29.9.2012

Kuninkaan päivä


Tänään vietettiin ensimmäistä Kuninkaan päivää. Kustaa III oli paikalla itsekin, mutta häntä en saanut kuvaan. Mutta olihan paikalla muitakin hienoja herroja, kuten kuvasta näkyy:


Tämä hilpeä seurue odotteli muotinäytöksen alkamista.


Pääsimme myös kurkistamaan erään neidon buduaariin kesken pukeutumisrituaalin, mutta siveyssyistä julkaisen vain piirroksen tapahtuneesta.


Kauniin piirroksen teki ilmeisesti ylhäisen neidon suosiossa ollut opiskelijatar. Kuninkaan kunniaksi Uudenmaan Karoliinit esittivät muskettiäksiisin ja ampuivat kunnialaukaukset.


Toivottavasti Kuningas oli tyytyväinen. Minä ainakin olin, kun mustaruuti paukkui ja kaikki näyttivät niin hienoilta! Kauan eläköön Kuningas!

27.9.2012

Syys


Ulkona on ihanan pimeää. Minua hämärä ja pimeys ei ahdista, vaan olo on jotenkin turvallinen. Koko maailma pienenee kodin lämmön kokoiseksi ja viilenevä ilma antaa hyvän tekosyyn rakennella sisälle villapesiä joihin kaivautua.

Sairasteluni vuoksi menetin lähes neljä kiloa painostani, ja se tuntuu tässä kropassa. Se on tuntunut paitsi voimattomuutena ja tietynlaisena velttoutena, myös paleluna. Vasta ihan muutaman yön olen voinut nukkua ilman yöpaitaa, kun ennen sairaalajaksoa alasti nukkuminen oli vakiintunut tapa. Peitto on ollut koko ajan riittävän paksu, mutta jotenkin olen kaivannut ylimääräistä lämmikettä ja suojaa. Ohut mieheltä lainattu yöpaita ei lämmittänyt fyysisesti ehkä kovinkaan paljoa, mutta henkisesti se oli tärkeä juttu. Mieleni tuntuu kaipaavan suojaa vähintään yhtä paljon kuin ruumiini.

Syksy on kääriytymisen aikaa, ja toipilaana tämä asia on korostunut. Nautin erityisen kovasti aamutakkini pörröisyydestä ja villasukkieni lämmöstä. Raikas syystuuli ja sade eivät kuitenkaan pelota, sillä ne virkistävät kehoa ja mieltä. Lisäksi totta on tämä: mitä viheliäisempi sää, sitä ihanammalta tuntuu hypätä lämpimän suihkun jälkeen kuohkean untuvapeiton alle.

Tulkoon tuuli ja sade, tulkoon pimeys! Minä en pelkää, sillä teen itselleni pehmeän, lämpimän ja pörröisen kuoren - niin paksun ja suojaavan, etten kolise maailmaa vasten.

24.9.2012

On arvontalaulun aika...


Lääkäri soitti eikä osannut kertoa juurikaan mitään. Tulehdusarvot ovat lähes normaalit ja maksa-arvot edelleen kivasti laskussa (ne olivat osastolla ollessa niin korkeat, että normalisoituminen ei ihan hetkessä tapahdukaan). Viimeiset tähystysnäytteetkin olivat valmistuneet, eikä niissä näkynyt mitään.

Tartumme siis pikkuruiseen oljenkorteen: yersiniabakteerin ja Epstein-Barrin viruksen vasta-aineet eivät olleet negatiivisia eivätkä positiivisia, vaan raja-arvoja. Lääkäri ei uskonut yersiniaa syylliseksi, vaan halusi tutkia enemmän Epstein-Barria. Wikipedian mukaan se aiheuttaa pusutaudin, mutta ilmeisesti se kykenee siis myös aikaansaamaan suolistotulehduksen.

Minä en usko virukseen enkä bakteeriin, kumpikaan ei oikein sovi siihen että minulla on ollut samankaltaisia oireita aiemminkin. Lääkärikin myönsi ettei oikein kuulu kuvaan, mutta tutkitaan nyt sitten ihan loppuun asti kun kerran on tutkimaan ruvettu! Lauantaina siis taas uusiin verikokeisiin (katsotaan vasta-ainekontrollin lisäksi muutkin arvot) ja 2-3 viikon päästä lääkäri soittelee uudelleen.

