29.10.2012

Sekalaista sekoilua


Kylläpä jäi vähän hassu kunnallisvaalien jälkeinen olotila. Olin ensimmäistä kertaa oikeasti kiinnostunut siitä, että pääseekö oma ehdokkaani läpi. Oikein seurasin tilannetta (ja pääsi se!). Ja sehän tässä vasta kummallista onkin, että tällä kertaa minua jopa vähän kiinnostaisi tietää kuinka se minun edustajani siellä valtuustossa pärjää. Eikä siinä vielä kaikki!

Lisäksi nyt jotenkin ihan oikeasti tajusin sen, että minulla on kaupunginvaltuustossa edustaja, johon voin ottaa yhteyttä jos keksin Tampereen asioissa jotain parantamisen varaa. Minun asioitani hän on siellä valtuustossa minun valttuuttamana ajamassa! Nyt on sellainen olo että heti pitäisi keksiä jokin syy olla yhteydessä.

En keksi, mennään seuraavaan asiaan.

***

Lauantaina järkkäsin jo perinteeksi muodostuneen joulukorttiaskarteluhetken. Siskoni ja kaksi ystävääni olivat meillä luomassa taidetta ja jouluisaa atmösfääriä. Mikäs oli askarrellessa, kun pikkupakkanen koristeli maiseman vallan talvisen näköiseksi ja glögiä oli tarjolla!

Muut saivat paljon aikaan, omaan saldooni en voi olla kovinkaan tyytyväinen. Tein vain pari joulukorttia, ja nekin ovat vähän epäilyttäviä. No, onneksi lauantai ei ollut tulostavoitteellinen päivä. Tarkoitus oli tavata kavereita, pitää hauskaa ja saada ideoita ja siinä onnistuttiin mielestäni hyvin.

Tänä vuonna olen kyllä poikkeuksellisen hidas ja epäorganisoitunut näissä joulujutuissa. Heräsin tässä ihan hiljattain siihen, ettei minulla ollut joululahjaidealistaa tälle vuodelle, kun yleensä sen kokoaminen aloitetaan viimeistään helmikuussa. Apua! Ei tästä tänä vuonna taida tulla oikein mitään. No, pistän kaiken saamattomuuden ja muun sellaisen sairastelun piikkiin. (Lisäksi tiedän ettei kukaan kuole jos ei saa minulta joululahjaa tai -korttia. Lähinnä minä menetän sen antamisen ilon.)

***

Sairastelusta puheenollen: mysteerivatsani (tai oikeastaan vain sappitiehyet) kuvataan marraskuun lopussa. Siihen asti (ja luultavasti sen jälkeenkin) ollaan vaan mahan vieressä, vaikka välillä voisin haluta olla kauempana. Erinomaisena päivänä ei tunnu missään, huonona on tosi hankala olla. Suurimman osan ajasta tuntuu siltä, että joku kutittaisi varovasti sisältäpäin. Mutta ei silti naurata.

***

Selätin shoppailukauhuni ja ostin itselleni talvitakin. Melkoinen savotta sekin taas oli. Kukkarolle sopivat olivat rumia ja/tai epäsopivia. On ihan oikeasti aika vaikea löytää talvitakkia jos ei kelpuuta sellaista kiiltävää, mustaa, möykkyistä ja vyöllä kurottavaa jätesäkin sukulaista. Kun kiikuin jo epätoivon partaalla, raahauduin Stockan lastenosastolle, josta olen löytänyt aiemminkin sopivia vaatteita.

Enkä lähtenyt tyhjin käsin tälläkään kertaa. Ostin Reiman senttikokoisen toppatakin, oikein kivan ja sopivan. Hintaa oli tuplasti enemmän kuin halvemmissa rytkyissä, mutta josko laatuakin olisi sitten vähintään viideksi seuraavaksi vuodeksi. Sain heijastimen kaupan päälle, niinpä näyn kun kipittelen hienon uuden takkini kanssa pimeässä. Vaikka kehtaa tuolla takilla liikkua ihan valoisankin aikana.

25.10.2012

Uusjako


Kun yrittäjillä menee huonosti, menee kirjanpitäjilläkin huonosti. No kovin huonosti meillä ei vielä mene, mutta pomo on kyllä tehnyt tiettäväksi ettei mene hirveän hyvinkään.

Mitään lomautuksia tai irtisanomisia ei ole tarvinnut pelätä, vaikka pomo aina muistutteleekin siitä että tällaisena hiljaisena aikana saa ottaa sitä omaa lomaa. Marraskuulle olen sitä ottanutkin niille päiville kun pitää käydä magneettikuvassa ja lääkärissä. Muutama ylimääräinen vapaapäivä tekee ihmeitä jaksamiselleni mutta ei vaikuta mitenkään liikaa toimeentulooni.

