28.2.2013

Hullulla on halvat huvit... umpihullulla ilmaiset


Mies pääsi eilen yllättämään kertomalla, ettei ole koskaan ratkaissut ainuttakaan sudokua (osaisi se varmasti, ei siitä ole kyse). Eikä kuulemma tavallista sanaristikkoakaan vapaa-ajalla, koulussa niitä on joutunut joskus täyttelemään. En oleta, että kaikki toimisivat elämässä samalla tapaa kuin minä, mutta yllätti silti tämä miehen sudokuneitsyys. Varsinkin kun miehen veli on Ristikkomies oikein isolla ärrällä.

Äitini ja isäni ovat olleet aina kovia täyttelemään ristikoita. Samoin mummolla on aina lyijykynä hyvässä terässä ristikoita varten. Minä olen kasvanut siihen, että mökille otetaan ristikkolehti mukaan ja sen parissa sopii hyvin viihtyä tuntitolkulla. Välillä ristikot unohtuvat, mutta sopivan tilaisuuden tullen aina palaan niiden pariin.

En voi olla kertomatta pikkusiskostani, joka oli jo hyvin nuorena halukas täyttelemään sanaristikoita. Tyyli vain oli alkuun hieman omalaatuinen... Jos vihjekuvana oli auto, sisko etsi jostain päin ristikkoa neljän kirjaimen mentävän aukon ja kirjoitti sinne "auto". Ehkäpä oli siskolikan mielestä liian helppoa, että sana tulisi heti kuvavihjeen läheisyyteen!

Ristikoiden lisäksi muutkin sanapelit ja -leikit sopivat minulle. Hyvin usein pelaan itsekseni maailman yksinkertaisinta sanapeliä: sanojen keksimistä jonkin toisen sanan kirjaimista. Minulla ei siis ole tylsää oikeastaan missään, jos vain tarjolla on joku tekstinpätkä luettavaksi. Jonotus tuntuu kumman lyhyeltä, kun vaikkapa sanan "hammaslääkäri" kirjaimista alkaa kehitellä uusia sanoja.

Istun sanaa tuijottaen ja pyörittelen kirjaimia mielessäni. Hammas ja lääkäri ovat itsestäänselvät, mutta sitten tulee niitä muita: kääriä, sammal, sääri, määrä, kari, rima, rikas, hääriä, lammas, salami, risa, lika, lasi, sali, shaali, kaari, räkiä, härkä, rihma, särki, häkä, ikä, rämä, ilma, maila, kaima, maha, lama, määkiä, särmä, haima...

Parasta on jos löytyy kynä ja paperia, että voi kirjoittaa keksimänsä sanat ylös ja laskea saavutuksensa, mutta kyllä ilmankin pärjää. Ja viimeistään tämän tunnustuksen myötä lienee selvää ihan kaikille, että minua ei ole kovinkaan vaikea viihdyttää. Usein huolehdin siitä ihan itse istumalla hiljaa paikallani ja tuijottamalla sanoja seinillä.

26.2.2013

0,7


Aamulehdessä oli ystävänpäivänä puolen sivun juttu ystävyydestä. Minä jäin tuijottamaan erityisesti yhtä lausetta: "suomalaismiehellä on keskimäärin 0,7 ystävää". En löytänyt jutusta tietoa siitä, mistä tämä luku on peräisin, mutta olettaisin että jonkinlaisesta kyselytutkimuksesta. Luultavasti tieto on Väestöliiton sivuilta, sillä ne oli artikkelin lähteissä mainittu, mutta en voi olla varma.

Emme tiedä kuinka moni ihminen on kyselyyn vastannut, mutta tuloksesta voidaan varmaan silti päätellä että aika monen miehen on täytynyt sanoa ettei hänellä ole ainuttakaan ystävää. Kenties samaisesta tutkimuksesta on peräisin artikkeliin poimittu tieto, että 45 prosenttia suomalaismiehistä kärsii luotettavan ystävän puutteesta.

Tilastollisesti siis lähes joka toinen kadulla tapaamani mies on vailla luotettavaa ystävää. Minusta se kuulostaa karmealta. Aamulehden juttu totesi ykskantaan, että ihminen tarvitsee vähintään neljä läheistä ystävää tai omaista välttyäkseen masennukselta. Aiemmin esitettyjen numeroiden valossa voisi siis sanoa että ainakin puolet suomalaismiehistä on masentuneita.

No, ehkä ei sovi vetää ihan näin suoria linjoja. Mutta on tuo silti kuulkaa aika surkea luku: 0,7 ystävää per mies.

Minusta olisi mukavaa tietää tästä enemmän. Kuinka ystävyys määritellään? Jokaisella on ystävyydelle oma määritelmänsä. Ehkä joku pitää ystävänä sellaista ihmistä, joka toisen mittapuulla olisi kaveri tai vain tuttu. Missä menee ystävyyden ja kaveruuden raja? Ovatko suomalaiset miehet muka ronkeleita, itseensä vetäytyviä erakkoja ja sosiaalisesti täysin lahjattomia vai valehtelevatko he kyselyihin vastatessaan?

