31.7.2012

Kirjojen ystävälle


Töihin pyöräillessä syntyi idea ristipistoin koristellusta kirjanmerkistä. Sellainen syntyikin ystävälle syntymäpäivälahjaksi:


Kuva on tylsä, mutta informatiivinen (klikkaa suuremmaksi niin näet paremmin). Minulla oli kaksi sinertävänharmaata kartonkisuikaletta, joista toisen kuvioin harmaalla ja pinkillä langalla. Reunaa kiertää haaleanvaaleanpunainen lanka ja takapuoli jäi tyhjäksi. Lisäsin vielä pinkin nauhan helmineen, koska muuten merkki olisi näyttänyt jotenkin keskeneräiseltä.

Tästä tuli hauska. Rei'itin kartongin ruutupaperin avulla ennen ompelua ja valitsin langat vanhoista varastoista. Tämä on jälleen yksi varmasti pukinkonttiin päätyvistä ideoista, koska on helposti postitettava, edullinen ja nopea valmistaa. Mutta käyttääkö kukaan kirjanmerkkejä?

28.7.2012

Suurten suoritusten päivä


Pidän kovasti tästä miehen asunnosta, jossa minäkin saan asua jos olen kiltisti (ja ainahan minä olen). Yksi harmin aihe on liian pieni siivouskomero, mutta muuten olen ollut kovin tyytyväinen. Ainoa mikä oikeasti häiritsi ja yökötti, oli suihkukaappi. Vaan nytpä on sekin korjattu!

Olkaa onnelliset, etten ottanut teille kuvaa lähtötilanteesta. Suihkukaapin altaan reunan silikonit repsottivat ja keräsivät mänjää siihen malliin, että suihkussa käydessä ei kannattanut katsella alas. En halua tietää mitä sieniä, homeita ja pöpöklimppejä niissä repaleisissa silikonisaumoissa muhi. Kammotuksesta huolimatta kävimme tänään heti aamusta ongelman kimppuun.

Ensin piti kiskoa ne kamalat vanhat silikonit irti. Siinä meni hetki, ja työn edetessä paljastui aina vain yököttävämpiä kuonakertymiä. (eto eto) Saimme kuitenkin roippeet irti ja pesin altaan niin hyvin kuin taisin käyttämättä dynamiittia. Pizzataikinan* noustessa kävimme ostamassa uutta silikonia.

Puhdistunut allas sai kuivua sen aikaa kun kävimme tekemässä pitkän pyörälenkin**. Ja sitten aloitimme rohkeasti elämämme ensimmäisen silikonioperaation. Enkä edes lesota kun sanon että tuli aivan helevatin hyvä! Mies pursotti ja minä tasoitin. Nyt koko homma saa kuivua huomiseen asti, sunnuntai-iltana uskaltaa ehkä jo suihkuun. Sittenhän se käytössä nähdään, että tuliko susi vai toimiva peli. Ainakin alku näyttää lupaavalta. On ehjä, siisti ja valkoinen. Hyvä me!

------

*Tuli jälleen kerran erinomaisen hyvää pizzaa. Hyvä me taas!

**Pyhäjärven maisemareitti on kaupungin kartan mukaan 30,7 kilometriä pitkä. Miehen kännykän mukaan teimme matkaa 31 kilometriä ja 120 metriä. Aikaa retkeemme kului 3 tuntia 12 minuuttia, mukaanlukien kolme lyhyttä taukoa ja muutamia reitinarpomishetkiä. Keskinopeutemme oli 9,7 km/h ja huippunopeutemme 36,1 km/h (siellä oli muutamia aika hienoja alamäkiä).

Reitti on merkattu, mutta meistä tuntui siltä että se oli merkattu ajatellen niitä, jotka kiertävät reittiä vastapäivään. Me menimme myötäpäivään, ja olimme useaan otteeseen ulkona reitiltä. En tiedä oliko kyse huonosta merkkauksesta vai siitä, että jotkut vandaalit olisivat ehtineet repiä merkkejä pois, mutta useassa kohtaa oli niin kovasti tulkinnanvaraa, että valitsimme väärän reitin.

