27.4.2013

Kahvin tuoksua


Mies osti vahingossa aivan liian vaaleita papuja. Ei niistä ollut kahviksi ollenkaan! Ensimmäiset keitokset olivat mautonta kuravelliä (minä en kahvia juo mutta jopa minä huomasin ettei siitä litkusta ollut nautintoaineeksi) eikä lisäpaahtaminen auttanut yhtään. Siispä sain ison satsin papuja askarteluihini. Näyttäisi siltä että niistä tuli ainakin taulu:


Tausta on maalattu akryyliväreillä ja pavut on liimattu kiinni pikaliimalla. Toivottavasti pysyvät hyvin kiinni. Ainakin liima tarttui varsin jämäkästi sormiin, joten eiköhän se pidä pavutkin paikallaan. Kahvikuppi ja kiemurat olivat ensimmäinen aihe joka tuli mieleen, mutta voisihan näistä muitakin kuvioita taiteilla.


25.4.2013

Kaukana Kansasista


Gregory Maguire on kirjoittanut hienon kirjan. Noita: Lännen Ilkeän Noidan elämä ja teot kertoo toisen puolen tutusta tarinasta eli siitä kuinka Dorothy lennähti pyörremyrskyn mukana Idän Ilkeän Noidan päälle Ozin ihmeelliseen maahan.

Kirja on kertomus Idän Ilkeän Noidan siskosta Elfabasta, josta tahtomattaan tuli Lännen Ilkeä Noita. Tutuissa tarinoissa Noita on esiintynyt aina melko yksiulotteisena ja ilkeänä hahmona, eikä riemulla ole rajaa kun Dorothy surmaa tämän.

Vaan minäpä taidan pitää enemmän tästä Maguiren versiosta. Harmitti niin vietävästi kun sen Dorothyn piti tulla sotkemaan kaikki! Siinä ehti neljän ja puolen sadan sivun aikana niin kovasti kiintyä vihreäihoiseen, oikeudenmukaiseen, kovia kokeneeseen, älykkääseen ja pohdiskelevaan Elfabaan, että olisin kyllä toivonut hänelle parempaa loppua kuin tulla pikkulikan tappamaksi.

Kirjasta on kirjoitettu lukuisia arvosteluita (esimerkiksi tällainen ja tällainen), jotka ovat paljon syvällisempiä ja parempia kuin tämä omani. Kannanpa silti kömpelösti oman korteni kekoon ja kerron että tykkäsin. Helppoa ja nopeaa luettavaa niille, jotka sellaista kaipaavat. Samalla kuitenkin filosofinen ja monikerroksinen tarina niille, jotka haluavat intensiivisemmän lukukokemuksen. Tämä ei ole satu lapsille, vaan miehille ja naisille.

23.4.2013

Lentsu


Pomoni on välillä varsin viihdyttävä. Hän on ollut viikon verran kovassa flunssassa mutta ei ole tietenkään hidastanut menoaan tippaakaan. Tänään hän tuli esittelemään veristä nenäliinaansa. "Kato, kato." Ihmekö tuo, jatkuvan niistämisen seurauksena limakalvot ovat varmasti kovilla. Oli kuulemma veri valunut nenästä niin yllättäen että sitä on nyt jonkun asiakasparan kirjanpidossakin sitten. (Pieni kosto siitä että melko usein asiakkaat ovat tahrineet paperinsa kahvilla, kuralla ja aineilla joiden alkuperää en haluakaan tietää.)

Pomolla oli varmasti kuumettakin, sen verran punaisina posket hehkuivat. Työpaikan lääkekaapista löytyi kuumemittari ja sitä tarkastellen pomo kysyi että mihin se kuuluu työntää. Vastasin että kannattaa laittaa se kainaloon. Arvaatteko kuinka paljon harmitti heti kun olin sen sanonut? Kun olisi voinut keksiä jonkun jännemmänkin paikan ja katsoa totteleeko pomo. (Onnistuessaan temppu olisi kuitenkin johtanut siihen etten koskaan voisi itse enää käyttää kyseistä kuumemittaria, joten ehkä parempi näin.)