Minulla on elämässäni ihmisiä, joita sanon ystävikseni. En halua edes kuvitella millaista elämäni olisi ilman heitä. Jos minulla olisi 0,7 ystävää, olisi se kerrassaan masentavaa. Olen tietyllä tapaa pienien piirien ihminen, joten en kaipaa valtavaa tuttavuuksien merta ympärilleni. Ystävien kanssa tärkeintä on laatu, ei määrä. Mutta 0,7 on kyllä aivan liian vähän. En sano että ihminen olisi tuomittu masennukseen jos hänellä on alle 4 läheistä ystävää tai omaista, mutta se on kyllä pelottavaa jos ei ole yhtään ystävää.

Montako ystävää sinulla on? Onko sinulla liian vähän, sopivasti vai jopa liian paljon ystäviä? Miksi joillakin ihmisillä ei ole ollenkaan ystäviä? Ovatko he yrittäneet ystävystyä ja siinä epäonnistuneet? Onko heillä joskus ollut ystäviä? Ystävyyden synty on välillä melkoinen mysteeri. Väkisin ei voi kenenkään kanssa ystävystyä, sen täytyy tapahtua jotenkin omalla painollaan. Mutta se ei tietenkään tarkoita sitä etteikö ystävyydelle voisi yrittää luoda tilaisuuksia.

Miksi minulla on ystäviä? En minä ole niitä mitenkään erityisen kovasti metsästellyt, niitä on vain tullut. Koulusta, harrastuksista, seurustelun mukavana sivutuotteena ja toisten ystävien kautta. Olen aina ollut kiitollinen ystävistäni enkä toivottavasti ole kohdellut heitä itsestäänselvyytenä, mutta Aamulehteä luettuani olen entistä kiitollisempi. Toivon olevani oikea ystävä myös muutamalle miehelle (en kaunistaakseni tilastoja vaan ihan vain siksi että se on mukavaa).

Kuinkahan saisimme jokaiselle ihmiselle, sekä miehelle että naiselle, ainakin yhden ystävän? Aamulehden artikkelin mukaan suomalaisten ei ole helppo ystävystyä. Tähän on lehtijutun mukaan syynä epäluuloisuus: suomalainen ei osaa jakaa ja luottaa. Ehkä tässä väitteessä on perää, ja ehkä siinä on myös syy siihen miksi minulla on ystäviä reilusti enemmän kuin keskimääräisellä suomalaismiehellä: käyn ihmisten eteen avoimena. Se tekee minusta hirvittävän haavoittuvan, mutta en ole keksinyt muuta vaihtoehtoa saada ystäviä, joita ilman elämäni olisi synkkää ja ikävää.

Don Huonot sen sanoi paremmin kuin kukaan:

Luodinkestävää sydäntä ei oo vielä keksittykään,
turha pelätä laukausta
sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa.

En usko että kovinkaan moni tietoisesti valitsee olla yksin. On varmasti niitäkin, jotka oikeasti haluavat olla itsekseen, mutta luulen että suurin osa yksinäisistä on sitä tahtomattaan. Miksi? Onko kyse muka vain siitä että he eivät osaa jakaa ja luottaa? Ovatko he jostain syystä jämähtäneet väärin piireihin? Ovatko he yksinäisyytensä lamauttamia, eivätkä voi muuttaa tilannetta?

Ainakin yhden totuuden blogahduksen innoittanut artikkeli esitti: ystävyys ei kestä, jos sitä ei hoideta. Muista siis ystävää muulloinkin kuin ystävänpäivänä!

23.2.2013

Nörtin kanssa




Miehellä on kirjanmerkkinä läppärin piuha. ♥

21.2.2013

Sohvapöytä


Halusimme taas kerran jotain sellaista, mitä ei mistään valmiina tuntunut löytyvän, joten itse piti tehdä. Tästä lähdettiin liikkeelle:


Leikkautimme 12-millistä sekavaneria mittojen mukaan. Pöytälevy on 33 x 85 cm, samoin sen vastinkappale alhaalla. Lisäksi tarvittiin kaksi pienempää kappaletta väliseinäksi ja toiseksi päätyseinäksi. Niin ja alle pistettiin kalustepyörät:


Nyt rullaa kevyesti! Mies teki vasaroinnin ja ruuvauksen, minä maalasin. Väriksi valikoitui vaalea vihreä. Ensin haaveilin vähän räväkämmästä vihreästä, mutta oikeastaan hyvä että kaupassa sattui silmään Bloomin kookosmaali. Myrkytön ja vesiohenteinen maali sopi tarkoitukseemme paremmin kuin hyvin.

Maalissa mainostetaan olevan hienoinen kookoksen tuoksu, mutta tästä olen kyllä hiukan eri mieltä. Kookoksen tuoksu on mielestäni maalissa erittäin vahva, hirvittävän imelä ja pitkään tuotteessa (ja nenässä) viipyilevä. Meinasi olla oikeasti jo aika epämiellyttävä, mutta onneksi se on nyt laantunut sen verran ettei häiritse enää.