Vaikka seistään huonojen aikojen ovella, urani vaikuttaa nousujohteiselta (kai nyt, kun nollasta aloittaa). Pomo oli sitä mieltä että voitaisiin etsiä minulle jotain lisäkoulutusta. Sanoin suhtautuvani kouluttautumiseen myötämielisesti, ja koen hyvänä asiana sen että pomo on halukas satsaamaan työntekijänsä kehittämiseen. Jätimme ajatuksen hautumaan, katsellaan nyt mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Hieman akuutimpi asia on palkanlaskijamme kirjanpitoasiakkaiden uusjako. Palkanlaskijan olisi vihdoinkin tarkoitus keskittyä omaan ydinosaamiseensa ja hänen kirjanpitoasiakkaansa jaetaan sitten muille. Niinpä minullekin on luvassa ihan omia asiakkaita.

Yksihän minulla oli kuukauden tai kaksi, mutta sitten se otti ja lähti halvemman palvelun löydettyään. Ja onhan tuossa nyt pyörinyt muutamia asiakkaita joita minä olen hoitanut viimeiset puoli vuotta, kun heidän oikea kirjanpitäjänsä ei ole ehtinyt. Mutta se on ihan eri asia kuin se, että asiakkaat ovat sillä omalla listalla ja omalla vastuulla.

Yksinhän minua ei jätetä missään vaiheessa, eikä käytännön työ muutu kovinkaan paljoa uusien asiakkaiden myötä. Mutta on siinä se ero entiseen, että kohta minun pitää oikeasti huolehtia kokonaisuuksista. Tilinpäätöksistä, veroilmoituksista ja sellaisista, joista en nyt tajua oikeastaan mitään.

Tykkään työstäni ja on hienoa että esimieheni mielestä minussa on potentiaalia. Se auttaa kovasti niinä hetkinä kun tuntee oppineensa vain sen kuinka vähän tietää.

21.10.2012

Tuliaisia


Työkaverit kävivät Edinburghissa ja toivat minulle sieltä lankaa.


Lanka on ihanaa ja väritkin justiinsa kohdallaan!

Kissojen hoidosta mies sai palkkioksi mysteeriviinaa ja minä marokkolaisia tupsuja.


Hopeanharmaa väri on ylellisen oloinen, en taida osata tehdä mitään niin hienoa että näitä voisi siihen laittaa... No enköhän minä jotain keksi!

19.10.2012

Yksi Hehku, yksi ääni


Jokos teillä on kunnallisvaaliehdokas valmiina? Minullapa on!

En tajua politiikasta juurikaan mitään, enkä ihan kamalasti välitäkään (ehkä siksi etten tajua), mutta aina osallistun sen verran että äänestän. Äänestän kahdesta syystä: 1) jos ei ole äänestänyt, ei saa valittaa siitä miten surkeasti kaikki on ja 2) haluan ääneni tilastoihin.

Joukossamme on aina niitä jotka eivät syystä tai toisesta äänestä. Mielipiteenosoitus sekin tietysti on, mutta jos ei halua äänestää ketään tai ei osaa päättää ketä äänestäisi, niin sitten pitäisi käydä antamassa edes se tyhjä ääni. Mielestäni se on voimakkaampi mielenilmaus kuin äänestämättä jättäminen, ja lisäksi se auttaa antamaan totuudenmukaisen kuvan asioista.

Esitän todella pelkistetyn esimerkin. Leikitään että meillä on sata äänioikeutettua ja heistä 60 käy äänestämässä (vastaa aika hyvin tavallista kunnallisvaalien äänestysprosenttia) ja 40 jää kotiin makaamaan. Äänet jakautuvat seuraavasti: Kökköpuolue 5 ääntä, Hihhulipuolue 25 ääntä ja Lälläripuolue 30 ääntä. Kököt saavat siis 8,33 prosenttia annetuista äänistä, Hihhulit 41,67 prosenttia ja Lällärit 50 prosenttia.


No leikitään sitten että ne 60 äänestäjää antavat äänensä kuten edellä mutta sen lisäksi ne 40 menevät ja jättävät tyhjän lapun. Tilasto näyttää äkkiä hyvin erilaiselta! Kököille menee 5 prosenttia annetuista äänistä, Hihhuleille 25 prosenttia ja Lälläreille 30. Lisäksi 40 prosenttia äänestäneistä on sitä mieltä, ettei yksikään ehdokas edusta heidän toiveitaan ja näkemyksiään riittävän hyvin.