Jos Epstein-Barr saa silloin synninpäästön, on seuraava askel ehkä ohutsuolen varjoainekuvaus. Siinä kuulemma voisi sitten näkyä jotkin tulehdusmuutokset, joita ei muuten ole nähty. Minä kyllä luulin että kapselikamera tutki ohutsuolen mutta ehkä sekään ei huomaa kaikkea - tai ehkei lääkäri jaksanut katsella jokaista kapselin toiminta-aikana (8 h) otettua kuvaa.

Tässä meneekin sitten taas muutama viikko mukavasti ihmetellessä, että mikähän minua mahtaa vaivata. Olo on ok, mutta vatsa muistuttelee itsestään päivittäin. En todellakaan ole vielä terve ja kunnossa, joten asia ei jää tähän.

22.9.2012

Pieniä iloja


Saunan lämpö monen viikon tauon jälkeen.

Ystävän yllättäminen oikeasti onnistuneella syntymäpäivälahjalla.

Vuorokauden kestäneen päänsäryn heikkeneminen.

Ystävät, jotka piipahtavat tuomaan suppilovahveroita.

Siivottu sukkalaatikko.

20.9.2012

Oodi pellavalle


Muutamien viikkojen takaisesta askartelusessiosta voin näyttää pefletit, jotka tulivat omaan käyttöön. Muut tuotokset ovat lahjoja ja vielä salaisia. Mutta meille siis pöllöjä pyllyn alle:


Tuotekuvaus ei selkeästi ole vahvinta osaamistani... Näissä on värit vähän sinne päin ja olen näköjään itse hienosti varjona jo muutenkin pimeässä kuvassa. Mutta kyseessä on siis ihanista ihanin pellava, jolle kaverin sapluunalla töpöttelin kuviot. Vähän liekottaa tuo reunahuolittelu, mutta ei sen niin väliä.


Ovat kyllä molemmat pöllöt samaa väriä, vaikka kuvassa toinen näyttää kovasti vaaleammalta. Värin annostelun kanssa sai olla tarkkana, ettei kauheasti leviäisi. Vähänhän se välillä tursahti, mutta yleisesti ottaen aika siistejä kuvioita sain aikaiseksi. Toivottavasti väri myös pysyy, ettei ole ensimmäisellä saunakerralla kankussa linnun kuvaa.

Mutta tuo pellava... ah. Rakastan juuri tuollaista 100-prosenttista ja mahdollisimman vähän käsiteltyä pellavakangasta. Se tuntuu hyvältä, karkealta. En sitten millään haluaisi käyttää sanaa rouhea, se kun on kokenut melkoisen inflaation... mutta rouheaa se on. Se on elävän näköistä, ei liian tasaista tai siloteltua. Se on vahvaa ja luonnollista. Se on kauniin väristä (jonkun mielestä ei minkään väristä, mutta on se) ja aivan täydellistä. Rakastan.

17.9.2012

Päivä kerrallaan


Selvisin ensimmäisestä työpäivästä. Onneksi oli rauhallinen päivä, saatoin kaikessa rauhassa ihmetellä kolmen viikon aikana kertyneitä juttuja. Tein kaiken todella hitaasti ja se vähän ärsytti (lähinnä itseäni), mutta päivä meni paremmin kuin uskalsin odottaa. Nyt väsyttää aivan kamalasti. Siispä petiin.

13.9.2012

Miljoona, miljoona, miljoona ruusua...










Hyvä renki, huono isäntä


Peilipaasto on päivän (ehkä jopa kahden) sana. Käsittääkseni kaikki alkoi siitä, kun Kjerstin Gruys päätti puoli vuotta ennen häitään viettää vuoden verran peilitöntä elämää (täällä hänen bloginsa). Sittemmin idea on levinnyt laajalle ja internetin ihmeellinen maailma kuhisee ja kihisee näitä peilijuttuja.

Ideana on kai se, että kun ihminen lakkaa tuijottamasta peiliin, hän myös lakkaa murehtimasta ulkonäköään. Kun ei keskity ulkokuoreen, keskittyy tärkeämpiin asioihin. Ja kun ei jatkuvasti tarkastele niitä omia huonoja puoliaan (ja niitähän siinä helposti juuri kyylää), ei niitä tule niin ajatelleeksikaan. Itsetunto nousee ja mieli kevenee. Vai keveneekö?