Vaan eipä se haitannut mitään. Maisemat olivat kauniita ja sää hyvä. Reitti kulki yleensä mahdollisimman lähellä Pyhäjärven rantaa, paikoitellen todella pientä polkua. Ajaminen oli yllättävän kevyttä, vaikken ole ihan näin pitkiin lenkkeihin tottunutkaan. Reilu kolmen tunnin pyöräretki kohtuulämpimässä kelissä on hyvä suoritus, joten voin taas taputella meitä olalle. Hyvä me vielä kerran!

27.7.2012

Uusi lelu


Mies ostaa monimutkaista elektroniikkaa, minä taas mahdollisimman yksinkertaisia välineitä. Kas tässä uusin ostokseni: nyörihaarukka.


Nyörihaarukoita myydään tietysti nyörihaarukkakaupassa. Ja haarukalla tehdään nyöriä, niin kuin nimikin jo kertoo. Kunhan nyt hiukan ensin harjoittelen, niin saan ehkä aikaiseksi jotain sellaista mitä kehtaa esitelläkin.

25.7.2012

Yöllinen draama


Heräsin aamuyöstä. Miksi, sitä en tiedä eikä se ole tärkeää. Havaitsin vain olevani hereillä, ja sitten se iski. Pelottavan kirkkaana päähäni pälkähti kauhistuttava ajatus: en muista miten pääsen uudestaan uneen. En muista kuinka se tehdään!

Sekunnin murto-osan ajan hirvitti. Sitten välähti. "Ai niin, pitää vain kääntää kylkeä."

Käänsin kylkeä, suljin silmäni helpottuneena ja jatkoin syviä ja hyviä unia.

22.7.2012

Plan B tai Ö


Viikonloppu tuli ja meni. Kesäflunssasta huolimatta palloilin hetken aikaa Finnconissa ja sain siinä sivussa tehtyä puolisentoista metriä yksinkertaista pirtanauhaa:


Siitä piti tulla nuolikuvioinen nauha, mutta kun neljättä kertaa pistelin lointa pirtaan ("aaaaargh, miksi tämä ei nyt onnistu?!"), älysin luoneeni loimen väärin. Sitten mentiin sillä mitä käsissä oli. Muutin suunnitelmaa lennosta, tein senkin väärin ja muutin uudestaan. Hieno tuli silti.

Ja olipahan muuten kivaa tavata kavereita ja notkua mukavassa tapahtumassa. Pidempäänkin olisin ollut, jos kunto olisi kestänyt.

19.7.2012

Aikaansaamattomuudesta


Kehitin räkätaudin kahden päivän minilomani kunniaksi. Hyvä veto! Kun ei oikein jaksa tehdä mitään, ei saa mitään aikaan vaikka aikaa olisi. (Melko hieno lause siinä!) Kipeänä ollessa minua muutenkin viime aikoina vaivannut aikaansaamattomuus eskaloituu.

Ei pidä ymmärtää väärin. Kyllä minä oikeasti teen muutakin kuin kerään napanöyhtää, itsen näkövinkkelistä katsottuna oma puuhastelu tuntuu vaan niin kovin hitaalta ja tuloksettomalta. Netti, jonne varsinkin kipeänä ollessa tulee turhan usein paettua, ei tarjoa vertaistukea vaan syöksee aina vain pahempaan limboon.

Tajuatteko ollenkaan miten hirveästi tässäkin maassa on ihmisiä, jotka ovat tehneet unelmistaan totta, muuttaneet kaupungista johonkin vanhaan kansakouluun, kunnostavat sitä yöllä ja sisustavat päivällä? Eikä siinä vielä kaikki, vaan ehtivät vielä askarrella pitsiunelmaan sopivia tuotteita, myydä niitä romanttisessa verkkokaupassaan ja vielä blogata tästä kaikesta!? Niitä on valtavasti! Siis niitä ihmisiä, jotka ehtivät kaikkea tätä.

Ei tarvitse kuin hetki surffata sisustuslehtimäisillä valkoisilla ja ideoita pursuavilla sivuilla, niin jo tuntee itsensä melko lailla laiskaksi ja hitaaksi. Toinen toistaan viettelevämmät linkit vievät sivupoluille, joilta ei ole paluuta siihen hetkeen, jolloin ajatteli itsekin osaavansa jotain. Jo kaiken sen herttaisen hömpän näkeminen uuvuttaa, ja niinpä jää tekemättä se mitä oli itse suunnitellut tekevänsä.

