27.5.2012

Miksi en pidä kesästä, osa 1


Lämmin sää houkuttelee esiin surriaiset ja pörriäiset, mutta myös pulsut ja hörhöt. Naapuritalossa bilettäjät heräävät horroksesta, nostavat luunsa ja raahautuvat patiolleen. Siinä ne sitten röhnöttävät koko kesän, auringonnoususta auringonlaskuun ja kestämisen äärirajoille. Juovat tuntikaupalla, huutavat ja möykkäävät kuin mölyapinat. (Jälleen kerran ihmisapinakokeilla tulee todistetuksi, että alkoholin nauttiminen heikentää kuuloa. Sisäinen äänikin kuuluu ilmeisesti niin huonosti, että pitää ääneen huutaa kaikki ajatuksensa.) Sääliksi käy naapureita, kun täällä naapuritalossakin on hankalaa - myös silloin kun ikkunat ovat suljettuina.

Kappale kauneinta Suomea, juu.

Todellinen helvetti pääsee silti valloilleen vasta viikon päästä, kun koulut loppuvat. Sitten nuorisolla ei ole mitään normaalien ihmisten aikatauluja, vaan kukkuvat he ylhäällä yöt läpeensä ja ajelevat viritetyillä mopo(auto)illaan katua ees-taas. Äänekkäät helvetinkoneet kiertävät kehää matkalla ei minnekään, ne menevät eteenpäin luultavasti sen bassojytkeen avulla. Teinihelvetin pikkupaholaiset kerääntyvät kaasuttelemaan ikkunan alle ja venyttelevät äänijänteitään.

Tulisi jo talvi ja hiljaiset pakkaspäivät. Tulisi lumi ja hautaisi mopot.

25.5.2012

22.5.2012

Uutisia


Minulle selvisi eilen se, etten olekaan kasvissyöjä (tai siis lakto-ovovegetaristi). Helsingin Sanomien verkkosivuilla olleessa uutisessa nimittäin kerrottiin, että suklaassa on torakan osia.

"Jot­kut saa­vat suk­laas­ta sil­mien ja kur­kun ku­ti­naa tai iho-oi­rei­ta. Myös ast­ma­oi­reet voi­vat pa­hen­tua suk­laas­ta. Hy­vä uu­ti­nen on, et­tei­vät oi­reet joh­du kaa­kaos­ta. Vä­hem­män hy­vä uu­ti­nen on, et­tä ne saattavat johtua suk­laa­seen kul­keu­tu­neis­ta to­ra­kan osis­ta.

Aust­ra­lia­lais­ten tut­ki­joi­den mu­kaan jo­kai­ses­sa suk­laa­pa­tu­kas­sa on kes­ki­mää­rin kah­dek­san to­ra­kan osaa. Tur­va­ra­ja­na pi­de­tään 60:ä to­ra­kan osaa sa­dan gram­man suk­laa­pa­tuk­kaa koh­ti."


On niitä muuallakin kuin suklaassa, joten kasvissyöntini on nyt sitten ihan täysin vesittynyt juttu.

"To­ra­kal­le voi al­tis­tua myös syö­mäl­lä esi­mer­kik­si pas­taa, he­del­miä, veh­nää ja pop­cor­nia. Useim­mil­le pie­net jää­mät ei­vät ai­heu­ta on­gel­mia, mut­ta her­kim­mät to­rak­ka-al­ler­gi­kot voi­vat saa­da oi­rei­ta.

Tut­ki­joi­den mu­kaan to­ra­kan osia on mah­do­ton eli­mi­noi­da, sil­lä ne kul­keu­tu­vat elin­tar­vik­kei­siin raa­ka-ai­neen mu­ka­na. Jos to­ra­kat ha­lut­tai­siin pois­taa elin­tar­vi­ke­ket­jus­ta ko­ko­naan, tar­vit­tai­siin li­sää tor­jun­ta-ai­nei­ta, mut­ta nii­den jää­mät oli­si­vat ter­vey­del­le va­hin­gol­li­sem­pia kuin it­se to­rak­ka."


Omnomnom. On se hyvä lukea uutisia välillä, tietää mitä syö. Tänäänkin meni jälkkäriksi keskimäärin kahdeksan torakan osaa.

Se ei ole mikään uutinen, että teen ehtiessäni käsitöitä. Mutta nykyään käännän uutisetkin käsitöihin sopiviksi. Kun otsikossa luki että "ministeri torppasi virkapuku-uudistuksen", minä ihan sujuvasti luin että ministeri virkkasi toppapuku-uudistuksen.

Jotta silleen.