Tästä näkee hienosti kuinka sudin ensin vanerin pintaan liian laiskasti sekoitettua maalia. Ihmettelin että onpa tummaa, mutta sitten tajusin että pitäisi sekoittaa maalia melko lailla rivakammin. Pistin pari kerrosta maalia, se kuivui nopeasti ja on mielestäni lopulta oikein kauniin värinen. Eli tällainen siitä sitten tuli:


Päätimme satsata tähän projektiin vielä sen verran, että ostimme pöydän päälle 6 millimetriä paksun lasilevyn. Ei sitten tarvitse murehtia maalipinnan suhtautumista kuumiin teekuppeihin tai rasvaisiin eväisiin. Ehkä lasin alle tulee joskus myöhemmin vielä jotain koristeitakin, mutta nyt se saa olla ihan sellaisenaan. Ja tässä pöytä sitten paikallaan divaanien välissä:


Avoin pääty on seinää vasten ja sinne sujahti kotiteatterin keskikaiutin. Lähinnä sen takia tässä joku pöytäviritelmä tarvittiinkin, toki kivahan se on saada glögimukikin laskettua johonkin järkevästi. Pöytää ei tuosta kovin paljoa siirrellä, joten alatasolle on piilotettu tavaroita joita ei jatkuvasti tarvita. Kalliimpihan tämä on kuin IKEAn versiot, mutta on kyllä hienompikin, sanoo hän kun itse teki.

(Ou nou, kuvista tuli pikselisössöä! Harmillista. No, ensi kerralla paremmin.)

19.2.2013

Jatkokertomus


Poikkesin taas työterveydessä kertoilemassa kuulumisia. Koska Triptyl ei ole heilauttanut maksa-arvoja, jatketaan sen syömistä. Mikäs siinä, nyt ripuloin vain joka toinen päivä (ja joka toinen päivä ei sitten tule mitään) kun ennen ripuloin joka päivä. Vaihtelu virkistää!

Mitään uusia vinkkejä, neuvoja tai lääkkeitä ei lääkäri osannut tarjota. Antoi tismalleen samat ohjeet kuin ravintoterapeutti eli niillä mennään. Lauantaina onkin rav.terpan kanssa taas treffit, saadaan kehitellä ihmiskoesuunnitelmaa.

Lääkäri ei pitänyt mahdollisena sappihapporipulia, sillä se ei oikein osu oirekuvaan. Olen lääkärin kanssa samaa mieltä. Mutta lupasi se sitäkin vaihtoehtoa tutkia, jos tämä ei parissa kuukaudessa rauhoitu. Niin, (vielä) pari kuukautta tätä nyt pitäisi jaksaa katsella. Kannattaa kuulemma olla yhteydessä aiemmin, jos pää alkaa hajota. Enpä tullut kysyneeksi että mitä se siihen sitten ajatteli kehitellä avuksi...

17.2.2013

Helmiä


Aina tällaisina päivinä, kun pitkään takaraivossa kutkutellut migreeni pamahtaa päälle oikein kunnolla, yritän keskittyä muistelemaan elämäni hyviä asioita. Kipu kestää pitkään, täyttää koko maailman ja lamauttaa kehon. Mutta aina hetkeksi kerrallaan karkaan hyvän mielen asioihin. Ja niitä on onneksi paljon.

Turvesauna. Loistava keksintö! Myös aikuiselle ihmiselle tekee hyvää päästä välillä sotkemaan itsensä oikein luvan kanssa (ja vieläpä niin ettei tarvitse itse siivota jälkiä). Sain eilen nauttia ystävän seurasta ja puhdistua sekä fyysisestä että henkisestä kuonasta. Iho tuntuu pehmeältä ja koko keho raukean raskaalta. Hieroessaan turvesössöä ihoonsa tulee keskittyneeksi omaan oloonsa ja juuri siihen hetkeen.

Pienet ihanuudet. Olin ihan yllättynyt, kun sain ystävänpäivänä peräti kahdelta mieheltä ruusun (omalta mieheltä ja toisen mieheltä). Oma mies vei pisteet kotiin sillä, että oli vielä pyöräyttänyt sekä tiski- että pyykinpesukoneenkin sillä aikaa kun olin kaupungilla. Arjesta tuli heti jotenkin astetta juhlavampaa. Pienet eleet ovat niin kovin tärkeitä, niitä ei sopisi yhtään aliarvioida.

Skyfall. Melko kovankin kritiikin kohteeksi joutunut elokuva oli minun mielestäni mainio. On totta, että juoni oli täynnä älyttömyyksiä ja aukkoja, mutta mitä sitten. Joudun töissäni miettimään jatkuvasti armottoman realistisia asioita, viilaan pilkkua ja tartun jokaiseen pieneenkin yksityiskohtaan kyseenalaistaen, ei sitä kuulkaa vapaalla niin jaksa. On ihanaa vaihtaa aivot vapaalle ja seurata toisenlaista (epärealistista) elämää.

Skyfall on tyylikäs ja ennen kaikkea aito Bond-seikkailu. Tuttu tunnari pärähtää soimaan juuri oikeissa paikoissa, Bond on äijä (mutta ei kuitenkaan kone) ja viittaukset sekä menneeseen että tulevaan ovat mielestäni onnistuneita. Sitä paitsi kerrankin pahis on loistava. Kasinolla piipahdetaan ja tumma puku on päällä usein, naisia vikitellään ja niitä kuolee, takaa-ajoissa kaahataan ja pulassa ollaan, c'est la vie.

Oivallus arvostamisen tärkeydestä. On vaikeaa selittää tunnetta, jonka eräänä iltana koin tässä olohuoneessa istuessani ja musiikkia kuunnellessani. Tuli jotenkin sellainen olo, että en kyllä enää ikinä soita musiikkia tietokoneeni kulahtaneiden kajareiden kautta tai tabletillani.

