26.8.2012

Askart paskart


Vaikkei blogista ehkä niin voisi päätellä, olen viime aikoina ollut melko ahkera askartelija. Olin viikko sitten ystävän luona treenaamassa kankaanpainantaa ja tänään toisen ystävän luona painimassa paperiaskartelun parissa. Ja kotona on tietysti tullut tehtyä sitä sun tätä heti kun on ollut hetki vapaata.

Tänään ystävä puki sanoiksi ja virkkoi oikein ääneen sen, mitä olen itsekseni mietiskellyt paljonkin: mikä siinä onkin ettei askartelu- ja käsityöharrastukseen osaa hyvällä omallatunnolla laittaa rahaa?

Olen ostanut viime päivien askarteluja varten kangasta, ompelutarvikkeita, kangasväriä, kuviopapereita ja korutarvikkeita karkeasti ja hiukan yläkanttiin arvioiden 140 eurolla. Ja hirveä moraalinen krapulahan siitä tietysti tuli.

Ei auta, että perustelen ostokseni. Näillä olisi kuitenkin tarkoitus joululahjoa melkein parikymmentä henkeä (eikä kuvia ole siksi vielä luvassa), eikä yksittäisen lahjan hinta tule siis olemaan kymmentäkään euroa. Eikä 140 euroa ole kovin kummoinenkaan hinta, jos miettii muita harrastuksia. Tuolla rahalla pääsee ehkä kolmesti ratsastamaan. Sillä saa hyvät lenkkikengät, jotka reipas juoksija kuluttaa kesässä puhki. Sitä paitsi iso osa tekeleistäni menee tosiaan lahjaksi, minulle jää lähinnä tekemisen ilo.

En oikein ymmärrä. Osaan - samoin kuin ystäväni - olla varsin pihi, eikä minulla ole sinällään mitään tarvetta ostella uutuuksia ja hienouksia. Mutta en usko että kyse on yksistään nuukuudesta, kun saamme molemmat kauhukohtauksia ja morkkiksen heti kun käytämme hiukankaan enemmän rahaa omaan rakkaaseen harrastukseemme. Miksi ihmeessä?

Yhteisaskartelu sopii rahoistaan tarkoille: tänäänkin lainasin ystäväni leimasimia, kuviosaksia ja käsityölehtiä. Kaikkea ei tarvitse ostaa itse, mutta jotain kuitenkin. Olisihan se kiva jos kivistä ja kävyistä voisi askarrella kaikkea mahdollista eikä mitään tarvitsisi ostaa, ei ainakaan mitään kallista. Mutta vaikka olenkin mestaripihistelijä, ostan minäkin toisinaan jotain.

En saa kiksejä ostamisesta, vaan siitä että saan mahdollisimman halvoista raaka-aineista aikaan jotain kivaa mahdollisimman monelle. Ystäväni on samaa maata, ja tänään yhdessä ihmettelimme sitä kuinka vaikeaa on sallia itselleen kivoja juttuja ihan vain kivuuden vuoksi.

Ehkä jonain päivänä sitä on niin vanha, viisas ja rikas, että voipi ostaa vaikka uudet tussit asiaa etu- tai jälkikäteen pohtimatta.

22.8.2012

Olisin, jos osaisin


Olen tainnut aiemminkin mainita, ettei loma oikein tunnu lomalta jos en saa olla kotona. En ole mitenkään luonteva reissaaja, joten matkailu ei yleensä ole rentouttava ajatus tai kokemus.

Mutta nyt oivalsin jotenkin ensimmäistä kertaa oikein toden teolla sen, ettei kotona lomailu ole välttämättä yhtään sen rentouttavampaa kuin reissaaminen. Se voi olla päinvastoin jopa stressaavampaa. Ainakin jos on tällainen suorittaja ja liika-ajattelija kuin minä.