Sitä ei tiedä kuinka äkisti tässä on itse tautisena. Pomon käyttäytyminen eli sairaana töissä olo tuntuu olevan ristiriidassa sen toiveen kanssa, että meillä työntekijöillä olisi poissaoloja mahdollisimman vähän. Minut on töissä piiritetty täysin: edessäni istuu pomon tytär (kolmatta viikkoa flunssassa), takanani istuu pomon poika (toista viikkoa flunssassa) ja pomo käy säännöllisen epäsäännöllisesti esittelemässä pöpöjään minulle. Kotona ei mene juurikaan paremmin: mies oli viikonloppuna kuumessa ja muuttui entistäkin möreä-äänisemmäksi.

Ihme on etten ole sairastunut jo aiemmin (töissä kun on tosiaan menossa jo toinen kierros). Tänään on kurkussa tuntunut ikävää karheutta. Juuri sitä sellaista inhaa oloa, että tekisi mieli nieleskellä koko ajan jotain jääkylmää. Tauti tekee tuloaan, mutta aion vastustella.

Mutta jos flunssa iskee oikein toden teolla (pientä kiusaamista ei lasketa), aion kyllä antautua sille. Vaikka minulla on taipumusta olla liian kiltti, joustava ja tunnollinen, olen myös oppinut tunnistamaan omat rajani. Minulla on sitä paitsi töissä erittäin hyviä varoittavia esimerkkejä siitä kuinka ei missään nimessä pidä toimia.

Eräs kollegani totesi että haluaa säästellä paria viimeistä talvilomapäiväänsä siltä varalta että joutuisi menemään lääkäriin. Hänellä on ollut terveysongelmia, joten lääkäriin joutuminen ei olisi mitenkään yllättävää (mutta ei myöskään erityisen todennäköistä). Mutta ei vuosilomia säästellä sitä varten että voidaan käyttää niitä sitten lääkärillä käymiseen! En tiedä mitä sanoa (tietynlainen tyhmyys vetää sanattomaksi). Minä aion pitää lomani lomana. Sairauslomat ovat sitten asia erikseen.

20.4.2013

Onks tukka hyvin?


Herra Inkivääri hetkeä ennen pataan joutumista.



18.4.2013

Pikkujuttuja


Otin huomisen vapaaksi, aion viettää palkattoman vapaapäivän. Ommoo lommoo. On sellainen olo että minun pitäisi jotenkin selittää ja perustella se. Että pitäisi muka olla joku muu (jotenkin parempi) syy kuin se, että haluaa huilata. Eikö ole vähän vinksahtanutta ja pikkuisen surullista?

***

Löysin pääsiäisenä Radio Nostalgian. Se soittaa minulle sopivaa musiikkia (tai kuten yksi ystävä sanoi: musiikkia jota hänen isänsä kuuntelee). Ja soittolista on neljää biisiä pidempi.

***

Yrtit kasvavat hurjaa vauhtia. Timjami, ruohosipuli, basilika ja sitruunamelissa kurkottelevat kilpaa kohti aurinkoa. Eteläikkunalla vihertää ja multaa on ollut kynsien alla sopivasti. Pienet taimet luottavat siihen että kesä tulee, vaikka sitten hitaasti.

***

Vein polkupyöräni ensi- ja keväthuoltoon ja saan noutaa sen huomenna. En muista koskaan huollattaneeni pyörääni liikkeessä. Ehkäpä aloitan työmatkapyöräilyn jo ensi viikolla, sillä pyörätiet ovat jo kivasti hiekasta vapaat.