Miettikääpä sitä! On siinä vähän eroa, että voiko sanoa saaneensa puolet annetuista äänistä (Lällärit ensimmäisessä skenaariossa) vai kolmanneksen (Lällärit toisessa skenaariossa). Minä äänestän vaikka tyhjää, etteivät Lällärit voi lesottaa.

Ehdokkaan valinta on aina vähän hakuammuntaa. Kenenkään kanssa en voi olla kaikesta samaa mieltä, enkä minkään puolueen linjauksia täysin allekirjoita, joten lopulta valinta perustuu sattumaan ja pieneen tutkimukseen. Sattumalta osuin yhden ehdokkaan kotisivuille (en siis etsinyt varsinaisesti juuri niitä, vaan katsoin vain kellä ylipäätään olisi sivut) ja tykästyin näkemääni. Sitten laitoin ehdokkaalle sähköpostilla muutamia kysymyksiä, en mitään erikoista vaan ihan tavan mietteitä eri asioista. Hän vastasi postiini minua miellyttävällä tavalla, joten asia on sitten sillä selvä. Sitten vaan pikapikaa äänestämään!

(Niin ja senhän nyt ainakin tietää ketä ei tarvitse äänestää. Nimittäin niitä jotka tunkevat vaalimainoksensa postiluukusta vaikka ovessa lukee "ei mainoksia, kiitos". Mielestäni myös vaalimainokset ovat mainoksia, eikä niitä tarvitse kotiin tyrkytellä.)

PS. Ei saa nauraa kömpelöille kaavioilleni. Siitä on pitkä aika kun olen tehnyt ainuttakaan kaaviota.

15.10.2012

Lähetettä odotellessa


Tohtori soitti verikokeiden tuloksia. (Oli muuten taas joku ihan eri tohtori. Ei taida Tampereella kohta sellaista mahalääkäriä ollakaan joka ei olisi minun papereitani katsonut.)

Niin kuin arvelinkin, Epstein-Barria emme voi vatsakivuistani syyttää. Lääkäri pohdiskeli sappikivien mahdollisuutta ja sanoi kirjoittavansa lähetteen magneettikuvaukseen. Minä en oikein lämpene tälle sappikiviteorialle, mutta menen kyllä kuvaan sitten kun ajan saan. En varmaankaan ole kiireellisten tapausten jonossa, joten tässä voi mennä hetki.

11.10.2012

Miksi kissat haluavat aina mahan päälle tepastelemaan?


On tämä sairastaminen ja toipilaana olo ihan hanurista. Kaiken muun kärvistelyn lisäksi tuntuu pahalta se, ettei pysty olemaan sellainen tyttöystävä kuin haluaisi olla. Ei ole täällä siis helppoa miehelläkään.

On varmasti vaikeaa katsoa vierestä kipukohtauksiani ja huonoa oloani, kun ei voi tehdä oikein mitään auttaakseen. Kun on erityisen hankala olo, en kestä edes silittelyä, ja se sentään yleensä auttaa vaivaan kuin vaivaan.

Sairaalassa ollessa piti pyytää miestä istumaan tuolilla, sillä sängyn laidalle istuminen aiheutti maanjäristyksen ja merisairauden. Yhtään ei saanut keikuttaa eikä heiluttaa eikä osua.

Nyt kestän sentään jo silittelyä, halittelua ja satunnaisia tissikouraisuja, mutta jotenkin on vieläkin sellainen kosketusarka olo. Tekee mieli olla vakaasti omassa keskipisteessä kenenkään häiritsemättä. Intiimielämä on siis kuollutta, död. Kivahan sitä olisi vähän painia ja jumpata miehen kanssa, mutta kun kroppa on välillä kuin jyrän alle jäänyt, niin ei huvita. Ei viitsi, ei pysty, ei kykene.

Käytökseni on kylmännihkeää. Olen jatkuvasti väsynyt ja alituisesta kipeydestä kiukkuinen, ja sen kyllä huomaa. Sanani ovat piikikkäitä ja pinnani lyhyt. Jaksan kiinnostua lähinnä tyhjyyteen tuijottamisesta ja nukkumisesta. Olen samalla tapaa viehättävää seuraa kuin kimppu nokkosia.

Hirvittävän kärsivällisesti mies silti tuntuu suhtautuvan tilanteeseen. Ainahan se on zen, mutta nyt se zeniys jotenkin korostuu kun itse on epävakaa kaikella tapaa. Aika arvokas ominaisuus tuo positiivinen ja tyyni mieli tällaisina aikoina.

7.10.2012

Miau!


