26.2.2013

0,7


Aamulehdessä oli ystävänpäivänä puolen sivun juttu ystävyydestä. Minä jäin tuijottamaan erityisesti yhtä lausetta: "suomalaismiehellä on keskimäärin 0,7 ystävää". En löytänyt jutusta tietoa siitä, mistä tämä luku on peräisin, mutta olettaisin että jonkinlaisesta kyselytutkimuksesta. Luultavasti tieto on Väestöliiton sivuilta, sillä ne oli artikkelin lähteissä mainittu, mutta en voi olla varma.

Emme tiedä kuinka moni ihminen on kyselyyn vastannut, mutta tuloksesta voidaan varmaan silti päätellä että aika monen miehen on täytynyt sanoa ettei hänellä ole ainuttakaan ystävää. Kenties samaisesta tutkimuksesta on peräisin artikkeliin poimittu tieto, että 45 prosenttia suomalaismiehistä kärsii luotettavan ystävän puutteesta.

Tilastollisesti siis lähes joka toinen kadulla tapaamani mies on vailla luotettavaa ystävää. Minusta se kuulostaa karmealta. Aamulehden juttu totesi ykskantaan, että ihminen tarvitsee vähintään neljä läheistä ystävää tai omaista välttyäkseen masennukselta. Aiemmin esitettyjen numeroiden valossa voisi siis sanoa että ainakin puolet suomalaismiehistä on masentuneita.

No, ehkä ei sovi vetää ihan näin suoria linjoja. Mutta on tuo silti kuulkaa aika surkea luku: 0,7 ystävää per mies.

Minusta olisi mukavaa tietää tästä enemmän. Kuinka ystävyys määritellään? Jokaisella on ystävyydelle oma määritelmänsä. Ehkä joku pitää ystävänä sellaista ihmistä, joka toisen mittapuulla olisi kaveri tai vain tuttu. Missä menee ystävyyden ja kaveruuden raja? Ovatko suomalaiset miehet muka ronkeleita, itseensä vetäytyviä erakkoja ja sosiaalisesti täysin lahjattomia vai valehtelevatko he kyselyihin vastatessaan?

Minulla on elämässäni ihmisiä, joita sanon ystävikseni. En halua edes kuvitella millaista elämäni olisi ilman heitä. Jos minulla olisi 0,7 ystävää, olisi se kerrassaan masentavaa. Olen tietyllä tapaa pienien piirien ihminen, joten en kaipaa valtavaa tuttavuuksien merta ympärilleni. Ystävien kanssa tärkeintä on laatu, ei määrä. Mutta 0,7 on kyllä aivan liian vähän. En sano että ihminen olisi tuomittu masennukseen jos hänellä on alle 4 läheistä ystävää tai omaista, mutta se on kyllä pelottavaa jos ei ole yhtään ystävää.

Montako ystävää sinulla on? Onko sinulla liian vähän, sopivasti vai jopa liian paljon ystäviä? Miksi joillakin ihmisillä ei ole ollenkaan ystäviä? Ovatko he yrittäneet ystävystyä ja siinä epäonnistuneet? Onko heillä joskus ollut ystäviä? Ystävyyden synty on välillä melkoinen mysteeri. Väkisin ei voi kenenkään kanssa ystävystyä, sen täytyy tapahtua jotenkin omalla painollaan. Mutta se ei tietenkään tarkoita sitä etteikö ystävyydelle voisi yrittää luoda tilaisuuksia.

Miksi minulla on ystäviä? En minä ole niitä mitenkään erityisen kovasti metsästellyt, niitä on vain tullut. Koulusta, harrastuksista, seurustelun mukavana sivutuotteena ja toisten ystävien kautta. Olen aina ollut kiitollinen ystävistäni enkä toivottavasti ole kohdellut heitä itsestäänselvyytenä, mutta Aamulehteä luettuani olen entistä kiitollisempi. Toivon olevani oikea ystävä myös muutamalle miehelle (en kaunistaakseni tilastoja vaan ihan vain siksi että se on mukavaa).

