12.8.2013

Tuhat loistavaa ohjusta


Sain juuri kuunneltua loppuun Khaled Hosseinin kirjan Tuhat loistavaa aurinkoa. (Äänikirjat ovat loistokeksintö, ei tarvitse keskeyttää käsitöitä.) Pahoittelen sitä, että olen hirvittävän huono kirjoittamaan kirja-arvosteluja. (En ole elokuva-arvosteluissa yhtään sen parempi, mutta kirjoitan silti.)

En jaksa tehdä taustatutkimusta enkä kirjoittaa hienoja juonikuvauksia. Minulla ei ole taitoa perehtyä tämän kirjan (tai minkään muunkaan kirjan) yhteiskunnalliseen ja poliittiseen sanomaan. Löydätte netistä paljon arvosteluja, Tuhat loistavaa aurinkoa on kovasti luettu kirja. Hakekaa niistä oivaltavia näkökantoja, minä osaan vain kirjoittaa ajatuksistani.

Minä petyin. Toivoin, että afganistanilaissyntyinen kirjailija (olkoonkin että on mies) kirjoittaisi Afganistanin naisista tarinan, joka kirkastaisi ajatukseni heistä. Jotenkin toivoin, että surullinen, sotaisa ja karu mielikuvani olisi täysin väärä ja virheellinen. Vaan kun ei. Vaikka kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat uskoakseni fiktiota, ne voisivat olla totta - ja varmasti monen kohdalla ovatkin.

Mielikuvissani Afganistan on sodan runtelema, epävakaa, monissa asioissa takapajuinen, epäoikeudenmukainen ja epätasa-arvoinen paikka. Olen aina ajatellut, että hunnutetut afgaaninaiset ovat alistettuja, pahoinpideltyjä ja miestensä mielivallan uhreja. Tuntui kurjalta kun kirja kuvasi juuri tällaisen maan ja kulttuurin. Olisin niin mieluusti ollut väärässä.

Kirja on ollut menestys maailmalla. Länsimaissa on luettu ja vaikututtu. On muistettu kuinka kivaa meillä täällä tasa-arvoisemmassa maailmassa onkaan, on nostettu esiin tyttöjen koulutus ja naisten asema. Mutta onko tätä kirjaa luettu Afganistanissa? Lepääkö Tuhat loistavaa aurinkoa talibanitaistelijan kalashnikovin vieressä? Onko Tuhat loistavaa aurinkoa kirja, jota vaimoaan hakkaava afgaanimies lukee? Millaisia tunteita kirja herättäisi hänessä?

Minussa ei herännyt mitään rakentavia tunteita. Mietin mikä on ollut kirjoittajan tarkoitus. Kuvittelen, että hän on halunnut avata ikkunan Afganistaniin ja huntujen sisälle, hiljaisten naisten piilotettuun elämään. Kuvittelen, että hän on kirjoittanut tämän kirjan saadakseen ihmiset ymmärtämään ja havahtumaan. Pettyisiköhän Khaled, jos kuulisi minun tulleen lähinnä vihaiseksi?

En ole ylpeä siitä, että minulla on rasistisia ajatuksia. Olen jopa pahoillani siitä, että niitä on nyt entistä enemmän. Minua sylettää niin vietävästi ajatus siitä, että joissakin kulttuureissa nainen on miestä ala-arvoisempi olento. En ymmärrä enkä haluakaan ymmärtää. Tuhat loistavaa aurinkoa sai minun feministisoluni (sen yhden mutta vahvan) sykkimään kiivaasti ja kääntymään aina vain vakaammin sille kannalle, että tietyt uskonnolliskulttuuriset muinaisjäänteet ja niiden kannattajat voisi tunkea maailman suurimpaan perseeseen ja pieraista maata kiertävälle radalle. Näin niin kuin äärimmäisen nätisi sanottuna.

Tuhat loistavaa aurinkoa on täynnä kotiväkivaltaa, joka saa sapen kiehumaan. Kirja kertoo Mariamista ja Lailasta, jotka rimpuilevat ja riutuvat sodan ja miesten hallitsemassa maailmassa. Ensin erillään ja toisistaan tietämättä, sitten yhdessä ja ystävystyen. Hosseini on mielestäni kuvannut melkoisen onnistuneesti naisten mielenmaisemaa ja tunne-elämää. En tiedä jättääkö hän tietoisesti tarinansa miehet melko yksioikoisiksi henkilöiksi.

Ihan jännä lukukokemus (tai siis kuuntelukokemus, jos tarkkoja ollaan). Harvoin fiktio alkaa näin ärsyttää. Tarinan loppua on kuvattu siirappiseksi, mitä se tietyllä tapaa onkin kun vertaa sitä koko kirjan mitalta jatkuvaan hermoja raastavaan epäoikeudenmukaisuuteen. Tarina elämänmittaisesta ystävyydestä, kuolemanpelon voittavasta rakkaudesta ja toivosta jää maistumaan hiukan happamalta.

Voin suositella kirjaa lievästi masokistisille ja/tai Afganistanin lähihistoriasta kiinnostuneille ihmisille. Ja niille, jotka osaavat jotenkin sivuuttaa sen että joku jossain kokee juuri nyt samanlaisia julmuuksia kuin Mariam ja Laila. Vaaleanpunaisilla laseilla suodatettuna tämä on rohkea ja toiveikas kasvukertomus, ilman laseja ehkä hiukan masentava annos aavikon hiekkaa joka jää takahampaisiin narskumaan.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

"olen hirvittävän huono kirjoittamaan kirja-arvosteluja"

Sanoo hän. Ja kirjoittaa sitten:

"Vaaleanpunaisilla laseilla suodatettuna tämä on rohkea ja toiveikas kasvukertomus, ilman laseja ehkä hiukan masentava annos aavikon hiekkaa joka jää takahampaisiin narskumaan."

