17.10.2013

Yöpaniikki


Joskus käy niin, että herää yöllä nälän tunteeseen. Tai herää johonkin muuhun mutta huomaa siinä herätessään että onkin muuten aikamoinen nälkä. Olipa syy mikä hyvänsä, heräsin viime yönä kolmen aikaan ja vatsani kumisi onttouttaan. Kurniva nälkä ei öiseen aikaan ole muutenkaan hauskan tuntuinen juttu, mutta minulle se on silkkaa kauhua.

Syytän lapsuuden traumaa. En muista olinko kuuden vai kahdeksan vanha vai ehkä sittenkin jotain siltä väliltä, mutta muistan heränneeni kovaan nälkään. Koko muu perhe nukkui vielä aamuyön untaan, kun hiippailin keittiöön ja voitelin itselleni ruisleivän (Reissumies oli se).

Ehdin nielaista palan tai kaksi, kun kävi ilmi että vatsassani ei elämöinytkään nälkä, vaan oksennustauti. Vaikka aika vikkelä olinkin, hiukan lennähti eteisen matolle. Onneksi loput sentään meni nätisti vessanpönttöön. Pyyhin matolta enimmät osumat ja menin herättelemään äitiä.

Jokainen vanhempi ei varmaan mitään muuta niin toivokaan kuin sitä että aamuyöstä lapsi tulee kiskomaan ylös "herää, minä oksensin" -terveisillä, mutta enpä siinä muutakaan oikein osannut kuin hakea äidin apuun.

En tiedä äitini motiivia, eikö hän uskonut kertomaani vai halusiko vain testata tautini laatua, mutta hän talutti minut vessaan, kuori minulle omenan ja käski syödä sen. No oksuhan tuli uudestaan suunnilleen ennen kuin ensimmäinen haukkaisu ehti oikeasti mahaan saakka. Tämän jälkeisiä tapahtumia en enää muista.

Mutta trauma siitä jäi. Joka kerta kun herään yölliseen nälkään, olen aivan varma että minulla on mahatauti. En siis todellakaan voi nousta syömään jotain pientä nälän taltuttamiseksi, vaan kärvistelen paniikin vallassa niin pitkään että uni jälleen voittaa. Joskus menee puoli tuntia, joskus tunti. Pyörin sängyssä ja yritän olla katsomatta lapsuuden sairauden kuvia, jotka vilistävät silmieni edessä jatkuvalla toistolla.

Aamun valjetessa kauhu on yleensä laantunut, vaikka nälkää olisi jäljellä.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

:-(

:-/

HootHoot kirjoitti...

Hyih :(
Mulla oli joskus kammo nukkua selällään, koska joskus nelivuotiaana heräsin siihen että makasin selälläni ja aloin oksentaa kun alkoi oksennustauti. Nyt olen alkanut nukkumaan selälläni, mutta vieläkään se ei ole lempinukkuma-asentoni.

Hehkuvainen kirjoitti...

Anonyymi: no sinäpä sen sanoit.

HootHoot: ymmärrän kammosi todella hyvin. Eikö ole kamalaa/jännää miten voi yksi pieni tapahtuma tehdä sellaiset jäljet, että siitä kärsii kymmeniä vuosia? Hienoa, että kammosi on sen verran lieventynyt että voit jo nukkua selälläsi. Ehkä minäkin voin joskus vielä suhtautua vain lievän ärtyneesti yölliseen nälkään.