30.6.2012

Äkkiä, vielä ehtii lomalla jos nyt tekee!


Ensimmäinen lomaviikkoni lähenee loppuaan. Maanantaina on palattava töihin, mutta ei se mitään. Pitää käydä välillä töissä että voi sitten jäädä uudestaan lomalle!

Vaikkei viikossa oikein ehdikään täysin lomautua, voisin sanoa saavuttaneeni aika onnistuneen lomafiiliksen. Siinä oli suuresti avuksi se, että aloitin lomani parin päivän totaalitekemättömyydellä maaseudun rauhassa. Ehkä se oli se raitisilmamyrkytys, kun unetti niin mahdottomasti. Kun aamupalan ja ruoan päälle ottaa pienet päiväunet, niin jaksaa nukkua yöllä! Pidemmän päälle pelkkä syöminen ja nukkuminen olisi ehkä pitkästyttävää, mutta muutaman päivän annoksena oikeinkin rentouttavaa.

No jaksoin minä kahdesti käydä rantasaunassa, ja talviturkinkin kastoin. Kylmää oli vesi, enkä voi sanoa uineeni, mutta kaulaa myöten on järvessä käyty joten kastettu on. Sää oli tuulinen ja viileä, niin kuin näköjään koko loman ajan muutenkin. Eipä ole haitannut ollenkaan.

Sateen uhka teki moottoripyörämatkailusta melko jännittävää, mutta säilyimme kuitenkin kuivana reissulla kotikonnuilleni. Siellä ei voinut maata, kun piti juosta ruokapöydästä ruokapöytään ja sosialisoitua. Lyhyt reissu, lyhyet vierailut. Toisaalta: jos jotain ei kahdessa tunnissa saa sanotuksi, niin ehkä se ei ollut sitten mitään kovinkaan tärkeää.

Kotona en ole ehtinyt puuhailla mitään erityistä. Ai niin, siivottiinhan me toinen kirjahyllyistämme! Se oli sentään hieno juttu. Toinenkin kirjahylly pitää siivota, mutta se saa odottaa vielä hetken. Mies jatkaa lomailua kun minä palaan töihin, mutta minun ei tarvitse huolestua: saan aivan varmasti osallistua siivoukseen, mies tuskin hoitaa sitä itsekseen.

Huomiselle toivon poutaa, koska haluaisin käydä eräässä ulkoilmatapahtumassa ja olisi kivempaa käydä siellä ilman sadevehkeitä. Lisäksi tiedossa on kavereiden tapaamista ja herkuttelua. Tänään löllöttelen kun vielä ehdin. Olen toiminut juuri niin kuin lomalla kuuluu toimia: olen valvonut myöhään, nukkunut kun nukuttaa, syönyt omituisiin aikoihin ja jättänyt rannekellon yöpöydälle. Hyvä minä!

28.6.2012

Projekteja


Anoppikokelas kaiveli juhannuksena valtavia lankavarastojaan ja lahjoitti minulle osan aarteistaan:


Katsokaa nyt näitä herkkuja ja vihertykää kateudesta: 600 grammaa sataprosenttista suomalaista villaa! Väritkin ovat juuri sopivan maanläheisiä ja tietyllä tapaa murrettuja, eivät turhan räikeitä vaan uskottavia ja yhteensopivia. Näen jo mielessäni eräänlaisen raitaprojektin, saapa nähdä toteutuuko.

Keli on sopivan viileä villan ajatteluun, ja sormia syyhyttäisi päästä puikoille. Tilannetta ei hirveästi helpota se, että nappasin kotikotona käydessä mukaani lankaa, joka on odottanut vintillä vuosikaudet. Se on odottanut oikeaa ideaa ja nyt uskon sen keksineeni.

Vaan nämä ideat ja langat saavat odottaa, sillä kesken on monta muutakin juttua. Melko poikkeuksellisesti tilaustöitä on oikein jonoksi asti (yleensä en niitä edes ota tehdäkseni) ja omia tekeleitä pyörii kämpässä yllättävän sitkeästi. Onneksi miehellä on ainakin vielä ollut riittävästi kärsivällisyyttä nuppineula-ansojen ja lankaviritelmien väistelyyn...

