30.12.2013

Käpälänlämmittimet


Tonttupajassa valmistui täksi jouluksi kahdet kämmekkäät. Molemmat menivät samaan osoitteeseen, ja ovat toivottavasti sopivia (vihreisiin tuli hiukan liian kireä peukalo).


Vihreisiin tuli valepalmikoita, harmaisiin oikeita.


Molemmissa lanka taisi olla Novitan Nallea ja puikot 3,5 mm. Mallit omasta päästä.

28.12.2013

Pikaviestinongelma


Minulla on valtava ikävä vanhaa kunnon Microsoftin Messengeriä. Ja minulla on ikävä niitä keskusteluja, joita sen kautta kävin. Aina kun ehdin linjoille, siellä oli joku toinenkin.

Toisinaan oli useita aktiivisia keskusteluikkunoita auki ja höpöttelin ystävien kanssa pitkäänkin. Tunteja. Kävimme tärkeitä keskusteluja, syvällisiä ja merkityksellisiä. (Ja tietysti myös niitä vähintään yhtä tärkeitä mutta paljon kepeämpiä.) Kaukaisempien kavereiden kanssa ystävyyttä oli helppo ylläpitää, kun juttelu kävi reaaliajassa niin helposti. Minulla on ikävä sitä ääntä, joka kertoi uudesta viestistä.

Toista on nyt. Messenger on siirtynyt Skypeen ja minä mukana, mutta ystäväni ovat kadonneet. Linjoilla on vain viereisellä koneella istuva mieheni, Skypen testisoitto ja satunnaisesti jokunen ystävä. On hirvittävän hiljaista, niin kovin hiljaista.

*tuuli kuljettaa risupalloja autioituneen huoneen läpi*

Yritin Google Talkia. Siellä ei ole ketään. Tai on, mutta he eivät puhu minulle. Sanovat, että Whatsapp on nykyään kova sana. Ehkä, jos on vähän uudempi älypuhelin kuin minulla. (Ja liittymässä datapaketti, toisin kuin minulla.) Tai jos oikeasti jaksaa näpytellä yhdellä sormella tekstiviestejä. Minä haluan sanoa paljon ja nopeasti, tarvitsen viestintään näppäimistön. Turhauttaa tökkiä yksisormisesti ja hitaasti, eikä sitä sitten tule niin paljoa sanottuakaan kuin haluaisi.

Whatsapp ei toimi puhelimessani niin hyvin kuin se voisi. Samankaltainen palvelu Kik on vain mobiililaitteille tehty, joten se on minulle ihan yhtä turha. Viber on käsitääkseni asennettavissa tietokoneellekin, mutta mahtaakohan kellään tutuistani edes olla sitä käytössä. Yksin saisi siellä(kin) pyöriä.

Mieheni ruudulla näkyy kontaktilistassa paljon vihreitä palloja. Hän on Facebookissa, ja niin ovat hänen ystävänsäkin. Siellä on kuulemma ihan toimiva pikaviestin. Toimiva se on ainakin siksi, että siellä on ihmisiä. Mutta minä en ole Facebookissa. Olen pitkään miettinyt, voisinko käyttää Facebookia vain pikaviestimenä. Se ei kai onnistu kovinkaan helposti, enkä muutenkaan halua antaa pirulle pikkusormeanikaan.

Vaan minkäs teet? Haluan pikaviestimen, jota voin käyttää tietokoneeltani ja näpytellä viestini kunnon näppäimistöllä. Haluan sellaisen pikaviestimen, jolla löydän kaverini (mutta en halua että se on Facebook). Tahdon pikaviestimen, joka keskustelee muiden viestinten kanssa niin, ettei juttelu tyssäisi heti alkuunsa siihen että toisella on käytössä eri ohjelma kuin itsellä.

Sen lisäksi, että minulta puuttuu sopiva ohjelma, tästä yhtälöstä puuttuu myös toinen ratkaiseva tekijä: keskustelukulttuuri. Enhän minäkään joka ilta ehdi istua koneen ääreen höpisemään, en edes joka viikko. Ymmärrän kyllä, että ystävilläni on omat sopivasti touhukkaat elämänsä ja muutakin puuhaa kuin koneella kököttely. Mutta silti tuntuu siltä, että minä elän hitaammin ja toivon yhteydenpidolta enemmän kuin useimmat.

Minulle ei sovi tämä kulttuuri: tuntuu siltä että homma on mennyt pelkäksi kliksutteluksi, eikä kunnon keskusteluja synny enää niin kuin ennen. Tuntuu siltä että koko maailma ympärilläni on ihan ADHD, eikä kukaan enää istu alas juttelemaan kanssani. Älypuhelimia räplätään ihan koko ajan, mutta niillä otetaan vain pikaisia yhteyksiä. Tuotettu sisältö on tiivistettyä ja sitä enemmänkin seurataan kuin kommentoidaan. Paikkatiedoista nähdään missä kaveri liikkuu, kuvaviestillä nähdään mitä hän on syönyt lounaaksi ja illalla saadaan hieno pieni tykkäys omaan retwiitattuun mietelauseeseen tai Facebookissa jaettuun kissavideoon.

Mutta kukaan ei jaksa kirjoittaa toiselle kolmea lausetta enempää. Minä jaksaisin ja haluaisin, vaan yksinpuheluksi menee.

Olen fossiili.

25.12.2013

Kiven sisässä


Kirjailija, poliitikko ja liikenainen Hella Wuolijoki ehti elämänsä aikana olla monessa mukana. Hänet tuomittiin elinkautiseen maanpetoksesta, mutta hänet vapautettiin syksyllä 1944 ja vankeusaika jäi kuuteentoista kuukauteen. Vankilassa ollessaan Wuolijoki kirjoitti ylös ajatuksiaan ja vankilan tapahtumia, ja niistä syntyi muistelmateos Enkä ollut vanki - tuokiokuvia vankilasta.

Teos ei ole kaunokirjallisesti mikään kovin ihmeellinen, mutta ei sen ole tarkoituskaan olla. Sivut ovat täynnä tajunnanvirtaa ja sekä irrallisia että tiukasti maailman tapahtumissa kiinni olevia ajatuksia. Vankilan arki ja ihmiskohtalot tulevat tunteikkaasti esille. Kirjassa ei selitetä termejä tai asioiden taustoja. Päiväkirjassa ei ole tapana selitellä.

Wuolijoki ehti ennen tuomiotaan tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi, hänen oikeudenkäyntinsä herätti ilmeisesti runsaasti kiinnostusta myös ulkomailla. Minusta olisi hauskaa tietää enemmän siitä, kuinka vankilassa suhtauduttiin suureen julkimoon. Kirjassa mainitaan ainakin yhden vartijan kuittailleen: "Miltäs nyt tuntuu? On se toista kuin ne laakeriseppeleet Niskavuoren Naisista ja Juurakon Huldasta tuolla Jokelan kartanon seinillä..."

Opin jotain uuttakin. Olen aina kuvitellut, että termi "vedellä ja leivällä" tarkoittaa vain yleensä vankilassa oloa. Mutta jotkut vangit olivat vedellä ja leivällä ihan konkreettisesti: vesileipärangaistus oli joko rangaistuksen tehostamistoimenpide tai vapaaehtoinen menetelmä rangaistusajan lyhentämiseksi. Wuolijoki kertoo kirjassaan vankilassa olleesta tuoreesta äidistä ja tämän pienestä lapsesta:

"Hänet on tuomittu aviorikoksesta. Aviomies ei antanut anteeksi lapsen ilmestymistä maailmaan. Äidillä on kuuden kuukauden tuomio. Hän saa sen istua vedellä ja leivällä, 36 vuorokautta. Lapsi on kahden kuukauden ikäinen, eikä tohtori välitä siitä, että äidiltä loppuu maito vesileipä-ravinnolla."

Kirja jättää paljon avoimia kysymyksiä ja halun tietää lisää sekä kirjailijasta että tuosta ajasta. Maailma on ollut silloin niin erilainen. Täytyisi ehkä tarttua Wuolijoen muihinkin kirjoihin, sillä hän käyttää kaunista ja kuvailevaa kieltä.

21.12.2013

Askarrus


Sopivasti-blogin Iitu pohdiskeli taannoin minimalismin ja käsityöharrastuksen yhdistämistä. Otin ohuesti osaa keskusteluun ja totesin ettei askartelu ja käsitöiden tekeminen välttämättä ole kovinkaan minimalistinen harrastus - varsinkaan jos on sellainen hamsteri kuin minä.

Mutta ostamisen suhteen olen käsitöissäkin melkoinen minimalisti: ostan yllättävän harvoin käsityötarpeita, sillä askarteluni on monesti materiaalilähtöistä. Kuulostaa ehkä ristiriitaiselta, mutta tarkoitan siis sitä että usein minulle kulkeutuu ensin materiaalit ja vasta sitten syntyy idea. Harvemmin käy niin että kehitän idean ja sitten kävisin ostamassa tarvikkeet siihen. Hyvä esimerkki on tämä juuri valmistunut pannunalunen:


Pomo osti töihin valaistuja koristeoksia, jotka olivat liian pitkiä hänen suunnittelemaansa purkkiin. Niinpä hän katkoi oksia ja tarjosi minulle yli jääneitä pätkiä. (Ovat töissä jo oppineet että minulla saattaa olla käyttöä heidän roskilleen.) No mikä jottei, otin risut mukaani ja aloin työstää niitä.

Pomon jäljiltä tikut olivat aika karun näköisiä ja eri mittaisia. Valitsin sopivimmat ja suorimmat pätkät, sahasin ne saman pituisiksi ja hioin päädyt sileiksi. Ensin ajattelin että maalaisin päädytkin mustiksi, mutta sitten minua alkoi viehättää hionnan tuoma kulunut ilme. Saivat jäädä sikseen siis.


Ihan heti ei tullut valmista, vaan ensin piti räpeltää useampi epäonninen yritelmä. Tällaisen pikkuisen tekeleen taustalla voi kuulkaa olla usean tunnin turha työ ja monta myttyyn mennyttä ideaa! Ensin yritin tehdä alustaa nauhapirran avulla. Loin loimen ja vietin hyvän tovin sen ahkerassa asettelussa. Käytin pari tuntia saadakseni itseni nätisti köytettyä tuoliin - vain huomatakseni ettei nauhapirran avulla syntyisi hevonkukkua saatika nätin näköistä alustaa. Minulla oli kyllä sellainen aavistus, ettei homma toimisi, mutta piti sitten todeta se ihan käytännössä.

Yritin sitten käyttää hyödyksi tekemäni loimen ja kokeilin josko makramee olisi sopiva tekniikka tikkujen työstöön. No ei ollut. Ehkä jollain toisella langalla, ehkä jossain toisessa elämässä. Hylkäsin puuvillaloimen ja yritin villalangan kanssa koukkuamista. Suunnittelin koukkuavani tikut silmukoiden sekaan. Ei onnistunut. Tässä vaiheessa aloin epäillä lausuntoani siitä, että teen käsitöitä ihan puhtaasti tekemisen ilosta. Masokismi tuntui olevan uskottavampi syy.

Koska luovuttaminen ei tullut kyseeseen, päätin kokeilla virkkausta. Ensimmäinen virkattu viritelmä oli melko hyvä, mutta ei lähelläkään sitä mitä olin ajatellut. Siispä takaisin lähtöruutuun (se on aina yhtä hieno fiilis kun monen tunnin vääntämisen jälkeen käsissä on tasan alkutekijät). Lopulta löytyi oikea kaava: kiinteät silmukat ja pylväät. Pylväsriveihin sai pujoteltua tikut ja joustava virkkaus antoi anteeksi sen että tikkujen paksuus vähän vaihtelee.


Pelkkä sininen lanka näytti jotenkin vaisulta, joten päätin sitten ristipistellä kiinteiden silmukoiden riveihin vielä vaaleampaa lankaa. Langat ovat suomalaista villaa avopin varastoista. En tiedä onko tämä teidän mielestänne hyvä väriyhdistelmä, mutta tehtyäni ja nähtyäni kaikki edelliset onnettomat viritelmäni voin kirkkain silmin vakuuttaa, että tämä tuotos on paras ikinä.

Tällaisessa materiaalilähtöisessä askaroinnissa on hyvää se, että esimerkiksi nämä roskiin joutaneet tikut tuli nyt pelastettua ja käytettyä. Huonoa tässä on se, että kun tavaroita ei välttämättä tee tarvelähtöisesti, ei oikein tiedä mihin valmistuneet tuotokset lykkäisi.

17.12.2013

Ydinosaamisen äärellä


Minulle selvisi se, mikä on minun tärkein roolini ja tehtäväni töissä. Olin tätä jo vähän vitsillä heitellyt, mutta nyt se tuli todeksi: minua tarvitaan töissä eniten kahvinkeittoon. Kirjanpitoni pystyy tekemään kuka tahansa kollegoistani, mutta kahvin keittämisestä toimistolla ei näköjään selvitä ilman minua.

Olin viime viikolla kaksi päivää koulussa, ja se oli aivan liikaa. Minulle kerrottiin että oli syttynyt sota, eukot olivat olleet ilmiriidoissa kahvin keittämisen takia. Töihin paluutani ei ainoastaan huomattu, vaan lähes juhlittiin. Kaksi vuotta olen kahvia keitellyt, joten olihan se kai aikakin saada siitä vuolaat ja ansaitut kiitokset.

On se hyvä tietää ne omat vahvuudet ja neuvotteluvaltit. Jos joskus tarvitsen töissä vipuvartta, se on Moccamaster.

-----

Voi myös olla että tietyn etulyöntiaseman saan jo ihan sillä, että välillä tunnun olevan ainoa aikuinen ihminen koko talossa.

15.12.2013

"Auditoitu. Hylätty."


Minua ärsyttää nykyisestäkin naamarasvapurkista löytyvä teksti "dermatologisesti testattu". Testattu ehkä on, mutta sitä ei kerrota millaisia tuloksia saatiin. "Dermatologisesti testattu. Iho kuoriutui irti." "Dermatologisesti testattu. Vakavia, mutta ei pysyviä vaurioita."