Ihan oma moka. Jos vain iskisi koneen kiinni ja tekisi, tulisi jotain tehtyäkin. Siis muutakin kuin muiden tekeleiden tuijotusta. Sitä voisi itsekin tehdä vinkeitä pussukoita, kauniita istutuksia, uusia askarteluvaltauksia ja pieniä tieteellisiä kokeita. Netin käsityövimmaisten ja sisustusintoisten seurailu on kuitenkin niin koukuttavaa, että aika menee kateellisena ihasteluun eivätkä omat hommat etene. Mikä avuksi?

Itsekuria se vaatisi. Ja ehkä listoja!

Siskoni, joka on yhtä innostunut listoista, taulukoista ja muistilapuista kuin minä, kehitti hauskan projektin. Projektin blogia voivat lukea vain kutsun saaneet, mutta saan ehkä paljastaa systeemin pääpiirteet.

Kyseessä on vuoden mittainen projekti, jonka tarkoituksena on saada tehtyä niitä asioita joita on aina halunnut tehdä muttei ole saanut aikaiseksi. Ja vähän niitäkin asioita, joita pitää tehdä muttei tule tehtyä. Kyseessä on suunnitelmallinen arjen rutiineiden rikkominen - ja ehkäpä uusien rutiineiden opettelu. Vuosi on sopiva aika, sen voi helposti pilkkoa osiin tehtävien mukaan.

Ja entäs ne tehtävät sitten? Ihan mitä mieleen tulee, mutta siskon listalla on ainakin 6 uutta juustokakkureseptiä ja 52 televisiotonta iltaa. Minulta on tuo piirtäminen ja muu taiteilu jäänyt vallan kokonaan, joten minun vuodessani voisi olla ainakin 12 piirustusta. Ehkä vähintään neljä kertaa vuodessa pitäisi hemmotella itseään - eikä se haittaa jos vähintään yhtä usein hemmottelee toisia. Kyllä sen tietää, mutta tuleeko tehtyä?

Pohdiskelin asiaa viime syksynä, tehtävälistojen miettiminen ja tekeminen ei ole minulle mitenkään uutta. Mutta pitäisi ehkä ryhtyä tehokkaammaksi ja tehdä siskoni esimerkin mukaan: ei riitä että asiat listaa, ne pitää aikatauluttaa!

Nyt tämä kuulostaa jonkun mielestä jo aivan uudelta masokismin muodolta, mutta ei se sitä ole. Homman on tarkoitus olla mukavaa, ja itsehän sitä omat tekemisensä aikatauluttaa. Ei tuntuisi ollenkaan vastenmieliseltä, jos vaikkapa kuukauden ohjelmani olisi seuraavanlainen: opettelen jonkun japaninkielisen fraasin, katson yhden ranskalaisen elokuvan, teen neljä pidempää ulkoilulenkkiä ja lähetän kaksi aitoa postikorttia ihan vain ilahduttaakseni jotakuta.

Vuoden päästä osaisin jo aika paljon enemmän japania kuin nyt, olisin paljon sivistyneempi ranskalaisen elokuvan suhteen, olisin lenkkeillyt (toisin kuin nyt) ja olisin piristänyt pikkurahalla toisten päivää 24 kertaa. Ei olisi paha rasti!

Siskoni saattaa omassa projektissaan onnistua värikkään Excel-taulukon, raporttipohjana toimivan blogin ja tsemppaavan isosiskon ansiosta, oma projektini hakee vielä muotoaan. Ja se kuulostaa tietysti aika pahalta; täytyyköhän minun ensin listata ja aikatauluttaa se, että valmistan suunnitelman...? Kuulostaa melkein siltä, että perustetaan työryhmä miettimään sitä, pitäisikö perustaa komitea miettimään jotain asiaa. Siihen, että valmistautuu suunnittelemaan toteutusta, voi mennä pitkä aika.

Mitähän jos tekis vaan eikä miettis (liikaa)?