***

Olen ihastunut Clipperin hedelmä- ja yrttihaudukkeisiin (meillä sanotaan teeksi vaikkei se sitä varsinaisesti olekaan). Juuri nyt ulkona on kylmää ja märkää, joten lämmin juoma tuntuu erityisen hyvältä. Sateenvarjoni on rikki, mutta tuolla tuulella se olisi aika hyödytön ehjänäkin.

***

Käsityöt vievät taas mennessään. Olen saanut parin ystävän kanssa alulle mukavan tavan kokoontua suunnilleen kerran kuussa käsitöiden merkeissä. Tämä idea on elänyt jo pidempään kuin työpaikan pullaperjantai (se juttu kesti noin kaksi kuukautta) ja toivon projektillemme pitkää ikää.

***

Ostin Ecoverin pyykinpesuainetta. Se saa pyykin haisemaan aivan liikaa hipiltä, en ole ollenkaan varma voinko käyttää sitä. Pahus.

17.4.2013

Kauhun tasapaino käytännössä


Se kun haistelee paitansa kainaloita päättääkseen kehtaisiko pitää paitaa vielä yhden päivän.

13.4.2013

Tuulipuvussa taiteen keskelle


Tänään heittäydyimme kulturelleiksi ja kävimme ystäviemme kanssa galleriassa. Taitelija Ville Wikstedt on avannut Hämeenpuistoon paraatipaikalle näyttelytilan, johon kannattaa tosiaan tutustua. On jotenkin vaikea kirjoittaa, kun sanat sinkoilevat päässä. Niin käy aina kun innostuu. Oli nimittäin todella mukava, mielenkiintoinen ja inspiroiva käynti!

Taiteilija oli itse paikalla ja saimme hänen jakamattoman huomionsa. Pääsimme kuulemaan tarinoita kuvien taustalta ja keskustelemaan muutenkin taiteen synnystä. Se tekee jo sellaisenaan vaikuttavista kuvista kokonaisia elämyksiä. Minusta oli myös hauskaa kuunnella seuralaisteni mielipiteitä ja tuntemuksia kuvista. On mielenkiintoista miten jokainen näkee kuvat omalla tavallaan.

Usein taidenäyttelyissä tilan valtaa pieni vaivautunut hiljaisuus; kansa hiipii hiljaa teosten ohi vain keskenään supisten tai itsekseen tuijotellen. Galleriat ovat usein aika karuja tiloja, joissa kuljetaan kuin kirkossa ja varotaan rikkomasta hiljaisuutta. (Jos siis uskalletaan mennä sisälle asti, usein kurkitaan vain ikkunoista.) Erityisesti varotaan ottamasta kontaktia toisiin, vieraisiin ihmisiin.

Wikstedt ei onneksi hyökännyt heti ovelta päälle, vaan olisimme varmasti saaneet hiljakseen kulkea huoneen ympäri ja poistua sanaakaan sanomatta. Vaan meilläpä (tai ainakin minulla) oli nimenomaan toiveena päästä jututtamaan taiteilijaa. Kyllä teoksista saa ja kannattaa puhua, siten niistä saa paljon enemmän irti. Ehkä taiteilijaa kummastuttaa jos minä näen kuvassa jotain sellaista mitä hän ei ollut ajatellutkaan, mutta ei hän tyrmää. Eikä varmasti pahastu jos osoittaa kiinnostusta kuvien tarinoihin tai taiteilijan työhön yleensä.

Ensi viikonloppu on muuten oiva ajankohta pistäytyä tapaamaan Villeä - tai suurta joukkoa muita taitelijoita. Pirkanmaan Taidesuunnistus on tapahtuma, joka toivottavasti saa liikkeelle juuri tällaisia tavan tallaajia.

Kirjoitan tästä blogiin myös siksi, että muistaisin paremmin miten innostavaa tällainen taiteen katselu on. Note to self: harrasta tätä useammin.

11.4.2013

Aikuisten oikeesti osa 372


Tätä tarinaa ette ehkä usko, mutta vannon että se on tosi.