Minä en ole mikään puunaaja enkä laittautuja. En katsele peilistä että näytänkö hyvältä, tarkistan vain etten näytä aivan kamalalta. Aiemmin peili tarjosi vain kurjia näkymiä, nyt olen opetellut hymyilemään peilikuvalleni. (En sellaista surullista hymyä, vaan hyväksyvää.) Peili on varsin näppärä väline kun siistii kulmakarvojaan tai tarkistaa ettei ole hirveän paljoa pinaattia hampaissa.

Mutta melko pitkälle pärjäisin ilman peiliä. Sairaalassa ollessa en juurikaan peilaillut. Siellä nyt oli muutenkin ulkonäkö viimeisenä mielessä. Tärkeää oli se, että saattoi kääntää kylkeä kivutta, ei niinkään se, että hampaat ovat kolmatta päivää harjaamatta tai tukka on likainen ja sekaisin. Olin iloinen päästessäni omin jaloin ulos, väliäkö sillä että tukehdutin hississä ihmisiä hienhajullani.

Tajusin olevani toipumassa, kun kiinnitin huomiota kainalokarvoihini (järkyt!). Mutta en laskisi sitä vielä ulkonäkökeskeiseksi käyttäytymiseksi. Perushygieniasta huolehtiminen ei vaadi peilejä - onneksi. En usko että peilitön elämä muuttaisi ketään homssuiseksi tai tylsäksi. Tai ankeaksi, niin kuin Marjut Laukia pelkää.

En näe peilipaastossa mitään kovin suuria riskejä, ennemminkin uskoisin sen olevan ainakin toisinaan hyväksi. Vaikeaahan se on, kun kaikkialla on peilejä tai ainakin heijastavia pintoja. Ja vaikken olekaan pynttääjä, tunnustan aina vilkaisevani kuitenkin heijastusta. Se on automaatio, teen sen ajattelematta asiaa. Mutta voisi olla hyvä etten kuikuilisi kuvajaistani.

Tärkeintä on hyvä olo, eikä sitä saavuteta peilin avulla. Tai onnistuu se joskus niinkin; ei tästä kovin kauaa ole kun katselin itseäni peilistä ja totesin olevani ihan helevatin hyvän näköinen. Mutta melko usein huomaan peilikuvassani jotain parantamisen varaa, ja silloin tietysti fiilis laskee kuin lehmän häntä.

Kirjoituksessani ei taida olla nyt päätä eikä häntää (edellistä lehmän häntää lukuunottamatta), mutta joku pointti minulla oli... niin: jos et ole peilikuvaasi tyytyväinen tai mietit lakkaamatta ulkonäköäsi negatiivisten tunteiden vallassa, peilipaasto voi olla juuri se juttu mitä tarvitset. Jos näkymä peilissä miellyttää ja hymyilyttää, kannattaa ehkä jatkaa katselua.

Ajattelemisen aihetta tämä peilivillitys kyllä antaa. Tässä sopii taas kerran miettiä omaa kehonkuvaansa ja ulkonäköasioihin suhtautumista. Pitää niin sanotusti katsoa peiliin ja mennä itseensä.

10.9.2012

Lukuja


Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (The Witcher - Noituri, 1. osa)

"Viimeisen toivomuksen arvoituksellinen sankari on Geralt, jonka ammattina on maiden ja mantujen rauhaa häiritsevien epäihmisten surmaaminen. Mutta yhtä usein kuin Geralt suojelee ihmisiä varjoissa lymyileviltä kimairoilta, hän joutuu toteamaan vihollisensa taikuuden uhriksi: viatonkin ihminen voi tulla noidutuksi ihmissudeksi, ja kaunein hymy voi kuulua petolliselle vampyyrille. Ihmisyyttä ei voi tunnistaa katsomalla."

Sapkowskin teksti on helposti luettavaa. En ole tutustunut kirjan pohjalta tehtyyn tietokonepeliin, mutta mies kertoi että pelin maailma on hyvin samanlainen kuin kirjassa kuvattu, siis kaikkea muuta kuin mustavalkoinen. Se mikä ensin näyttää hyvältä, voi ollakin pahaa, ja jokaisella valinnalla on seurauksensa.