14.7.2012

Lauantai-illan huumaa


Mies karkasi kaupungista, joten jäin viettämään villiä viikonloppulesken elämää. No, ei nyt niinkään villiä, mutta melkein menevää kuitenkin (lue: sain itseni ovesta ulos). Ainahan minulla on miestä ikävä heti kun se on lähtenyt. Ehkä minusta huokui seurankipeys tai sitten olin tänään jotenkin erityisen helposti lähestyttävä, kun seuraa ilmaantuikin.

Kävin bussilla kaupungissa, ja sekä meno- että paluumatkan aikana kanssamatkustajat tunsivat tarvetta puhua minulle. Kaikkihan tietävät että bussissa kuuluu istua hiljaa paikallaan ja tuijottaa ikkunasta ulos tai johonkin kaukaisuuteen niin, ettei vahingossakaan saa minkäänlaista kontaktia toisiin matkalaisiin. Menomatkalla puhkesi kuitenkin puhumaan ihan selväpäisen oloinen nainen, paluumatkalla vähemmän selväpäinen mies. Humalatila usein hämärtää kykyä ymmärtää ja noudattaa bussimatkustamisen kirjoittamattomia hiljaisuussääntöjä.

Kävin kangaskaupassa ostoksilla, ja suureksi hämmästyksekseni myyjä tuli heti palvelemaan minua. Yleensä myyjää saa metsästää ympäri kauppaa vaikka kuinka pitkään, ja sitten kun sellaisen löytää niin on se varmana varattu. En ehtinyt edes asettua palalaaria tonkimaan kun tultiin jo kysymään että kuinka voitaisiin auttaa.

Eikä siinä vielä kaikki! Pyysin tuotetta, jota löytyisi toiselta osastolta, jonne minut sitten ystävällisesti ohjattiin saatesanoilla "siellä on aika vähän myyjiä, mutta toivottavasti löydät jonkun". Ja voi ihmetys: ei minun tarvinnut edes etsiä, kun heti tuli myyjä! Hämmentävän sujuvaa. Kiitin kauniisti kuluttamalla kaupassa rahojani.

Mutta oikeastaan halusin kertoa hauskasta illastani. Sain itseni tosiaan ovesta ulos, päätin lähteä vallan itsekseni seuraamaan burleskiesitystä. Tuosta kotipysäkiltä nousi kuitenkin bussin kyytiin nainen, jonka arvasin menevän samaan esitykseen (ei meinaan yleensä ole niin pynttäytyneitä naisia tuolla pysäkillä).

Jäimme bussista samalla pysäkillä, ja otin naisen jutulle. "Meillä taitaa olla sama matka." Hän sanoi ajatelleensa samaa. No niinpä sitten kuljimme yhdessä määränpäähän ja vietimme varsin hauskan illan jutellen niitä näitä. Palasimme samaa matkaa kotipysäkille, toivoimme törmäävämme uudestaan samoissa merkeissä ja toivotimme hyvät yöt.

Hassua. Tampereella taitaa asua noin 200 000 ihmistä. Jotenkin pidän aika merkillisenä sitä, että kanssani samaan bussiin astuu täysin vieras ihminen, jolla on tismalleen sama päämäärä kuin minulla. Ja vielä merkillisempänä pidän sitä, että tajuamme olevamme menossa samaan paikkaan, otamme asian puheeksi ja vietämme hauskan illan yhdessä.

Siinä tuli juteltua ummet ja lammet ihan ventovieraan kanssa. Minusta on ihmeellistä miten joidenkin kanssa vain synkkaa kerrasta ja heti. Mikä se onkaan se juttu, joka pistää ajattelemaan että "no tällepä minä voinkin kertoa kaiken sensuroimatta"? Nähdään bussipysäkillä ja sitten siitä puolen tunnin kuluttua jutellaankin jo läpi miehet, harrastukset ja nännit. Ei minulla ihan oikeasti ole kovinkaan usein tapana mennä vasta tapaamilleni ihmisille selvittämään sitä kuinka minulla ei ole rintaliivejä.

Ihan holtitonta tämä elämä kun ei ole mies vahtimassa.