Samanlaista vinkulointia harrastaa Marimekko, joka sai Finnwatchin raportissa moitteita. Kansainvälisen BSCI-järjestelmän tarkoitus on parantaa riskimaiden työoloja kansainvälisten sopimusten tasolle, ja Marimekko kertoo että yrityksen molemmat thaimaalaiset lasi- ja keramiikkatuotteita tuottavat alihankkijat on auditoitu BSCIn vaatimusten mukaisesti.

Hieno homma. Sitä vaan ei kerrottu, että Marimekolle lasituotteita Thaimaassa tuottava tehdas ei ollut läpäissyt auditointia.

Hävetkää. Oikeasti.

8.12.2013

Arkinen luksus


Uusimmassa Huili-lehdessä oli artikkeli ekoluksuksesta. Kirjoitusta varten oli haastateltu luksustutkija Jussi Nyrhistä. Hänen mukaansa luksuksen käsite on kulttuurisidonnainen, mutta yleisesti luksuksen määritellään olevan sellaista mitä on rajoitetusti saatavilla ja mihin vain tietyllä väestönosalla on varaa.

Varsin hyvä määritelmä, mutta en tiedä riittääkö se täysin kuvaamaan luksusta. Ainakin sitten asia menee hankalaksi, kun koittaa tehdä rajanvetoja luksuksen ja arjen luksuksen välille. Ehkä luksus on sitä, mihin todella vain harvalla on varaa, mutta arjen luksukseen on varaa kaikilla. Tai ainakin pitäisi olla.

Ainakin viime vuonna blogimaailmassa kiersi haaste, jossa bloggaajat listasivat heidän arkeensa luksusta tuovia asioita. Naisvaltainen porukka mainitsi todella usein ihan tavallisen sinisen suklaan ja karkit. Ne eivät ole kalliita tuotteita, joten halutessaan nämäkin bloggaajat olisivat varmasti voineet syödä vaikka pelkkää suklaata tästä tuomiopäivään saakka. Mutta sitten se suklaa ei olisikaan enää luksusta.

Haastevastauksia lukiessa tulikin sellainen olo, että arjen luksuksen saavuttaminen ei useinkaan ole rahasta kiinni. Arjen luksus tuntuu usein olevan jotain sellaista, mitä pitää vähän säännöstellä että se olisi ylellisen tuntuista. Tosin jokin jokapäiväinenkin asia voi olla luksusta, jos sitä osaa arvostaa. Saatteko kiinni ajatuksestani?

Minulla on varmasti melko erilainen käsitys luksuksesta kuin ihmisellä, joka tienee kuukaudessa saman verran kuin minä kahdessa vuodessa. Mutta jos puhutaan arjen luksuksesta, käsityksemme voisivat olla hyvinkin samankaltaiset.

Minun arjessani luksusta on oma aika. En tarkoita niinkään aikaa olla yksin, vaan aikaa tehdä mitä haluan. Omaa aikaa ei tunnu olevan turhan paljoa, voisin ottaa sitä enemmänkin enkä usko että siitä kovin äkisti ylellisyyden tuntu katoaisi. Mutta joku roti pitää olla: vain tietty määrä velvollisuuksia takaa sen, että arvostan omaa aikaani todella paljon.

Arjen luksusta on se, kun voi katsella hyvää elokuvaa hyvässä seurassa. Arjen ylellisyyttä on kuohkea untuvapeitto, mieluisa nettiradio, hyvä tuotevalikoima lähikaupassa ja ihana avokki.

Ilman luksusta ihminen pärjää kyllä, mutta arjen luksusta tarvitsee jokainen. Kaikilla pitäisi olla elämässään jotain, minkä kokee erityisen arvokkaaksi, hyväksi ja voimaannuttavaksi. Elämän nurja puoli on helpompi sietää, kun pienistä luksusjutuista osaa nauttia joka päivä. Vai mitä mieltä olette?

4.12.2013

Än-yy-tee-joulu


No okei, ei ihan vielä. Jouluun on 20 päivää.

Olen postittanut oikeastaan kaikki joulukortit ja joululahjat. Muutamat muistamiset haluan vielä antaa kasvotusten ja joitakin sähköpostitervehdyksiä kirjoittelen varmasti vielä. Mutta varsin hyvällä mallilla on jouluun valmistautuminen, ei tarvitse juuri muuta tehdäkään, kun ei ole tapana kotiakaan erityisesti koristella. Glögiä on juotu lokakuusta asti ja pipareita syöty, niin että tunnelmassa ollaan oltu jo hyvä tovi.

Yhdet pikkujoulut on onnistuneesti juhlittu. Oli jännästi hauskaa poliittissävytteistä ohjelmaa, joka tässä kuvailtuna voisi kuulostaa kuivalta, mutta oli varsin viihdyttävää (koska ei ollut niin poliittista kuin voisi kuvitella). Lahjanvaihtoleikki (joka voisi olla nimeltään myös lahjanryöstöleikki) on joka vuosi yhtä hauska - silloinkin kun itselle jää käteen jotain vähemmän haluttua.

Firman pikkujoulut ovat edessä päin, ohjelmassa kulttuuria ja joululounasta presidentillekin kelpaavissa puitteissa eli Tampere-talossa. Juhlitaan kuitenkin eri aikaan, kun ajateltiin että ei viitsitä ryysiä Saulin bileisiin.

Jostain syystä kalenteri on täyttynyt hurjaa vauhtia, tyhjää tilaa on kovin vähän. Mieluisaa tekemistä ja toivottuja kohtaamisia luvassa, mutta väkisin tuntuu elämä nyt vähän kiireiseltä. Onneksi olen varannut kalenteriin aikaa myös rentoutumiselle, muuten sitä ei ehkä tulisi tehtyä.

30.11.2013

Erilainen lapsuus?


Olenko ainoa joka ei saa nostalgiasätkyä Hopea Toffeeta nähdessään? Minä en muista syöneeni lapsena Hopea Toffeeta, mutta hyvin moni tuttuni on tänä syksynä kiljunut innosta "ihanaa kun tätä taas saa".

24.11.2013

Uutispaasto


En ole kuukauteen käynyt netin uutissivustoilla. En ole avannut Aamulehden tai Hesarin sivuja, en ole kurkkinut iltapäivälehtien sivuja tai Ylen uutisia. Sen sijaan olen lukenut blogeja, katsellut pari dokumenttia Areenalta, etsinyt neuleohjeita ja tarkkaillut sähköpostiani sekä Ylen sääennustusta. Töissä tietysti etsin töihin liittyvää tietoa eli vierailen lähinnä Verohallinnon sivuilla. En ole myöskään lukenut sanomalehtiä enkä kuunnellut uutisia radiosta.

Ero kuukauden takaiseen käytökseen on melkoinen. Aiemmin kävin Aamulehden ja Hesarin sivuilla useita kertoja päivässä, iltapäivälehtien ja Ylen tarjontaa katselin useita kertoja viikossa. Selailin otsikot ja nappasin auki kiinnostavimmat. Klikkailin sinne tänne ja useimmiten eksyin lueskelemaan sitäkin mitä ei alunperin varsinaisesti pitänyt.

Uutispaasto ei ollut mikään kovin suunniteltu juttu. Yht'äkkiä vain alkoi tuntua siltä että nyt riittää tätä lajia. En ole maailmantuskaan taipuvaista tyyppiä, joten minua ei ahdistanut uutisten sisältö. Ei minua erityisesti masenna lukea lähellä tai kaukana tapahtuvista kauheuksista (olenko jotenkin viallinen ihminen?). Enemmänkin minua alkoi ahdistaa se, miten merkityksettömältä se uutisten ja "uutisten" selailu tuntui.

Useimmiten luin ihan oikeita uutisia, mutta aivan liian usein päädyin myös lueskelemaan "uutisia". "Nämä viisi asiaa tuhoavat parisuhteesi", "urheilutähden nolo hetki - katso kuvat ja kauhistu", "onko tämä maailman överein koirankoppi" ja sitä rataa. Klikkasin, luin ja tuhlasin elämästäni aivan liian paljon aikaa tällaiseen sontaan. Päädyin liian usein lukemaan juttuja, joiden uutisarvo oli nolla ja viihdearvokin hyvin pieni.

Nettiuutisten lukeminen tarkoittikin oikeastaan sitä, että selailin läpi otsikoita ja pysähdyin oikeasti lukemaan vain muutamaan jutun. Olin kyllä yleisesti ottaen siis hyvin kartalla siitä mitä maailmalla tapahtuu, mutta vain pintapuolisesti. Saatoin osallistua ajankohtaisaiheista keskusteluun vain otsikkotasolla. Saamani tieto oli kovin irrallista ja hajanaista.

Niinpä päätin etten mene nyt lukemaan ainuttakaan uutista. Ja päätin niin seuraavanakin päivänä. Eikä se ole ollut kovinkaan vaikeaa. Koska en ole Facebookissa, en saa sitäkään kautta houkutusta klikkailla auki uutisjuttuja.

Noin viikko sitten päätin palata sen verran uutismaailman pariin, että aloin katsella Ylen iltauutisia, niitä jotka tulevat televisiosta puoli yhdeksältä. Eikö kuulosta hirvittävän keski-ikäiseltä! Maikkarin kymppiuutisia en voi katsella, sillä arki-iltaisin minun on oltava nukkumassa jo ennen kymmentä.

Ärsyynnyin hiukan, kun huomasin että televisiouutisetkin ovat siirtyneet nettiin. Jokaisessa lähetyksessä uutistenlukija on sanonut vähintään että "lisää aiheesta verkkosivuillamme" mutta useimmiten alustukseksi myös että "kerroimme verkkosivuillamme että". Eräänä iltana pohdittiin sitä mahtaako Ailus erota, seuraavana iltana kerrottiin että Ailuksen eroraha on hyvin suuri. Minusta tuntui siltä että jostain muualta kuin iltauutisista olisi pitänyt saada selville se, että Ailus on nyt sitten eroamassa (vaikka tulihan se välillisesti ilmi siitä kun puhuttiin hänelle myönnetystä erorahasta).

Verkkopalvelun yhdistäminen televisiolähetykseen on tietysti nykyaikaa, mutta jotenkin jäi silti sellainen tunne, että ihmisen oletetaan seuraavan useita uutiskanavia. Pärjääkö nykyään sillä, että katsoo päivässä vain yhdet iltauutiset televisiosta, vai putoaako näin auttamattomasti kärryiltä? Onko sitä ihan pihalla eli out, jos ei herkeämättä seuraa netin uutisvirtaa?

Entä onko se sitten vaarallista, jos onkin vähän pihalla? Kuinka paljon ihmisen tarvitsee tietää elämästä ympärillään? Kuukauden aikana en ole huomannut mitään järisyttävää eroa entiseen uutiselliseen elämääni. Olen yhteydessä ystäviini siinä missä ennenkin, maailma ei ole kaatunut päälleni vaan kaikki tuntuu pyörivän niin kuin ennenkin. Olin vasta jälkikäteen tietoinen lentoliikennettä uhanneesta lakosta ja kaupungin joulunavausjuhlallisuuksista, mutta olen silti voinut toimia ihan normaaliin tapaan.

Tämä uutisista irrottautuminen ei ole mikään testi, eikä tässä nyt ole takana mitään erityistä ideologiaa, onpahan vain mielenkiintoista pohtia asiaa. Erityisesti minua hätkähdytti se mitä mieheni totesi katsellessaan kanssani ensimmäistä kertaa uutisia televisiosta. "Nämä etenevät liian hitaasti", ähkäisi hän ja poistui koneensa ääreen. Sinänsä viaton lausahdus, mutta kertoo mielestäni paljon ja jossain määrin hälyttävästi nykytavasta seurata uutisia.

Citius, altius, fortius! Otsikoita pitää olla tarjolla paljon ja ne selaillaan läpi nopeasti. Etsitään itseä kiinnostavat aiheet ja sivuutetaan kaikki muu. Silmäillään hirveä määrä aineistoa ja napataan lähempään tarkasteluun murto-osa. Sinkoillaan sinne tänne kovalla vauhdilla ja tiedetään kaikesta vähän muttei mistään kaikkea. Tiedon haku ja käsittely on jotenkin keskittymishäiriöinen prosessi. Tai siltä minusta vaikuttaa, ja se on alkanut tuntua vastenmieliseltä.

Älkää käsittäkö väärin. Minä pidän uutisista. Minusta olisi hauskaa olla sillä tapaa vahvasti yleissivistynyt, että tietäisin mistä meillä ja muualla puhutaan. Ongelma onkin siinä, että koen saavani samaan aikaan sekä liikaa että liian vähän. Saan aivan liikaa yksittäistä ja irrallista informaatiota, ja aivan liian vähän sellaista jonka kokisin merkityksellisesti liittyvän elämääni ja aiempiin kokonaisuuksiin.

Esitän aina esimerkkinä sotatoimet ulkomailla. Minusta tuntuu jotenkin turhauttavalta lukea uutisia niistä ja näistä taisteluista, kun en oikeastaan ymmärrä lukemaani. En tiedä konfliktin taustoja joten en ymmärrä taistelun syitä enkä seurauksia. On vaikea hypätä mukaan televisiosarjaan vasta kolmannesta tuotantokaudesta, ja samaan tapaan tuntuu pöhköltä katsella yksittäisiä rähinöitä kun ei välttämättä tiedä edes ketkä siellä rähisevät.

Yhdessä uutislähetyksessä ei tietysti voidakaan kertoa tällaisille tietämättömille ihmisille kaikkea. Tulisi aika pitkä lähetys. Mutta jotenkin haluaisin enemmän irti niistä uutisista joita seuraan. Onko se välttämätöntä? Tuskin. Voiko ihminen elää onnellista ja täysipainoista elämää seuraamatta uutisia? Aivan varmasti! Mutta minua kiinnostaa toisinaan laajentaa tätä oman napani ympärillä pyörivää piiriä. Ja haluan keskittyä uutisissa(kin) enemmän laatuun, enkä niinkään määrään. Etsin edelleen toimivaa ratkaisua.

Uutisvirrasta kuiville loikkaaminen on tehnyt siinä mielessä hyvää, että on jotenkin helpompaa nollata tilanne kuin hiljalleen himmailla. Ehkä loikaan piankin pää edellä takaisin virtaan, tai sitten jatkan jonkinlaista suodattamista. Jää nähtäväksi.