Eräällä työtoverillani on ollut tapana osallistua työpaikkamme yhteiskeittiön roskakorin täyttämiseen, mutta ei sen tyhjentämiseen. Tämä kollegani, viisissäkymmenissä oleva naishenkilö, ostaa kaupasta noutoruokaa evääksi kuten moni muukin meillä. Meillä on työpaikan keittiössä säälittävän pieni roskakori, ja se täyttyykin lähes päivittäin. Sinne ei kovin montaa salaattirasiaa mahdu, ja sen olemme huomanneet.

Tai ainakin me kaikki muut olemme huomanneet. Tämän uskomattoman tarinan päähenkilö kuitenkin paskat nakkaa siitä, onko roskakori tyhjä, puolityhjä vai täpösen täysi hänen ruokailunsa päätyttyä. Hänellä on ollut tapana kasata omat jätteensä kylmästi keon päällimmäiseksi niin, että seuraava kaapin avaava saa melkeinpä varoa etteivät roskat pursuile syliin. Yleensä ihmiset tajuavat vaihtaa roskapussin siinä vaiheessa kun sinne ei enää mahdu mitään, mutta tämä Törky-Terttu (nimi muutettu) ei pussiin koske. Ei ikinä.

Sain kuulla että hänelle on joskus aiemminkin sanottu aiheesta ennen kuin tulin taloon. En siis todellakaan ole ainoa, jonka mielestä hänen käytöksensä on epäkohteliasta ja rumaa. Päättelin että edellisestä tapakasvatuskerrasta on jo liian pitkä aika, joten lähestyin työtoveriani asian tiimoilta. Vastaus oli pöyristyttävä. Ennen kuin ehdin sanoa lausettani edes loppuun, Törky-Terttu nosti kätensä torjuvasti väliimme ja kivahti: "Kuule mulla on tänään nyt niin kiire etten ehdi kuunnella." "Okei, mut..." "SIIS MULLA ON TODELLAKIN NYT NIIN KIIRE ETTEN KUUNTELE."

Hän ei siis halunnut kuunnella, huomioida tai ymmärtää. Lyönpä vaikka vetoa että jos olisin puhunut mistä tahansa muusta asiasta, hänellä kyllä olisi ollut aikaa. Ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen (siis et jumalauta voi olla tosissas, mietin mielessäni), mutta annoin asian olla.

Ettekä kyllä IKINÄ arvaa mitä Törky-Terttu nykyään tekee. Hän hakee noutoruokansa, syö keittiössä eväänsä ja -tadaa- vie roskat mukanansa. En minä tiedä mihin hän niitä jemmailee, kassiinsa ilmeisesti ja vie ehkä kotiinsa asti, sillä keittiön roskikseen ne eivät mene. Tiedän tämän, sillä olen tarkastanut asian. Olen nähnyt hänen syövän ja tiedän häneltä pakkausjätteitä jäävän, mutta yhteiseen roskakoriin ne eivät enää päädy. Miettikää! Eukko kuskaa roskia laukussaan koska ei kertakaikkiaan voi vaivautua vaihtamaan roskapussia yhteisroskiksesta!

Kuten sanoin, ette varmaankaan usko. En uskoisi minäkään ellen olisi itse nähnyt.

Ehkä hänellä on jokin kamala fobia, jonka vuoksi hän ei voi koskea roskapussiin jossa on muiden roskia. Yhteistä vessaa hän kuitenkin sujuvasti käyttää, eli kyse ei taida olla yleisestä bakteerikammosta. Ilmeisesti yhteisen hyvän vuoksi toimiminen on hänen mielestään jotenkin vastenmielistä.