12.7.2012

Lainavapaa


Arvatkaapa mitä tänään tein! Maksoin kerralla ja kokonaisuudessaan pois koko opintolainani! Melkoisen hieno suoritus, vaikka itse sanonkin. Hyvä minä.

Iso kiitos kuuluu myös miehelle, jota ilman tämä ei olisi onnistunut. Ei niin että mies makselisi minun juttujani, vaan yhdessä asuminen on sen verran halvempaa kuin yksin asuminen että suuremmat säästöt ovat mahdollisia.

Kyllä nyt on muikean mukava ja velaton olo.

11.7.2012

On ilmoja pidellyt


Töissä pyörivät kesälomat, ja lomien lisäksi ykköspuheenaiheena on lomasää. Toisten mielestä kesäloma ei ole loma, jos aurinko ei paista. Palkanlaskija uhkasi tulla kesken lomansa takaisin töihin jos sataa. No ei ole vielä toimistolle ilmaantunut, joten ehkä hän on löytänyt jostain aurinkoa.

Tai kumisaappaat. Sanoi nimittäin ettei hänellä ole sellaisia eikä hän käytä sellaisia. Joku sadetakki kuulemma on, mutta hän ei suostu käyttämään sitäkään. Ja loma ja elämä on sitten ihan pilalla jos sataa.

Suomen kesä nyt on sellainen, että on parempi sanoa kun kuin jos. Ja kyllä kai se sade sitten harmittaa, jos ei osaa pukeutua sään vaatimalla tavalla! Ihan samanlaista on pukeutua keskitalvella samalla tapaa kuin keskikesällä ja valittaa sitten että kun on niin pirskatin kylmä.

Tai en minä tiedä onko se samanlaista, kun minä osaan pukeutua. Ei minun lomani onnistuminen ole säästä kiinni - onneksi! Nyt en ole lomalla, mutta seuraavaan vapaaseen ei ole pitkä aika. Ja sitten kun lomaani vietän, nautin siitä oli keli mikä hyvänsä.

Jos välillä saankin itseni kiinni turhasta pessimismistä ja voivottelusta, niin sellaiseen ankeuteen en vielä ole sortunut että sallisin sateen pilata vapaa-aikani.

6.7.2012

Nännit


Nännit ovat merkillinen asia. Niitä olen pohtinut kovasti viime aikoina.

Olen jo useamman viikon (itse asiassa varmaankin jo useamman kuukauden) kulkenut ilman rintaliivejä. Koska en ole löytänyt liivejä, jotka olisivat oikeasti siedettävät, olen ilman. Olen pienirintainen, joten en koe tuen puuttumista ongelmaksi, vaan vapautukseksi.

Vielä joskus törsään ja menen oikeaan liiviliikkeeseen, mittautan itseni ja annan asiantuntijan etsiä minulle sopivat liivit. Jos nekään eivät ole mukavat päällä, luovutan lopullisesti. Toistaiseksi olen kuitenkin vain vieroittanut itseäni markettiliiveistä, jotka eivät välttämättä ole minulle sopivat vaan aiheuttavat traumoja.

Mutta ne nännit siis. En halua pitää liivejä, mutten myöskään halua että nännini näkyvät paitojeni läpi. Tämä ajatus herättää hirvittävästi kysymyksiä ja pohdintaa! En edes tiedä mistä aloittaa tätä ihmettelyä!

Rintojen profiili on vuosisatojen saatossa muuttunut. Tai siis ruumiinosana rinnat ovat tietysti olleet aina yhtä lailla samanlaisen erilaisia kuin nyt, mutta profiilimuoti on muuttunut. On ollut litteää, on ollut tyrkkyä, on ollut tötteröä ja puolipalloa. Mutta olipa rinnan muoto mikä hyvänsä, sen päässä ei ole kuitenkaan näkynyt nänniä. Vai onko? Onko se liiviteollisuuden keksintö, että nykynaisen rinnan profiilin pitää olla sileä ja täydellisen puolipyöreä (mitä se ei kenelläkään luonnostaan ole)?