21.11.2013

Puhtaan omantunnon vaatteet


Nyt on pakko antaa kehuja. Siispä suoraan asiaan!

Seele on eettisesti ja ekologisesti valmistettujen vaatteiden kauppa Tampereen keskustassa. Kaupassa ei tarvitse pohtia tai arvella tuotteiden alkuperää ja valmistusolosuhteita, sillä kauppias on selvittänyt nämä asiat puolestani ja ottanut myyntiin vain niitä tuotteita, joita tällainen eettis-ekologisesti vaativa kuluttaja voi hyvillä mielin ostaa. Nice!

Palvelu on ensiluokkaista. Pitkään harkitsevaa ja mieltään jatkuvasti muuttavaa asiakasta palvellaan kärsivällisesti, sillä kauppias ymmärtää että kyseessä on tärkeä ja iso investointi, jonka on tarkoitus tuottaa iloa vuosikausia. Seele ei myy kertakäyttövaatteita.

Ostin itselleni Kainon Talvimarja-mekon ja lenkkihuivin. Kaino-tuotteet neulotaan Köyliössä, sadan kilometrin päässä Tampereelta. (Tämä on siis siinä mielessä maksettu mainos, että minä teen sekä maksamisen että mainostamisen.)

Luonto-, eläin- ja ihmisystävällisyyden vuoksi ei ole tingitty suunnittelusta. Seelessä myynnissä olevat vaatteet ovat persoonallisia ja silti aikaa kestäviä, monipuolisia ja ainakin minun mielestäni kauniita. Kannattaa tutustua.

17.11.2013

Nähty ja koettu


Ihana ystäväni vei minut katsomaan Tampereen Teatterin ohjelmistossa olevaa trilleriä Kylmä murha. Näytelmän on kirjoittanut Edward Taylor, jonka kynästä on myös radiokuunnelma Knalli ja sateenvarjo. Tuttuun tapaan tarinassa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista kummaa, ja kuivakka brittihuumori iskee aina.

Teatterissa on mukava käydä, varsinkin kun on hyvää seuraa ja erinomaista katsottavaa. Kylmä murha oli oikeasti aika jännittävä, esityksessä oli sopivasti huumoria ja teatterin taikaa. Enpä muista muita esityksiä, joissa yleisö olisi hypähtänyt penkeissä ja huudahtanut ääneen säikähdyksestä. En tahdo spoilata, joten en kerro juonesta enempää (tai oikeastaan mitään), mutta suosittelen esitystä lämpimästi kaikille.

Sain töistä ilmaisen lipun käsityömessuille, joten kävin siellä piipahtamassa. (En olisi mennyt jos en olisi lippua saanut, 14 euroa on minusta hiukan liian kova pääsymaksu.) Suomen Kädentaidot on tapahtuma, joka tuntuu laajentuvan vuosi vuodelta. Tällä kertaa käytössä oli myös upouusi E-halli, joten käsityöt, askartelu ja kotimainen design olivat laajasti esillä peräti kolmessa hallissa. D-hallin kivi- ja korumessut jätin suosiolla välistä, vaikka samalla lipulla olisi päässyt sinnekin.

Yhden yrittäjän kanssa tuli juteltua siitä, että messut olivat tänä vuonna ehkä jo liian isot. Minulla meni kolmen hallin läpijuoksuun kaksi tuntia, eikä siinä paljoa pysähdelty. On tietysti hienoa että tarjontaa on runsaasti, mutta ei sekään mielestäni palvele ketään että vain vannoutuneimmat fanit jaksavat kiertää koko alueen ajatuksen (ja rahojensa) kanssa. Ihmiset pökertyvät jo A-halliin, eikä kukaan enää jaksa C-hallin perukoille.

Itse olin täsmäostoksilla, eli tiesin mitä hain ja onnekseni löysin: ostin puikkomitan ja Kalevantulen soijavahatuikkuja. Molempia on harkittu ja haluttu pitkään, joten olen omaan messukäyntiini tyytyväinen.

Messuilla ohimennen kuultua: "Tää on niin ihana että kädet tärisee!"

16.11.2013

Kehitys kehittyy


Onko teidän työpaikoillanne käyty kehityskeskusteluja? Oletteko itse olleet mukana kehityskeskusteluissa? Kuinka ne ovat sujuneet ja onko niiden seurauksena oikeasti tapahtunut kehitystä? Ovatko kehityskeskustelut mielestänne tärkeitä?

Minulla oli eilen elämäni ensimmäinen kehityskeskustelu. En siis oikein voi verrata mihinkään, mutta mielestäni minulla ja pomollani oli oikein hyvä keskustelu. Ei mitään hätäistä viisiminuuttista, vaan puolitoista tuntia siinä meni tärkeiden asioiden äärellä.

Olin saanut kysymyslomakkeen täyteltäväksi ja paneuduin vastailuun ihan tosissani. Lisäksi teimme keskiviikkona koulussa SWOT-analyysin miettien omia asiakaspalvelutaitojamme. Otin taulukon mukaan keskusteluun ja siitä irtosikin paljon juttua, eli olipa oikeasti hyötyä iltakoulussa istumisesta.

Pomo tuntui aidosti kiinnostuneelta kuulemaan ajatuksiani. Ja tuntui siltä että voin ihan rehellisesti kertoilla tuntemuksiani, sekä positiivisia että negatiivisia.

Iso osa varsinaisesta kehittymisestä jää toki minun kontolleni, sillä pomoni ei voi kaataa tietoa päähäni eikä hän voi muuttaa minua vähemmän stressaavaksi yksilöksi. Mutta hän oli valmis auttamaan jos keksin mitä tarvitsen päästäkseni tavoitteisiini. Koulutukseeni hän panostaa mielellään ja on tukena tehtävien suunnittelussa niin ettei työ muodostu liian kuormittavaksi.

Itse en asiaa ottanut esille, mutta pomoni halusi puhua myös palkastani. Hän sanoi että olen ansainnut korotuksen ja sen toki hyväksyin siltä istumalta.

Keskustelusta jäi oikein hyvä mieli, mukava siirtyä viikonloppuun näissä tunnelmissa.

14.11.2013

Kevät tuli, lumi suli...


...lumen alta esiin tuli Batman!


Lupasin miehelle suojuksen tablettiin. Sen tekemisessä meni hirveän kauan, joten voisi sanoa että toive toteutui myöhään. Mutta päätin että tämä onkin miehen joululahja, niin en olekaan myöhässä vaan hirmuisen ajoissa. Hähä.


Vanhojen farkkujen (taas yhdet perseestä revenneet, mies tuhoaa housuja kiitettävällä tahdilla) reisiosasta, mustasta huovasta, avainnauhan nipsusta ja hailunvihreästä vuorikankaasta - niistä on tabletinsuojukset tehty. En laittanut mitään pehmusteita, kun mies sanoi että tarvitsee lähinnä suojan naarmuilta.


Batman oli ihan ehdoton. Minun keksintöni, mutta mies hyväksyi sen. Koko pussi käsin ommeltu ja tikattu.

10.11.2013

Back to school


Koulu on muuten mukavaa, mutta läksyt tuntuvat tappavilta. Eivät ne toistaiseksi ole vaikeita olleet, ainoastaan hirvittävän aikaavieviä. Torstain ja perjantain istuin oppitunneilla ja illat menikin sitten joutuisasti tehtäviä tehdessä. Töissä on se hyvä puoli, että niitä ei voi eikä saa tuoda kotiin. Tosin nyt kun on ollut töistä poissa kaksi päivää, on pöydälle kertynyt varmasti sellainen pino hommia että voi tulla helppoja läksyjä ikävä.

Tähän mennessä koulua on ollut päivällä, ensi viikolla tulee eteen ensimmäiset iltatunnit. Saapa nähdä kuinka virkeänä sitä perehtyy opetettaviin asioihin kun on ensin tehnyt täyden työpäivän alle. Väsyneenä ei oikein jaksa keskittyä, mutta toisaalta ongelmanratkaisu voi olla poikkeuksellisen luovaa.

Ensi perjantaina minulla on elämäni ensimmäinen kehityskeskustelu. Aika jännää. Sain pomolta kolme aanelosta täyteltäväksi keskustelun pohjaksi. Ihan jokaiseen kysymykseen en keksinyt mitään sopivaa vastausta, mutta jotain henkeviä yritin kuitenkin kehittää että olisi juteltavaa.

Talviloma siintää jo mielessä. Koska sitä ei oikein ehdi kevätpuolella pitää, olen suunnitellut paria vapaapäivää tälle kuulle ja paria vuodenvaihteeseen. Mitään ihmeellisiä lomasuunnitelmia ei ole, kaipaan vain lepoa ja rauhaa.

7.11.2013

Hyvä näin


Olen päässyt elämässäni riittävän pitkälle: syliin asti.

4.11.2013

Mäihä


Minulla kävi ihan mieletön tuuri: voitin Huili-lehden lukijapalautearvonnassa Berryfectin marjajauheita.


Tykkään syödä marjoja, mutta niitä mahtuu pakastimeen kovin rajallinen määrä. Marjajauheet ovat oivallinen ratkaisu tilaongelmaan, nämä kun säilyvät kuivatavarakaapissa. Varsinkin tyrni on minun makuuni vähän liian tymäkkä marja sellaisenaan, mutta jauhetta saa ovelasti sotkettua soijajogurttiin niin ettei maku töki yhtään.

Melkoinen määrä näitä tuli, joten nyt saa lapata ahkerasti!

3.11.2013

Lisää kortteja


Laskeskelin että tarvitsen ehkä hiukan lisää joulukortteja, joten tein tällaiset simppelit hiutalekortit kuvioleikkureiden avulla:


Olisin halunnut hiutaleiden keskelle timanttimaisemmat blingit, mutta kun varastoissa oli vain helmenkaltaisia blingejä eikä mitään uutta viitsinyt näitä varten ostaa, niin mennään sitten sillä mitä käytettävissä on.


Suunnittelin kortit pystysuuntaisiksi, mutta näyttävät näköjään ihan yhtä hyviltä vaakasuuntaisinakin.

1.11.2013

Kun pääsisi irti


Olisikohan tämä nyt sitä stressiä? Kaikki nyppii, tympii, kyrsii ja ärsyttää. Kroppa on herkkänä ja pinna jatkuvasti kireällä. Ärsyttää oma naama ja muiden naamat. Ärsyttää liikenne, jatkuvasti täynnä oleva astianpesukone, oma peitto, tupakoivat ihmiset, naapurit, mummot kassajonossa ja maailman äänet. Tympii katuvalojen loiste, uutisten yksitoikkoisuus, oma aikaansaamattomuus, koko ajan kastelua tarvitsevat kukat ja pyöräillessä vuotava nenä.

Ärsykkeitä on ylitsevuotavasti. Näen, kuulen, tunnen ja koen ihan liian paljon ja liian vahvasti. Asiat kasautuvat ja minulla on jotenkin eltaantunut olo. Iho on kuin rummunkalvo, joka kireänä värisee pienestäkin tönäisystä ja saa koko kehon kumisemaan. Mieleen nousee vain sapekkaita sanoja, ei lempeitä lauseita. Huomaan jääneeni jumiin negatiivisen ajattelun kierteeseen enkä pysty keskittymään kunnolla mihinkään.

Minua harmittaa suuresti kunnollisen keskustelun harrastamisen mahdottomuus tässä tilassa. Tuntuu tympeältä todistaa hyväksi ideaksi se sadan vuoden takainen käytäntö, jossa miehet vetäytyivät päivällisen jälkeen polttamaan sikareita ja keskustelemaan tärkeästi taloudesta ja politiikasta naisten siirtyessä omiin piireihinsä jutustelemaan aiheista, jotka eivät niin rasittaisi heidän pieniä ja yksinkertaisia aivojaan.

En pidä siitä, että keskustelukumppanini voi suorastaan nähdä rattaiden pyörivän päässäni - tuloksetta. Haluaisin olla tunnettu terävistä huomioistani, säkenöivästä älystäni ja loistavasta keskustelutaidostani, mutta lähinnä vaikutan epäsympaattisella tavalla vajaamieliseltä lauseiden punaista lankaa etsiessäni.

Mikä avuksi? Väliaikainen maisemanvaihdos, loma vai joku isompi muutos? En tiedä, mutta jotenkin on sellainen vahva itsestä irtautumisen tarve.

Haluan paeta kauas korpeen ikuisuudeksi. No, ehkä en ikuisuudeksi, mutta seuraavaksi pariksi sadaksi vuodeksi. Haluan unohtaa ja tulla unohdetuksi. Haluan kadottaa kaiken ympäriltäni ja olla jotenkin painoton.

27.10.2013

Talviaika


Olemme taas siirtyneen talviaikaan; ollaan siis sen verran lähellä joulua että on jo sopivaa kutsua ystävät kylään askartelemaan joulukortteja, juomaan glögiä ja syömään pipareita. Tässä omia valmistuneita korttejani:


Näihin kortteihin lainasin ystävän söpöisää lumiukkoleimasinta. Sain myös ottaa arkin vihreää helmiäispaperia leimakuvan taustalle. Tein kuusi lumiukkokorttia, joista kolmessa tekstiympyrää kehystää sinivihreä vesiväri ja kolmessa sinipunainen kuten kuvassa.


Sekä pallo- että pakettikortteihin käytin kuviopapereita, jotka aiemmin tulostelin. Vakuutan, että korttien kulmat ovat suoria. Näköjään en vain osaa valokuvata, vaan näyttävät kaikki kortit ihan vinkuroilta. Ärsyttävää.


Yksinkertainen on kaunista, ja minusta näistä tuli ihan hauskat vaikka värit eivät kovin jouluisia olekaan. Hiukan perinteisempi värimaisema tuli näihin kortteihin, joissa pääsin vihdoin käyttämään yltiösydämellistä riisipaperiteippiäni:


Töihin tein mietelausejoulukalenterin. Tulostin paperille joulurunoja, leikkasin ja taittelin paperista pikkuisia kirjekuoria, tulostin kuoriin sisälle mietelauseita ja pistin vielä valkoisella tussilla numerot kuoret sulkeviin sydämiin.


