13.6.2013

Bloggauksen aihe on "sisäinen este"


Ravintoterapeuttini luovutti. Nosti kätensä pystyyn kun edistymistä ei tuntunut tapahtuvan ja arveli että minulla on joku "sisäinen este paranemiselle". Tuumi että voitaisiin ehkä tavata syksymmällä jos voisin kesällä työskennellä tunnelukkojeni avaamisen parissa.

Tähän kohtaan sellainen iso ja syvä huokaus.

On aika lievästi sanottu että hiukan risoo. Ei ole ihan ensimmäinen kerta kun haen vaivoihini apua ja päädyn hetken päästä omilleni. "Koita pärjäillä." Sitä ne kaikki tarkoittavat, mutta sanovat sen yleensä jotenkin hienommin. Jotenkin on nähtävissä nyt tällainen trendi tässä hommassa.

Ei ole kyse siitä ettenkö yrittäisi. Olen tunnollista ja ylisuorittavaa tyyppiä, joten teen kyllä kaiken niin kuin määrätään ja yritän ihan tosissani ottaa neuvoista vaarin. Napsin lääkkeet, kirjaan oireet, juoksen kokeissa, syön ravintolisät, teen mielikuvaharjoitukset ja mitä vittua vielä. Tarkkailen itseäni kuin koe-eläintä mutten kuitenkaan saisi stressata ettei herkkä systeemi ota itseensä.

Ehkä se sitten vain on liikaa vaadittu että saisin tämän kroppani kuntoon. Ehkä olen turhaan toivonut pientä ihmettä. No, onhan se paraneminen tietysti aika hankalaa avun kanssakin, jos kerran on joku "sisäinen este".

Eihän tämä mikään uusi selitys tai juttu ole. Ei se sinällään mitenkään virheellinen arvio varmaankaan ole. Ihmetyttää vaan että kuinka monta kertaa ne "sisäiset esteet" pitää vetää mankelista läpi. Ensin käsittelin niitä psykologisen vyöhyketerapeutin ja homeopaatin kanssa vuosituhannen vaihteessa. Luulin että siinä tehtiin jo aika perusteellista syväruoppausta omassa itsessä ja sielun syövereissä.

Ei vissiin riittänyt, kun piti ottaa monen vuoden pätkä psykoterapiaa lisäksi. Kun muutamia vuosia käy psykiatrilla kertoilemassa omia juttujaan, niin kuvittelisi että aika kivasti saisi läpi käytyä ne asiat jotka vielä aiemmin jäivät käymättä. Kun psykiatri sanoo ettei enää koe voivansa auttaa enempää, niin sitä luulisi olevansa jo aika pitkällä omassa prosessissaan. Vaan ei ehkä riitä puoli vuosikymmentä siihen, että saisi "sisäiset esteet" ylitettyä.

Psykiatrin hoitoa tehostettiin Rosen-terapialla, jossa kävin aikoinaan muutamia kertoja. Se tuntuikin oikein mukavalta. Tai siis siinä mielessä kamalalta, että kyllä se on rankkaa itkeä joka kerta niin hirveästi. Mutta ei se sitten tainnut riittää sekään.

Koska kroppani on niin käsittämättömässä jumissa joka paikasta, päätin mennä uudestaan Rosen-terapeutin käsittelyyn. Löysinkin oikein oivallisen hoitajan. Siinä ei kuulkaa mene viittäkään minuuttia kun vollotan pedillä suoraa huutoa. Se terapeutti hipaisee pikkuisen selästä, työntää lihasta ihan kevyesti ja jossain sisällä avautuu jokin lukko eikä kyyneliä voi estää. Se on minusta mystistä hommaa, mutta ei ollenkaan pelottavaa vaan vapauttavaa.

En vain tiedä onko tästäkään lopulta hirveästi apua. Minä olen nämä ihan samat asiat puhunut ja itkenyt jo moneen kertaan, kaikille minua hoitaneille ihmisille neljäntoista vuoden ajan. Montako kertaa pitää trauma käsitellä, analysoida, purkaa ja parkua ennen kuin kroppa päästää siitä irti? Voiko tilannetta parantaa se että kaikki vanhat haavat revitään uudestaan auki ja kaivellaan päivänvaloon jo moneen kertaan kuopatut jutut? Järjellä kaikki on käsitelty jo useasti, kropallekin on annettu tilaisuuksia työstää asioita.

Olen kuulkaa aika väsynyt tähän hommaan. Minusta tuntuu siltä ettei minulla ole mitään uutta annettavaa, ei mitään mikä valaisisi asioita enempää. Sen verran perusteelliselta ovat tuntuneet nuo takavuosien henkiset ja fyysiset luotaukset, tutkimukset, ronkkimiset ja kaivelut.

No, en silti kai voi muuta kuin jatkaa valitsemallani tiellä ja toivoa jälleen kerran, että juuri tämä hoitaja on se, joka minusta kaivaa esiin sen "sisäisen esteen" ja auttaa käsittelemään sen niin, ettei siihen tarvitsisi enää ikinä palata.

12 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jokin sisäinen este minullakin on, mutta onnekseni se ei manifestoidu fyysisesti.

Vaikea tuohon on mitään sanoa latteuksitta. Sanovat, että aika parantaa, mutta paskastako sitäkään aina tietää. Tai mitä ja milloin.

T. nimim. "tunnoton alisuorittaja"

Anneli kirjoitti...