26.6.2012

25.6.2012

Poimintoja kirjahyllystä


Siitä on pitkä aika kun viimeksi luin jotain muuta kuin 50-luvun emännän oppaita. Tai siis nyt ei ole pitkä aika kun vasta luin jotain muuta. Mutta siis pitkä aika ennen näitä. Asiaan.

Jouko Sirola: Etsijä ja hänen neljätoista elämäänsä

Näin kertoo kirjan takakansi: etsijä asuu kuolleessa kaupungissa eikä nuku koskaan, sillä hän menehtyy joka päivä, herää aamulla uutena ihmisenä ja ryhtyy päivän töihin.

Siinä kirjan sisältö melko tarkkaan onkin. Jostain syystä etsijä kuolee aina väkivaltaisesti, eikä kirja muutenkaan mitenkään hilpeä ole. Kaikki on jotenkin kuollutta ja ne, joissa on vähän elämää vielä jäljellä, eivät oikein välitä siitä. Tuntuu siltä että etsijällä on päivällä jokin tehtävä, ainakin aamuisin pitää jälleen syntyä ja nousta. Illalla voi sitten taas kuolla.

"Kaupungin väri alkoi palautua. Hän heräsi kuudentena päivänä kuolleista. Niin pitkään se ei ollut koskaan kestänyt. Ehkä maailma oli muuttumassa.

Ensimmäiseksi sen näki linnuista. Ne juoksivat seinän ja valopylvään välillä kulkevilla kierteisillä kaapeleilla kuin olisivat keksineet uuden tavan liikkua. Hidasta, paakkuista ruskeaa väriä valui niihin taivaalta, korkeuksissa jyrisevän hallintokoneiston väkipyöristä ja rattaista, ja vähin erin ne täyttyivät, tulivat värikylläisiksi ja rupesivat näyttämään varpusilta. Ne räpistelivät kuivuneita siipiään ja ryhtyivät laulamaan kuin levysoittimen keskiössä rahiseva neula."


Sirolan tyyli on... no, omanlaisensa. Etsijä ja hänen neljätoista elämäänsä ei ole kertovaa kirjallisuutta, vaan sanataidetta. Runollista proosaa, jota on vaikea kuvailla. Näitä tarinoita ei voi kertoa eteenpäin, sillä toistettaessa ne menettäisivät ison osan olemuksestaan. Parasta on lukea itse, jos taiteellisen hämärä ja synkeä tarina kiinnostaa. Ne, jotka haluavat kirjaan kunnollisen alun, järkevän keskikohdan ja selkeän lopun, voivat jättää väliin.

Terry Pratchett:
Suuri ajomatka - onttujen ensimmäinen kirja
Louhoksen valtiaat - onttujen toinen kirja
Yläilmoissa - onttujen kolmas kirja


Kevyesti luettava nuortentrilogia suuresti ihailemaltani fantasiamestarilta. Ei parasta Pratchettia, mutta ehkä se johtuu siitä että nämä tosiaan ovat nuortenkirjoja (en tosin tiedä minkä ikäiset ihmiset ovat nuortenkirjallisuuden kohderyhmä).

Kirjasarja kertoo noin kymmenen senttimetrin mittaisista ontuista (ja selittää sen miksi tavaratalojen hissit tuntuvat seilaavan kerrosten väliä ihan sattumanvaraisesti). Monessa mielessä ihmisten kaltaiset ontut tekevät parhaansa selvitäkseen mullistuksia täynnä olevassa maailmassa. Joskus elämä on helppoa, joskus yllättävän vaikeaa - ihan niin kuin ihmisilläkin. Onttujen elämä on täynnä haasteita, seikkailuja ja jännitystä.

Olen aina pitänyt Pratchettin tavasta kirjoittaa. Se on sujuvaa ja ovelasti kuvailevaa. Iso kiitos kuuluu tietysti kääntäjälle, jonka ansiosta alkuperäistekstin vivahteikkuus on säilynyt myös käännöksessä. (Tai ainakin uskoisin säilyneen.)

"Taivaalta ryöppysi ankeaa sadetta. Lannistavaa sadetta. Maahan valui sadetta, joka on paljon tavallista sadetta märempää ja joka tulee isoina pisaroina ja läiskähdyksinä. Sellaista sadetta, joka on oikeastaan vain pystysuora meri, jossa on reikiä."