Kortteja ja joulukalenteria varten ostin ainoastaan kaksipuolista teippiä, kaikki muut tavarat löytyivät omista tai kaverin vanhoista varastoista. Eikä tuo askartelumateriaalivuoreni näytä pienentyneen yhtään. Joko lipastoni laatikossa on keskenään lisääntyviä papereita, tai sitten olen tehokas hamstraaja + säästeliäs käyttäjä. Veikkaan jälkimmäistä.

22.10.2013

Hehku hoivaa


Mies on kiltisti kotona paijattavana seuraavat päivät: se sai viikon verran saikkua silmien laserleikkauksesta. Vaikka tuo nyt aika toimintakykyiseltä vaikuttaa (kulkee niin kuin ennenkin ja valittaa silmiään vain pikkuisen) niin aionpa silti vahtia sitä kuin haukka. Ja pitää hyvänä, kun on toipilas.

19.10.2013

Aikuisten juttuja osa 2


Hehku (32 v.) ja miehensä (36 v.) istuvat perjantai-illan hämyssä saunan lauteilla. Heissä molemmissa tuntuu ja näkyy ankara työviikko, on ihanaa rentoutua ja puhdistautua. Lempeissä löylyissä aikuisen elämän harmit ja huolet unohtuvat. Vain kiukaalta kuuluva satunnainen sihinä rikkoo harrasta hiljaisuutta, kunnes Hehku kysyy mieheltänsä:

"Osaatko tehdä kainalopieruja?"

Minkä jälkeen alkaakin hirveä viuhtominen, kun molemmat yrittävät seuraavat viisi minuuttia tehdä kainalopieruja vaihtelevalla menestyksellä.

17.10.2013

Yöpaniikki


Joskus käy niin, että herää yöllä nälän tunteeseen. Tai herää johonkin muuhun mutta huomaa siinä herätessään että onkin muuten aikamoinen nälkä. Olipa syy mikä hyvänsä, heräsin viime yönä kolmen aikaan ja vatsani kumisi onttouttaan. Kurniva nälkä ei öiseen aikaan ole muutenkaan hauskan tuntuinen juttu, mutta minulle se on silkkaa kauhua.

Syytän lapsuuden traumaa. En muista olinko kuuden vai kahdeksan vanha vai ehkä sittenkin jotain siltä väliltä, mutta muistan heränneeni kovaan nälkään. Koko muu perhe nukkui vielä aamuyön untaan, kun hiippailin keittiöön ja voitelin itselleni ruisleivän (Reissumies oli se).

Ehdin nielaista palan tai kaksi, kun kävi ilmi että vatsassani ei elämöinytkään nälkä, vaan oksennustauti. Vaikka aika vikkelä olinkin, hiukan lennähti eteisen matolle. Onneksi loput sentään meni nätisti vessanpönttöön. Pyyhin matolta enimmät osumat ja menin herättelemään äitiä.

Jokainen vanhempi ei varmaan mitään muuta niin toivokaan kuin sitä että aamuyöstä lapsi tulee kiskomaan ylös "herää, minä oksensin" -terveisillä, mutta enpä siinä muutakaan oikein osannut kuin hakea äidin apuun.

En tiedä äitini motiivia, eikö hän uskonut kertomaani vai halusiko vain testata tautini laatua, mutta hän talutti minut vessaan, kuori minulle omenan ja käski syödä sen. No oksuhan tuli uudestaan suunnilleen ennen kuin ensimmäinen haukkaisu ehti oikeasti mahaan saakka. Tämän jälkeisiä tapahtumia en enää muista.

Mutta trauma siitä jäi. Joka kerta kun herään yölliseen nälkään, olen aivan varma että minulla on mahatauti. En siis todellakaan voi nousta syömään jotain pientä nälän taltuttamiseksi, vaan kärvistelen paniikin vallassa niin pitkään että uni jälleen voittaa. Joskus menee puoli tuntia, joskus tunti. Pyörin sängyssä ja yritän olla katsomatta lapsuuden sairauden kuvia, jotka vilistävät silmieni edessä jatkuvalla toistolla.

Aamun valjetessa kauhu on yleensä laantunut, vaikka nälkää olisi jäljellä.

16.10.2013

Yks pieni juttu


Joskus on pienet jutut niitä melkein kivoimpia. Esmes semmonen juuston päälle laitettava muovikiekko.

Meillä ostetaan juustoa aina kilon köntsä kerralla. (Ja sen lisäksi mies ostaa itselleen "herkkujuustoja", joita karmaisevan omaleimaisen tuoksunsa perusteella myös pyllyjuustoiksi kutsutaan. Minä en niihin koske.) Se kilo ei kauaa kaapissa kestä, mutta sen verran kuitenkin että pitää jotenkin suojata kuivumiselta.

Aiemmin on ähräilty kaikenlaisten pakaste- ja hedelmäpussien kanssa, mutta nyt on ollut jo pidempään käytössä avopilta saadut muoviset juustonsuojukset (onko niille joku ihan oikeakin nimi olemassa?). Suoja istuu napakasti jäljellä olevan juuston päälle ja koko paketti pysyy jääkaapissa siistinä.

Aivan loistavia ovat! Meidän kiekoissa lukee Oltermanni, mutta yhtä lailla ne sopivat suojaksi Paimenpojalle ja Naturalle kun ovat samaa kokoa. Ikinä en niistä luovu.

14.10.2013

Himo


Minua viime aikoina vaivannut sipsinhimo ilmeni tänään aivan uudella tavalla: kun pyöräilin läpi kadulle kuivuneen kullankeltaisen lehtimaton, mietin että tältä varmasti näyttäisi ja kuulostaisi jos ajaisin sipsien päältä.

10.10.2013

Aikuisten juttuja


Ruokatunnilla tekstiviestittelevät Hehku (32 v.) ja Miehensä (36 v.):

Minä: *Piu piu!* Ammun sinua banaanilla!

Mies: Vastaan tuleen, mulla on myös eväsbanaani repussa! :)

Minä: Kirottua! Evasive manoeuvres! Suojaudun kahvinkeittimen taakse ja heitän suodatinpussikranaatin.

Mies: Aargh, osui! Onneksi se on vain lihashaava, eikä minulla ole aikaa vuotaa, kun lounas kutsuu. :)

Minä: Haa! Ja minä hävitän todisteen eli syön ampumabanaanini, viidakkopoliiseilla ei ole keissiä! Buhahahaa!

Mies: Mä viidakkorummutan Mustanaamiolle, se mies ei todisteita kaipaa!

Minä: Mä rummutan paikalle King Kongin nuijimaan sun Mustanaamion!

Mies: Ei hätää, King Kong kompastuu banaaninkuoriin, sen siitä saa, kun ammuskelee ympäriinsä. Parempi niin, muuten sinut olisi pitänyt noutaa kaksitason aseet laulaen pilvenpiirtäjän huipulta.

Minä: Hihii! Okei, luovutan. Kanna minut metsään, apinamies! :)

Mies: Ooook!

Näin meillä, mites teillä?

8.10.2013

Tänään töissä


Jonotin niin kauan verottajan palvelunumeroon, että niiltä loppui jonotusmusiikki.

Lisäksi pelastin neidon pulasta: kollega uskalsi mennä vessaan vasta kun olin tappanut siellä vaanineen sokeritoukan.

Supersuoritusten päivä!

3.10.2013

Terveiset koulusta


Kyllä on tämä aikuisopiskelu (taas) jännää. Toinen koulupäivä takana, huomenna on kolmas. Ensimmäinen koulupäivähän minulla oli jo pari viikkoa sitten, silloin keskityttiin lähinnä yleisiin asioihin ja tänään päästiin sitten jo ihan oppiaineisiin.

Kaikki tietotekniikkatunnit herättävät minussa hyvin ristiriitaisia tunteita. Koulu alkoi tänään kello 8:15 ja kun kymmeneen mennessä olimme suunnilleen opetelleet sulkemaan selaimen ruksista, alkoi tehdä mieli paeta kirkuen ikkunasta ulos.

Mutta minun on kuitenkin istuttava kiltisti nekin hetket kun käydään läpi itsestäänselvyyksiä, sillä juuri kun olen nukahtamassa tylsyyteen tulee se vartin pätkä uutta infoa, jota en ole vielä saanut mistään muualta ja jota saatan ihan oikeasti tarvita töissäni tai opinnoissani. Ne tiedonmuruset on ikävästi ripoteltu sinne enterin etsimisen ja intranetissä seikkailun lomaan niin että skarppina on oltava koko ajan.

Eikä kaikille todellakaan ole itsestäänselvää se mikä minulle on tavallista ja tuttua. Se on näiden aikuisryhmien siunaus ja kirous, että porukkaa on kaikenlaista. Eri ikäisiä ja täysin eri lähtökohdista ponnistavia ihmisiä, joilla on kuitenkin sama päämäärä. Se on melkoinen haaste koulutuksen suunnittelijoillekin.

Meillä on siellä 30-vuotisen työuran tehneitä alanvaihtajia, jonkin verran taloushallinnon alalla työskennelleitä monenkirjavia ammattilaisia ja itseään etsiviä sooloilijoita. Ammattitaitoa, koulutusta ja kokemusta löytyy monelta alalta ja monesta asiasta. On vähän nuorempia ja jo isovanhemmiksi ehtineitä.

Koulussa istuminen on mukavaa vaihtelua. Tuntuu oikein virkistävältä, kun työrutiinit edes kahdeksi päiväksi rikkoutuvat. Toisaalta tuntuu turhauttavalta istua koulussa kun töissä olisi ihan oikeita töitä jonoksi asti. Mutta olen oppisopimusopiskelija, joten koulussa olo on työaikaa ja töissä olo on koulutusta. Ja vaikka vaihtelu virkistääkin, on koulupäivän jälkeen jotenkin tavallista nuukahtaneempi.

Ihan yllättävän paljon vaikuttaa oloon se, että eteen tulee uusia paikkoja (pitää etsiä uudesta rakennuksesta tuntemattomia luokkahuoneita) ja uusia ihmisiä (ryhmämme ei todellakaan ole kiinteä vaan on todennäköistä että joka päivä paikalla on ainakin pari entuudestaan tuntematonta). Eikä opiskelu ole sitä että tieto kaadetaan passiivisena istuvan oppilaan päähän (olisikin!), vaan ihan itse pitää tehdä ryhmätöitä, osallistua keskusteluun ja luoda materiaalia. On se tietyllä tapaa kuluttavaa, ja siksi tänäänkin väsyttää oikein kunnolla.

Huh puh.

28.9.2013

Korun tuunausta


Kun ukkini kuoli 1991, sain hänen hopeisin ristikorunsa. En ole siitä raaskinut luopua, vaikka koru on jäänyt käyttämättä koska en ole ollenkaan risti-ihmisiä. Kaksikymmentä vuotta laatikossa pyörittyään risti koki muodonmuutoksen.


Vasemmalla kömpelö lyijykynäpiirros alkuperäisestä korusta (koska olisihan se nyt ollut aivan liikaa vaadittu että kahden vuosikymmenen aikana olisi ehtinyt ottaa rististä edes yhden valokuvan ennen kuin sitä käy muokkailemaan). Oikealla uusi koru ja euron kolikko mittakaavana.

Ristin pienemmät sakarat lyhentyivät kolmasosalla ja keskelle pistin pallon jotta sain ristin muotoa hiukan rikottua. Pintakuvioinnin ja patinan halusin säilyttää. Renkaan lisäsin tuomaan pehmeyttä ja pyöreyttä josta niin kovin pidän. Ristin muoto on edelleen nähtävissä, mutta nyt se on pakanalle sopivan epäkristillinen.

Myönnän, että lopputulos on kovin mitalin tai kunniamerkin kaltainen, mutta vakuutan että malli on oma ja alkuperäisen korun ehdoilla tehty. (Tänä plagiointisyytösten kulta-aikana on oltava varovainen.) Eikä minua ollenkaan haittaa tietty sotilashenkisyys, se on ennemminkin bonus kuin miinus.


Yksin en olisi tietenkään tähän pystynyt, vaan opettajana ja apuna oli kultaseppä Sanni Lehtinen, joka toisinaan vetää korukursseja. Hopean työstäminen oli hiukan pelottavaa, mutta Sanni on kärsivällinen ja kannustava opettaja. Sanni myös teki vaativat juotokset, että koru pysyisi kasassa eikä napsahtaisi palasiksi käytössä.

Tämä oli oikein hyvä harjoitustyö, sillä pääsin kokeilemaan hopean leikkaamista, sahaamista, viilaamista, hiomista, kiillottamista, hehkuttamista (hih!), juottamista ja patinoimista sekä hopealangan vetämistä. Olen lopputulokseen erittäin tyytyväinen. Ensimmäiseksi hopeatyöksi vallan hyvä!

27.9.2013

Lehtikatsaus


Tampereen yliopiston tiede- ja kulttuurilehti Aikalainen esittelee uusimmassa numerossaan Andra Cozleanin, joka aloitti romanian kielen lehtorina Tampereen yliopistossa. Haastattelu on luettavissa Aikalaisen sivuilla. Vaikka Cozleanin asiantuntemus on käsittääkseni kielen opetuksessa, hän ottaa kantaa myös romanialaisten kerjäläisten oleskeluun Suomessa.

Cozlean vakuuttaa artikkelissa, että Romania tarjoaa kaikille kansalaisilleen koulutuksen, terveyspalvelut ja mahdollisuuden osallistua. "On ihmisiä ja etnisiä ryhmiä, jotka eivät halua olla mukana järjestelmässä. He haluavat olla vapaita ja tehdä kaikkea, mitä he ikinä haluavat. He ovat työttömiä ja kodittomia ja sitten he tulevat tänne kerjäämään", sanoo Cozlean ja toivoo että Suomi rajoittaisi kerjäläisten pääsyä maahan.

Haluaisin uskoa että romanialainen tietää Romanian todellisen tilanteen, mutta hiukan epäilyttää silti. Amnesty kertoo mm. Romanien romanien kärsivän vakavasta syrjinnästä ja pakkohäädöistä. Syrjintä pitää yllä köyhyyttä, ala-arvoisia asumisoloja, puutteellista koulutusta ja vedensaannin vaikeuksia. Ehkä kyse ei ole halusta jättäytyä järjestelmän ulkopuolelle, vaan siitä että romaneja on esimerkiksi estetty saamasta oman maan kansalaisuutta tai sosiaalietuuksiin tarvittavia henkilöllisyysasiakirjoja.