Kuinkahan saisimme jokaiselle ihmiselle, sekä miehelle että naiselle, ainakin yhden ystävän? Aamulehden artikkelin mukaan suomalaisten ei ole helppo ystävystyä. Tähän on lehtijutun mukaan syynä epäluuloisuus: suomalainen ei osaa jakaa ja luottaa. Ehkä tässä väitteessä on perää, ja ehkä siinä on myös syy siihen miksi minulla on ystäviä reilusti enemmän kuin keskimääräisellä suomalaismiehellä: käyn ihmisten eteen avoimena. Se tekee minusta hirvittävän haavoittuvan, mutta en ole keksinyt muuta vaihtoehtoa saada ystäviä, joita ilman elämäni olisi synkkää ja ikävää.

Don Huonot sen sanoi paremmin kuin kukaan:

Luodinkestävää sydäntä ei oo vielä keksittykään,
turha pelätä laukausta
sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa.

En usko että kovinkaan moni tietoisesti valitsee olla yksin. On varmasti niitäkin, jotka oikeasti haluavat olla itsekseen, mutta luulen että suurin osa yksinäisistä on sitä tahtomattaan. Miksi? Onko kyse muka vain siitä että he eivät osaa jakaa ja luottaa? Ovatko he jostain syystä jämähtäneet väärin piireihin? Ovatko he yksinäisyytensä lamauttamia, eivätkä voi muuttaa tilannetta?

Ainakin yhden totuuden blogahduksen innoittanut artikkeli esitti: ystävyys ei kestä, jos sitä ei hoideta. Muista siis ystävää muulloinkin kuin ystävänpäivänä!

9 kommenttia:

LB kirjoitti...

Vaikka selitys jonka aikoinaan ostin internetistä, onkin hieman heikko, se saattaa silti selittää mainitun tuloksen ja vähentää huoltasi miehistä, eli:
"tytöillä on ystäviä, pojilla kavereita"
Siis "ongelma" on vain nimitekninen. :)

Hehkuvainen kirjoitti...

Eli jos miehille olisi selitetty mitä kyselyssä tarkoitetaan ystävällä, niin he olisivat sanoneet: "Jaa kavereita! No onhan mulla niitä! Matti ja Teppo ja ..."? Maybe, maybe.

Aivan varmasti mukana on nimiteknisiä ja määritelmiin liittyviä asioita, joilta ei voida välttyä. Mutta ei tuo selitys nyt ihan ehkä riitä, sorry.

Sari kirjoitti...

Minulla on muutama hyvä ystävä, joiden kanssa voin jakaa kaikki asiat. Sitten on paljon niitä tuttavia joiden kanssa tapaillaan, mutta ihan kaikkea ei jaeta. Ja olen kiitollinen ihan jokaisesta!

Päivänsäde kirjoitti...

Itse oon ainenki törmänny siihen, että miehellä voi olla paljon kavereita mutta todella vähän ystäviä, ja sit on niitä joilla ei oo ystäviä vaan "pelkkiä" kavereita joille ei voi kaikkea kertoa.

Ehkä yksinäisyyteen vaikuttaa jakaminen-luottaminen-pelko kombo ja se onko jaettavaan asiaan asiallisesti suhtautuvia tyyppejä ympärillä vai heitetäänkö kaikki vitsiksi, kun ei osatakkaan olla/auttaa jos toinen yhtäkkiä alkaa avautumaan kiperistä asioista. Kyllähän osa puhuu kuin Ruuneperi muttta se on vaan sellaista yleistä lätinää eikä mitään kovin henk.koht syvällistä.

Ehkä kyse on vain siitä ettei ole syystä tai toisesta osunut yksiin/juttusille itselle oikeiden ihmisten kanssa.

Zepa kirjoitti...

Ehkä 0,7 on semmoinen pieni ystävä? :-D

Mulla eoli yllätys että ystävien määrä vähenee vanhemmiten. Siis ei että ne kuolee vaan että elämä vie ne vaan jonnekin. En ole tämän kanssa yksin; just luin jostain viiskymppisten kyselytutkimuksesta, että tämmöinen on aika yleinen joskaan ei iloisena katsottu havainto.