Matkaillessa hermoilen asioita, joita kotona ollessa ei tarvitse miettiä. Mutta kotona en osaa ihan vain olla, sillä tiedostan koko ajan kaikki tekemistä ja huomiota vaativat asiat. Pyykit pitää pestä, tiskit pitää tiskata, pari kukkaa mullata... askartelutarvikelaatikko on pitänyt siivota jo puoli vuotta sitten, ikkunoiden pesukin pitäisi tehdä, ehkä nyt ehtisi vihdoin poistaa muruset aterinlaatikosta kun on lomaa. (Juuri nyt ei ole lomaa, mutta kohta on, ja siksi asia on mielen päällä.)

Olen välillä todella kateellinen miehelle, joka osaa juurtua säkkituoliin ja sulkea mielensä ulkopuolelle kaikki kodinhoidolliset asiat. Yleensä se ärsyttää, koska minusta on jotenkin mahdotonta olla niin muissa maailmoissa; miten tuo voi vain istua tuossa tyytyväisenä vaikka täällä olisi niin paljon tehtävää! Mutta on se vaan hyödyllinen tuo putkiaivo silloin kun olisi tarve rentoutua.

Ei onnistu rentoutuminen, jos tulee heti huono omatunto kun ei tee mitään (järkevää). Se on ihan typerää. Vaikka hyörisin kämpässä koko lomaviikon kuin aavikkopiru, en varmastikaan saisi kaikkia tekemättömiä hommia tehtyä. Ja minähän olen kyllä hyvä keksimään koko ajan lisää tekemistä...

Pieni ja reipas ahkerointi antaa yleensä mahdollisuuden oleiluun: kun olen ensin tehnyt jotain järkevää ja tarpeellista, voin omatunnon kolkuttelematta löllöillä loppupäivän. Mutta ei se tunnu oikealta. Lomalla (ja muutenkin) minun pitäisi rentoutua niin kuin mies - heti ja suorittamatta.

Terapiassa käydessäni opettelin ahkerasti olemaan tekemättä mitään. Se oli oikein tavoitteena, etten saisi mitään aikaan ja olisin siitä huolimatta tyytyväinen itseeni. Onnistuinkin tavoitteessani kai melko hyvin, mutta olen selkeästi lipsumassa taas tähän liikaan suorittamiseen. Alitajuntani on unohtanut, että tekemättömyys on ihmiselle tärkeää.

Kuinkahan sitten selviän tulevasta lomastani, jonka aion viettää kotona? En tiedä. Toivon että loma sujuu liikoja miettimättä.

18.8.2012

Snip snap


Lapsuuden hiusjutuista on jäänyt mieleeni se, kuinka äitini väitti ettei minulle kasva pitkä tukka. Kumma että sitä piti silti aina olla leikkaamassa... Hyvinhän se on kasvanut, kun olen antanut kasvaa. Pihinä en ole käynyt parturissakaan (se viimevuotinen leikkaushan tapahtui lahjakortilla), vaan kaverit ovat hoitaneet lyhentämisen ja tasaamisen. Aamulla tukkani oli tällainen:


Tosin tuollaisena (pitkänä ja avoimena) sitä ei oikein kukaan ole koskaan nähnyt, vaan tällaisena:


Aina kiinni, eikä koskaan millään hienolla kampauksella vaan joko ponnarilla tai nutturasykeröllä. Laiska ei ole koskaan opetellut kampauksia, yksinkertainen lettikin on jäänyt tekemättä. Vaan nytpä ei tukka yletä enää edes ponnarille. Tässä tilanne nyt:


Tattadaa! Yli kymmenen vuoden pitkätukkaisuus päättyi tänään, kun kävin ekokampaajalla energialeikkauksessa. Tukka on kuvassa klähmäinen, sillä siihen jätettiin hoitava öljy. Kuva ei siis kerro ihan koko totuutta, puhtaana tuo vielä hiukan nousee, pöyhiintyy ja ehkä taipuukin enemmän. Nyt se jököttää öljyisenä, mutta se ei haittaa.

Oli oikein ihana kampaamokäynti. Ekokampaajalla taidan käydä jatkossakin, sillä se sopii sekä ekologisiin arvoihini että tähän "pese ja pidä" -rutiiniini. Kampaaja oli heti kanssani samoilla linjoilla: hiusten pitää antaa olla. Niihin ei pidä laittaa mitään kemikaalipommeja joiden vaikutuksia pitää sitten korjata toisilla kemikaaleilla.

