5.2.2013

RAK


En yleensä ole hyväntekeväisyysihminen, en ainakaan perinteisessä mielessä. En lahjoita rahaa WWF:lle, Greenpeacelle, Unicefille tai SPR:lle. En tee vapaaehtoistyötä lasten, vanhusten, vammaisten, eläinten tai oikeastaan minkään muunkaan tahon hyväksi. En lähde mukaan kampanjoihin tai keräyksiin, en kerääjänä enkä lahjoittajana. En kelpaa verenluovuttajaksi enkä yhtään helly vaikka minulle näytettäisiin kuinka monta videota nälkään kuolevista afrikkalaislapsista. Näin kun asian ilmaisee, kuulostan oikeastaan aika ikävältä omaan napaan tuijottajalta. Hyi.

Kyse ei niinkään ole siitä ettenkö haluaisi auttaa. Verenluovuttajaksi hyppäisin ainakin heti jos vain siihen hommaan kelpaisin. Rahalahjoituksia ei voinut ajatellakaan tekevänsä silloin kun itsekin eli sosiaalituen varassa. Nyt, kun kokopäivätyöläisenä rahaa jää jopa säästöön ja pienet lahjoitukset olisivat mahdollisia, muodostuu ongelmaksi avun perillemenon varmistaminen. Mistä sitä tietää mihin ne omat rahat menevät?

SPR on ollut viime aikoina julkisuudessa kavallusten vuoksi ja se vaikuttaa varmasti ihmisten lahjoitusintoihin. Ei ole hauskaa ajatella, että joku käyttää törkeästi hyväksi toisten ihmisten hyväntahtoisuutta ja vetää välistä. Töiden kautta tiedän, että ainakin erään hyväntekeväisyysjärjestön rahankeräyskampanjoiden tuotot rahastoidaan eikä siirretä suoraan avun tarvitsijoille. On jotenkin tympeää nähdä kuinka isotkin summat makaavat sijoitustileillä hyvinkin pitkiä aikoja.

Se voi ehkä olla yleistä, laillista ja fiksua, mutta jotenkin se silti tuntuu huijaukselta. Lahjoittaja on ehkä kuvitellut että hänenkin roponsa menevät nyt vaikkapa koulukirjojen tai rokotteiden ostamiseen, mutta ne menevätkin sijoitustilille tuottamaan lisää rahaa. Ehkä sillä lisärahalla sitten joskus myöhemmin tehdään sitä mitä kampanjamainoksessa luvattiin, mutta se ei ole mielestäni ihan sama asia. Tai ainakaan totuus ei vastaa sitä mielikuvaa jonka avulla lahjoituksia ihmisiltä kerätään. Hyväntekeväisyyskampanjointi on melkoista mielikuvamarkkinointia, mutta se on sitten toisen postauksen aihe.

Olen antanut kaksi pientä lainaa Kiva-järjestön kautta. Minun rahani eivät siirry sellaisenaan avun tarvitsijalle, mutta Kiva ei niin väitäkään. Lainaprosessista ja rahan liikkeistä on tehty selvitys, joten tiedän mihin ryhdyn rahaa antaessani. Avoimuus on näissä hommissa iso juttu. Tai ainakin hyvin feikattu avoimuus. Koko hommahan voi olla jonkun nerokkaan lieron huijaus, ja lainarahoiksi tarkoitetut varat hän käärii taskuunsa ja elelee herroiksi. En ole käynyt Pakistanissa kysymässä Samitalta että saiko hän lainan ja ostiko hän todella ompelukoneen niillä rahoilla. Toivon niin.

Ja nyt olen jo hiukan eksynyt aiheesta. Olin siis kertomassa, että vaikka en yleensä ole hyväntekeväisyysihminen, tykkään kuitenkin olla auttavainen, antelias ja kiva ihminen silloin kun voin. Siitä on jo aikaa, kun Voima-lehdessä oli artikkeli satunnaisista hyvistä teoista eli yllätyshyvyydestä. Ihan hyvä artikkeli, kannattaa lukaista.

RAK eli Random Acts of Kindness on ilmiö ja liike, se on yksilöiden mahdollistamaa joukkovoimaa. Hyvät teot piristävät sekä tekijää että kohdetta ja inspiroivat jakamaan hyvyyttä. Koko homma voi olla jonkun mielestä hippien höpötystä. Miksi asiasta ja omista yllätyshyvyyshyökkäyksistä pitää tehdä niin suuri numero? Eikö se riitä, että elää itsekseen ihmisiksi?