Nännit ovat luonnollinen asia. Me kaikki tiedämme, että meillä kaikilla on nännit. Ja me kaikki tiedämme että nännit kovettuvat herkästi seksuaalisen kiihottumisen mutta myös kylmyyden ja vaikkapa vaatteiden hankauksen vuoksi. Ei huuliakaan peitetä, vaikka ne ovat seksuaalisesti vähintään yhtä merkitykselliset kuin nännit. Ei, huulia ei peitetä vaan niitä jopa korostetaan ja tehdään vielä seksikkäämmiksi.

Miksi nännien olemassaolo on niin kiinnostavaa ja kiellettyä? Vai onko se? Olenko ainoa nainen joka miettii sitä ettei halua olla niin sanotusti "pitkät päällä"? Tuskinpa, sillä liivit ja nänniteipit tuskin menisivät kaupaksi jos ketään ei kiinnostaisi nänniensä peittäminen. Onko se jotenkin pornoa, jos paidan alla vähän törröttää? Kai se on, mutta tarvitsisiko sen olla? Missä vaiheessa meille opetetaan se, ettei tytön sovi näytellä nännejään julkisesti - edes paidan läpi?

Koska pyrin välttämään liivejä, yritän valita paitani sen mukaan että ne sallivat liivittömyyden. Ikävä kyllä paitavalikoimani ei ole kovinkaan kattava, ja toisinaan haluan myös jotain oikeasti tyköistuvampaa. Silloin avuksi tulevat nänniteipit. Ne ovat kyllä ihan näppärät, mutta pidemmän päälle arveluttaa tietysti herkän ihon kestävyys. Mutta tiesittekös että sellaisiakin nänniteippejä on olemassa, joissa on kestonöpö? Niissä on siis sellainen tekonänni, joka töröttää ihan takuuvarmasti jos omasi eivät jaksakaan. Ihmeellinen tuote! Missähän voisin käyttää sellaisia? Ai niin, en tarvitse niitä, minulla kun ainakin meinaavat törröttää nuo nännit ihan itsekseen ja luonnostaankin.

Kyllä minä huomaan kaupungilla kulkeissa, jos jollakin neidillä tai rouvalla on liivitön päivä. Ensin katson pikkiriikkisen kauhuissani ("kylläpäs siinä esitellään!"), sitten kateellisena ("voi miksen minä voi olla noin rohkea ja olla välittämättä muiden ajatuksista") ja sitten olenkin jo unohtanut vastaantulleet nännit. Ei se ole niin iso juttu. Vaan on se kai sittenkin.

Jos esiintyisin töissä paidassa, joka selvästi paljastaisi nännini, saisin varmasti kuulla siitä. Tai luulen että saisin. Välillä olen jotenkin tuskallisen tietoinen liivittömyydestäni ja siitä, että paitani saattaa paljastaa jotain ylimääräistä (vaikka yleensä olen kyllä tarkka peittävyydestä). Toisaalta minua ärsyttää suunnattomasti tämä oma hysteriani. Mitä sitten jos koko maailma tietäisi että minulla on nännit paitani alla? Ei se ole mikään salaisuus!

Ehkä en halua provosoida. Ehkä haluan sopeutua joukkoon ja pukeutua normin mukaan. Typerää. Vai onko? Ovatko paidan alta läpikuultavat nännit mielestäsi kiihottava, yhdentekevä vai pelkästään häiritsevä näky? Ketä kiinnostaa? Minua nähtävästi ainakin. Ja suurta yleisöä: suositun Will & Grace -komediasarjan näyttelijä Debra Messing on tainnut saada nänniensä takia enemmän julkisuutta kuin moni muu. Sarjaa katselleet tietävät, että hyvin usein Messing nähdään puseroissa jotka eivät jätä mitään arvailujen varaan. On aivan selvää, että hänellä ei ole liivejä puseronsa alla.

Tämä on herättänyt hirveästi keskustelua. Miten voidaankin innostua jonkun maitorauhasista niin vallattoman paljon? Kuka on päättänyt sarjan puvustuksesta? Olisi mukavaa tietää kuka on tuonut nännit niin usein ja selvästi esiin, koska tietoista se on varmasti ollut.