Jaa mikä ihmeen energialeikkaus? Jos olisin saanut aivan puhtaan energialeikkauksen, minulla saattaisi olla puoli päätä pulina ja toinen sojottaa sekapitkänä. Onneksi sain kuitenkin sellaisen energialeikkauksen, joka myöntyy normiparturointiin siinä, että koitetaan kuitenkin pysyä jossain mallissa. Sain siis polkkatukan, jossa on energialeikkauksen piirteitä.

Energialeikkauksessa hyväksytään tukan pyörteet, kihartuvuus ja luonnollinen taipuisuus. Hiukset pyritään leikkaamaan myötäillen sitä asentoa, johon ne luonnollisesti asettuvat. Tämän vuoksi energialeikattu tukka on laittamatta valmis. Leikkauksessa pyritään siihen, että hiukset tukisivat toisiaan, joten tukka tuntuu paksummalta ja pysyy mallissaan pidentyessäänkin. (Näin siis ainakin teoriassa, aika näyttää kuinka tämä käytännössä toimii.)

Leikkauksen alle sain ihanan rentouttavan hieronnan. Se teki hyvää sekä keholle että mielelle. Energialeikkauksen voi tehdä myös huuhaa-allergisille ihmisille, mutta minusta oli mukavaa että menimme kampaajan kanssa oikein reilusti hörhöyden puolelle. Keskustelimme energioista, chakroista ja shamanismista. Elämässäni on ollut aika pitkään eräänlainen hörhöysvaje, ja nyt sain kerralla kunnon annoksen huuhaata.

Fiilis on hyvä, keventynyt. Ajatus lyhyestä tukasta on pitkään ollut mahdoton ja jopa kauhistuttava. Nyt olin kuitenkin muutokseen henkisesti valmis, jopa kaipasin sitä. Pitkä tukka kävi raskaaksi ja ahdistavaksi. Nuttura oli ilmeisesti henkisestikin liian tiukka. Nyt olo on vapautunut, tekisi mieli hiukan pomppia. Energia virtaa taas.

13.8.2012

Tarvike vai turhake?


Stockmannin keittiötarvikeosastolla on aina mukavaa käydä. Sieltä ei oikeastaan koskaan löydy sitä mitä etsin, mutta on aina yhtä jännittävää käydä katselemassa esineitä, joita en arvannut edes olevan olemassa. Viimeisimpänä banaaninsiivuttaja. Tuosta linkin tuotekuvasta ei oikein näy, mutta siivuttajassa on useita teriä, vähän niin kuin munaleikkurissa niitä lankoja.

Minulla on käytössä yksiteräinen banaaninsiivuttaja. Sen nimi on veitsi. Se on aika näppärä, kun sitä voi käyttää myös kananmunan viipaloimiseen.

11.8.2012

Liituraitaa


Tuli uuden mekon hinku. Eurokankaasta löytyi ihanan kevyttä ja pehmeää kangasta, luullakseni villasekoitetta. Hiukan tummempaa kuin toivoin, mutta vaaleat vaihtoehdot olivat sitten liian vaaleita.


Malli: Suuri Käsityölehti 5/2006, kietaisumekko 3B. Tosin tavalliseen tapaan modattuna; kaavan numero oli 34, mutta jouduin lyhentämään helmaa viitisentoista senttiä ja kavensin hartioita ja selkää useita senttejä. Eivätkä hihat istuneet ekalla kertaa tässäkään kaavassa, piti niitäkin vänkyröidä kohdilleen. Toivomisen varaa jäi erityisesti niiden hihojen kohdalla eikä tuo selästäkään istu nyt ihan niin hyvin kuin haluaisin. (Pitäisiköhän joskus opetella se kaavojen teko...?)


Valitsin kiinnitykseen tummanharmaan satiininauhan, se on mielestäni juuri sopivasti juhlava/arkinen. Mekko on ommeltu suurimmaksi osaksi käsin, huolitteluja tein koneella. Pidän kovasti tuosta pienestä kauluksesta ja juuri polven peittävästä pituudesta, mutta ihan suurinta suosikkia tästä ei nyt heti syntyessään tullut.