Voi miten kurjaa :(
En ole tuollaisesta hoidosta kuullutkaan, että siinä alkaa "vollottaa". Luulisi siinä patoutumat avautuvan.
Noin monta vuotta olet apua hakenut, eikä mistään ole sitä apua ollut.
Ei ihme jos turhauttaa.
Mutta toivossa on hyvä elää.

Parempaa tulevaisuutta sinulle toivon ♥

HootHoot kirjoitti...

Minulle on tuputettu ajatusta että jos menisin taas juttelemaan jonkun ihmisen kanssa. Vastustan ajatusta, koska minulla ei ole nyt mitenkään paha olo, ja olen jo niin monelle ihmiselle niin moneen kertaan kertonut samat jutut enkä todellakaan jaksa kaivaa niitä taas uudelleen. Tuntuu että väen vängällä halutaan että kaivan vanhoja ja mietin oikein tahallaan että mitä nyt olisi vialla. Ei se ihme jos alkaa itsensä tuntea huonoksi ja masentuneeksi kun oikein kaivetaan. Minä en mene minnekään juttelemaan, en ennen kuin oikeasti koen tarvitsevani taas jotain apua. Just nyt osaan kyllä itsekin miettiä asiat läpi ja ympäri :D

Korppisusi kirjoitti...

* Hali *

Mustikkamaa kirjoitti...

Mikä ei tapa, se vituttaa. Hesarin sivuilta löysin tällasen jutun

http://www.hs.fi/terveys/Huutojooga+nollaa+aivot+ilman+promilleja/a1371012534406

Mulla on välillä olo, että tuollaista juuri tarvitsisin (työjutut kyrpiinnyttää, kerron lisää kirjeessä jahka saan aikaiseksi).

Hehkuvainen kirjoitti...

Anonyymi: fyysinen manifestoituminen on pepusta. Välillä tuntuu siltä että aika on vain koteloinut.

Anneli: voihan olla ettei Rosen-terapia muilla aiheuta itkua, mutta minulla se aina tuntuu sen tekevän. Kiitos toivotuksista :).

HootHoot: no ei kai sitä sitten tarvitse mennä hoitoon jos ei ole paha olo O_o. Ei väkisin voi pusertaa, ei siitä mitään hyötyä olisi. Parasta on tehdä niin kuin itsestä tuntuu hyvältä, luulen ma.

Korppisusi: *hali*

Mustikkamaa: huutojooga O_o. Sehän kuulostaa hienolta! Ikävät työjutut eivät kuulosta hienoilta, mutta haluan kuulla niistäkin. Odotan innolla kirjettäsi!

Mrs.Marple kirjoitti...

En muista traumoista osaa sanoa kuin vain omalle kohdalle sattuneesta lapsen kuolemasta ja surusta. Sitä pitää käydä läpi, purkaa ja parkua _kunnes_ sen kanssa oppii elämään.

Jaksamista!

Hehkuvainen kirjoitti...

Kiitos tsempistä, Mrs.Marple. Mää olen jo monesti ajatellut että kyllähän mää omien juttujeni kanssa osaan elää (tai elän, kun olla elämättä ei oikein sovi). Kroppani on ilmeisesti toista mieltä.

Alitsa kirjoitti...

Käänteisesti tuttua tuo sinun kertomasi. Minä olen aina ollut "kävelevä pää", ihana ja ärsyttävä ongelmakimppu, jota pitää kantaa terapeutilta toiselle. Kroppa on se kantoväline. Ihan pitää muistuttaa itselleen olevansa ruumiillinen olento, keho väsyy, haluaa jotain, on ihan laiminlyöty useimman aikaa.

Tuttuus tulee siitä, että jotenkin tulee semmoinen enemmän ongelmainen olo, kun ammattilaisille puhuu. Että miksi minä en vieläkään ole "normaali". No se olisi ihan kamalaa, se henkinen normaalius. Että iskisi himo tyhjentää kukkaro alennusmyynneissä, pää viinalla (ja juhannuksena tietenkin itikoiden keskellä mökillä). :D

Sinulla lienee aika normaali pää, mutta kovin traumatisoitunut kroppa. Minuun Rosen-terapia ei purrut ollenkaan, mutta hyvä analyyttinen keskustelu saattaa itkettääkin. Mutta siis jos mulla on käänteinen ongelma, jotenkin näkisin että tää voisi purrakin. Kun tosiaan päälläsi ei ole mitään analysoitavaa ja läpikäytävää. Antaa kropan keskustella rosenterapeutin kanssa ihan keskenään.

Ja multa kanss *hali*

Hehkuvainen kirjoitti...

Onneksi on mistä valita, siis noissa terapeuteissa ja hoitomuodoissa. Tosin ärsyttäähän se itseäkin (tai lähinnä itseä) ettei tunnu pääsevän eteenpäin, vaikka kuinka prosessoi.

Hyvä keskustelu auttaa minuakin. Tosin ehkä ei sitten loppuun asti, koska kroppa pitää kiinni jostain sellaisesta mitä järki ei enää tunnista. Toivottavasti Rosen auttaa minulla, toivottavasti sinulla joku muu.

*hali*

Alitsa kirjoitti...

Kyllä mullekin apu löytyy. Se on just sitä vanhojen kaivelua (siis TOSI vanhojen juttujen), jonka itseltäni 30 vuodeksi kielsin (Sitä tikulla silmään, joka vanhoja kaivalee ja sitä rataa). No nyt kaivellaan kaikki hylkäykset ja pettymykset, oikein märehditään niissä.

Ja tämän mutakylvyn jälkeen on hyvä olo. :D

Hehkuvainen kirjoitti...

Hyvää ja tuloksekasta märehtimistä! :)