Hänhän esimerkiksi vaati että hänen tietokoneensa tulostimeksi asetetaan se tulostin jota muut eivät käytä. Meidän muiden tulosteet menevät yhteen isoon monitoimikoneeseen, hänen tulosteensa omaan pieneen tulostimeen - joka sijaitsee aivan sen suuren tulostimen vieressä. Ilmeisesti olisi kovin ahdistavaa jos omat ja muiden tulosteet menisivät sekaisin. Tai jos hän joutuisi laittamaan paperia tulostimeen jota muutkin käyttäisivät. Sehän olisi muiden hyväksi toimimista, eikä se ilmeisesti sovi.

*facepalm*

7.4.2013

Ottakaa, rouva hyvä, lattia allenne ja istuutukaa!


Osuin sattumalta lueskelemaan urbaanin orangin kirjoitusta lattialla istumisesta. Hyvä kirjoitus, ja se johdatti minut englanninkieliseen blogiin, jossa käytetään termiä floor living, jota en osaa kääntää sujuvasti suomeksi (koska lattiaelämä kuulostaa jotenkin omituiselta). Joka tapauksessa molemmissa kirjoituksissa käsitellään sitä, kuinka lapsena olemme jatkuvasti luonnostaan liikkeessä ja suuri osa elämästä tapahtuu maantasassa. Esitellyn teorian mukaan jämähdämme aikuisina luonnottomiin asentoihin tuoleihin ja jäykistymme.

Minusta tässä on perää. Jos vain suinkin voin toteuttaa kehoni toiveita, istun äärimmäisen harvoin tuoleissa ergonomiaoppaiden esittelemissä asennoissa. Meillä viihdytään hyvin lattialla - asiaa ehkä auttaa se että lattialämmityksen ansiosta paljaallakin lattialla on mukavaa oleskella. Vaikka pöydän ääressä olisi tilaa, syön mieluummin ja useimmiten ateriani lattialla istuen. Luen lehdet aina lattialla kyykistellen, vaihdan kukkien mullat lattialla ja teen paperiaskarteluni lattialla. Piirrän kaavat ja leikkaan kankaat lattialla.

Divaani toimii usein pöytänä: läppäri pötköttää divaanilla ja minä istun vieressä lattialla. Pelaamme miehen kanssa lautapelejä aina lattialla. Töissä teen arkistointihommia usein lattialla, vaikka pöytätilaakin olisi. Jos istun tuolilla, istun hyvin harvoin "oikein". Virallisissa tilaisuuksissa tai vaikkapa ravintoloissa oleilu on joskus tuskallista, sillä "nätisti" istuminen on minusta hivenen epämukavaa. Istun usein tuolillakin jalkojeni päällä tai jalat jotenkin mutkalla, koukussa tai ristissä. En osaa ajatella sitä mitenkään kummalliseksi, koska olen aina tehnyt niin. Syöttekö te ruokanne lattialla istuen?

Minulle lattialla oleskelu ei ole minkään ideologian noudattamista tai erityisen tietoinen valinta, se vain tapahtuu enkä pistä ollenkaan pahakseni. Kuten urbaani oranki Kenukin kirjoituksessaan totesi, lattialla oleskelu ei ole staattista jumittamista vaan jatkuvaa liikehdintää. Minä olen taipuisa ja venyvä kuin rautakanki, joten uskon runsaan lattialla oleilun tekevän pelkästään hyvää liikkuvuudelleni, tasapainolleni ja yleiselle kehonhallinnalleni.

Pystyn helposti laskeutumaan lattialle ja nousemaan ylös vaikka minulla olisi käsissäni kaksi täyttä keittolautasta (enkä läikytä tippaakaan). Kyykistyminen, polvistuminen, risti-istuntaan meno ja lattialta ylös nouseminen onnistuu vaivatta ilman käsiä. Olen aina yhtä hämmästynyt jos joku terveraajainen aikuinen ei pysty kyykistymään niin että kantapäät pysyisivät lattiassa. Minulta onnistuu sekä sammakkoasennossa kyykkiminen (eli jalat levällään) että tiukka kyykky polvet yhdessä (ja ne kantapäät pysyvät koko ajan lattiassa).

