myrskylinnun vatsaan tai kalan masuun. Voi olla että ei. Mutta kannattaa kai tätä vähän miettiä.

5.6.2013

Niin kaunis on hiljaisuus


Kuvablogin puolella saattaa tapahtua jotain silloinkin kun täällä on hiljaista. Sää on suosinut kameraleikkejä. Näillä pitkospuilla olisi viihtynyt pidempäänkin jos hyttyset olisivat olleet vähemmän hanakoita iskemään iholle.