Pitääkö nännien olla piilossa, olemattomina? Onko se liian seksikästä ja provosoivaa, jos antaa profiilinsa olla luonnontilassa? Pitääkö käytöstään korjata sen, joka provosoi vai sen, joka provosoituu? Arvon naiset: käytättekö rintaliivejä jotta nänninne eivät paljastuisi? Onko teille sattunut niin, että olette olleet ilman liivejä ja muut ovat huomauttaneet siitä? Mitä ajattelette naisista, jotka kulkevat ilman rintaliivejä ja antavat sen näkyä?

Liivit voivat oikeasti olla todella epämukavat, vaikka kuinka yrittäisi ostaa ne kaikkein mukavimmat. Toivon, että voin jatkaa liivitöntä elämää, sillä se tuntuu mukavalta. Toivon myös että saan jonkinlaisen mielenrauhan nännieni suhteen. Ehkä jossain vaiheessa lakkaan vain välittämästä siitä että ne saattavat näkyä paidan läpi? Ehkä sittenkin pysyn tuskallisen siveellisenä loppuikäni ja painin peittävyysongelmien kanssa? Tai ehkä jollain lukijallani on asiaan pomminvarma ratkaisu?

5.7.2012

Kummitus suihkussa


Meillä käy toisinaan kummitus suihkussa. Joko kummitusten aikakäsitys on erilainen kuin meillä elävillä, tai sitten se on nopea ja äkisti likaantuva kummitus. Se nimittäin ottaa monia lyhyitä suihkuja, ei yhtä pitkää.

Mistä sitten tiedän että meillä on suihkutteleva kummitus? No siitä yksinkertaisesta ja helposti havaittavasta syystä, että vesi valuu mutta ketään ei näy. Ei tarvita kovin kummoisia kojeita tai mittareita haamun havaitsemiseen!

Ja ihan selvä järkikin sen sanoo: pakko sen on olla kummitus, koska normaalit suihkut eivät toimi noin. Selitän, niin tekin uskotte vaikka ette näe. Jos vesi valuisi itsekseen hanasta, saattaisin selittää sen putkien paine-erolla ja sillä että vesi valuu letkusta jotenkin takaperoisesti. Mutta kun vesi lorisee painovoiman ja järjen vastaisesti ylhäällä olevasta suihkukahvasta (siis siitä mistä se silloinkin tulee kun olen itse suihkussa), en keksi sille mitään muuta selitystä kuin sen, että meillä kylpee kummitus.

Joskus se vähän säikäyttää, esimerkiksi intoutuessaan peseytymään keskellä yötä tai juuri silloin, kun olen vaikkapa pesemässä hampaitani. Yleensä kummitus on kuitenkin varsin ystävällinen ja suihkuttelee lyhyesti ja ytimekkäästi silloin kun muut eivät käytä kylpyhuonetta. Joskus kummitus käy suihkussa silloin kun emme ole kotona, ja silloin visiitistä on merkkinä vain märkä läntti suihkukaapin lattialla.

3.7.2012

Weird zen


Omituinen olo. Pääni sisällä on hirvittävän hiljaista. Kokeilin kurkku suorana laulamista. En oikein tiedä oliko siitä apua. En tiedä tarvitsisiko ollakaan.

Siitä on pitkä aika kun olen itkenyt oikein kunnolla. Reipas vollotus voisi tehdä hyvää. Tosin minua ei itketä, ei ilosta eikä surusta.

Olo on ristiriitanen. Jotenkin valmis, mutta silti jotain vaille. Minulla ei ole mitään sanottavaa, mutta samaan aikaan olisi tietyllä tapaa tarve purkautua. Olo on suorastaan häiritsevän tyyni ja omituisesti tyhjä.

Mikään ei erityisesti naurata eikä sureta, kaikki on kohdallaan. Ei ole draamaa mutta ei myöskään intohimoa. Olen jotenkin lälly. I have lost my mojo. Minussa ei ole kipinää, on vain jotenkin odottava hiljaisuus.

Minulla on tässä kaikki ja sen kaiken kanssa olen sinut. En tunne eläväni täysillä, mutta minulla ei ole enempää annettavaakaan. Olen tyytyväinen, mutten tyydyttynyt. Toisaalta haluaisin syttyä, olla rohkea ja elää itseni vereslihalle, toisaalta haluan pysyä tässä tilassa jossa voisin tuijotella tuleen tuntikausia.