Voin helposti kuvitella kirjan tietokonepeliksi. Tapahtumaa ja taistelua on paljon eikä tylsää tule missään vaiheessa. Verta, suolenpätkiä, seksiä ja mustaa huumoria on sen verran runsaasti, ettei tämä mikään lastensatu ole.

Viittauksia satuihin on tosin paljon. Sapkowski ottaa vanhat ja tutut tarinat hienosti mukaan kerrontaansa, muuttaa niitä hauskasti ja koristelee omilla variaatioillaan. Ajassa ja paikassa ketterästi liikkuva kertomus pysyy kasassa ja tarjoaa varsin oivan välipalan seikkailunnälkäisille.

Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (The Witcher - Noituri, 2. osa)

"Toisinaan hirviöt ja väärintekijät tuntuvat Geraltista läheisemmiltä kuin kukaan hänen toimeksiantajistaan. Kenties siksi vain muutama ihminen onnistuu läpäisemään hänen muukalaisuutensa panssarin. Unohtumattomin heistä on naispuolinen velho Yennefer, uskollisin naiskauneudelle perso trubaduuri Valvatti ja kohtalokkain vihamielisen metsän keskeltä löytyvä orpotyttö Ciri."

Velho, naisiin menevä trubaduuri, kohtalokas orpotyttö... ja onhan siellä niitä haltioita ja sen sellaisia. Lähtökohtaisesti voi kuulostaa klassiselta perusfantasialta, mutta ei tämä ihan sitäkään ole. Noituri-sarjan toisessa osassa on mäiskiminen jätetty vähän vähemmälle ja tunnetta syvennetty.

Geraltin ja hänen kohtaamiensa ihmisten ja otusten kohtalot ovat nyt jotenkin enemmän esillä. Kaikkea ei voi ratkaista miekalla ja magialla. Erityisen herkullisia ovat Geraltin ja hänen hilpeän ystävänsä Valvatin väliset dialogit, niissä Sapkowskin hiukan vino huumori näkyy hyvin.

Sarja tuntuu paranevan edetessään, joten ehkäpä tulee luettua kolmaskin suomennettu osa, jos se jostain käsiini eksyy.

Frédéric Beigbeder: 8,99 €

"Octave Parengo on menestyvä copy, joka elää leveästi ja lujaa. Hän päättää, mikä on Kaunista ja mikä Hyvää. Hän vatkaa aivojesi oikeaa puoliskoa saaden sinut haaveilemaan loputtomiin asioista, joita et koskaan saa. Päällisin puolin kaikki on hyvin, mutta sisimmässään hän on pohjattoman kyllästynyt elämäänsä."

Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi nimellä 24,99 €, pokkariversio on nimeltään 8,99 €. Nimen vaihtaminen sopii tyyliin.

Beigbederin teksti ei ole helpointa mahdollista. Kertojapersoona vaihtuu sujuvasti jopa yhden kappaleen sisällä ja välillä teksti on melkoista tajunnanvirtaa. Päähenkilön maailma on karu mutta mielenkiintoinen, ja tämän kirjan lukaisinkin melkeinpä yhdeltä istumalta. (Asiaa auttoi se, että istuin odottamassa lääkäriä eikä ollut muutakaan tekemistä moneen tuntiin.)

Octaven meno ei naurata, mutta ei myöskään itketä. Elämän ja kuoleman kummallisuudet lipuvat ohitse ja lukija turtuu samaan tapaan kuin onneton päähenkilö; mikään ei tunnu enää miltään. Elämä on niin nopea ja liian täynnä.

Hyviä kirjoja kaikki kolme, jos sattuvat osumaan oikeaan hetkeen.

Länsirintamalta ei mitään uutta


Käpäisin lääkärin tirkisteltävänä. Röntgenillä varmistettiin että kapselikamera on tullut ulos suolesta. Toiminta-aikanaan se ehti paksusuolen alkupäähän, joten koko suoli on nyt tutkittu suusta peräaukkoon asti. Eikä mitään löytynyt.

Aivan ohutsuolen alkupäässä näkyi haaleita arpeutumia, jotka lääkärin mukaan ovat seurausta tulehduskipulääkkeiden käytöstä. Jatkossakin migreenilääkkeenä on siis syytä olla parasetamoli. Muuten ei mitään mainittavaa, minulla on kertakaikkiaan ihan terveen näköinen suoli. (Ja muukin kroppa. Onhan tässä tutkittu maksat ja kohdut ja muutkin tietysti.)