Trilogian kaikissa osissa on alku, keskikohta ja loppu. Välillä käydään avaruudessa asti, mutta lukijaa ei koskaan jätetä pyörimään eksyneenä sinne tänne. Helppoa kesälukemista tällaisille ihmisille, jotka käyvät välillä vähän hitaalla ja ehtivät illalla lukea kaksi sivua ennen kuin uni voittaa. Kirjaimetkin olivat sopivan suuria. Ei uuvahda silmä eikä aivo.

24.6.2012

21.6.2012

Torstain top 5


1. Pääsin tänään töistä vähän tavallista aikaisemmin ja loma alkoi; palaan töihin vasta heinäkuun alussa.

2. Sanoivat töissä että minulle tilataan käyntikortteja. Siis käyntikortteja minun nimelläni! Onko hassumpaa kuultu? Missä ja kenelle minä muka niitä jakaisin?!?

3. Myös miehellä on ensi viikko lomaa, joten ehdimme viettää aikaa yhdessä. Toivon että ainakin yhtenä päivänä olisi oikein synkkää ja sateista, koska silloin on ihan parasta kiehnätä toisen kyljessä.

4. Koti on siivottu.

5. Päässä pöhisee mukavia suunnitelmia ja kivoja ajatuksia. On luova ja idearikas olo.

19.6.2012

Onhan hauska harrastaa


Minä ostan tietokoneen
Ostan kaupasta koneen ja se on saman tien käyttövalmis. Käytän sitä kunnes se ei enää toimi. Ehkä kerran kahdessa vuodessa heittäydyn villiksi ja vaihdan käyttöliittymää tai asennan sen uusiksi.

Mies ostaa tietokoneen
Mies ei osta konetta, vaan osia. Eikä niitäkään samasta paikasta, vaan sieltä täältä. Kone on käyttövalmis noin kolmessa päivässä. Kun rauta on kunnossa, mies säätää softaa. Kolmen viikon päästä mies on melkein tyytyväinen.

Sitten hän ostaa jonkin uuden osan Kiinasta, avaa koneen, asettelee osat ja sulkee kopan. Sen jälkeen mies asentaa uudestaan softat, joihin on viime säätöjen jälkeen tullut uusia päivityksiä.

Mies on tyytyväinen, mutta ostaa silti pari uutta osaa. Hän avaa koneen, asettelee osat ja sulkee kopan. Koneesta nousee savu ja kämppään leviää karmea käry. Mies tuulettaa, korjaa tilanteen ja jatkaa säätämistä.

Kone toimii taas, mutta mies ei ole siihen täysin tyytyväinen. Hän hienosäätää tuntikausia, hajottaa koko systeemin ainakin kahdesti ja korjaa sen - vain saadakseen sen taas pois tasapainosta.

Miehen kone tuntuu olevan useammin telakalla kuin täydessä toimintavalmiudessa. Siinä missä minä toivon koneeni toimivan koko ajan, mies tuntuu nauttivan siitä että saa aukoa, purkaa, koota, säätää ja viilata (ja käyttää konetta muutaman päivän näiden askareiden lomassa).

On se hassu.

16.6.2012

Ötökkämyrkkyä, ole hyvä!


Ei ehkä ole kovinkaan seksikäs ajatus antaa tuparilahjaksi tuholaistorjunta-ainetta, mutta olen silti tehnyt niin jo kahdesti. Ja luulenpa että joihinkin lahjasäkkeihin tulee tätä tavaraa tungettua jatkossakin.


Ompelin kaksi pientä pussia, toisen vanhasta lakanakankaasta ja toisen suhteellisen harvasta pellavasta. Tein niihin pitsit, jotta ilmanvaihto olisi hyvä - ja ulkonäkökin hiukan parempi ja viimeistellympi. Kuvassa pusseissa on sisällä sininen kartonki, jotta pitsit näkyisivät paremmin.