Kodin sisustusta miettiessä mietin harvoin tuoleja tai muita istuimia. Useammin mielessä on se, että lattiatilaa tulee olla riittävästi. Ei siksi että asunnon tulisi olla yleensä ottaen suuri ja tilava, vaan siksi että elän ja touhuan niin paljon lattialla. Sen myönnän että kolmen tunnin pituinen elokuva on kivempi katsoa divaanilla röhnöttäen kuin lattialla pyörien, mutta perusajatus tuolissa istumisen luonnottomuudesta on mielestäni uskottava.

Minulla on kuitenkin sellainen olo, että vieraita varten pitäisi olla ainakin muutamia tuoleja. Olisiko teistä outoa käydä kylässä teellä ja istuutua lattialle? Minusta se ei ole lainkaan omituista, enkä ottaisi kuuleviin korviini jos emäntä pahoittelisi tuolien puuttumista, mutta minulle onkin luontevaa tämä japanilainen seiza eli korrekti istuminen. Tosin länsimaalaistuneet japanilaiset istuvat nykyään pöydän ääressä tuoleilla.

Sanotaan usein että lapsen paikka on lattialla. Mistähän tämä sanonta on peräisin, tietääkö joku? Onko se perua ajalta, jolloin huutolaislapset ja muut vähempiarvoiset ihmiset nukkuivat aina lattialla? Liittyykö sanontaan ajatus siitä että lapset ovat aikuisia alempiarvoisia ja joutavat pyöriä lattiansasossa, vai liittyykö se sittenkin siihen että lapsen sensomotorisen kehityksen kannalta sylin jälkeen paras paikka on lattialla? En tiedä, mutta ainakin meillä myös aikuisten paikka on usein lattialla. Ihan vapaaehtoisesti.

5.4.2013

Kvanttimekaniikkaa ja säieteorioita


Kvanttivaras on kovasti ylistetty teos, ja toivoin pitäväni siitä. Hannu Rajaniemi on kirjoittanut kirjan alunperin englanniksi, mutta minä luin suomennetun version. Varmaankin hyvä niin. Voi tietysti olla että jotain kirjan hienoudesta katoaa käännöksen myötä, mutta luulenpa että tarina olisi jäänyt vielä hämärämmäksi jos olisin tankannut sitä vieraalla kielellä. Matemaattinen fysiikka kun ei ole ihan se vahvin alani...

Kirja ei sinällään kerro säieteorioista, mutta kyllä siinä vahvasti näkyy Rajaniemen tohtoristasoinen osaaminen alalla. Pidän tieteiskirjoista eikä minua ollenkaan haittaa se, että näkyvän todellisuuden ja tunnetun maailman(kaikkeuden) osasia ja rajoja muotoillaan uusiksi. Yleensä nautin lukemisesta vaikken ihan kaikkea ymmärräkään. Joskus ei kai ole tarkoituskaan ymmärtää, uskominen riittää.

Mutta Kvanttivaras meni ehkä liian vaikeaksi. Voi olla että olen hiukan yksinkertainen. Oma yksinkertainen mielipiteeni on se, että Rajaniemi on kirjoittanut kirjan melko pienelle ja tietyllä tapaa älykkäälle yleisölle. Tässä pieni lainaus tekstistä. Selvennöksenä sanottakoon, että Perhonen on avaruusalus ja Mieli sen ohjaaja.

"Hän polttaa varamoottoreiden antimateriasäiliön tyhjäksi ja heilauttaa aluksen 2006RJ103:n matalaan painovoimakaivoon. Perhosen runko valittaa, kun varastoivan hiukkaskiihdyttimen antiprotonit muuttuvat kuumiksi plasmasuihkuiksi. Alus kanavoi osan energiasta runkoa koossa pitäviin vahvikesauvoihin. Sapelialukset seuraavat vaivattoman oloisesti, saavuttavat Perhosta koko ajan ja laukovat lisää ohjuksia. Perhonen kirkuu tuskaansa Mielen aivoissa, mutta autismi pitää hänen aistinsa keskittyneinä taisteluun. Hän ajattelee Perhosen pieneen asevarastoon säilötyn outomaterian ympärille kvanttipistetorpedon ja laukaisee sen kohti asteroidia."