Niin että ketähän tässä nyt uskoisi, kansainvälistä ihmisoikeusjärjestöä vai romanialaista opettajaa...?

Ja tässä katsaus muihin syksyn lehtiin:


Sattumalta huomasin että näissä syksyn lehdissä on hyvin samanlaiset värit kuin eilen ostamassani kukkakimpussa. Katsokaa vaikka:


En tiedä teistä, mutta kyllä näissä minusta on huomattavaa samankaltaisuutta. Melkein on plagioinnin makua! En ole expertti, mutta mielestäni kukkakimpussa on käytetty samanlaista lehtivihreää kuin syksyn lehdissä. Lisäksi molemmissa teoksissa on nähtävissä samanlaisia kasvien orgaanisia muotoja.

Kukkakimpun värit ovat suoraan syksyisestä luonnosta, joten kyllähän tässä hiukan joudun miettimään että myytiinkö minulle kukkakaupassa kopio. Lehdet ovat olleet puissa keväästä asti, joten väittäisin niiden tulleen ensin. Mitäs luulette?

23.9.2013

S**tanan hetero!


Hetero Pride -kulkueen järjestäjä Jani Salomaa on huolissaan perinteisen heteromiehen aseman heikkenemisestä. Siitä olen hänen kanssaan samaa mieltä, että miehisen miehen osakkeet ovat viime aikoina olleet huolestuttavasti laskussa. Eikä se nyt niin kaukaa haettu ajatus ole, että heteromies on kohta sukupuuton partaalla.

Jani Salomaan haastattelu on vitsikästä luettavaa, sillä hänen perustelunsa ovat täysin poskettomia ja jälleen kerran tuntuu siltä että äänitorvena on pelkkä torvi jota tuuli soittelee. (Pyydän anteeksi, Salomaa, saatat olla ihan fiksukin kaveri, mutta haastattelussa et ehkä antanut itsestäsi parasta mahdollista kuvaa.)

Miehisiä miehiä on aina vain vähemmän. Tämä on fakta.

Testosteroni tekee miehistä miehiä. Useat muut asiat ja ominaisuudet määrittävät miehen laatua eliönä ja ihmisenä, mutta ilman testosteronia ei ole miehiä. Helsingin Sanomien artikkeli aiheesta on karua luettavaa. Tutkimuksen mukaan 70-luvulla syntyneillä miehillä oli kolmikymppisinä yhtä vähän testosteronia kuin 20-luvulla syntyneillä seitsemänkymppisinä. Isoisämme olivat sonneja hautaan asti, tulevaisuuden "miehet" eivät ehkä pysty parhaassa iässäkään tuottamaan jälkeläisiä.

Minä uskon että testosteronin määrällä ei ole vaikutusta ainoastaan siihen miten laadukasta spermaa miehet tuottavat, vaan myös siihen miten miehet ovat miehiä. Ei ole mikään ihme, että joidenkin mielestä aitoja miehiä ei ole enää olemassa, vaan maailmaa valloittavat kaikenlaiset metroseksuaalit, homot, transut ja muut keijukaiset. Minä uskon että juuri näin on todellakin käymässä. Meillä tulee tulevaisuudessa olemaan entistä enemmän androgyynejä miehiä, jotka esittelevät muotinäytöksissä naisten vaatteita. Tulemme näkemään paljon nykyistä enemmän sukupuolirajojen hämärtymistä ja muuntumista nimenomaan naismaiseen suuntaan.

Onko tämä huono asia? Ei ehkä sinällään. Minulla ei ole mitään ihmisten ja heidän seksuaalisuutensa monimuotoisuutta vastaan. Toivon todella oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa, onnea ja rauhaa kaikille sukupuolesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Mutta minua huolestuttaa se, että tulevaisuudessa lisääntyminen tulee olemaan ihmisille todellinen ongelma. Se on tietysti maapallon pelastus, mutta ihmiskuntaa se tulee köyhdyttämään valtavasti.

Lisäksi minun käy hiukan sääliksi miehistä miestä tässä murroksessa. Ei ole helppoa hänellä. Testosteroni ei ole muodikasta. Miehisen miehen luolaan vetävä luonne joutuu koville, kun pitäisi osata olla hiukan homompi. Entisaikojen normimies on nyt katoavaa kansanperinnettä, jota pidetään pahimmassa tapauksessa liian karkeana, jurona, aggressiivisena ja jälkeenjääneenä tähän maailmaan. Joskus ilmapiiri on sellainen, että testosteronia uhkuva mies ei ole tarpeeksi sivistynyt vaan joutuu pyytämään suorastaan anteeksi sitä, että tykkää perinteisistä perhearvoista. Ymmärrän Jani Salomaata, vaikka en ole kaikesta samaa mieltä hänen kanssaan enkä ehkä näe elämää yhtä mustavalkoisena kuin hän.

Se on myönnettävä, että korkeat testosteronipitoisuudet eivät aina ole hyvä asia. Tuleekohan maailmasta hiukan rauhallisempi paikka, kun testosteronimäärät pienenevät? Toivottavasti, en pistäisi ollenkaan pahakseni. Tosin lähitulevaisuudessa on odotettavissa yhä enemmän yhteenottoja nimenomaan hetero-homo-sektorilla. Pelkään, ettemme ole vielä lähelläkään suvaitsevaisuuden auvoa, sillä tällä hetkellä kummankaan ryhmän ääripäät eivät aidosti suvaitse toisiaan. Menee vielä pitkään siihen, että nykyenemmistö on vähemmistö ja toisin päin, mutta niin voi joskus käydä.

Ja heteroiden on ihan turhaa syyttää siitä homoja. "Tosimiesten" on ihan turha tulla pullistelemaan ja nuijimaan homppeleita maan rakoon. Nykyajan poikalapset eivät ole syypäitä siihen että heidän testosteronimääränsä ovat pelottavan alhaiset. Ei ole heidän vikansa, että maailma on muuttunut ja miehet siinä sivussa. Ketä tai mitä voimme syyttää?

Helsingin Sanomien artikkelissa on lueteltu paljon mahdollisia syyllisiä. Kemikaalit ovat epäiltyjen listalla kärkipäässä. Sonni-isoisät ovat luoneet kemikaaleja, jotka kastroivat heidän jälkeläisensä. E-pillereitä käyttävät naiset pissivät hormonit veteen ja uroskalat muuttuvat naaraiksi. Teflonpannujen ja Gore-Tex -kankaiden kemikaalit saattavat tehdä poikalapsesi kiveksille haittaa. Luomulapsen kasvattaminen on Suomessakin vaikeaa, sillä Afrikasta tulee tuulten mukana edelleen DDT:tä ja sen vaikutukset yltävät kuudenteen sukupolveen.

Voitte syyttää suoraviivaisesta ja oikovasta ajattelusta, mutta näin se minun mielestäni menee: kemikaalit ja muut ympäristöasiat pienentävät miesten testosteronitasoja, mistä seuraa sekä hedelmällisyyden heikkenemistä että miehisten ominaisuuksien hiipumista. Ihmiskunnan naismaistumisesta seuraa enenevässä määrin homoseksuaalisuutta, transsukupuolisuutta ja androgyynisyyttä, joka näkyy paitsi ihmisten fysiologiassa myös kulttuurin ja yhteiskuntamme kehityksessä. Karvainen metsämies jää naisten ja metroseksuaalien jalkoihin, mutta pistää omalla karkealla tavallaan vastaan niin kauan kuin pystyy ja kehtaa.

Minun ponttini taitaa olla lähinnä se, että on ihan typerää keskittyä siihen mitä sukupuolta kukin on tai ketä haluaa panna, kun meillä on oikeita ongelmia. Ollaan ystäviä jookos, niin kuin ananas ja kookos, ja koitetaan taistella yhdessä kaikenlaisia (sekä fyysisen kehon että mielen) myrkytyksiä vastaan. Suojellaan luontoa ja itsejämme, pidetään huolta kaverista. Oli se sitten homo tai hetero.

21.9.2013

Tulostelua


Kyllä tulostin on sitten näppärä väline. Minulta puuttui kuviopapereita, joten tein niitä.


Töissä on siivoiltu kovasti, ja käytettyjä pahvisia välilehtiä ei kaivannut enää kukaan. Minulle ne kelpasivat kuitenkin oikein hyvin. Leikkasin korvakkeet irti ja surautin tulostimesta läpi.


Netistä löytyi mukavia taustakuvia tulostettavaksi, ja nyt minulla on värikkäitä kuviopapereita askarteluihin. Tulette näkemään näitä ehkä joulujuttujen yhteydessä, niitä ajatellen nämä tein. Vaikka tulostinvärit ovat aika hintavia, arvelen että valmiit kuviopaperit maksaisivat kuitenkin lopulta enemmän. Niin tai näin: onpahan ainakin uniikit paperit, ei ole muilla samanlaisia.

19.9.2013

Pussilakanoita


Kuinkahan monta pussilakanasettiä keskimääräisellä lapsettomalla pariskunnalla on?

Meillä on neljä sellaista settiä, johon kuuluu kaksi pussilakanaa ja kaksi tyynyliinaa. Kaksi settiä on aktiivikäytössä ja kaksi majailee vintillä. Välillä sitten vaihdetaan, niin että käytössä olleet siirtyvät vintille ja vintillä muhineet otetaan käyttöön.

Ja melkein on kuulkaa kuin uudet saisi! Kyllähän sen muistaa millaiset lakanat vinttiin vei vuosi sitten, mutta vaihtelu virkistää silti kummasti. Kun kierrättää lakanoita tällä tavalla, ei niihin ehdi liiaksi kyllästyä.

Kuinka usein ihmiset ostavat uusia pussilakanoita? Kymmenen vai viiden vuoden välein? Joka vuosi? Ostaako joku useita settejä vuodessa?

Nykyiset liinavaatteemme tuntuvat olevan melko hyvää tekoa. Luulen, että uusi setti tarvitsee ostaa suunnilleen kerran kymmenessä vuodessa. Tai ehkä harvemmin, sillä vanhin pussilakanaparimme taitaa olla jo kymmenisen vuotta vanha, eikä siinä ole mitään hiutumisen merkkejä.

Seuraavaksi haluaisin kyllä kokeilla pellavaisia pussilakanoita ja tyynyliinoja. Onneksi ei ole kiire ostaa, voi harkita hankintaa ainakin seuraavat viisi vuotta.

14.9.2013

Diisk


Mies toi työmatkaltaan tuliaisina flunssan, ja lahjoitti sen sitten vähän käytettynä minulle. Hyvin on potkua kertaalleen käytetyssäkin nuhassa, meinaa hyydyttää koko eukon. Odottelen innolla pääsyä keltaisemman liman vaiheeseen, tämä kirkas juoksee niin lujaa että pitää koko ajan olla nessu käsillä ja nenän alla. Kurkkukipuvaihe jäi ennenkokemattoman lyhyeksi, mistä en kyllä yhtään valita. Kyllä tämä tästä.

11.9.2013

Opintielle


Aloitan ensi viikolla koulun. Taas. Tällä kertaa oppisopimuskoulutuksen, sitä en olekaan vielä koskaan kokeillut.

Lähden suorittamaan taloushallinnon ammattitutkintoa. Moni on kysynyt että miten se eroaa merkonomin tutkinnosta, jonka suoritin pari vuotta sitten. En ole vielä oikein osannut vastata. Mutta merkonomin tutkinto on liiketalouden perustutkinto, se ei ole ammattitutkinto. Taloushallinnon ammattitutkintoa voi lähteä tavoittelemaan, kun on alla perustutkinto ja työkokemusta taloushallinnon tehtävistä.

Pomo minulle tästä koulutuksesta vinkkasi ja hän tätä ehdotti. Minulle sopii kyllä, vaikka hiukan jännittääkin se että kuinka paljon lisätöitä opiskelu teettää. Oppisopimuksen ideahan on kuitenkin se että työtä tehdään normaalisti ja siinä sivussa opitaan, joten tämä on ehkä oikeasti inhimillisin koulutusmuoto kokopäivätyössä käyvälle. On hiukan eri asia opiskella työn ohessa kuin opiskella työssä.

Tulevaisuus sen sitten näyttää, millaista se on. Mutta nyt kuvittelen että teen ihan entiseen tapaan töitä, mutta niitä töitäni tullaan vain arvioimaan eri tavalla kuin nyt. Muutaman kuukauden välein pitää käydä ohjaavan kollegan kanssa arviointikeskustelu ja pitää koota tehdyistä töistä jonkinlaista materiaalikansiota. Lähiopetuspäiviä on muutama kuukaudessa. Ohjaavan opettajan kanssa tehdään henkilökohtainen opintosuunnitelma, jossa huomioidaan aiemmat opinnot ja nykyiset taidot. Jotakin voi saada hyväksiluettua, aika monta asiaa joutuu varmasti opettelemaan ihan uutena.

Sitähän se pomo pitkään mietti, että mahtaakohan tämä koulutus olla minulle riittävän haastava. Minulla ei ole ollenkaan samansuuntaisia huolia. Eikä minua haittaa ollenkaan jos kerrataan jo kerran opittua, on meinaan unohtuneet aika sujuvasti ne asiat joita ei töissä tarvitse päivittäin muistaa.

Ilmassa on syksyn ja koulun alun tuoksua.

6.9.2013

Vaatteen hinta


Huili-lehden uusimmassa numerossa oli mielenkiintoinen (mutta kurjan pintapuolinen!) juttu kotimaisten vaatettajien ekologisuudesta. Artikkelin ehdottomasti parasta antia oli suomalaisen vaatteen hinnan anatomian selvittäminen. Nurmi-merkin Dahlia-jakku on valmistettu hampusta ja ommeltu Lahdessa.

Jakun kokonaishinta on valmistajan nettisivujen ja Huilin tietojen mukaan 229,00 euroa - mutta pieni yhteenlasku antaa minulle summaksi 228,10 euroa. Huili on joko pyöristänyt hintoja tai unohtanut jonkun 90 sentin siivun laskelmistaan, sillä lehden tarjoamien osahintojen yhteissumma on tosiaan 228,10 eikä 229,00 euroa.