Toinen pitseistä on itse asiassa ihan se perinteinen isoäidinneliö, mutta siitä tuli jotenkin hauskemman näköinen kun sen käänsi seisomaan yhdellä kulmallaan. Kokeilin ensimmäistä kertaa pitsin kiinnittämistä kankaaseen tuollaisella aukkomenetelmällä. Ihan hyvin meni, joskin parantamisen varaa jäi.


Pusseihin laitoin punaseetripalloja. Punaseetrissä luontaisesti oleva öljy toimii luonnonmukaisena tuhohyönteisten karkoitteena. Pihkainen tuoksu on hyvä, ja se säilyy puussa pitkään. Pallojen pintaa voi hioa rikki hiekkapaperilla kerran tai kaksi vuodessa, ja niin tuoksua saa taas tulemaan. Niin kauan kuin on puuta, on torjunta-aineena toimivaa tuoksua. Punaseetriä myydään myös lastuna/puruna, ja sellainen pieni silppu olisi periaatteessa sopinut tällaiseen pussiin mainiosti, mutta pallot olivat mielestäni kauniimpia ja lahjaksi sopivampia.

Kehun nyt itseäni niin että haiskahtaa, mutta kylläpä keksin oivallisen lahjan. Ei ole mitenkään liian kallis, voi antaa kenelle hyvänsä, eikä tosiaankaan haittaa jos lahja unohtuu kaapin perukoille (sinne se nimittäin kuuluukin). Ja tämän lahjan voi antaa vaikka käytettynä eteenpäin, jos ei itse jaksa katsella. Pussin voi kierrättää ja sisuksen heittää vaikka takkaan. Pusseja saa aikaan pienistäkin jämätilkuista ja niitä voi koristella mielensä mukaan. Jouluun on enää 191 päivää, ei muuta kuin ompelemaan...

14.6.2012

Hampurilaisen kosto


Miehen oli sitten ihan pakko käydä syömässä Jack the Roosterin syystäkin pelätty Death Burger. Säännöt ovat selvät: saat T-paidan ja nimesi hall of fameen, jos syöt Death Burgerin puolessa tunnissa ja kykenet pitämään sen sisälläsi kymmenen minuuttia. Suorituksen aikana ei saa käydä vessassa eikä tilata väkeviä tai maitotuotteita.

Onneksi en ollut katsomassa, kun mies taisteli purilaisen kanssa. T-paita tuli, mutta niin tuli purilainenkin. Kotimatkalla se teki epämiellyttävän paluun ilmeisesti komeassa kaaressa. Tiedän tapahtuneesta aivan liikaa, ja säästän teidät suuremmalta kuvailulta.

Mies tuli kotiin valkoisena kuin lakana ja pyysi ensi töikseen suurta lasillista maitoa. Onneksi sitä kaapissa oli, ja mies kokikin melkoisen ihmeparantumisen. Väri palasi kasvoille, samoin hymy. Ei mennyt kuin hetki, kun mies oli lähestulkoon normikunnossa.

Minä sen sijaan en ollut. Olen kertonut blogissani aiemminkin siitä, että kärsin emetofobiasta. Tuo Wikipedian kuvaus on oikeastaan aika hyvä, tunnistan itseni monesta kohtaa. En jokaisesta, mutta monesta.

Niinpä tiesin seuraavan yön menevän pilalle. Mies nukkui hyvin, minä pyörin sängyssä ja näin painajaisia. Näin koko ajan samaa unta: selvittelen hampurilaispaikan kuittikasaa ja kaikissa kuiteissa on oksennusta. (Loppuyöstä näin unta normitöistä, ja se oli hirvittävän suuri helpotus. Vain töitä.)

Kuuntelin miehen hengitystä ja liikehdintää. Kulkeeko sillä henki kunnolla? Tuleeko sille sydänpysähdys? Aikooko se oksentaa uudestaan? Olin jatkuvasti valppaana, sillä pelkäsin nukahtaa; pelkäsin herääväni siihen että mies oksentaa päälleni.

Älkää naurako, fobia on fobia juuri siksi että se on järjenvastaista.

Vaikka minä olin koko päivänä syönyt ihan normiruokaa, jonka pitäisi sopia vatsalleni, minulla pisteli ja poltteli ylävatsaa. Ahdisti, puristi ja poltti. Aina silmät sulkiessani näin väkisin mielessäni kuinka mies kärsii pahoinvoinnista. Samaan syssyyn silmien ohi vilisti filminauhana kaikki koskaan näkemäni oksennukset ja oksentamiset. (Niitä on joka vuosi enemmän.)