Eikä minulla oikeasti ole ihan noin valkoiset jalat. Kalkkilaivan kapteenikin näyttää ruskettuneelta minuun verrattuna, mutta kyllä minä sentään vielä valkoisesta kaapin ovesta erotun. Juuri ja juuri.

10.8.2012

Satoa


Enpä ole muistanutkaan kertoa, että jalapeñomme ovat jo hyvän aikaa tuottaneet satoa. Kukkia on tullut hurjasti ja iso osuus niistä on kasvanut ihan pompulaksi saakka.


Luulin että kasvatamme vihreitä chilejä. Mutta sitten ne alkoivatkin punertaa, ja toiset ovat niin kirkkaita ja kiiltäviä että näyttävät kynsilakkaan kastetuilta.


Jotkut ovat vähän muotopuolia, mutta ei se kai makuun vaikuta. Minä en näitä maistele, ovat liian tulisia. Mies napsii innolla, ja sanoi että hyvältä maistuu. Vihreänä syöty chili oli mieto, punaisessa oli jo potkua. Tällä kertaa olemme toistaiseksi välttyneet tuhohyönteisiltä, toivottavasti jatkossakin.

8.8.2012

Lorvikatarri


Meillä on pieni tietokonekennel. Miehellä on taas karannut mopo käsistä, ja sen vuoksi meillä on nyt kuusi läppäriä. (Vain yksi niistä on minun, mikä tuntuu hiukan epäreilulta.) No, osa niistä jatkaa matkaansa kunhan mies on saanut hiukan harrastaa. Luulen, että säätämisen jälkeen läppärikanta vakiintuu noin kolmeen. On hauskaa katsella, kun mies hyrisee tyytyväisenä koneidensa kanssa.

***

Säikyttelen ihmisiä töissä. En tahallani, vaan vahingossa. Syyttävät minua hiiviskelystä, mutta en minä hiiviskele. Minä en vain pidä ääntä kulkiessani. Ei ole minun vikani että toiset istuvat selkä kohti ovea ja miettivät juttujaan niin ankarasti etteivät huomaa minua ennen kuin sanon jotain. Tänään yritin välttää säikyttämisen hymisemällä äänekkäästi ennen työtoverin huoneeseen tuloa. Ei auttanut. Hymisin kuulemma liian rauhallisesti. Täytyy varmaan opetella huutamaan jo tuolilta noustessani jotta "täältä tullaaaaaan".

***

Viime aikoina minua on vaivannut kevyt lorvikatarri. Aamuisin nukuttaa aivan vietävästi, vaikka olen mennyt ajoissa nukkumaan. (Töihin pyöräily tosin herättää mukavasti - yleensä.) Iltaisin en oikeastaan ole jaksanut tehdä muuta kuin käsitöitä. Hirveästi olisi ohjelmaa, jos vain jaksaisi osallistua. Mutta ei oikein jaksa, ei huvita.

***

Huvittaa tehdä käsitöitä. Projekteja on taas käynnissä hiukan enemmän kuin olisi tarpeen, mutta minkäs teet. Into on kova ja uusia ideoita syntyy sitä vauhtia etten kohta kaikkia muistakaan. Tekeillä on joululahjoja, joista ei voi vielä kamalasti puhua, ja muita hauskuuksia. Työkaverilta sain pienet nöttöset huovutusvillaa, pistin ne kaappiin muhimaan. Aloitettu on paljon, valmiina on vähän vähemmän.

***

Maha on kiukutellut viime aikoina. Tai oikeammin suolen puoli, mutta ehkä ei ole tarpeen kertoa enempää yksityiskohtia. En tiedä mistä nyt kiikastaa, luulen että se on vain tämä ärtyneen suolen oireyhtymä tai joku muu vamma, joka tulee ja menee. Olo on kuitenkin ollut huonompi kuin parhaina hetkinä, ja elimistön selkeä epätasapaino häiritsee välillä suurestikin. Ehkäpä yleinen väsymys johtuu siitä, että sisälmys on jotenkin kurjana.