Anonyymi kirjoitti...

Ei se mikään rasistinen ajatus ole, jos on sitä mieltä, että vieraissa kulttuureissa ja uskonnoissa on huonoja piirteitä. Tai että on sitä mieltä, että jokin kulttuuri tai uskonto on toista parempi.

Tämä siitä huolimatta, että meille jatkuvasti yritetään juuri tätä kyseistä ajatusta (rasismikäsitystä) tuputtaa sen nimissä, mitä "monikulttuurisuudeksi ja suvaitsevaisuudeksi" kutsutaan. Asian tavoitteena on ilmeisesti saada hyväksyntä sille (Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa jo tapahtuneelle) kehitykselle, missä kaupunkien betonilähiöt muuttuvat sen afganistanilaistyyppisen kulttuurin ja yhteiskuntajärjestelmän enklaaveiksi.

Alitsa kirjoitti...

Juu, tämä oli Arvostelu, josta ei kaunopuheisuutta puuttunut.

Islam on kaunis uskonto (kuten kristinusko ja buddhalaisuus tai vaikkapa pastafarismi). Uskovaiset tekevät niistä susirumia.

Ja minä siinä on että toinen puoli ihmiskunnasta (naiset) on niin kovin pelottavaa toiselle puolelle (miehet). Mitä me oikein teille tehtiin, hä?

Alitsa kirjoitti...

edit: minä = mikä

Hanniina kirjoitti...

Luin samaisen teoksen kesällä. Ei ollut mieltäylentävä, ei, mutta sellaista en odottanutkaan. (Luultavammin petyn filmatisointiin, joka valmistunee vuonna 2015. Mitähän aikovat saada noin pitkällä väännöllä aikaan...)

Naisten mielenmaisema tosiaan oli moniulotteinen. Miten esim. burka, joka läntisissä silmissä on naisen alistamisen näkyvin symboli, voi silti käyttäjästään tuntua - ainakin niissä oloissa - helpottavalta ja vapauttavaltakin. Toki koko elämäntapa tausta-ajatuksineen tuntuu meikäläisistä mielettömiltä, ja nämä naiset saattaisivat ajatella toisin, jos heillä olisi joskus ollut mahdollisuuksia ajatella.

Mieshahmot olivat kiistatta aika lättyjä. Leilan isä ja Tariq olivat toki inhimillisiä hahmoja, mutta taas aika yksiselitteisiä hyviksiä ja sillä lailla ehkä vähän ohuita hahmoja. Taleban-hallinnosta nyt ei tuon perusteella voi muuta ajatella kuin tämän viehkeän pieruskenaariosi.

Ihan viimeisillä sivuilla väännettiin jo suotta rautalangasta: se, miten Mariamin elämä sai tavallaan jatkua, olisi ymmärretty vähemmälläkin. Luultavasti juuri tämä vaihtoehtoisenkaunis sankaritartarina ryssitään filmatisoinnissa lopullisesti.

Mutta miten mukavaa onkaan kuulla, että kaunokirjallisuus pisti vituttamaan! Niin sen aina joskus pitääkin. Mutta vaikea on tosiaan sietää oloaan tietäen, etteivät Hosseinin opuksetkaan varmaan kovin äkkiä saa todellista muutosta aikaan.

(Minä tartuin tuon luettuani Koraaniin, koska halusin tietää, mitä siellä oikeasti lukee. Sharia-lakia siellä ei ainakaan ole, eikä vaimonhakkauskehotuksia. Enimmäkseen rukouslauluja.)

Hehkuvainen kirjoitti...

Ensimmäinen anonyymi: omituiset lauseeni lähinnä todistavat alun väitteeni :P.

Toinen anonyymi (jonka kommentti meni ensin roskakommenttien puolelle): juu minä en kyllä halua mitään sellaisia enklaaveja, se on vissi. Jotka aikovat alistaa perheenjäseniään ja kohdella naisia epätasa-arvoisesti ja käyttäytyä niin että se olisi muka ok ja heillä olisi siihen oikeus, joutavat tehdä niin jossain muualla kuin minun lähiöissäni.

Alitsa: kaunopuheisuus, pah. Olin sitä paitsi kirjoittanut lähihistorian jostain syystä väliviivalla, eikä kielipoliisi edes hypännyt kimppuuni. Nyt olen korjannut erheeni.

Jos nainen sanoo miehelle pöö, menee mieheltä kakat housuihin. Niin pelottavia me ollaan! Varsinkin minä, kun mulla on niin terävät hampaatkin. Ja olen pieni, pienet on niitä pahimpia!!

Hanniina: tuo burkajuttu minua ärsytti (myös). Kyllä kai minustakin itseni verhoaminen olisi helpotus, jos olisin piesty, alistettu, nöyryytetty ja kuoliaaksi peloteltu. Itse asiassa juuri se, että naiset saattavat tuntea olonsa turvalliseksi vain alistamisen symboliin verhoutuessaan, tekee siitä symbolista entistä vahvemman, hirvittävämmän ja surullisemman :/.

Itse ajattelemisen vapaus on asia, jonka me länsimaiset naiset taidamme ottaa itsestäänselvyytenä - ja sellainen sen pitäisi kaikille ollakin.