Saimme pariksi viikoksi karvaisia hoitolapsia.



6.10.2012

79 päivää jouluun


Täällä on jouluaskartelut jo täydessä vauhdissa.


Kankaanpainannan ohessa kokeilin ystäväni pöllösabluunoita myös kartongille.


Kirjanmerkkikokeilu laukaisi ompelukuvainnostuksen, joten pöllöt saivat lankakoristeluja. Niin ja paljetit silmiksi.


Näitä ei ole tehty mihinkään erityiseen tarkoitukseen tai käyttöön, mutta ainahan kortteja tarvitsee!


3.10.2012

Siis kun kirjeen kirjoitan...


Olen edelleen kipeä ja siksi hirvittävän väsynyt, mutta joko siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi minulla on ollut viime aikoina erityisen kova tarve kuulla muiden kuulumisia. En ole jaksanut järjestää teehetkiä tai muitakaan lyhyitä mutta antoisia tapaamisia, sillä olen suurimman osan ajasta vaisu ja ankean oloinen. Vatsa on kuudetta viikoa kipeä, naama on norsunvitulla vähemmästäkin.

Mutta juoruilu ja jutustelu vie mukavasti ajatukset pois temppuilevasta vatsasta, eikä minulla ole halua pudota sosiaalisesta verkostani, joten jonkinlaista kommunikointia on pidettävä yllä tavalla tai toisella. Ennen kirjoitettiin kirjeitä.

"Siellä on kirjepaperia, kyniä ja mustetta, rouva", hän sanoi. "Rouva de Winter hoiti aina kaiken kirjeenvaihtonsa ja toimitti asiat puhelimitse aamupäivähuoneessa aamiaisen jälkeen."


Mutta niin kaunis kuin tämä kirjoituspöytä olikin, se ei ollut mikään sievä lelu, jonka ääressä nainen olisi voinut töherrellä pikku kirjelappujaan, pureskella kynänvartta ja jättää kirjeensä päiväkausiksi lojumaan alustalle huolimattomasti ja hiukan vinoon. Kirjoituspöydän lokeroissa oli jokaisessa nimilippu: "vastaamattomia kirjeitä", "säilytettävää", "taloutta", "tilauksia", "ruokalistoja", "sekalaista", "osoitteita", ja kaikki nuo liput oli kirjoitettu samalla vinolla, terävällä käsialalla, jonka jo tunsin.

Nykyään kirjeenvaihto tapahtuu pitkälti sähköisesti. On oikeastaan melkoisen uskomatonta, miten monella tapaa voimme nykyään viestiä ystävillemme. Ja silti toivon välillä että palaisimme takaisin kynään, paperiin ja posteljooneihin. Ei niin että kellään oikeastaan olisi aikaa, mahdollisuutta tai välttämättä intoakaan istua kartanonrouvan tavoin koko aamupäiväksi kirjoittelemaan kirjeitä, mutta jonkinlaista haikeutta tuollaiset vanhanaikaiset ja romanttiset kuvaukset minussa silti aiheuttavat.

Ehkä se on tämä mahan elämää rajoittava vaikutus, ehkä jokin muu, mutta minusta on tässä viime aikoina tuntunut siltä kuin eläisin jossain kommunikaatiolimbossa. Minua ei haittaisi ollenkaan, jos saisin runsaasti nykyistä enemmän kirjeitä, sähköpostia, postikortteja, tekstiviestejä, puheluita, blogikommentteja ja Google+ -viestejä.

Niin, Google+. Jossain hetken mielenhäiriössä menin sitten vihdoinkin aktivoitumaan siellä siinä toivossa, että kuulisin tovereistani useammin. Ja kilinkikkareet! Kyllä siellä ihmisiä on, he eivät vain tee yhtään mitään! Kuten pelkäsinkin, Google+ ei suinkaan lisännyt verkostoitumisen tunnetta tai tuonut elämääni pieniä piristyksiä, vaan se tuntuu ainoastaan korostavan eristäytyneisyyden tunnetta: täällä on ihmisiä, mutta kukaan ei puhu minulle mitään. Hetken sitä jaksaa ihmisiä tökkiä, mutta sitten alkaa jo nolottaa ja tekee mieli poistua vähin äänin takavasemmalle.

Ehkä kerran on käynyt mielessä että pitääkö sittenkin liittyä naamakirjaan, jos siellä olisi enemmän elämää. Mutta ihan niin (seuran)kipeä ja eristäytynyt en vielä ole.

***

Kursiivilainaukset Daphne du Maurierin kirjasta Rebekka vuodelta 1938.
Kuva täältä.