Minun mielestäni se riittää. Tai mielestäni kenenkään ei pitäisi tuntea itseään huonoksi ihmiseksi vaikkei antaisikaan rahaa keräyksiin tai kävisi vapaaehtoistöissä paijaamassa kissoja/mummoja/kodittomia. Eikä kenenkään pitäisi kuvitella että säännöllinen rahalahjoitus takaa taivaspaikan jos muuten elää ja käyttäytyy kuin persläpi. Entä kuinka moni tekee lahjoituksen vaientaakseen omatuntonsa kolkutuksen?

Tunnustan, että auttaessanikin olen itsekeskeinen: teen hyvää koska se tuntuu minusta hyvältä. Omatuntoni ei vaadi minulta mitään hyvityksiä. Autan jos se tuntuu minusta hyvältä ja jos voin. Toisin sanoen autan silloin kun se minulle sopii. Voisin olla mukana monessa jutussa, sekä kukkarossa että selkänahassa on vielä venymisen varaa. Mutta vapaaehtoisen auttamisen idea on nimenomaan vapaaehtoisuudessa, joten en lähde mihinkään mukaan vain siksi että voisin sitten paukutella henkseleitäni tai tuntisin olevani ihmisenä jotenkin onnistuneempi.

Tänään kävin viemässä ruokalahjoituksen Mustaan Lampaaseen. Soitin etukäteen ja tiedustelin mitä ruoka-aineita siellä erityisesti tarvittaisiin. Sanoivat että kahvia ja margariinia kuluu eniten, joten ostin niitä. Vein kassillisen tavaraa ja sain vastaanottavalta vapaaehtoistyöntekijältä suuret kiitokset. Minulle tästä reissusta ei koitunut kovinkaan suurta rahanmenoa tai vaivaa, mutta tunsin olevani oikeasti avuksi. Tuntui hyvältä antaa.

Samalla reissulla pysähdyin nostamaan seinästä rahaa, ja päästin kiireisen näköisen naisen jonossa edelleni. Hän oli ylitsevuotavan kiitollinen ja toivotteli hyvää illanjatkoa. Pieni hyvä tekoni palkittiin kiitoksilla ja hymyllä. Totta kai se tuntui hyvältä ja hymyilin koko bussimatkan.

Pahat kielet voisivat sanoa että tässä minä nyt sitten rämpsyttelen henkseleitäni ja kehuskelen hyvillä teoillani, vaikka olen juuri sanonut ettei niistä nyt tarvitsisi ehkä numeroa tehdä. Kyllä pitää riittää se, että on hiljakseen hyvä ihminen, ei sitä tarvitse mainostella.

Se on sanottava, että minä olisin kyllä ihan tyytyväinen itseeni ja tekoihini vaikken kellekään niistä puhua pukahtaisi. Antamani ruokakassi ei muutu suuremmaksi vaikka veisin jutun iltapäivälehtiin tai maikkarin uutisiin. Mutta tässä onkin mielestäni jutun juoni: kohteliaisuutta, auttamista, hyviä tekoja ja iloisia asioita ei maailmassa ole ollenkaan liikaa. Minä haluan, että muista tuntuisi yhtä hyvältä kuin minusta. Ja minä toivon että joskus saisin takaisin yllättävää hyvyyttä.

Eikö ole pelottavaa, että hyvyys ja avuliaisuus ovat yllättäviä asioita? Eikö sen pitäisi olla oletusarvoista? Bussikuski saa heikompihermoiselta vetelät housuun tervehtimällä iloisesti, kun on ensin vuosikausia tehnyt tavaramerkikseen yrmeän murahtelun. Kyllä tässä menossa on jotain pielessä.

Siispä kerroin teille mitä erityisen hyvää tein tänään ja kuinka iloiseksi tulin niistä teoista. Ihan vain siksi että sinäkin saattaisit innostua kokeilemaan, olisiko RAK-ilosanoma sinua varten. Oli tai ei, voit onnitella itseäsi, jos jaksoit lukea tänne asti. Henkiinjääneet voivat pihistä vastalauseensa kommenttilaatikkoon. Kiitos!

7 kommenttia:

Salla kirjoitti...

Sanoinpa tossa yks ilta hämmentyneelle kanssakoirankusettajalle "kiitos", kun hän kapealla metsäpolulla antoi koirineen minulle ja karvaotuksilleni tietä hyppäämällä hankeen. Hän vaikutti yllättyneen iloiselta!

Kukkahattuneiti kirjoitti...