Mies on käyttänyt äänentoistojärjestelmään aika tavalla rahaa. Joku muusikko on käyttänyt aikansa, energiansa ja luovuutensa luodakseen ainutlaatuista musiikkia, ja haluaisi varmasti että sen kaikki vivahteet saavuttavat kuulijan sellaisina kuin hän on luomisprosessissaan miettinyt.

Tajusin, että on kaikkien osapuolten päälle paskomista, jos kuuntelen musiikkia laitteilla jotka pyyhkivät pois puolet bassoista ja puurouttavat äänet. Miksi kiusaisin itseäni kuuntelemalla lempimusiikkiani huonoilla vehkeillä kun käytössä on hyvätkin? Arvostan miehen ja artistien panosta ja aion opetella pitämään itsestäni sen verran, että annan itselleni tästä eteenpäin vain parhaita mahdollisia musiikkielämyksiä.

Käsityöt. Olen onnekas, sillä voin toteuttaa itseäni askartelemalla. Voin olla naurettavan innostunut siitä, että löydän hienon muovipurkin tai saan porattua siistin reiän CD-levyyn. Kokeilu, suunnittelu, tekemisen vapaus, erilaisten materiaalien hypistely ja työstäminen tuovat iloa. Määränpää ei ole niin tärkeä kuin itse matka.

Mistä sinä nautit tänään?

15.2.2013

Lisää hiutaleita


Tällä kertaa valkoisia. Valkoiset helmet sulivat jotenkin paremmin kuin siniset. Lisäksi nämä ovat mielestäni muutenkin kauniimpia, jotenkin enemmän lumihiutaleen värisiä ja näköisiä. Osin samanlaisia, osin erilaisia.



Pahoin pelkään, että näitä tulee lisää.

13.2.2013

Tuulahdus menneestä


Kävin tammikuussa Vapriikin vintagetapahtumassa fiilistelemässä. Sunnuntai-iltapäivään sopi kiireetön vaeltelu myyntipöytien äärellä ja mainion tanssimusiikkiorkesterin kuunteleminen. En ollut varautunut shoppailemaan, joten oli pakko vierailla miehen kukkarolla kun löysin Hatun.

Yleensä en edes sovita, jos en ole aikeissa ostaa, mutta nyt sovitin kumminkin. Ja sehän oli niin kiva hattu, että piti pienen kiertelyn jälkeen vielä palata se ostamaan. Ihan käyttämättömän oloinen mutta silti vanhan tyylinen hattu istui päähäni sen verran napakasti, että tein kotona sille pientä säätöä. Ympärysnauhan irrotus ja uudelleenkiinnitys toi kaivattua lisäväljyyttä ja nyt minulla on kaunis vintagehattu!

Pyörin äsken kymmenen minuuttia ympäri kämppää koittaen keksiä hatulle hyvää kuvauspaikkaa. Ei löytynyt. Ilman päätä se näyttää hoopolta ja päätäni en kuvaan laita. Sitä paitsi on niin pimeää että kuvasta tulisi suttua kuitenkin. Niin että saatte nyt olla ilman kuvaa.

Kuvasta puheenollen! Sain töistä kaksi ilmaista lippua Asta Rakentaja -messuille, joten kävin sielläkin pyörimässä miehen kanssa. Se rakennuspuoli ei meitä niinkään kiinnostanut, vaikka nekin osastot juostiin läpi. Sen sijaan viihdyimme oikein kivasti samaan aikaan olleilla keräilymessuilla.

Vaikken erityisesti keräilekään mitään vanhoja tavaroita, ihastelen niitä silti enemmän kuin mieluusti. Jos jotain keräilisin, niin luultavasti vanhoja valokuvia. Ja vielä tarkemmin sanottuna käyntikortti- eli visiittikuvia. Niissä on jotenkin mahtava tunnelma! Jostain syystä pahville liimatut portrettikuvat saavat aina mielikuvitukseni laukkaamaan. On hauskaa kuvitella millaista kuvien ihmisten elämä on ollut ja miksi he ovat kuvauttaneet itsensä.

Jonkun mielestä voisi olla omituista keräillä tuntemattomien ihmisten valokuvia. Vaikka ihminen on visiittikuvissa selvästi se päätarkoitus, niin minä keräilisin niitä lähinnä tyylin ja iän takia. Voisi olla hienoa jos niitä olisi kokonainen laatikollinen tai kansiollinen! Onko erikoista, etten innostu ollenkaan samalla tapaa ajatuksesta että saisin kaikilta sukulaisiltani ja ystäviltäni nykyaikaiset passikuvat muistoksi...? Ei ole hohdokas keräilykohde, ei ole sama fiilis.

Kuvankäsittely mahdollistaa nykyään monenlaiset tyylit, joten siitä sitten vaan uusia kuvallisia käyntikortteja tekemään. Ei enää kamerakännykällä peilin kautta kuvattuja räpsyjä, vaan ykköset päälle ja vakavaa pönötystä kehiin! Se olisi hienoa se.

10.2.2013

Onnenpossu


Minullapa kävi viikko sitten mäihä, kun voitin MouMoun blogiarvonnassa tabletin! En ollut uskoa silmiäni, kun luin onnittelusähköpostia MouMoulta. Pari päivää piti malttamattomasti odottaa että tabletti saapui, ja nyt olenkin hypistellyt sitä aika ahkerasti.