Netin myötä onneksi tulee uusia tuttuja ja ystäviäkin ihan minkä ikäisenä vaan.

Nyt justiinsa jos alkaisin katsoa ystävien lukumäärää, oisko puolisen tusinaa. Tai alle. En mä niitäkään näe edes joka kuukausi, mutta ne on roikkuneet mukana niin pitkään - eikä ole perseilleet - että kai ne on ystäviä.

Anneli kirjoitti...

Minä kyllä uskon, että naisilla on monta ystävää, mutta miehilla vain osanen !
Olisi se kyllä kiva että niilläkin olisi edes kokonainen :)

Hehkuvainen kirjoitti...

Sari: kaikenlaiset ihmissuhteet ovat tärkeitä; on hyvä olla sekä läheisiä ystäviä että niitä tuttuja, joiden kanssa ollaan sopivan pinnallisia :).

Päivänsäde: se on minusta melko pelottavaa, jos ei oikeasti ole ketään, kelle voisi kertoa kaiken :/. Ei sitä nyt suuna päänä tarvitse olla kaikille tosiaan avautumassa, mutta koen että itse ainakin tarvitsen sellaisia ystäviä joiden seurassa itseään ei tarvitse millään tavoin sensuroida. Ja minusta juuri ne kipeimmät ja salaisimmat asiat ovat niitä joita on tärkeää jakaa, ei näillä arkipäiväisyyksillä niin suurta väliä.

Ja se on ihan totta että varmasti asiaan vaikuttaa myös se miten toiset ottavat vastaan. Ystävyyden syntyyn ei vaikuta ainoastaan ihmisen kyky jakaa ja luottaa, vaan vastaanottavan osapuolen kyky olla luottamuksen arvoinen!

Zepa: se juuri on ystävissä kivaa, ettei niitä tarvitse välttämättä tavata moneen kuukauteen, ja silti tietää että ne ovat ystäviä. Vanhemmiten varmasti käy niin, että ystävien määrä jotenkin kutistuu. Mutta uskon siihen että ihan kuolemaansa asti ihminen on kyvykäs solmimaan uusia ihmissuhteita, jos vaan pää muuten pelaa (eikä ole siis ihan höpsähtänyt).

Anneli: kyllä, minusta jokaiselle kuuluu ainakin yksi kokonainen ystävä!

Anonyymi kirjoitti...

Minulla ei ole yhtään ystävää, ei ole ollut sitten nuoruusvuosien jälkeen. Ei edes kaveria. Jokainen kännykkäni tekstiviesti on peräisin operaattorilta tai mainos. En tiedä, miten niitä hankitaan, yritän kyllä, mutta kun kukaan ei halua olla ystäväni, niin minkäs sille sitten voin. Sen kyllä allekirjoitan, että masennus on aika väistämätöntä, kun ei ole ketään. Minulla ei myöskään ole sukua, eikä lapsia, eikä kumppania ja työnikin on hyvin itsenäistä. Koira on, se lohduttaa edes hiukan. Olen tullut siihen tulokseen, että minä en ole mukava ihminen, mitään muuta syytä en yksinäisyydelleni keksi. Ei kaikki voi olla. Ja uskon, että meitä on loppujen lopuksi aika monta.

Hehkuvainen kirjoitti...

Surullista :(. Koiraa sanotaan ihmisen parhaaksi ystäväksi, mutta ehkä se ei riitä ainoaksi ystäväksi. Mihin nuoruusvuosiesi kaverit ovat kadonneet?

Ystävyys on kahden kauppa, joten en ihan suorilta päätyisi ankeasti toteamaan että olet yksinäinen koska sinä et ole mukava ihminen. (Vaikka voihan olla ettet tosiaan ole, mistäs minä teistä anonyymeistä koskaan tiedän.) Ymmärrän toki ajatuksesi aiheesta.