21.8.2013

Foobikko


Tiedättekö sen tunteen, kun istutte hikisinä saunan lauteilla ja mietitte sitä kuinka viisi minuuttia aiemmin pelkäsitte sydämenne pysähtyvän kun kastauduitte kylmään järviveteen? Kun kroppa on jälleen lämmennyt ja tekee mieli jäähdyttelemään, tuntuu jo melkein mahdottomalta ajatella sitä miten kylmä äsken oli.

Jäätävästä vedestä ponnahti ylös nanosekunnissa, mutta saunassa tulee miettineeksi että olisihan sitä nyt voinut uida vaikka pidempäänkin. Vähän jo hävettää miten veteen menoa arasteli ja millaisen sätkyttelyn kanssa kipitti äkkiä takaisin lämpimään. Tiedättekö tämän tunteen?

Jos, niin osaatte suunnilleen arvata miltä minusta tuntui eräänä päivänä, kun jättäydyin pois firman virkistyspäiväristeilyltä. Jänistin.

Sain kuulla että meille oli varattu mukava pieni sisävesiristeily, joka katkaisisi kivasti työviikon. Muut tuntuivatkin olevan innoissaan, mutta minä olin kauhuissani. Enpä muista koska viimeksi olisi tullut sellainen paniikki päälle. Veneet ja lentokoneet ovat ihan kivoja - niin kauan kuin minun ei tarvitse mennä niiden kyytiin.

Uutisen jälkeen en pystynyt keskittymään töihin. Töiden jälkeen käsittelin pelkoa Rosen-terapiassa, yritin päästää siitä irti. Kotona niiskutin miehen sylissä etten halua lähteä. Seuraavan yön nukuin huonosti. Heräsin useaan otteeseen ja ensimmäisenä mielessä oli aina veneretki. Vatsaa väänsi ja koko kroppa tärisi.

Yleensä onnistun luistamaan kauhua aiheuttavista jutuista pienillä valkoisilla valheilla. "Voi harmi, en mitenkään pääse tulemaan, mutta pitäkää te hauskaa!" Valehtelen, koska minua nolottaa, hävettää ja harmittaa oma pelkoni. En halua tehdä siitä numeroa, joten yritän vältellä paljastumista.

Nyt en voinut vältellä. Menin heti aamulla pomon puheille, ja pyysin saada jäädä normaalisti töihin. Sanoin etten halua lähteä veneilemään, koska pelkään. Itkuhan siinä pääsi, kun asiaa selvitin. Pomo sanoi että totta kai voin jäädä töihin, ei ketään pakoteta risteilemään. Hän oli pahoillaan, että minulta meni nyt kiva päivä sivu suun. Minä sanoin että minuahan tämä harmittaa enemmän kuin ketään muuta, mutta en voi itselleni nyt tähän hätään mitään.

Kuivasin kyyneleeni ja olin helpottunut. Saatoin nukkua yöni taas rauhassa. Mutta jo seuraavana päivänä pelko tuntui niin kaukaiselta asialta, ettei sitä voinut palauttaa kehoonsa (ehkä hyvä niin). Jalat tukevasti maan kamaralla tuntui siltä, että ylireagoin. Ehdin jo miettiä että eihän se pelko nyt mitenkään ylitsepääsemätön ollut, kai minä olisin voinut taistella vähän enemmän. Hävettää, että jänistin.

Jälkeenpäin on niin helppo miettiä, että olisi sittenkin voinut uskaltaa. Mutta siinä hetkessä kuolemanpelko oli liian todellinen syrjäytettäväksi. Kun uni kaikkosi silmästä ja vatsaa kuristi, oli pelko pakko tunnustaa. Vaikka fobiani eivät todellakaan ole niitä asioita, joita itsestäni ylpeydellä kertoisin.

7 kommenttia:

Sari kirjoitti...

Eiköhän se ole ensimmäinen askel pelon voittamiseen, että tunnustaa sen yleisesti. Silloin siihen on mahdollista saada muilta tukea ja helpotus voi alkaa. Meillä kaikilla on varmasti pelkoja, itselläni kamalin on hammaslääkäripelko. Lapsena odotushuoneeseen kuulunut huuto sen aiheutti, eikä se tahdo lainkaan helpottaa.

Urpo Turpo kirjoitti...

Lentokoneet vielä jotenkin ymmärrän mutta mikä niissä veneissä pelottaa? O_o

Anneli kirjoitti...

Minä menen kyllä lentokoneeseen, mutta laivaan en. Harmittaa kun Tallinnassa olisi niitä lankakauppoja :(

Alitsa kirjoitti...

Voi sua! Ymmärrän niin kympillä tämän. Fobia on fobia ja siitä iskevä paniikki ihan todellinen kuolemanpelkoineen kaikkineen. Minä tyttö se keksin tänä kesänä uuden fobian: kovan tuulen ja ukkosen. Jei! :(

Mustikkamaa kirjoitti...

Mä kyllä niin pystyn samaistumaan, vaikken veneilyä pelkääkään. Meillä on töissä tulossa noin kuukauden päästä jonkin sortin illanvietto (käydään tulevaa vuotta läpi ja tutustutaan konsernin toisen firman tyyppeihin). Käytännössä se tarkoittaa todennäköisesti (työkaverit tietäen) vahvahkoa humalatilaa, ja mua ei vois vähempää kiinnostaa. Enkä haluais mennä kattelemaan muiden ryyppäämistä, koska jollain tavalla pelkään kännisiä ihmisiä / tunnen oloni epämukavaksi. Ja koitan jo nyt keksiä keinoja laistaa koko hommasta... Ilmapiiriongelmien vuoks oli kai ollut puhe, että pidettäis joku oikeesti virkistyspäivä (ei kännäämistä), mutta tällaiseksikö se nyt sitten kuitenkin menee?? Pettymys.

Hehkuvainen kirjoitti...

Sari: ei käy kateeksi tuo hammaslääkäripelko :/. Minulla on se onni, ettei hampilekurit yhtään pelota. Ja onneksi nykyään on entistä enemmän hammaslääkäreitä, jotka erikoistuvat pelkopotilaiden hoitamiseen. Pelko on vaikea asia, toivottavasti se ei sinulla rajoita elämää turhan paljoa.

Urpo Turpo: ne keikkuu. Tai ne voivat keikkua.

Anneli: eikö Tallinnaan pääse lentäen? No mutta ainahan voit sitten tilata lankaa joltain joka Tallinnassa käy. Tai kai nykyään voi ostaa netissä melkein mitä vaan, niin ettei sinne lankakauppaan tarvitse itse päästä. Tosin netissä ei pääse lankakaupan tunnelmaan, eli ostokokemus voi olla vaisu vaikka saisi juuri haluamaansa lankaa.

Alitsa: kääk O_o. Niin olemme me erilaisia: itse rakastan kovaa tuulta ja ukkosta (jos siis olen maalla enkä vedessä, kts.yllä mainittu pelkoni laivan keikkumisesta). Voi kunpa voisin ohjata tuulet ja ukkoset sinun luotasi minun luokseni, ettei sinun tarvitsisi pelätä. Jos keksit jonkun keinon miten voisin auttaa, kerro ihmeessä.

Hehkuvainen kirjoitti...

Mustikkamaa: voi möh :(. Eihän illanviettoihin onneksi ole pakko osallistua. Mutta onhan siinä sekin, että jos ei koskaan osallistu niin ei välttämättä pääse työyhteisöön sisälle samalla tapaa kuin osallistumalla. Tosin ymmärrän täysin että mitkään ryyppyjuhlat ei jaksa innostaa! Toivottavasti asia kääntyy parhain päin.