Superkauppa.fi tarjosi arvonnan palkinnon eli naurettavan halvan Android 4.0 taulutietokoneen. (Valitsin pinkin, iih!) MouMou kertoikin jo omista kokemuksistaan oman tablettinsa kanssa, mutta ajattelin minäkin sanoa jotain (vaikkei sitä arvonnan voittajalta toivottu/edellytetty).

Ihan siltä varalta että joku olisi kauhean kateellinen, voin sanoa ettei ehkä kannata. Koska olen päässyt kokeilemaan hyvää tablettia, voin sanoa että tämä on tosiaan lelu. Eniten järkyttää näyttö, joka naarmuuntuu to-del-la helposti. Näyttö on suoraan sanottuna pilalla välittömästi kun siihen koskee. Jos aikoo ostaa tämän tabletin, on melkeinpä pakko ostaa näyttöä varten suojakalvo.

Ala-arvoinen näyttö ei yhtään vähennä laitteen muutenkin lelumaista olemusta. Tätä ei voi kuvata sanoilla jämäkkä, tukeva tai laadukas. Saamani verkkovirtalaturi ei jostain syystä uppoa koloonsa, joten se on hyödytön. Tästä en viitsinyt valittaa kauppaan, koska USB-laturi kuitenkin toimii (enkä ilkeä muutenkaan ilmaisesta liikaa valittaa). Laitteen kamera on aivan onneton. Mukana tullut "suomenkielinen käyttäjän opas" sisältää ainoastaan ohjeet siihen, kuinka oletuskielenä ollut englanti voidaan vaihtaa suomeksi. Tulee väkisin mieleen se vanha sanonta, että markalla saa markan tavaran.

Mutta on tässä hyviäkin puolia. Ilman käyttöohjettakin selviää kyllä, kun jaksaa vähän seikkailla valikoissa. MouMoun mielestä muistikortti on pakollinen, koska laitteen oma muisti on aika pieni, mutta minulle se on tuntunut riittävän. Tietysti jos haluaisi kuvia, pelejä, musiikkia tai elokuvia tablettiinsa tallentaa, niin sitten lisämuistia täytyisi varmaankin ostaa. Kevyt selainkäyttö, Cut the Rope (Om Nom on söpis!), nettikirjojen lukeminen ja vaikkapa Yle Areenan katseleminen onnistuu kyllä ihan hienosti näinkin.

Äänentoisto on ihan kelvollinen, vaikka kaiutin ei mitenkään kummoiselta vaikutakaan. Muutamaa sanaa pidempi kirjoittelu on tietenkin tuskallisen hidasta ilman erillistä näppäimistöä, mutta sama vamma on varmaankin kaikissa tableteissa. Laite on kevyt ja koko on ainakin minun käsiini sopiva. Akkukestossakaan ei ole valittamista, se on ihan yllättävän hyvä. Minun kaltaiselleni satunnaiselle viihdekäyttäjälle ihan riittävä.

Nettikirjoittelun perusteella yllättävän moni on ostanut tämän naurettavan halvan taulutietokoneen (ihan älytön nimi, btw) leluksi lapselleen. Vaikka olenkin vähän sitä mieltä, että 6-vuotias ei välttämättä tarvitse sadan euron tablettia leluksi, on se oikeastaan ehkä ainoa sovelias käyttö tälle vekottimelle. Kellekään aikuiselle ystävälleni en tätä ostaisi lahjaksi, en hupi- enkä varsinkaan raskaaseen hyötykäyttöön. Lyhyen käytön perusteella sanoisin, että jos aikoo itselleen tabletin hankkia, niin kannattaa satsata siihen pari sataa euroa enemmän.

8.2.2013

Pukeudutko kaatopaikkajätteeseen?


Vinku-Intiassa valmistetun vaatteen loppusijoituspaikka on liian usein kaatopaikka. Kuten Maaseudun Tulevaisuuden artikkeli asian ilmaisee: edulliset hinnat, heikko laatu ja vaihtuva muoti ovat tehneet vaatteista kertakäyttötavaraa. Keskivertosuomalainen heittää vuosittain pois neljätoista kiloa tekstiilejä. Tästä määrästä yli yhdeksän kiloa menee roskiin. Asia ei tule minulle yllätyksenä, mutta näihin lukemiin ei ehkä sitten koskaan totu, kun aina alkaa niin kovasti harmittaa.

Voimasta luin, että vuonna 2016 tulee voimaan uusi jätelaki, jonka mukaan mätänevää materiaalia ei saisi enää joutua kaatopaikalle. En edes ala puhua biojätteistä, koska sillä(kin) saralla on niin käsittämättömästi vielä tekemistä. Mutta myös luonnonkuidut eli esimerkiksi puuvilla ja pellava ovat mätäneviä, joten niitäkään ei saisi sitten enää pistää kaatopaikkakuormaan. Tekstiilien kierrätyksen olisi siis syytä parantua isosti ja pian.

Uusi jätelaki ei takuulla tule toteutumaan käytännössä kovinkaan hienosti, mutta onpa ihan jännää seurata että kuinka se vaikuttaa tekstiiliteollisuuteen - jos vaikuttaa. Ehkä joku keksii kieltää luonnonkuidut tekstiileissä? Ehkä markkinoille tulee biojätteeseen heitettäviä vaatteita? Tai ehkäpä luonnonkuidut vain keksitään pinnoittaa jollain myrkyllä niin, että ne eivät maadu eivätkä mätäne.