Yritän olla ajattelematta asiaa liikaa, sillä se ei paranna tilannetta. Nautin niistä hetkistä kun mihinkään ei koske eikä vatsassa kierrä, kurise, murise, pulputa, pörise tai tunnu muuten vain ontolta, valjulta tai heikolta. Ei haittaisi jos niitä hetkiä olisi enemmän.

5.8.2012

Sosiaalisuudesta


Aina toisinaan tulee mietittyä sitä, että mistä aikuinen ihminen saa uusia ystäviä. Valehtelenko, jos sanon että yleisen mielipiteen mukaan lapsena niitä ystäviä löytyy jotenkin helpommin kuin aikuisena? Ystävystymisen mekaniikka ja periaatteet ovat aikuisilla varmasti samat kuin lapsilla, joten eroavaisuuksia löytyy ehkä ennemmin siitä, kuinka kohtaamme toisia ihmisiä.

Tämä on aihe, jota olen pohtinut paljon, mutta josta en siitä huolimatta kykene kirjoittamaan kovinkaan selkeästi. Yritän silti jotenkin purkaa ajatuksiani, jotta ne eivät vain pyörisi päässäni.

Myönnän, että minä ainakin olen laiskistunut. Elämäni on siinä mielessä mukavaa, että minulla on sopivasti aktiivinen sosiaalinen elämä ja oikeastaan aika sopivasti ystäviä. En tunne oloani yksinäiseksi eikä minulla ole tarvetta mitenkään erityisesti laajentaa sosiaalisia ympyröitäni. Se johtaa siihen, että ylläpidän kyllä nykyisiä ihmissuhteita, mutta en panosta uusien hankkimiseen.

Toisaalta ehkä pitäisi välillä hiukan panostaa siihenkin. Elämä nimittäin kuljettaa sekä minua että ihmisiä ympärilläni, ja ystäväpiirissä on jotenkin luonnostaan aina pientä elävyyttä ja vaihtuvuutta. Mutta jos en panosta uusien ihmissuhteiden luomiseen, on tuloksena sosiaalisten kuvioiden näivettyminen.

Lapsena uusien ystävien ja yhteyksien saanti oli luontevaa ja helppoa. Koululaisena tapaa vähän väkisinkin samoja naamoja monta kertaa viikossa (ikävä kyllä varmasti myös niitä naamoja joita ei välittäisi nähdä, mutta ei puhuta siitä nyt). Jatkuva kanssakäyminen samojen ihmisten kanssa antaa ihmisille aikaa muodostaa ryhmiä ja pareja. Sama tapahtuu tietysti myös harrastuspiireissä ja töissä, kaikkialla missä samat tyypit kokoontuvat säännöllisesti ja riittävän usein.

Vaikka aikuisenakin harrastaa, käy koulussa ja tekee töitä, on tämä kaikki kuitenkin jotenkin erilaista. Minulla on jo omat piirini, ne omat vakiintuneet kuvioni, enkä suoraan sanottuna jaksa panostaa esimerkiksi töissä mihinkään syvempään kuin asialliseen työtoveruuteen. Koen että minuun suhtaudutaan samoin.

Mutta jos minulla olisi juuri nyt valtava uusien ystävien kaipuu, niin mistä niitä oikein löytäisin? Ehkäpä joltain kansalaisopiston kurssilta, jossa olisi samanhenkisiä ihmisiä? Ainakin lähtökohta olisi hyvä. Mutta se vaatisi kyllä aika paljon töitä asian eteen, se ystävyyden synty nimittäin.

Olen sitä mieltä, että oikea ystävyys syntyy hiljalleen ja hyvin pitkän ajan kuluessa. On toki mahdollista, että yhden tapaamisen perusteella syntyy jotain pitkäkestoista ja vahvaa, mutta yleensä ottaen pidempi aika tuottaa paremmat tulokset.