Olisin halunnut silitellä miestä ja käpertyä hänen syliinsä, mutta en voinut. Pelkäsin, että osuisin vahingossa johonkin mikroskooppiseen oksennusroiskeeseen. Täysin olemattomaan ja näkymättömään, mutta mielessäni niin todelliseen.

Minä kärsin siitä tappajapurilaisesta pidempään kuin mies, vaikka hän sentään kävi läpi sen fyysisen tuskan. *syvä huokaus* Kun tällaisen näin pienen ja mitättömän asian kanssa on jo tällaista, voitte varmasti kuvitella millainen tilanne olisi jos mies sairastuisi ihan oikeaan vatsatautiin.

Minun ei tarvitse kuvitella. Tiedän, että minä en söisi enkä nukkuisi, vaan linnoittautuisin johonkin nurkkaan tärisemään ja itkemään käsidesin kanssa. Toivon todella, että jos joku kaamea vatsapöpö tänne joskus rantautuu, se iskee ensin minuun. Sillä oksentamisen pelko on pahempaa kuin oksentaminen. (Ehkä.)

Tunnustuksellista


Kiitokseni Lonkeropiirakan emännälle ja isännälle tästä tunnustuksesta:


Tälläkin kertaa viis veisaan tunnustuksen säännöistä, enkä jaa tätä viidelle blogille. Sen sijaan annan vinkin: kun on oikein hankalaa, voi Motivaatiovalaasta olla apua. Jos valaasta ei ole apua, on aika painaa nappia.

Take care now, bye bye then!

10.6.2012

Nuorisomuotia


Näin eilen kaupungilla pojan, joka oli varmana oikea katujen kingi ja tosi cool, niin kuin tapana oli sanoa silloin kun Hehku-täti oli vielä itsekin nuori eikä tällainen kalkkis. Poika oli ehkä menossa kaupungille kimuleita katselemaan, kun oli niin laittautunut.

Ja lähtemättömän vaikutuksen varmaan tekikin kaikkiin vastaantulijoihin, sillä poikarukan housut eivät pysyneet jalassa. Kah, se tuntuu olevan muotia edelleen/nykyään, että roikotetaan housuja niin alhaalla kuin suinkin kyetään. Kun minä olin teini, oli skeittaripojilla sellaiset löysät housut. Ne olivat lahkeistakin niin suuret, että yksiin housuihin olisi mahtunut pari räkänokkaa.

Mutta nykyään näen kapeampilahkeisia housuja kapeiden poikien päällä, eli sentään jossain kohtaa on lähdetty sopivampien housujen suuntaan. Mutta kukaan ei kai ole kehdannut sanoa niille pojille että on oikeasti aika typerän näköistä kun alushousut (vaikka olisivat kuinka merkki-sellaiset) näkyvät kaikelle kansalle.

Kyllä minä vähän meinasin että pitääkö pojalle antaa hakaneula, että saa vähän kiinnitettyä housujaan ylemmäs. Nyt ne nimittäin valuivat koko ajan, niin että miehenalku joutui valehtelematta muutaman askeleen välein nostamaan housujaan. En tiedä synnyttääkö sellainen habitus ja käytös nuorissa naisissa mitään muuta kuin myötähäpeän tunteita.

Ehkä olen vain ihan kamalan vanha (sehän on jo todistettu että muodista minä en tiedä mitään), mutta minä kyllä pidän enemmän miehistä joilla pysyy housut jalassa (ainakin julkisilla paikoilla).

9.6.2012

Toteemieläin ilmestyy


Mitäs tykkäätte blogini uudesta ulkoasusta? (Huomasiko kukaan sen edes muuttuneen?) Mitään dramaattista muutosta ei tapahtunut, otsikon kuva ja sivun taustaväri vain vaihtuivat. Olen kovin tyytyväinen piirtämääni kettuun. (Ei pidä huomauttaa siitä, ettei sillä ole silmiä.) Tämähän oli vasta kolmas kuva, jonka olen koskaan piirtolevyllä saanut aikaiseksi. Marraskuisista harjoitteluista oli jo sen verran aikaa, että piti taas totutella konekynän toimintaan.