Verikokeen tulokset olivat hyvät: maksa-arvot ovat lähteneet laskuun ja tulehdusarvo oli ihan terveiden luokkaa. Saan jossain vaiheessa ajan kontrollikokeisiin, maksaa tarkkaillaan vielä.

Kontrollikokeiden jälkeen on luvassa lääkärin soittoaika, jolloin saan sitten taas verikokeiden tuloksia ja viimeisten viljelyjen tulokset. Niillä kokeilla kestää parikin viikkoa, mutta sitten selviää että olenko kanniskellut mukanani jotain alkueläintä.

Sain koko loppuviikon sairauslomaa ja lääkäriltä ohjeen tehdä kaikkea kivaa. Lisäksi sain suolen toimintaa rauhoittavaa lääkettä, jota voin kokeilla jos tulee kovia kipuja. Jos kivut yltyvät tai ripuli vaivaa, niin se on sitten suoraan päivystykseen vaan.

Oireiden syy on edelleen arvoitus. Pelkästään toiminnallisesta vaivasta ei voi olla kyse, kun tulehdusarvot nousivat niin korkeiksi. Mutta mitään elimellistä tai fyysistä vikaa ei ole löydetty tutkimuksista huolimatta, joten minkäpähän tässä voi, ei auta kuin koittaa pärjäillä.

Tuntuu siltä että sisälläni on aikapommi. Kipu voi alkaa vaikka huomenna uudestaan. Ehkä en enää koskaan joudu vatsani takia sairaalaan, ehkä olen letkuissa jo ensi kuussa. Inhaa. Mutta se on mentävä nyt vain päivä kerrallaan ja askel askeleelta eteenpäin.

7.9.2012

Oma koti kullan kallis


Pääsin tänään sairaalasta kotiin. Olo on jotenkin absurdi.

Maanantaina menen takaisin verikokeisiin ja kuulemaan suolistokuvauksen tulokset. Niistä sitten riippuu että saanko jatkaa normielämää vai pitääkö palata osastolle. Vatsakipujen ja huikean korkeiden tulehdusarvojen syy on edelleen mysteeri.

Nyt on kuitenkin tärkeintä toipuminen. Kokonaan paikoilleen ei saa jämähtää, mutta ei saa liikaa riuhtoakaan. Voin kertoa että portaiden kiipeäminen kolmanteen kerrokseen kävi jo urheilusuorituksesta.

5.9.2012

Tutkitaan ja hutkitaan


Olen nyt ollut viikon sairaalassa. Meinaa hiukan pää levitä.

Vaikka haluaisin jo kotiin, on toisaalta hyvä olla täällä, sillä mitään syytä oireisiini ei edelleenkään ole löydetty. Ei niin etteikö olisi tutkittu. Verikokeita otetaan alvariinsa. Niistä huomattiin tänään että maksa-arvoni ovat kohonneet joten sain lopettaa kahden antibiootin syömisen.

Minulle on tehty tähystys sekä peräsuolen että suun kautta, siis kolonoskopia ja gastroskopia. Ei näkynyt mitään normaalista poikkeavaa. Vatsan viipalekuvassa, joka päivystyksessä otettiin, ei näkynyt mitään omituista. Gynekologi teki omat tutkimuksensa, eikä nähnyt mitään mainittavaa. Vatsan ultran tuloksista en ole lääkärin kanssa vielä keskustellut. Olen ihmeen kipeä näin terveeksi ihmiseksi!

Huomenna saan sitten niellä sellaisen kamerakapselin, joka kuvaa suolen. Vähän erilaisia lomakuvia siis luvassa.

2.9.2012

Harjoittelukappaleena


On typerää ja tosi tylsää olla kipeänä. Mutta kipeänäkin olen mieluusti hyödyksi, jos vain voin olla. Ja tämä on ehkä ainoa paikka, jossa kipeänä ollessa voi olla myös hyödyksi, eikä vain haitaksi.

Tiistaiaamulle on varattu haastatteluaika. Sisätautien erikoislääkäri (vai oliko se joku kirurgi, ei näitä voi muistaa kaikkia) kävi kysymässä että saako tulla opiskelijoidensa kanssa minua kummastelemaan. Yksi itsekseen liikkunut viidennen vuoden lääkäriopiskelija kävikin minua haastattelemassa joku päivä sitten. Ja sehän vaan sopii!