Suomessa on ymmärtääkseni vielä hyvin vähän toimijoita, jotka aktiivisesti kehittäisivät tekstiilien kierrätystä paremmaksi. Suomen poistotekstiilit ry on ilmeisesti aika yksinäinen alallaan, mutta toivottavasti saa pian seuraa. On hienoa, että joku tekee jotain, koska nyt käyttökelpoista materiaalia menee hukkaan: jopa 95 prosenttia kaatopaikalle joutuvasta tekstiilijätteestä voitaisiin käyttää uudestaan jollain tapaa.

Toisaalla taas on tahoja, joilla on materiaalin saannin kanssa vaikeuksia. Eko-ompelijat, erilaiset työpajat ja käsityöläiset käyttäisivät mieluusti tekstiilejä, jos niitä sopivasti jostain saisivat. Kysyntää ja tarjontaa on, mutta ne eivät kohtaa. Marraskuussa 2012 on käynnistynyt POISTARI-projekti, jonka tarkoituksena on selvittää maanlaajuisen materiaalipankin toimintamahdollisuuksia. Toivottavasti selvitys ei jää selvitykseksi, vaan tulokset olisivat sillä tapaa rohkaisevia että jotain konkreettista voitaisiin saada aikaan. Jos ei tänä vuonna niin tulevina.

Aika yllättävän vedon teki H&M, joka alkaa tässä kuussa ottaa myymälöissään vastaan käytettyjä vaatteita. Ensimmäisessä vaiheessa keräystä toteutetaan vain Helsingin myymälöissä, myöhemmin myös muualla. Myymälöihin toimitetut vaatteet päätyvät kunnostaan riippuen joko jatkokäyttöön, uusiokäyttöön tai kierrätettäväksi. En ole aivan varma mitä tästä kampanjasta ajattelen.

Totta kai H&M haluaa tällä tempauksellaan lisätä myyntiään. Jokaista palautettua vaatekassia vastaan saa 15 prosentin alennuskupongin, joten on selvää että kriitiikkiä tämä juttu saa varmasti osakseen; tällainen "osta halvalla - pidä - palauta - osta halvemmalla" -juttu ei takuulla yhtään hillitse halpojen ja huonolaatuisten tekstiilien valmistusta ja ostamista. Henkkamaukka on ollut otsikoissa huonossa valossa, ja tämä kampanja on selvästi viherpesua. Mielestäni tämä ei ole yksioikoisesti mahtava juttu.

Mutta toisaalta on älyttömän hienoa, että näin suuri ja näkyvä ketju on pistänyt pystyyn tällaisen jutun. Tosin luulen ettei tämä nyt ihan ennennäkemätöntä ole, jostain syystä muistelen että Nansolla on ollut joku lyhytkestoinen projekti "tuo vanha Nanso-vaatteesi, saat uuden alennuksella" -tyylillä. Mutta tässä mittakaavassa tämä taitaa olla aika uutta. Yksistään se on hienoa, että joku tekee jotain uutta, mikä saa ihmiset ajattelemaan.

Toivon todella että kampanja saa paljon näkyvyyttä. Ja toivon että mahdollisimman moni vie jatkossa kauppaan ne vaatteet, jotka muuten menisivät roskiin. Jos ei halua ostaa mitään henkkamaukasta, voi kai sinne silti viedä niitä vaatekasseja. Eikö ole hienoa, että tekstiilejä ei tarvitse heittää kaatopaikalle, vaan ne voi viedä kauppaan kierrätettäviksi?

On jotenkin absurdia ajatella, että aika monella voi olla käytössä tekstiileitä viime vuosisadan alusta. Miettikää, sata vuotta sitten valmistettuja juttuja! Ja mitä jää 2000-luvun tekstiiliteollisuudesta jäljelle tulevien sukupolvien tarkasteltavaksi? Räikeän värinen trikookerros kaatopaikan uumenissa. Niin että muistakaahan rakastaa materiaa sen verran, että pidätte huolta tekstiileistänne. Osta laadukasta ja kestävää, voit ostaa harvemmin. Kierrätä, jos et itse enää tarvitse.

5.2.2013

RAK


En yleensä ole hyväntekeväisyysihminen, en ainakaan perinteisessä mielessä. En lahjoita rahaa WWF:lle, Greenpeacelle, Unicefille tai SPR:lle. En tee vapaaehtoistyötä lasten, vanhusten, vammaisten, eläinten tai oikeastaan minkään muunkaan tahon hyväksi. En lähde mukaan kampanjoihin tai keräyksiin, en kerääjänä enkä lahjoittajana. En kelpaa verenluovuttajaksi enkä yhtään helly vaikka minulle näytettäisiin kuinka monta videota nälkään kuolevista afrikkalaislapsista. Näin kun asian ilmaisee, kuulostan oikeastaan aika ikävältä omaan napaan tuijottajalta. Hyi.