Vaikka kynä tottelee ihan hyvin ohjausta, jännitin jotenkin alitajuisesti kättäni koko ajan. Keskityin niin täysillä piirtämiseen että puristin kynää ihan hulluna. Parin tunnin piirustamisen jälkeen käteni tärisi aivan holtittomasti. En edes huomannut jännittäväni ennen kuin käteni oli ihan kipeä! Kevyempi ote riittäisi, mutta se vaatisi harjoittelua (ja aktiivista itsensä muistuttelua siitä ettei tarvitse puristaa niin lujaa).

Mutta sainpahan blogiini kauan kaipaamani uudistuksen. Nyt tämä on taas asteen verran enemmän itseni näköinen, sillä kettu on minulle tärkeä ja läheinen eläin. Tuo sykkyrä ketun takana esittää aurinkoa, jos joku ei hiffannut. Aurinkokettu on siis asettunut taloksi, saapa nähdä kuinka kauan täällä viihtyy.

6.6.2012

Loma mielessä


Onpa ihmeellinen olo, kun tänä kesänä minulla on peräti 14 päivää palkallista vapaata. Se on kuulkaa enemmän kuin ikinä! Ensi vuonna sitten täydet lomat ja vielä ihmeellisempi olo, arvaan ma. En pidä näitä lomiani samaan syssyyn, vaan viikon silloin, viikon tuolloin ja kaksi päivää sitten vielä päälle.

Tilitoimiston lomarytmi on hiukan erikoinen. Kukaan ei oikeastaan voi pitää lomaa neljää viikkoa putkeen, tai edes kolmea, sillä arvonlisäverojen tilittäminen ei katkea kesälläkään. Joka kuukausi on tehtävä tietyt hommat, joten kahden viikon loma yhdessä kohtaa tietää enemmän töitä jossain toisessa kohtaa (ja neljän viikon loma tarkoittaisi sitä että aika monet hommat myöhästyisivät ihan liikaa).

Asiakkaita on informoitu lomista, mutta kyllähän ne silti pölähtävät toimistolle aineistojensa kanssa sen näköisinä kuin eivät koskaan olisi asiasta kuulleetkaan. Niinpä meillä ollaan lomilla pätkittäin, ja minä sain omat pikkulomani sovittua sinne muiden sekaan.

Eihän viikossa kyllä ehdi oikein lomafiilikseen päästä. Joidenkin masentavien tutkimusten mukaan neljän viikon kesälomasta vain se kolmas viikko on oikeasti lomaa; kaksi ensimmäistä menee töistä toipumiseen ja viimeisellä viikolla alkaa jo stressata töihin paluusta. Viikon lomalla ei siis ehdi juuri muuta kuin käydä kotona kääntymässä. Liian lyhyt on loma, kun töihin palatessaan muistaa työkavereiden nimet ja naamat.

Vaan minäpä aion sitten aikanani nauttia lyhyestäkin vapaasta ja ottaa siitä kaiken irti. Suunnitelmana on etten suunnittele mitään. Meillä on miehen kanssa yksi viikko yhteistäkin lomaa, ja se on mukavaa. Ihan vielä ei lomani ala, vaan vasta parin viikon kuluttua, mutta mieli on kevyt kun tiedossa on kiireettömiä iltoja, rauhallisia aamuja ja spontaanille puuhastelulle varattuja päiviä.

4.6.2012

Ongelmia lakanoiden välissä


Mieheni on huono sängyssä.

Ja nyt kun sain varmasti kaikkien jakamattoman huomion (te perverssit!), voin paljastaa totuuden: raflaavasta alusta huolimatta kyse on nyt nukkumisesta, ei mistään sen jännemmästä. Mutta oikeasti, on se vaan huono.

Arkena sarastusvaloni lempeä herätysääni soi kuudelta. Minä nousen heti, mies kääntää kylkeä ja uinuu onnellisesti vielä puolisen tuntia (joskus vähän pidempäänkin, mutta nousee viimeistään seitsemän maissa antamaan lähtösuukon). Eikäpähän tässä mitään, hyvä näin. Mutta ne viikonloput! Minä herään puoli kahdeksalta siihen kun mies pyörii ja ähkii vieressä. "Olen ollut hereillä jo tunnin, en jaksa enää. Menen keittämään kahvia."