Mitään diagnoosia tai hoitoa lääkäriopiskelijat eivät minulle tarjoa, kyllä tässä hyöty on oletettavasti heidän puolellaan. En tarkoita että olisi kivaa olla erikoisella tavalla kipeä (ette kuulkaa arvaa miten toivon että olisin vaikkapa katkenneen jalan takia hoidossa!), mutta kun nyt kerran kipeä olen ja näppärästi tarjolla, on jollain tapaa kivaa että lääkärit käyttävät hyödyksi tilaani ja voin toimia opintomateriaalina.

Perjantai-iltana tarjosin suoneni sairaanhoitajaopiskelijan pisteltäväksi. (Viihde on täällä tosi vähissä.) Koska syöminen ei onnistu, minulle tiputetaan koko ajan energiapitoista ravintoliuosta. Sen ainoa kurjuus on se, että suoneni ärtyvät siitä, eikä kanyylia ole voinut pitää vuorokautta pidempään samassa paikassa kun turvotus ja kipu käy sietämättömäksi.

Totta kai minulla oli oikeus kieltäytyä harjoittelijan pistelystä ja vaatia jotakuta kokeneempaa pistämään, mutta pakkohan se on harjoitella että hyväksi oppii joten siitä vaan. Olinkin sitten hiukan haastava tapaus (sana on jo levinnyt osastolla että olen hankala kanyloitava, eilen iltahoitaja ei lähtenyt itse edes yrittämään), sanoivat että suonet ovat niin kovin pienet ja hennot.

Kolmannen hudin jälkeen opiskelija tunnusti tappionsa. (Täytyy nostaa pojalle hattua! Oli koko ajan rauhallinen ja tyyni, kyllä hänestä vielä hyvä hoitaja tulee.) Hänen ohjaajansa pisti kerran ja epäonnistui myös. Kutsuivat sitten paikalle jonkun gurun, joka sai hänkin pistää kahdesti ennen kuin onnistui. Kuudes kerta toden sanoo! Melkein tunti siinä meni neulatyynynä maatessa.

Muuten en vastustaisi uutta pistelyharjoittelua, mutta suonet loppuvat kesken. Jatkossa siis toivon, että tippakäden vaihto onnistuu kerralla.

1.9.2012

Potilas


Terveiset täältä gastroenterologian laitokselta. Lyhyesti: maanantaina alkoi vatsakipu, tiistaina lanssimiehet kävivät kotona tarkastamassa tilanteen ja keskiviikkona päädyin sitten päivystyksen kautta osastolle, jossa edelleen makailen.

Olo on voimaton eikä kotiinpaluusta ole vielä tietoa, mutta hoidossa ja valvonnan alla ollaan koko ajan eikä henki ole lähdössä (ainakaan välittömästi). Palaan siis myöhemmin kertomaan lisää, mutta nyt kerron vain etten ole varsinaisesti kadonnut mihinkään, onpahan vain sekä diagnosointi että paraneminen pahasti kesken (ja netti pääosin huono) enkä siksi ole äänessä.

Täkäläinen muoti ei miellytä minua. Nämä kaavut eivät ole muodikkaita värin tai muotoilun suhteen, mutta oman tehtävänsä ne täyttävät silti hyvin: vaate on pehmeä eikä purista, kiristä tai hierrä. Mitä sitten että joudun käärimään lahkeita ja hukun puseroon. Asusteena kaikilla vakavasti otettavilla potilailla on tippateline, jota minäkin tietysti raahaan koko ajan mukanani. Ei niin että kulkisin minnekään muualle kuin vessaan, mutta sinnekin se teline on otettava mukaan.

Parasta viihdettä täällä on (sööttien mieshoitajien lisäksi) television tuijottelu. Ohjelmatarjonnasta tekisin kuitenkin valituksen. Kun ajatuskin ruoasta tökkii eikä alas mene kuin pikkuisen viileitä nesteitä, ei mitenkään jaksaisi katsoa ruokaohjelmia. Eikä tuolta televisiosta tule mitään muuta! Oikeasti, KAIKKI ohjelmat kertovat ruoasta. Kokki- ja ruokaohjelmien välissä tulevat vain uutiset, joissa kerrotaan viljan puinnin alkaneen ja karppausinnon kohottaneen kansan kolesteroliarvoja.

Just. Koittakaahan pärjätä.