No, minä tein omat kaavioni joissa käytin Huilissa mainittuja hintoja, ja jakun kokonaishinta on minun laskelmissani nyt sitten 228,10 euroa. Tuolle puuttuvalle 90 sentille ei nyt mahda mitään, eikä se lopputulokseen nyt mitenkään dramaattisesti ehkä vaikutakaan. Suuret linjat ja pointtini (jos sellaista edes on) erottuvat kyllä näilläkin numeroilla. (Ai miten niin kirjanpitäjä viilaa pilkkua...) Klikkaa kuvia isommiksi, näet paremmin!


Kaupan kate lohkaisee valtaosan hinnasta. Tämä on ymmärrettävää, mutta se ajaa kuitenkin ajattelemaan että olisi mukava pienentää tuota myyjän katesiivua ja ostaa vaatteita mahdollisimman suoraan tuottajalta hiukan halvemmalla. Tai vaikka samallakin hinnalla, mutta joka tapauksessa niin että valmistaja saisi isomman osan itselleen.

Jotenkin järkyttävää on se, että tuotteen arvonlisävero on lähes yhtä suuri kuin kaikki materiaali-, valmistus-, pakkaus- ja kuljetuskustannukset yhteensä. Ja tämä siis jakussa, joka ommellaan Suomessa (jossa toivon ompelijan saavan ihan oikeaa palkkaa). Kuinkahan pieni tuo violetti siivu olisi, jos tehtäisiin vastaava kaavio halvan työvoiman rättihelvetissä valmistetusta tuotteesta?


Tässä alemmassa kaaviossa olen vielä pilkkonut ensimmäisen kaavion valmistuskustannukset pienempiin osiin. Puolet valmistuskustannuksista koostuu leikkuusta ja ompelusta. Yli kahdensadan euron jakusta ompelijan osuus on parikymmentä euroa. Minusta se kuulostaa jotenkin tosi pieneltä summalta. Vai kuulostaako se pieneltä vain siksi että tuotteen arvonlisävero on melkein kaksi kertaa niin suuri kuin ompelijan palkkio?

Nuo ihan pienimmät siivut menivät epäselväksi silpuksi, mutta yritin tehdä kaavioista mahdollisimman selkeitä. Minusta tällainen tieto on kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää. Kiitos Huili!

2.9.2013

Teemestarin kirja


Sunnuntaina, kun päättymättömältä tuntuva sade ropisi ikkunaan, luin kirjaa kuivuudesta. Emmi Itärannan Teemestarin kirja kertoo tulevaisuudesta, jossa rannikot ovat muuttuneet merenpohjiksi, makea vesi on säännösteltyä eikä lumisia talvia enää ole.

On sanottu, että kolmas maailmansota tullaan käymään makeasta vedestä. Ikuisina pidetyt jäätiköt pienenevät koko ajan. Itärannan luoma tulevaisuudenkuva ei ole mitenkään mahdoton, vaan erittäin todentuntuinen. Kun juomavesi on vähissä, siitä tulee arvokasta, kiisteltyä ja salattua omaisuutta.

Teemestarin kirja on todella kaunis. Se on mieleenpainuva tarina Noriasta, teemestarin tyttärestä. Noria asuu paikassa joka ennen oli pohjoista Suomea. Kirjan maailmassa on paljon tuttua, mutta myös paljon eksoottisia elementtejä. Mullistuneessa maailmassa Lapin tuntureiden kyljessä järjestetään itämaisia teeseremonioita ja kärsitään kuivuudesta. Kirja kertoo vedestä ja siitä kuinka se on osa meitä.

Itäranta on osannut pitää tarinansa sopivan pienenä, helposti hallittavana. On vaikea uskoa, että näin kypsä, tasapainoinen, vahva ja filosofinen teos on kirjailijan esikoinen. Erittäin vaikuttavaa tekstiä, suosittelen lämpimästi kaikille.

En malttanut laskea Teemestarin kirjaa käsistäni edes siinä vaiheessa, kun sain se luettua. Halusin jäädä vielä hetkeksi tarinaan. Suuta kuivasi ja ulkona putoilevat pisarat näyttivät kutsuvilta. Puin sadevaatteet päälleni ja lähdin kävelylle. Huljuttelin saappaitani lätäkössä, jonka vesi oli puhtaampaa kuin miljoonien ihmisten juomavesi. Itärannan tulevaisuus on monelle totta jo nyt.

31.8.2013

Salaliikkuja


Nykyään on kaikenlaisia salarakkaita ja salahäitä ja sala-sitä-sun-tätä. Olen kerrankin trendikäs, sillä huomasin olevani salaliikkuja!

Koska en käy salilla, harrasta urheilua tai lenkkeilekään kovin usein, tunnen itseni aika saamattomaksi. Minulla on välillä huono omatunto siitä, etten saa itsestäni irti minkään liikunnallisen harrastuksen aloittamista. Hyväähän ne joogat, jumpat, uinnit, punttitreenit ja venyttelyt ihmiselle tekisivät, vaan kun ei niin ei.

Viime talvena kävin tapaamassa personal traineria, kun työpaikan kautta ilmainen kokeilukerta järjestyi. Hiukan nolostellen yritin selitellä kiireellä ja sairastelulla sitä, että olen viime aikoina liikkunut niin kovin vähän. Olin yllättynyt ja iloissani siitä, että liikunta-alan ammattilainen arvioi arkiliikkumiseni olevan varsin hyvällä mallilla ja ihan riittävää.

Jotenkin olin kuvitellut, että jos ei käy vähintään kahdesti viikossa salilla huhkimassa ja jumppaamassa, on ihan toivoton liikkuja ja sohvaperuna joka saa personal trainerilta välittömästi raippaa. Arki- eli hyötyliikunta ei ehkä kohota kuntoa, mutta sen vaikutukset voivat silti kasvaa suuremmiksi kuin parin tunnin viikoittaisen liikuntaharrastuksen. Ja onnekseni saan yllättävän paljon hyötyliikuntaa normaalissa arjessani.

Suositusten mukaan ihmisen pitäisi kävellä 10 000 askelta päivässä. Koska olen toimistotyössä, arvelin että minulle kertyy askeleita luultavasti liian vähän. Niinpä otin eräänä päivänä askelmittarin matkaani. Kiinnitin sen itseeni töihin lähtiessä ja otin sen pois kotiin palatessa. Tein aivan normaalin työpäivän ja kuljin aivan normaaliin tapaan työmatkat. Toimistolla pompin ihan tavalliseen tapaan tulostimelle, tauolle ja muuten vain muilta neuvoa kyselemään.

Kymppitonni paukkui helposti rikki! Eikä siihen edes sisältynyt loppupäivän puuhasteluja kuten kaupassa käyntiä tai muuta kotona pyörimistä. Minun tulee siis töissä liikuttua yllättävän paljon, sillä joudun usein kävelemään tulostimelle tai toiselle puolelle toimistoa konsultoimaan kollegoja.

Työmatkat liikun kesäkaudella pyörällä. Matkaan minulla menee reilu puoli tuntia suuntaansa eli pyöräilyä tulee vähintään tunti päivässä. Talvikaudella ajan osan työmatkasta bussilla ja kävelen loput. Kävelyyn menee puolisen tuntia suuntaansa eli tunti päivässä. Joskus kävelen töistä kotiin saakka, se on puolentoista tunnin matka.

Asumme hissittömän talon kolmannessa kerroksessa ja työpaikallani nousen myös aina portaita pitkin toiseen kerrokseen, joten porrasnousuakin tulee päivään jonkin verran. Kauppareissut hoidan aina kävellen. Lähikauppaan on matkaa 1,5 kilometriä ja käpöttelen sinne vajaassa kahdessakymmenessä minuutissa.

Tänään hyppäsin heti kaupasta tultua vaa'alle ja punnitsin ostokseni. Kantamukseni painoivat 11,1 kiloa. Siinä oli ihan normaaliostoksia eli reppu täynnä ja kangaskassi lisänä. Kai sekin jonkinlaista liikuntoa on, kun kanniskelee kymmenkunta kiloa ostoksia puolitoista kilometriä. Siltä se ainakin tuntuu, kun hiukan raskaaksi käy portaiden nousu ja kädet venyvät apinamittoihin.

Joskus kuvausreissut pyörällä tai kävellen venyvät parin tunnin mittaisiksi ja innostuessani siivoilen niin että hiki lentää. En ole mitenkään urheilullinen ihminen, enkä ole pitänyt itseäni mitenkään liikunnallisenakaan. Mutta tilanteeni ei ehkä olekaan niin paha kuin olen pelännyt. Liikun ihan huomaamattani, siis melkeinpä itseltäni salaa. En ole laskenut omaa arkiliikkumistani liikunnaksi, mutta kyllä se taitaa sitä olla. Ja parempi liikkua edes vähän kuin ei ollenkaan, eiks vaan.

29.8.2013

Yrttitarhassa


Enpäs olekaan kertonut mitä ikkunalautapuutarhallemme kuuluu. Keväällä laitoin ruukkuun basilikan, timjamin ja sitruunamelissan siemeniä ja toivoin edes kohtalaista satoa. Ja nyt hukumme tähän viherrykseen.

Kokeilin ensimmäistä kertaa sellaista istutuskiekkoa (tälle on varmasti joku hieno ja virallinen termi jota en tiedä) basilikaa laittaessa. Se on siis sellainen pumpulimaista paperia oleva ympyrä, jossa siemenet on sopivin välimatkoin kiinni. Koko lappu pistetään ruukkuun ja se maatuu sinne kasvien kasvaessa. Loistokeksintö, huomasin ma!

Basilikojen kanssa on aina ollut ongelmana hiukan turhankin tehokas itävyys - tai liian vähäinen usko kasvuun. Taimet ovat aina aiemmin olleet liian tiheässä ja kouliminen on työlästä puuhaa, ei sovi laiskalle se. Mutta nyt homma toimi hienosti; istutuskiekon ansiosta taimet kasvoivat valmiiksi sopivalle etäisyydelle toisistaan eikä harvennukselle ollut tarvetta.

Basilikaa pursuaa jo korvista, sitä on tullut niin hurjasti. Eteläikkunalla paahde on ollut välillä aikamoisen kova ja kasviparat ovat olleet ihan nuupallaan. Kummasti ne vettä saatuaan ovat virkistyneet ja puskevat ihan hullun kokoisia lehtiä. Kahteen basilikaan hyökkäsi jokin toistaiseksi tunnistamaton valkoinen tuholainen, mutta se vei vain pikkuisen osan sadosta.

Sitruunamelissa yllätti myös positiivisesti. Siemenet itivät hyvin ja kasvustoa piti harventaa reilulla kädellä. Yhdessä vaiheessa sitruunamelissaan iski mystinen depressio: se lakkasi kasvamasta ja alkoi ruskettua. Olin jo aika varma että kuolo sen korjaa.

Mutta sitten kokeilimme leikkausta ja lannoitusta. Taimet saivat kerran kevyesti lannoitettua vettä ja leikkasin koko kasvuston kylmästi lyhyeksi. Sitten käynnistyikin sellainen kasvuspurtti että ollaan ihan liemessä. Luulen että sitruunamelissa ilahtuu leikkomisesta, sillä nyt se tekee koko ajan uutta ja suurta lehteä.

Harmi että vasta tässä vaiheessa tajusin että kuivattaessa sitruunamelissan maku laimenee ikävästi, ja parempi ajatus olisikin pakastaa lehdet. Onneksi satoa näyttää vieläkin tulevan, joten pääsen pakastamaan sitruunamelissaa samaan tapaan kuin basilikaa.

Timjami sen sijaan kestää kuivaamisen hyvin, ja kunnon keko sitä onkin tuolla olohuoneen lattialla käpristymässä. Alkuun kovin hentoinen ja aran oloinen kasvi on piristynyt kovasti syksyn lähestyessä. Ennen eilistä leikkelyä timjami olikin melkoisen rehottava pehko, ja luulen että yritän pitää sitä hengissä niin pitkään kuin mahdollista. On ihanaa saada ruoan päälle tuoreita yrttejä!

24.8.2013

Viuh


Mies lähti maanantaina työmatkalle kaukomaille ja olen taas kerran home alone. Vajaa viikko on vierähtänyt nopeasti, sillä olen pitänyt itseni kiireisenä. Kun koko ajan puuhastelee jotain pientä, ei ehdi ikävöidä. Syyskuun kolmantena päivänä mies palaa huolehtimaan rapsutuskiintiöstäni, sitä ennen viipotan eteenpäin sopivasti touhukkaana. Ciao!

21.8.2013

Foobikko


Tiedättekö sen tunteen, kun istutte hikisinä saunan lauteilla ja mietitte sitä kuinka viisi minuuttia aiemmin pelkäsitte sydämenne pysähtyvän kun kastauduitte kylmään järviveteen? Kun kroppa on jälleen lämmennyt ja tekee mieli jäähdyttelemään, tuntuu jo melkein mahdottomalta ajatella sitä miten kylmä äsken oli.

Jäätävästä vedestä ponnahti ylös nanosekunnissa, mutta saunassa tulee miettineeksi että olisihan sitä nyt voinut uida vaikka pidempäänkin. Vähän jo hävettää miten veteen menoa arasteli ja millaisen sätkyttelyn kanssa kipitti äkkiä takaisin lämpimään. Tiedättekö tämän tunteen?

Jos, niin osaatte suunnilleen arvata miltä minusta tuntui eräänä päivänä, kun jättäydyin pois firman virkistyspäiväristeilyltä. Jänistin.

Sain kuulla että meille oli varattu mukava pieni sisävesiristeily, joka katkaisisi kivasti työviikon. Muut tuntuivatkin olevan innoissaan, mutta minä olin kauhuissani. Enpä muista koska viimeksi olisi tullut sellainen paniikki päälle. Veneet ja lentokoneet ovat ihan kivoja - niin kauan kuin minun ei tarvitse mennä niiden kyytiin.

Uutisen jälkeen en pystynyt keskittymään töihin. Töiden jälkeen käsittelin pelkoa Rosen-terapiassa, yritin päästää siitä irti. Kotona niiskutin miehen sylissä etten halua lähteä. Seuraavan yön nukuin huonosti. Heräsin useaan otteeseen ja ensimmäisenä mielessä oli aina veneretki. Vatsaa väänsi ja koko kroppa tärisi.