Ei näin! Kun kerrankin saisi nukkua pitkään (eli edes kahdeksaan) niin eikö ukko pomppaa ylös samaan aikaan kuin arkena, pirteänä kuin peipponen. Mikä sitä oikein vaivaa?! Sanoo että on minun vika, kun olen totuttanut sen heräämään arkena aikaisin. Entä sitten, kysyn vaan. Minä sentään osaan käyttäytyä ja nukkuisin viikonloppuna luultavasti yhdeksään asti vaikka arkena heräänkin kuudelta. Ja jos heräisin viikonloppuna aikaisemmin, pistäisin silmät kiinni ja nukkuisin lisää.

Joku roti.

3.6.2012

Pirteä bataatti


Bataatti on viihtynyt ruukussa.


Siinä on kauniit lehdet.



1.6.2012

Työmatkapyöräilyä


Töihin on tullut kesäharjoittelija. On mukavaa, kun ei ole enää se uusin talossa. Tuntee tietävänsä edes jotakin, kun voi neuvoa toiselle vessapaperien ja toimistotarvikkeiden sijainnin. Jonkin verran osaan neuvoa myös kirjanpitoasioissa, mutta taidan kyllä pääasiassa pysytellä hyvin yksinkertaisten juttujen neuvomisessa.

Ehkäpä ehdin kesän aikana opettaa harjoittelijalle kahvin keittämisen salat. Ei niin etteikö harjoittelijasta olisi muuhunkin, epäilen vain omien tietojeni oikeellisuutta ja siten mahdollisuuksia opettaa yhtään mitään. (Mutta kahvia osaan jo keittää! Olenhan jo kohta vuoden verran harjoitellut.)

Tänään meni koneeseen hermo; ohjelma alkoi temppuilla klassisesti varttia vaille neljä kun hommat olivat juuri valmistumassa ja niinpä vitutuskäyrä pomppasi välittömästi jyrkkään nousuun. Näkihän sen jo heti ettei neljäksi ehdi saada valmiiksi, vaan pitää maanantaina jatkaa ongelman selvittämistä.

Ainahan niitä töitä kesken jää, mutta tänään olisin kyllä halunnut lopettaa sellaiseen sopivaan pisteeseen ja aloittaa sitten maanantaina uuden projektin parissa. Nyt jää kuitenkin ärsyttävästi päähän kummittelemaan se viittä vaille valmis homma, enkä pääse siitä eroon koko viikonloppuna.

Tämä on selkeästi ongelmani ajatustyötä tehdessäni - työt jäävät pyörimään päähän. Ei se sinällään häiritse, mutta tunnistan kyllä taipumukseni jäädä työvaihteelle. Työasioiden ajatteleminen vapaalla ei rasita tai häiritse, koska yleensä kyseessä ovat varsin mielenkiintoiset ja itseä kiinnostavat aiheet ja ongelmat. Mutta ajatus siitä, että vapaa-aikakin kuluu työjuttuja miettiessä, tuntuu ikävältä. Täytyy yrittää tunkea työajatukset syrjään ja täyttää aivot viikonlopun aikana kaikilla mukavilla, pörröisillä ja kesäisillä ajatuksilla.

Olen jo useampana päivänä tehnyt työmatkat pyörällä. Matkaa on erään karttaohjelman mukaan 6,1 kilometriä. Koska poljen vaihteettomalla pyörälläni hitaasti, minulla menee matkaan aika tarkalleen 35 minuuttia. Se on ihan hyvä aamulenkki, töihin on päässyt virkeänä ja vain lievästi hikisenä. Takaisin päin huristeleminen on vielä mukavampaa, sillä matka tuntuu enemmän alamäeltä. Saattaa se olla sitä oikeastikin.

Tänään jo pitkään uhannut sade sitten viimein lankesi päälle töihin mennessä, ja tulin siihen tulokseen ettei vedenpitäviin vaatteisiin investoiminen olisi välttämättä ollenkaan huono ratkaisu.