Jännää, mielikuvituksellista ja hienoa, mutta aika raskasta luettavaa sitten kun tätä samaa jatkuu 440 sivua. Vähän samanlainen olo on kun tavaa Verohallinnon syventäviä vero-ohjeita - sillä erotuksella että niistä sentään joskus tajuan jotain.

Enkä nyt tarkoita että lukuelämykseni olisi pilalla jos en täysin tajua kvanttipistetorpedon toimintamekanismia. Tarkoitan että mieluusti lukisin tarinaa joka selittäisi itse itsensä. Enkä sano että pitäisi olla ydinfyysikko, tähtitieteilijä tai raketinrakentaja että voisi nauttia tästä Rajaniemen kirjasta. Ihan varmasti on hyvää luettavaa jollekin, ei vain sopinut minulle.

Kvanttivaras oli minulle kuin pulmapeli. Sellainen metallinen tai puinen vänkyrä, jossa on lankoja tai ei ole, ja joka pitää saada solmuun tai avata ja solmuttaa uudestaan. Tartun palikkapeleihin aina innolla ja jaksan pitkäänkin ihan oikeasti pohtia niiden saloja ja toimintamekanismeja. Mutta jossain vaiheessa innostus lopahtaa kun logiikkaa ei löydy kovan yrittämisen jälkeenkään. Sitten luovutan ja yritän sattuman ja vimman voimalla. Vääntelen ja kääntelen osasia ja yleensä jokin sitten loksahtaakin kohdalleen ihan vahingossa. Lenkit irtoavat toisistaan, solmut aukeavat, iso palikka mahtuu maagisesti pienestä reiästä ja mahdoton tulee mahdolliseksi. Pulma ratkeaa, mutta en ymmärrä miten. Ja se vasta harmittaakin.

1.4.2013

Back online


Netti toimii taas. Tai toimi se tässä välissäkin, mutta päätin leikkiä ettei toimisi. Tai tänään se ei taas aamulla oikeastikaan toiminut, joten ei tarvinnut leikkiä. Mutta juuri nyt näyttää toimivan, joten voin esitellä värkkäyksiä.

Kaupasta tarttui mukaan Novitan uutuuslankaa kun tuli hinku neuloa rättejä. Väritkin olivat kivasti hempeän keväisiä.


Tuo lanka oli kyllä tosi miellyttävää neulottavaa. Koostumus on puolet bambua ja puolet puuvillaa, joten oletan sen toimivan hyvin tiskirätissä. En ole vielä testannut, mutta puuvillaiset rätit ovat olleet meillä menestys eikä bambu varmasti lankaa ainakaan huononna. Netti on pullollaan ohjeita neulottuihin rätteihin. Kokeilinkin muutamia ohjeita, mutta niistä ei sitten tullutkaan kivoja. Lisäksi minulla on sellainen vamma, että halusin rättien olevan molemmilta puolilta samanlaiset, joten päädyin sitten lopulta tekemään rätit oman pään mukaan.


Yhdestä kerästä tuli kolme pienikokoista rättiä (tai melkein, yhdestä sinisestä jouduin jättämään nirkkoreunan pois). Ovat kevyitä ja mukavia käsitellä ainakin kuivina. Ai niin, melkein jäi tärkein sanomatta! Opettelin näitä tehdessä ihan uuden tekniikan eli silmukoiden luomisen neulomalla. Hidasta, mutta hyödykästä, koska muuten luodessa meinaa jäädä alkuun tyhmä häntä eli lankaa menee hukkaan. Nyt ei mennyt.