Yleensä onnistun luistamaan kauhua aiheuttavista jutuista pienillä valkoisilla valheilla. "Voi harmi, en mitenkään pääse tulemaan, mutta pitäkää te hauskaa!" Valehtelen, koska minua nolottaa, hävettää ja harmittaa oma pelkoni. En halua tehdä siitä numeroa, joten yritän vältellä paljastumista.

Nyt en voinut vältellä. Menin heti aamulla pomon puheille, ja pyysin saada jäädä normaalisti töihin. Sanoin etten halua lähteä veneilemään, koska pelkään. Itkuhan siinä pääsi, kun asiaa selvitin. Pomo sanoi että totta kai voin jäädä töihin, ei ketään pakoteta risteilemään. Hän oli pahoillaan, että minulta meni nyt kiva päivä sivu suun. Minä sanoin että minuahan tämä harmittaa enemmän kuin ketään muuta, mutta en voi itselleni nyt tähän hätään mitään.

Kuivasin kyyneleeni ja olin helpottunut. Saatoin nukkua yöni taas rauhassa. Mutta jo seuraavana päivänä pelko tuntui niin kaukaiselta asialta, ettei sitä voinut palauttaa kehoonsa (ehkä hyvä niin). Jalat tukevasti maan kamaralla tuntui siltä, että ylireagoin. Ehdin jo miettiä että eihän se pelko nyt mitenkään ylitsepääsemätön ollut, kai minä olisin voinut taistella vähän enemmän. Hävettää, että jänistin.

Jälkeenpäin on niin helppo miettiä, että olisi sittenkin voinut uskaltaa. Mutta siinä hetkessä kuolemanpelko oli liian todellinen syrjäytettäväksi. Kun uni kaikkosi silmästä ja vatsaa kuristi, oli pelko pakko tunnustaa. Vaikka fobiani eivät todellakaan ole niitä asioita, joita itsestäni ylpeydellä kertoisin.

14.8.2013

Farkkuliivi


Ei tullut pukua, tuli liivi. Mieheltä ratkesi (taas) farkut persuksista, joten minä hyödynsin pitkät lahkeet ja tein niistä itselleni liivin.


Etuosassa näkyy selkeästi kankaan eri värisävyt, takaosassa väritys on hiukan tasaisempi. Pidän siitä että näissä farkuissa oli edessä vaakaraitaiset värjäykset, jotka sain napattua etukappaleiden yläosaan. Ja selkämyksessä kulkee hennompia väriviiruja, pientä elävyyttä pinnassa.


Sekä valkoiset tikkaukset että kaikki muut ompelut olen tehnyt käsin, tätä ei siis ole laitettu koneella kasaan. Kirkkaansininen vuorikangas on puuvillaa. Päätin pistää liiviin nepparit, mutta meni lopulta ihan arpomiseksi että montako niitä tulisi. Kiinnitin ensin yhden ja luulin olevani siihen tyytyväinen mutta sitten oli pakko iskeä tuo toinenkin.


Neppareiden kiinnitys onnistui yllättävän hyvin. Valmiin tarvikepakkauksen lisäksi tarvittiin vain vasara ja hakkaamista kestävä alusta (paksu puinen leikkuulauta). Jännä nähdä miten nuo kestävät käytössä, ei ole näistä kokemusta.

12.8.2013

Tuhat loistavaa ohjusta


Sain juuri kuunneltua loppuun Khaled Hosseinin kirjan Tuhat loistavaa aurinkoa. (Äänikirjat ovat loistokeksintö, ei tarvitse keskeyttää käsitöitä.) Pahoittelen sitä, että olen hirvittävän huono kirjoittamaan kirja-arvosteluja. (En ole elokuva-arvosteluissa yhtään sen parempi, mutta kirjoitan silti.)

En jaksa tehdä taustatutkimusta enkä kirjoittaa hienoja juonikuvauksia. Minulla ei ole taitoa perehtyä tämän kirjan (tai minkään muunkaan kirjan) yhteiskunnalliseen ja poliittiseen sanomaan. Löydätte netistä paljon arvosteluja, Tuhat loistavaa aurinkoa on kovasti luettu kirja. Hakekaa niistä oivaltavia näkökantoja, minä osaan vain kirjoittaa ajatuksistani.

Minä petyin. Toivoin, että afganistanilaissyntyinen kirjailija (olkoonkin että on mies) kirjoittaisi Afganistanin naisista tarinan, joka kirkastaisi ajatukseni heistä. Jotenkin toivoin, että surullinen, sotaisa ja karu mielikuvani olisi täysin väärä ja virheellinen. Vaan kun ei. Vaikka kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat uskoakseni fiktiota, ne voisivat olla totta - ja varmasti monen kohdalla ovatkin.

Mielikuvissani Afganistan on sodan runtelema, epävakaa, monissa asioissa takapajuinen, epäoikeudenmukainen ja epätasa-arvoinen paikka. Olen aina ajatellut, että hunnutetut afgaaninaiset ovat alistettuja, pahoinpideltyjä ja miestensä mielivallan uhreja. Tuntui kurjalta kun kirja kuvasi juuri tällaisen maan ja kulttuurin. Olisin niin mieluusti ollut väärässä.

Kirja on ollut menestys maailmalla. Länsimaissa on luettu ja vaikututtu. On muistettu kuinka kivaa meillä täällä tasa-arvoisemmassa maailmassa onkaan, on nostettu esiin tyttöjen koulutus ja naisten asema. Mutta onko tätä kirjaa luettu Afganistanissa? Lepääkö Tuhat loistavaa aurinkoa talibanitaistelijan kalashnikovin vieressä? Onko Tuhat loistavaa aurinkoa kirja, jota vaimoaan hakkaava afgaanimies lukee? Millaisia tunteita kirja herättäisi hänessä?

Minussa ei herännyt mitään rakentavia tunteita. Mietin mikä on ollut kirjoittajan tarkoitus. Kuvittelen, että hän on halunnut avata ikkunan Afganistaniin ja huntujen sisälle, hiljaisten naisten piilotettuun elämään. Kuvittelen, että hän on kirjoittanut tämän kirjan saadakseen ihmiset ymmärtämään ja havahtumaan. Pettyisiköhän Khaled, jos kuulisi minun tulleen lähinnä vihaiseksi?

En ole ylpeä siitä, että minulla on rasistisia ajatuksia. Olen jopa pahoillani siitä, että niitä on nyt entistä enemmän. Minua sylettää niin vietävästi ajatus siitä, että joissakin kulttuureissa nainen on miestä ala-arvoisempi olento. En ymmärrä enkä haluakaan ymmärtää. Tuhat loistavaa aurinkoa sai minun feministisoluni (sen yhden mutta vahvan) sykkimään kiivaasti ja kääntymään aina vain vakaammin sille kannalle, että tietyt uskonnolliskulttuuriset muinaisjäänteet ja niiden kannattajat voisi tunkea maailman suurimpaan perseeseen ja pieraista maata kiertävälle radalle. Näin niin kuin äärimmäisen nätisi sanottuna.

Tuhat loistavaa aurinkoa on täynnä kotiväkivaltaa, joka saa sapen kiehumaan. Kirja kertoo Mariamista ja Lailasta, jotka rimpuilevat ja riutuvat sodan ja miesten hallitsemassa maailmassa. Ensin erillään ja toisistaan tietämättä, sitten yhdessä ja ystävystyen. Hosseini on mielestäni kuvannut melkoisen onnistuneesti naisten mielenmaisemaa ja tunne-elämää. En tiedä jättääkö hän tietoisesti tarinansa miehet melko yksioikoisiksi henkilöiksi.

Ihan jännä lukukokemus (tai siis kuuntelukokemus, jos tarkkoja ollaan). Harvoin fiktio alkaa näin ärsyttää. Tarinan loppua on kuvattu siirappiseksi, mitä se tietyllä tapaa onkin kun vertaa sitä koko kirjan mitalta jatkuvaan hermoja raastavaan epäoikeudenmukaisuuteen. Tarina elämänmittaisesta ystävyydestä, kuolemanpelon voittavasta rakkaudesta ja toivosta jää maistumaan hiukan happamalta.

Voin suositella kirjaa lievästi masokistisille ja/tai Afganistanin lähihistoriasta kiinnostuneille ihmisille. Ja niille, jotka osaavat jotenkin sivuuttaa sen että joku jossain kokee juuri nyt samanlaisia julmuuksia kuin Mariam ja Laila. Vaaleanpunaisilla laseilla suodatettuna tämä on rohkea ja toiveikas kasvukertomus, ilman laseja ehkä hiukan masentava annos aavikon hiekkaa joka jää takahampaisiin narskumaan.

11.8.2013

Leffat pussiin


Pidän kovasti elokuvista. Erityisesti niistä vanhoista suosikeista, joita tallennettiin televisiosta ja katsottiin videoilta moneen kertaan. Mutta kun JVC-nauhuria ei enää ole, joutavat VHS-nauhatkin uusiokäyttöön. Siispä kokeilemaan niistä askartelua (kun kaikki muut ovat ehtineet tähän junaan jo vuosia sitten).

VHS-kasettien purkaminen on ihan oma hommansa. Yhden avaa näppärästi, jos ruuvit eivät ole jumissa, mutta siinä muutaman kymmenen jälkeen alkaa homma tuntua jo työltä. Työ on kuitenkin nyt tehty ja minulla on varmaan miljardi kilometriä nauhaa. Pitäisi vain keksiä mitä siitä tekisi ja miten.


Päätin pyöräyttää nauhaa rukilla. Värttinälläkin olisi varmasti onnistunut, mutta rukilla oli nopeampaa. Muodonmuutos näkyy yllä olevassa kuvassa: leveästä nauhasta tuli kapeaa narua. Magneettinauha on muovisen tuntuista, jäykkää, venymätöntä, muotonsa pitävää, kiiltävää ja vahvaa.

En ole vielä kokeillut nauhan työstämistä sellaisenaan, vaan siirryin heti kehittelemään kierretyn narun käyttöä. Yritin virkkaamista. Onnistuu, mutta jälki on minun makuuni liian epätasaista. Samoin kävi neulomiskokeilussa. Tuloksena on reikäinen, epätasainen ja karhean kulmikas pinta. Ehkä yhdistettynä johonkin toiseen lankaan tai naruun tulos olisi tiiviimpi, tasaisempi ja pehmeämpi. Työstäminen virkkuukoukulla ja puikoilla on nihkeää ja hidasta.

Pohdin myös erilaisia kutomis- ja punontamenetelmiä. Minulla ei ole kangaspuita, joten sitä en päässyt nyt testaamaan. Haluan testata vielä ainakin jonkinlaisen kudontakehyksen ja puuvillaloimen. Kaiken kaikkiaan VHS-nauhasta pyöritelty naru on niin jämäkkää, että yksinään siitä on vaikeaa saada sievää pintaa. Materiaalia onneksi on paljon, joten voin jatkaa kokeiluja. Nyt päädyin kuitenkin yhdistämään narun puuvillalankaan.


Virkkasin mustasta Kotiväki-langasta pienen pussin ja kuljetin VHS-narua puuvillalangan mukana. Virkkasin VHS-narun mukaan rakenteeseen, en siis virkannut sitä (koita tätä nyt sitten selittää). Silmukoita muodostin siis ainoastaan puuvillalangasta, joka siihen hommaan hyvin taipui, ja jäykkä magneettinauha kulkee silmukoiden sisässä kuin pujoteltuna.


Yritin saada kuvaan tuon narun kiiltävyyden, sillä se on aika hauska puuvillalankaan yhdistettynä. Arkinen puuvilla saa heti iltalaukkumaisen fiiliksen, kun mukana on vähän kimalletta. Kuvassa on myös jättimäiseltä näyttävä peukaloni, joka ehkä antaa vähän vihjettä siitä kuinka ohutta tuosta narusta tuli. Se on tuollaista suunnilleen millin paksuista.


Ompelin pussiin vetoketjun (napattu talteen jostain vanhasta laukusta) ja puuvillaisen vuorikankaan. Olen todella tyytyväinen lopputulokseen. Lähinnä sen vuoksi, että tekeminen oli vaivalloista ja valmiiksi saaminen varsinainen työvoitto. Systeemi vaatii vielä kehittelyä.

6.8.2013

Jalat kesäkuntoon!


Naistenlehdet tursuavat alkukesästä vinkkejä ja niksejä, joiden avulla kaikenlaiset kampurat saadaan sandaalikelpoisiksi ja kukkamekkoihin mätsääviksi. Haluan avuliaasti kantaa korteni kekoon, koska onhan minulla tästäkin asiasta mielipide. Mitä sitten että muut ehtivät jo aikaa sitten ja vinkkailevat kohta hiihtolatumuodista, vielä on kesää jäljellä ja jalkojen kesäkunnosta on syytä huolehtia edelleen. Ettei vaan päästä repsahtamaan tai muuten näyttämään elähtäneiltä!

Ensinnäkin haluaisin huomauttaa, että olevinaan asiantuntevat naistenlehtiartikkelit vouhottavat aivan liian paljon kovettumien poistosta päkiöistä, kantapäistä ja varpaista. Johan sen terve järkikin sanoo, että kovettunut nahka suojaa paitsi paahtavan kuumalta asfaltilta, myös kävyiltä, männynneulasilta ja pihatien sepeliltä paljon vauvanpepunpehmeäksi hinkattua ihoa paremmin. Kunnolla parkkiintunut ja tunnottomaksi kuoleentunut jalkapohjien iho on ihan ehdoton kesällä, kun paksu kenkä ei suojaa kävelijää ympäristön vaaroilta.

Luulenkin että nämä kovettumanpoistovimmaiset ovat salaliitossa kenkämyyjien kanssa, erityisesti niiden "tuntuu kuin kävelisit paljain jaloin" -kenkien myyjien. Toiset käskevät ihmisten hinkata jalkansa suojattomiksi ja sitten toiset myyvät niihin hinkattuihin jalkoihin suojia, jotka ovat "kuin toinen iho". Sattumaako? No enpä usko.