Kyse ei niinkään ole siitä ettenkö haluaisi auttaa. Verenluovuttajaksi hyppäisin ainakin heti jos vain siihen hommaan kelpaisin. Rahalahjoituksia ei voinut ajatellakaan tekevänsä silloin kun itsekin eli sosiaalituen varassa. Nyt, kun kokopäivätyöläisenä rahaa jää jopa säästöön ja pienet lahjoitukset olisivat mahdollisia, muodostuu ongelmaksi avun perillemenon varmistaminen. Mistä sitä tietää mihin ne omat rahat menevät?

SPR on ollut viime aikoina julkisuudessa kavallusten vuoksi ja se vaikuttaa varmasti ihmisten lahjoitusintoihin. Ei ole hauskaa ajatella, että joku käyttää törkeästi hyväksi toisten ihmisten hyväntahtoisuutta ja vetää välistä. Töiden kautta tiedän, että ainakin erään hyväntekeväisyysjärjestön rahankeräyskampanjoiden tuotot rahastoidaan eikä siirretä suoraan avun tarvitsijoille. On jotenkin tympeää nähdä kuinka isotkin summat makaavat sijoitustileillä hyvinkin pitkiä aikoja.

Se voi ehkä olla yleistä, laillista ja fiksua, mutta jotenkin se silti tuntuu huijaukselta. Lahjoittaja on ehkä kuvitellut että hänenkin roponsa menevät nyt vaikkapa koulukirjojen tai rokotteiden ostamiseen, mutta ne menevätkin sijoitustilille tuottamaan lisää rahaa. Ehkä sillä lisärahalla sitten joskus myöhemmin tehdään sitä mitä kampanjamainoksessa luvattiin, mutta se ei ole mielestäni ihan sama asia. Tai ainakaan totuus ei vastaa sitä mielikuvaa jonka avulla lahjoituksia ihmisiltä kerätään. Hyväntekeväisyyskampanjointi on melkoista mielikuvamarkkinointia, mutta se on sitten toisen postauksen aihe.

Olen antanut kaksi pientä lainaa Kiva-järjestön kautta. Minun rahani eivät siirry sellaisenaan avun tarvitsijalle, mutta Kiva ei niin väitäkään. Lainaprosessista ja rahan liikkeistä on tehty selvitys, joten tiedän mihin ryhdyn rahaa antaessani. Avoimuus on näissä hommissa iso juttu. Tai ainakin hyvin feikattu avoimuus. Koko hommahan voi olla jonkun nerokkaan lieron huijaus, ja lainarahoiksi tarkoitetut varat hän käärii taskuunsa ja elelee herroiksi. En ole käynyt Pakistanissa kysymässä Samitalta että saiko hän lainan ja ostiko hän todella ompelukoneen niillä rahoilla. Toivon niin.

Ja nyt olen jo hiukan eksynyt aiheesta. Olin siis kertomassa, että vaikka en yleensä ole hyväntekeväisyysihminen, tykkään kuitenkin olla auttavainen, antelias ja kiva ihminen silloin kun voin. Siitä on jo aikaa, kun Voima-lehdessä oli artikkeli satunnaisista hyvistä teoista eli yllätyshyvyydestä. Ihan hyvä artikkeli, kannattaa lukaista.

RAK eli Random Acts of Kindness on ilmiö ja liike, se on yksilöiden mahdollistamaa joukkovoimaa. Hyvät teot piristävät sekä tekijää että kohdetta ja inspiroivat jakamaan hyvyyttä. Koko homma voi olla jonkun mielestä hippien höpötystä. Miksi asiasta ja omista yllätyshyvyyshyökkäyksistä pitää tehdä niin suuri numero? Eikö se riitä, että elää itsekseen ihmisiksi?

Minun mielestäni se riittää. Tai mielestäni kenenkään ei pitäisi tuntea itseään huonoksi ihmiseksi vaikkei antaisikaan rahaa keräyksiin tai kävisi vapaaehtoistöissä paijaamassa kissoja/mummoja/kodittomia. Eikä kenenkään pitäisi kuvitella että säännöllinen rahalahjoitus takaa taivaspaikan jos muuten elää ja käyttäytyy kuin persläpi. Entä kuinka moni tekee lahjoituksen vaientaakseen omatuntonsa kolkutuksen?

Tunnustan, että auttaessanikin olen itsekeskeinen: teen hyvää koska se tuntuu minusta hyvältä. Omatuntoni ei vaadi minulta mitään hyvityksiä. Autan jos se tuntuu minusta hyvältä ja jos voin. Toisin sanoen autan silloin kun se minulle sopii. Voisin olla mukana monessa jutussa, sekä kukkarossa että selkänahassa on vielä venymisen varaa. Mutta vapaaehtoisen auttamisen idea on nimenomaan vapaaehtoisuudessa, joten en lähde mihinkään mukaan vain siksi että voisin sitten paukutella henkseleitäni tai tuntisin olevani ihmisenä jotenkin onnistuneempi.

Tänään kävin viemässä ruokalahjoituksen Mustaan Lampaaseen. Soitin etukäteen ja tiedustelin mitä ruoka-aineita siellä erityisesti tarvittaisiin. Sanoivat että kahvia ja margariinia kuluu eniten, joten ostin niitä. Vein kassillisen tavaraa ja sain vastaanottavalta vapaaehtoistyöntekijältä suuret kiitokset. Minulle tästä reissusta ei koitunut kovinkaan suurta rahanmenoa tai vaivaa, mutta tunsin olevani oikeasti avuksi. Tuntui hyvältä antaa.