Luulen, että aikuisen on vaikeaa löytää uusia ystäviä ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että suurimmalla osalla ympärillä pyörivistä ihmisistä on niin sanotusti kiintiö täynnä. Kuulostaa karulta, mutta tuntuu ainakin omakohtaisesti todelta: koska en aktiivisesti etsi uusia ystäviä, saatan vaikuttaa torjuvalta. Toisekseen siksi, että useimmat kohtaamiset uusien ihmisten kanssa ovat niin kovin satunnaisia.

Ei auta että käy vaikka joka viikko jossain sosiaalisessa tapahtumassa, jos niissä tapahtumissa on aina eri naamat. Sosiaalisesti hyvin aktiivinen ihminen voi olla erittäin yksinäinen, koska ympärillä on jo liian suuri vaihtuvuus. Pitäisi olla täsmällisemmin aktiivinen, eli luoda kontakti usein samoihin ihmisiin. Se vain on tietysti helpommin sanottu kuin tehty.

Sain itseni aivan hiljattain kiinni typerästä ajattelusta. Meinasin jättää yhdet bileet välistä, koska ajattelin etten tunne sieltä ketään enkä siksi viihtyisi. Ajattelin, etten jaksa olla sosiaalinen koska siitä ei olisi mitään hyötyä. Ajattelin - voitteko kuvitella - etten jaksa panostaa small talkiin ja näyttäytymiseen koska 1)en tarvitse uusia ystäviä enkä 2)niitä yhden illan aikana ehtisi saamaankaan.

Tunsin itseni todella typeräksi kun tajusin ajattelevani tällaisia. Onneksi menin juhliin. Viihdyin siellä oikein mainiosti ja juttelin pitkät pätkät toistaiseksi melko tuntemattomien ihmisten kanssa. Ja miksipä en olisi viihtynyt ja jutellut? Olenko muka muuttunut niin laiskaksi ja laskelmoivaksi aikuiseksi, etten osaa enää olla spontaanisti sosiaalinen?

Usein ystävyyssuhteen synty vaatii aktiivista panostusta, mutta pitäisi olla vähän herkempi ja tarkempi; ei ole mitään järkeä torpedoida luonnostaan syntyviä tilaisuuksia. Vaikka minulla on ystäviä juuri nyt sopivasti, olisi hiukan hölmöä jättää käyttämättä tilaisuus tutustua uusiin ihmisiin. Ei heistä parin tunnin bileiden aikana ystäviä tule, mutta kontakti antaa siihen kuitenkin mahdollisuuden jatkossa. Ehkä tapaamme joskus uudestaan, voi olla että emme. Mutta jos tapaamme, meillä on takana jo yksi kohtaaminen jota voimme yhdessä muistella.

Ja niin se kehittyy hiljalleen, ystävyys. Jos sille antaa mahdollisuuden.

Tai sitten ei kehity. Saa väittää vastaan jos on eri mieltä. En tainnut päästä pohdinnoissani puusta pitkälle enkä löytänyt päätä taikka häntää, mutta olenpahan purkanut hiukan ajatuksiani. Ja muistuttanut itseäni siitä, että aina ei tarvitse olla sosiaalinen, mutta koskaan ei saisi unohtaa että pienillä teoilla voi olla yllättävän suuri merkitys.

4.8.2012

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua (tai jotain)


Aloittiko piereskelyn SM-kisojen voittaja suorituksensa jälkeen raivokkaan tuuletuksen?

10 pientä neekeripoikaa


Tai kahdeksan. Mutta tilausjonossa on vielä kolme paria, joten jossain vaiheessa näitä on sitten enemmän kuin kymmenen.


Nämä patalaput lähtevät uusille omistajilleen ensi viikolla. Mustan langan kuvaaminen hämärässä on hankalaa, eikä kuva mielestäni tee oikeutta tuotoksilleni.


Jokainen Laku-Pekka on uniikki. Vaikka kuinka koittaisin tehdä kahta samanlaista, niin ei tule. Mutta kaikissa on samaa lankaa, Mandarin Classicia. Ja muutenkin tein samalla tyylillä kuin ensimmäisen parin, eli ompelin takapuolelle mustan puuvillakankaan.

On sellainen olo, että tähän loppuun pitäisi sanoa vielä jotain, mutta en keksi mitä.