Toinen naistenlehtien lempiaihe kesäjalkoja käsitellessä on jalkahien ehkäisy. Jännittävää, kun yleensä väittävät niissä artikkeleissa että on konsultoitu jotain terveysalan ihmistä, mutta onhan nyt ihan selvää että hikoilun ehkäisy on kaukana terveellisestä! Hikoilun tarkoitus on poistaa ihmisestä kuona-aineita. Se on erittäin tärkeää, samasta syystä kakankin on kuljettava. Oletteko kuulleet jonkun terveysalan ammattilaisen puhuvan ulostamisen ehkäisystä? No ette, koska sehän olisikin ihan päätöntä! Kuona-aineiden pitää poistua elimistöstä ja siksi hoitoalan ihmisiä aina kiinnostaa kovasti se että suoli toimii riittävän usein.

Onkin siis ihan oikein ja tärkeää hikoilla. Varsinkin kesäkuumalla, koska hikoilu on myös kehon keino viilentyä. Lämpöhalvauksen ja nestevajauksen yksi oire ja hälytysmerkki on se, että hikoilu loppuu. Ole siis huoletta, jos kenkäsi ja sukkasi ovat hiestä märät, se kuuluu asiaan ja on tervettä.

Monet (varsinkin naiset, olisi ehkä kiva jos miehetkin) tykkäävät lakata kesällä varpaankynsiään jollain vinkeillä väreillä. Tämähän onkin vallan hauska tapa, jolla saa helposti pientä piristystä ulkonäköön. Mutta on aivan turha rajoittua pelkästään kynsiin, sillä kesäjalat näkyvät usein kokonaan! Ole tänä kesänä rohkea ja erotu joukosta!

Muista siis kävellä usein avojaloin, niin saat jalkapohjiisi sen vihertävänmustan sävyn, josta talvella voi vain haaveilla. Kunnolla kuivaan ihoon värjäytymät tarttuvat hyvin, eikä tarvitse huolehtia siitä että ne heti ensimmäisessä pesussa lähtisivät pois.

Älä suotta käytä pelkästään yhden mallisia sandaaleja, sillä kenkätyyliä vaihtamalla saat varmasti uniikit rusketusrajat jalkapöytiäsi, nilkkojasi ja sääriäsi koristamaan. Voit kokeilla kikkailla erilaisilla raidoituiksilla, joita remmikengillä saa aikaan. Jos jotkut raidat ovat tummempia kuin toiset, on efekti mukavan kolmiulotteinen. Ei kannata murehtia, jos ei ole taipuvainen ruskettumaan kauniisti. Punainen on mahtava väri ja se sopii erityisen hyvin kesään.

Jos aurinkoa ei näy, ota ihmeessä piristävä ja edullinen tekorusketus sääriisi. Itseruskettavia tuotteita on useita eri oranssin sävyjä ja pistävä haju on usein sitä paitsi niin voimakas, että se peittää alleen jopa jalkahien löyhkän. Tai sekoittuu siihen juuri sopivasti niin, että sinun ei tarvitse ainoastaan näyttää kesäiseltä vaan voit myös tuoksua siltä. Jalkahiki ja henkilökohtaisen hygienian sopiva laiminlyönti täydentävät oman tuoksukuviosi vastustamattomaksi kimaraksi, joka kertoo kanssakulkijoille sen miten avoimesti, huolettomasti ja täysillä nautit kesästä.

Kesäjalkojen somisteiksi sopivat myös hyttysenpuremat, naarmut ja mustelmat. Pari kunnon paukamaa sääriluun päällä ja aina uudestaan auki revittävä rupi polvessa, nehän ne ovat kesäjalkojen varmat tuntomerkit! Jos olet jo luovuttanut naistenlehtien esittämien monimutkaisten hoitorutiinien edessä, heitä huoli pois - jalat saa takuuvarmasti autenttiseen kesäkuntoon vaivattomamminkin.

2.8.2013

Migreenin koston paluu XII


Karmaiseva viikko takana. Päätäni on särkenyt joka päivä viime lauantaista asti. Eikä tälle särylle tunnu näkyvän loppua.

Olo on jo jotenkin epätodellinen. Lievän kivun kanssa jaksaa kyllä puuhastellakin, kun pakko on. Vähän kovemman säryn kanssa on pakko maata. Mutta sitten tulee se sellainen kova särky, että on pakko tehdä edes jotain pientä (niin kuin päivittää blogia) koska hiljaa paikallaan olo saa kivun tuntumaan kaiken nielevältä.

Päänsärkyisenä olen lyhytsanainen. En oikein ole läsnä, vaan jotenkin kaukana kaikesta. On kuin soutelisin hiljaa kivulla ja usvalla täytetyssä kuplassa, jossa aikakin on hidastunut. Naamani on peruslukemilla vaikka päätäni sahaa demoni.

Pään amputaatio olisi nyt paikallaan. Tosin minun tuurillani kärsisin sitten haamusärystä.

25.7.2013

Lomapuuhastelua


Maanantaina kävimme Vakoilumuseossa. Miehelle oli ensimmäinen kerta, minulle toinen. Museossa on paljon nähtävää ja hirveästi luettavaa tekstiä, joten aikaa kuluu jos kaikkeen tarjolla olevaan jaksaa perehtyä. Minä olen vähän laiska lueskelemaan näyttelytekstejä, vaikka ne mielenkiintoisia ovatkin.

Mutta voihan vakoilijoiden tarinoihin tutustua itsekseenkin. Erityisesti minua kiinnostaisi lukea näyttelyssä mainituista Hella Wuolijoesta ja Lauri Törnistä, jotka ehtivät elämänsä aikana olla monessa mukana.

Tiistaina siirryimme jännittävästä vakoilija- ja sotilaselämästä lähes yhtä jännittävään tavallisen työläisen elämään ja vietimme hyvän tovin Amurin työläismuseokorttelissa. Todella hieno paikka, suosittelen ajan kanssa käymistä.


Opastetulla kierroksella saimme nähdä ja kuulla millaista tamperelaisen työväestön elämä on ollut 1882-1973. Suurin osa museokorttelin rakennuksista on aitoja ja alkuperäisillä paikoillaan, joten niissä on todellista tunnelmaa.


Kuvattavaa oli paljon, joten opastetun kierroksen jälkeen kiersimme vielä uudestaan kuvailemassa asuntoja. Useimpia huoneita kuvatessa haittasi ikkunasta tuleva vastavalo, mutta muutamia onnistuneitakin otoksia tuli.


Vanhat puulattiat ja kalusteet ovat hurmaavia! Kelpaisivat minullekin. Sen sijaan ajatus rottia kuhisevasta ulkovessasta tai talviaamuisin pakkasen puolelle kylmenevästä yhteiskeittiöstä ei houkuta.


Tänään kävimme ajamassa kartingia. Ajoaika oli 15 minuuttia, mutta siinäkin oli melkein viisi minuuttia liikaa. On nimittäin yllättävän raskasta puuhaa jos yrittää oikeasti ajaa lujaa! Siksi kirjoitan nyt, koska huomenna käteni eivät ehkä tottele minua. Mies oli minua hurjasti nopeampi, mutta se ei ollut mikään yllätys. Meno näytti ihan nopeutetulta filmiltä, kun mies kurvaili pitkin rataa. Onneksi radalla ei ollut muita, niin sain rauhassa körötellä (mitä nyt välillä piti mies päästää taas kierroksella ohi).

No, ehkä ei ensikertalaiselta voi huippuaikoja odottaakaan. Oli mukava reissu, vaikka asiakaspalvelu muistuttikin hiukan sitä vanhaa sketsiä, jossa Vesa-Matti Loiri on rautakaupassa "palvelemassa".

24.7.2013

Geenitesti


Päätin tutustua mahaani hieman tarkemmin. Paljonhan sitä on tutkittu ja testattu, mutta vielä oli mahdollista mennä syvemmälle, nimittäin geenitasolle asti. Ostin siis apteekista Lactoguide-geenitestin perinnöllisen laktoosi-intoleranssin selvittämiseksi.

Geenitesti on kallis. Miksi maksaa sata euroa geenitestistä kun paljon halvemmalla voi käydä laktoosirasituskokeessa? Laktoosirasituskoe on varmasti monelle tuttu juttu. Siinä koehenkilö juo maitosokerilitkua, ja sitten useamman verikokeen ja subjektiivisten tuntemusten avulla tarkkaillaan maitosokerin imeytymistä. Menetelmä on tehokas, mutta uskoakseni hirvittävän ikävä niille joita oikeasti vaivaa laktoosi-intoleranssi. Ja vaikka perinteinen laktoosirasituskoe varmaankin osoittaa tarkasti sen jos laktoosi ei imeydy normaalisti, se ei kuitenkaan kerro imeytymishäiriön syytä.

Laktoosin imeytyminen voi häiriintyä myös niin sanotuista sekundäärisistä syistä. Esimerkiksi keliakia saattaa vaurioittaa ohutsuolen limakalvoa niin, että laktoosin imeytyminen heikkenee. Tällaisissa tapauksissa perinteinen laktoosirasituskoe antaa tuloksen, joka voidaan tulkita laktoosi-intoleranssiksi, vaikka oireiden syy ei olekaan varsinaisesti maitotuote vaan suolen heikko kunto.

Laktoosi-intoleranssin kaltaisia oireita voivat aiheuttaa lisäksi monet muut tekijät, kuten ärtyneen suolen oireyhtymä ja stressi. Laktoosirasituskokeessa selviää oman kehon reagointi laktoosiin, mutta ainoastaan geenitesti selvittää onko kyseessä perinnöllinen laktoosi-intoleranssi vai onko laktoosin aiheuttamien oireiden takana mahdollisesti joku muu syy.

Jos epäilee itsellään laktoosi-intoleranssia, miksi ei vain tee yksinkertaista ja edullista ruokavaliokoetta kalliin geenitestin sijaan? Miksi maksaa geenitestistä, kun jättämällä laktoosin kokonaan pois ruokavaliosta kolmeksi viikoksi voisi saada aika tarkan tiedon laktoosin vaikutuksesta omaan oirekuvaan? Joillakin tämä varmasti toimii ja on ehdottomasti kokeilemisen arvoista jos epäilee maitosokerin aiheuttavan ongelmia. Omalla kohdallani väitän laktoosittoman ruokavalion noudattamisen olevan yksistään hiukan liian epämääräinen menetelmä.

Vatsani oirehtiminen on laaja-alaista ja monenkirjavaa. Ajatellaanpa että viettäisin kolme viikkoa täysin laktoosittomalla ruokavaliolla ja oloni paranisi huomattavasti. Minulla ei olisi vatsani kanssa mitään ongelmia, ei kuplutusta, ei kipuja, ei pahaa oloa eikä mitään muutakaan tavallisesti viikottain ilmenevää. Sehän olisi helppoa! Siinä tapauksessa toki jatkaisin laktoosittomalla linjalla, sillä vaikuttaisi aika selvältä että laktoosi on ollut suurin syyllinen ongelmiini.

Mutta mitä jos minulla olisikin kolmen viikon testijakson aikana oireita tavalliseen tapaan? Voisin päätellä että laktoosilla ei ole osaa eikä arpaa oireisiini. Tai voisin päätellä että oireeni johtuvat jostain muusta mutta ehkä myös laktoosista. Oikeastaan en voisi päätellä asiasta yhtään mitään. Ruokavaliokoe on hyvä, mutta ei aina yksistään riittävä tapa selvittää asia.

Mutta eihän geenitestikään sitä kerro, aiheuttaako laktoosi oireita vai ei. Vaikka geenitesti olisi negatiivinen, voi laktoosi silti aiheuttaa oireita yllämainituista sekundäärisistä syistä. Positiivisen testituloksenkin saanut ihminen voi sietää joitakin määriä laktoosia ilman oireita. On ollut puhetta myös siitä, että kotimainen käsitelty maito aiheuttaa ongelmia, mutta ulkolainen tai käsittelemätön maito ei. Tämä ei ole mikään yksinkertainen juttu.

Ja ne omat tulokseni?

"Sinulla ei ole perinnöllistä laktoosi-intoleranssia. Geenimuotosi C/T ei liity laktoosi-intoleranssiin.

Laktoosi-intoleranssi on geneettisesti määräytyvä ominaisuus. Sinun geenimuotosi on C/T. Olet siis perinyt toiselta vanhemmaltasi laktoosi-intoleranssiin liittyvän C-geenimuodon ja toiselta taas laktaasientsyymin toiminnan säilyttävän T-geenimuodon. Laktoosi-intoleranssi periytyy peittyvästi. Näin ollen geenin C-muoto tulee periä molemmilta vanhemmilta, jotta laktoosia sisältävien tuotteiden nauttiminen aiheuttaa oireita."


Minulla ei siis ole perinnöllistä laktoosi-intoleranssia, eli geneettisesti kaikki ok. Tosin testi ei kerro sitä, aiheuttaako laktoosi minulle oireita jonkin muun syyn takia. Jos haluan selvittää imeytyykö maitosokeri suolistostani normaalisti, voin mennä laktoosirasituskokeeseen. Voin myös jatkaa tutkimustani vaikkapa kolmen viikon ruokavaliokokeella, joka antaa sitten omat tuloksensa (joko olo paranee tai sitten ei). Luulen että asian ytimeen ja lopulliseen tulokseen pääsee vain kokeilemalla.

Onko geenitestin tulos luotettava? Haluan uskoa niin. Haluan uskoa siihen että kotimaisesta apteekista ostettu tuote on tutkittu ja luotettava. Testin tekeminen oli ainakin kivutonta ja helppoa. Vastaukset tulivat selkokielisenä ja luvatussa ajassa. Enkä edes viitsi lähteä sellaiselle foliohattulinjalle, että DNA-tietoni olisivat nyt väärissä käsissä ja niitä käytettäisiin jotenkin rikollisesti tai epäeettisesti.

Oliko tästä nyt mitään hyötyä? Mielestäni kyllä. Ulkopuolisen mielestä voi tuntua ajan ja rahan haaskaukselta. Mutta minun ja vatsani historia on sotaisa, täynnä epäselvyyksiä ja hämäriä juttuja. Arvauksia ja kysymyksiä on ilmassa enemmän kuin selkeitä vastauksia, joten pienetkin faktat ja tiedonmuruset otetaan ilolla vastaan. Kun kukaan ei osaa kertoa mikä minua vaivaa, on pakko lähteä liikkeelle toisesta suunnasta: nyt olen saanut selville sen, että oireideni syy ei ole perinnöllinen laktoosi-intoleranssi. Hyvä niin.