Tuolla tyylillä olen itsekin porskuttanut elinikäni. Olen varmaan lahjoittanut keräyslaatikoihin jotain pennosia, mutta ennemmin säälistä värjöttelevää kerääjää kohtaan, kuin ajatellen lahjoituskokonaisuutta... Eeh..

Tänä talvena otin ison harppauksen, ja osallistuin vapaaehtoisena Lahja lapselle-keräykseen. Omista pienistä tuloistani ei liiennyt rahaa itse lahjaan, mutta olin paketoimassa muiden vapaaehtoisten ostamia lahjoja kolmena iltana. Muutama tunti per ilta, mutta sitäkin parempi mieli sitä tuli. Jahka taas "kerkiää", voisin osallistua vastaavaan uudestaankin.

Muutoin keskityn ennemmin niihin arkipäivän tekoihin. Osa on ehkä perus käytöstapoja, mutta niilläkin saa niin hyvän mielen itselle, sekä toiselle. Samalla sitä kolaa lumet naapurienkin ovelta, kun omansa. Keväisin siivoan naapuruston roskia muualtakin kuin oman pihan edustalta. Postitin kaukana asuvalle ystävälle yllätyksenä hänen lempisuklaataan. Olen myös joskus laittanut kirjaston kirjojen väliin lappusia, joissa toivotan hyvää lukuhetkeä :D

Miia kirjoitti...

*jäi henkiin* Ei mulla muuta :D

Paitsi että peukut kyllä saat, arkipäivän hyväntekeväisyys on arvaamattoman arvokasta.

Sari kirjoitti...

Kuulun kanssasi samaan sarjaan eli en juurikaan anna rahaa hyväntekeväisyyteen enkä tee vapaaehtoistyötä. En myöskään osallistu taloyhtiön talkoisiin, koska maksamme vastikkeessa mieletöntä summaa huoltoliikkeelle, joka ei tee mitään. Mutta tuollaisia pieniä hyvän tahdon eleitä minäkin haluan antaa eteenpäin ja saada jonkun joskus hymyilemään! Hyvä me!

Zepa kirjoitti...

Hyvin ajateltu, hyvin kirjoitettu. Pitkälti samoilla linjoilla mäkin. Mitä suorempaan pääsen auttamaan ilman välikäsiä, sitä parempi. En oo kauheesti huudellut, paisti julistaakseni sitä toimivaa periaatetta että kaikki hyvät teot tulee takas itselle, jos ei suoraan kohteelta niin jotain muuta kautta.

Mustikkamaa kirjoitti...

Mä tykkään enemmän auttaa käytännössä, jos mahdollista. Reilu vuosi sitten kesällä olin eläinsuojeluyhdistyksen kahdella kirpputorilla vapaaehtoisena, kun siihen tuli tilaisuus, ja se oli kyllä palkitsevaa :). Lisäksi oon antanut kodin kahdelle rescue-hauvalle (tietänet että on nämä karvaiset ystävät lähellä sydäntä). :) Hiljattain liukkailla keleillä autoin yhtä mummoa liukkaassa mäessä ja mummo vuolaasti kiitteli, ja itselle tuli suunnilleen supersankariolo :D. Rahaa en nykyisin pahemmin lahjoittele, mutta vapaaehtoistyötä voisin ajatella jos olisi enemmän aikaa.

Hehkuvainen kirjoitti...

Salla: kyllä, ihan normaalin kohteliaalla käytöksellä voi saada kanssakulkijan hämmentymään iloisesti! Hyvä sinä, jatka samaan malliin :).

Kukkahattuneiti: arkipäivän hyvyydet ja yllätykset ovat kivoja. Onpa hienoa että lähdit lahjoja paketoimaan. Luulen että ensi kerralla kynnys lähteä on pienempi :).

Miia: huh, tosi hienoa että jäit henkiin! :)

Sari: hyvä me, taputtakaamme itsellemme! (Ja se on ihan saletti, että jos huoltoyhtiölle kerran maksetaan jostain hommasta niin ei sitä sitten maksajan tartte tehdä, nih.)

Zepa: minäkin uskon siihen, että jos tekee hyvää niin saa hyvää. Ei tosiaan tarvitse retostellakseen huudella, mutta on välillä hyvä muistuttaa ihmisiä siitä että pienillä asioilla voi vaikuttaa positiivisesti sekä omaan että toisten elämään.

Mustikkamaa: hatunnosto sinulle ja kaikille muille aikaansa vapaaehtoistyöhön antaville! Arvostan suuresti ^_^.