Samalla reissulla pysähdyin nostamaan seinästä rahaa, ja päästin kiireisen näköisen naisen jonossa edelleni. Hän oli ylitsevuotavan kiitollinen ja toivotteli hyvää illanjatkoa. Pieni hyvä tekoni palkittiin kiitoksilla ja hymyllä. Totta kai se tuntui hyvältä ja hymyilin koko bussimatkan.

Pahat kielet voisivat sanoa että tässä minä nyt sitten rämpsyttelen henkseleitäni ja kehuskelen hyvillä teoillani, vaikka olen juuri sanonut ettei niistä nyt tarvitsisi ehkä numeroa tehdä. Kyllä pitää riittää se, että on hiljakseen hyvä ihminen, ei sitä tarvitse mainostella.

Se on sanottava, että minä olisin kyllä ihan tyytyväinen itseeni ja tekoihini vaikken kellekään niistä puhua pukahtaisi. Antamani ruokakassi ei muutu suuremmaksi vaikka veisin jutun iltapäivälehtiin tai maikkarin uutisiin. Mutta tässä onkin mielestäni jutun juoni: kohteliaisuutta, auttamista, hyviä tekoja ja iloisia asioita ei maailmassa ole ollenkaan liikaa. Minä haluan, että muista tuntuisi yhtä hyvältä kuin minusta. Ja minä toivon että joskus saisin takaisin yllättävää hyvyyttä.

Eikö ole pelottavaa, että hyvyys ja avuliaisuus ovat yllättäviä asioita? Eikö sen pitäisi olla oletusarvoista? Bussikuski saa heikompihermoiselta vetelät housuun tervehtimällä iloisesti, kun on ensin vuosikausia tehnyt tavaramerkikseen yrmeän murahtelun. Kyllä tässä menossa on jotain pielessä.

Siispä kerroin teille mitä erityisen hyvää tein tänään ja kuinka iloiseksi tulin niistä teoista. Ihan vain siksi että sinäkin saattaisit innostua kokeilemaan, olisiko RAK-ilosanoma sinua varten. Oli tai ei, voit onnitella itseäsi, jos jaksoit lukea tänne asti. Henkiinjääneet voivat pihistä vastalauseensa kommenttilaatikkoon. Kiitos!

3.2.2013

Pölytystä


Huonepölyallergikot pysykööt kaukana! Täällä on meinaan pöllytelty ja myllätty siihen malliin ettei varmaan yksikään pölyhiukkanen makaa siinä missä makasi vielä perjantaina. Olisikohan valon määrä lisääntynyt vai imeytyvätkö nauttimani vitamiinit aiempaa paremmin, kun yllättäen on ollut virtaa rymsteerata oikein urakalla...? No, kun inspis iskee niin minuahan ei sitten pidättele mikään.

Eilen rakensimme meille sohvapöydän. Siis rakensimme ihan alusta asti, eli Bauhausin setä leikkasi meille sekavaneria sopiviin mittoihin ja sitten naulattiin, ruuvattiin, hiottiin ja maalattiin. Pöytä on tänään vielä saanut vähän lisää maalia eikä ole ihan vielä kuvauskunnossa, mutta esitellään se sitten myöhemmin kuvien kera.

Ja vaikka omakehu vähän haisisikin, sanon silti että minä ja mies olemme kyllä aika mahtava työpari! Huonekalujen suunnittelut ja rakentelut (sekä valmiiden pakettiratkaisujen kasaukset) hoituvat ripeästi ja ilman kahinoita. Tiimityö toimii ja sitä on nyt tässä jonkin verran tarvittukin kun on pistetty pölyt liikkeelle.

Lipasto muutti makuuhuoneesta olohuoneeseen. Nyt lipaston laatikot mahtuvat aukeamaan kokonaan, eikä yöpöytä ole edessä. Olohuoneen vitriinikaappi siirtyi makuuhuoneeseen lipaston tilalle. Koska se on lipastoa pienempi, saatiin yöpöydät ja sänky siirrettyä hiukan keskemmälle huonetta niin että vaatekaapin ovi mahtuu vihdoin aukeamaan kunnolla.

Yksi pätkä olohuoneen Lundia-hyllyä lähti vintille ja kaksi muuta hyllymodulia vaihtoi keskenään paikkaa. Lautapelit muuttivat ikkunan eteen ja DVD-levyt kirjahyllyyn lautapelien tilalle. Yksistään tuon lipaston siirtäminen oli aika urakka, kun kaikki kolme laatikkoa piti tyhjentää ja täyttää siirron jälkeen uudestaan. Niin ja tietysti imurin ja rätin avulla vapauttaa muutaman vuoden pölylaskeumasta. Melkein kaikki kukat etsivät vielä paikkaansa, niitä varmasti järkyttää tällainen show.

Nyt meinaa meno hyytyä, kun kaikki suuret muutokset on tehty. Ruuvien vääntäminen ja kaappien kanssa bodaus on hauskaa mutta kuluttavaa puuhaa, joten taidan loppupäivän keskittyä pieneen pipertämiseen.

1.2.2013

Käännöskone


Miksi pesukone kääntää aina pussilakanat nurinpäin? Jos laitan ne ensi kerralla koneeseen nurin käännettyinä, tulevatko ne ulos oikea puoli päällä päin?