20.5.2012

Melkein 10 000 naista


Olin eilen ensimmäistä kertaa mukana Likkojen Lenkillä. Työpaikka kustansi joten mikäs siinä, varsinkin kun sääkin muotoutui varsin mukavaksi. Pomo ja muut pitkäsääret kirmasivat kävelijöiden kärkijoukkoon, minä ja muut töppöjalat tultiin sitten omaa vauhtia perässä.

Melkoinen tungos oli, vaikka tänä vuonna oli kuulemma vähemmän väkeä kuin vuosiin. En minä tiennyt mihin piti mennä, mutta ei varmasti kovin moni muukaan. Perille pääsi kun meni sinne minne kaikki muutkin. Siellä sitten Pyynikin maastossa mentiin kuin sopulilauma.

Muut jaksoivat valittaa oikeastaan kaikesta mahdollisesta. Tapahtuman paidat olivat huonolaatuisia ja omituisen kokoisia, eväät huonoja, lenkin varrella oli liian vähän tarjoilua, yllätyskassit täynnä roskaa ja muutenkin tunnelma vaisua. Muut puhuivat monen vuoden kokemuksella, minulla ei ollut asiaan oikein mitään sanottavaa kun olin ekakertalainen.

Minulla oli kuitenkin ihan kivaa. Flunssasta edelleen toipuvana nautiskelin sopivasta kävelytahdista ja hyvästä ilmasta. Reitin varrella sai koko ajan ajantasaista tietoa kiekkopelin kulusta, ja kun se meni miten meni niin ei oikeastaan edes harmittanut ettei ollut näkemässä.

17.5.2012

Ulkona sataa, sisällä paistaa


Kenkätelineemme alkoi osoittaa uupumisen merkkejä. Se irtoili liitoksistaan, huojui ja heilui eikä enää näyttänyt muutenkaan virkeältä. Puu on ihana materiaali, ja mahdollisimman vähän käsiteltynä yleensä kaunista katseltavaa. Mutta tämä kaipasi jo jotain piristystä. Kun on ankea niin on ankea. (Varsinkin kun kuvataan pimeässä eteisessä ja ollaan vielä itse varjona.)


Ensin puhdistin telineen kurasta, hioin sitä hiukan ja liimasin repsottavat osat kohdilleen. Sitten läträsin siihen valkoista maalia erään edellisen projektin jäämistöstä. Mutta valkoinen olisi vain pohja jollekin toiselle, en nimittäin halunnut vaaleaan eteiseen valkoista kenkätelinettä (joka tuskin kovin kauaa olisi valkoinen). Jos se puun oma väri oli tylsä, niin se valkoinen oli aneeminen. Siispä kauppaan Uulaa ostamaan!


En tiedä menikö tämä nyt ollenkaan minkään sääntöjen mukaan (käyttöohjeet, kuka niitä lukee?), mutta sötkötin rautaoksidikeltaista pigmenttiä valkoiseen maaliin ja sain kuin sainkin sen mitä halusin: syvän ja lämpimän kurkumankeltaisen. Pinta on samettisen himmeä ja juuri sopivasti maanläheinen. Mikään maalauksen taidonnäyte tämä ei tosiaankaan ole, eli lähempää tarkastelua ei välttämättä kannata tehdä.


Kenkätelineestä tuli aurinko.


14.5.2012

Takaisin ruotuun


Tänään uskaltauduin jo töihin kähisemään (oikeasti, on aika vinkeä ääni nyt) ja matkalla huomasin, että sillä aikaa kun meikäläinen on maannut sängyn pohjalla, on luonto pistänyt töpinäksi. Kaikenlaista surriaista ja pörriäistä lentelee ympäriinsä, kukat täplittävät vihreää nurmikkoa ja koivuissakin on jo ihan lehtiä. Pieniä, mutta lehtiä silti. Vaan viileää oli silti aamulla, ja kalsea tuuli puhalsi iltapäivälläkin.

Viime yönä en herännyt kuin pari kertaa köhimään. Edistystä. Olen ihan oikeasti ottanut aika rauhallisesti, eli en ole saanut juuri mitään erikoista aikaankaan.

Televisio on ollut hyvää seuraa. Varsinkin kun huomasin että sieltä tulee viitenä päivänä viikossa Ihmemies. Kasarijärkytyshän se on nyt katsottuna, mutta silti parhautta. Minä ottaisin autiolle saarelle mukaani MacGyverin, hahaa! His mind is the ultimate weapon! Jääkiekkoakin olen katsonut. Eilen tuli turpaan niin lujaa että minultakin alkoi vuotaa verta nenästä. No, ehkä se johtui kuitenkin jatkuvasta niistämisestä eikä siitä että USA niittasi Leijonat jäänrakoon.

Sain viimeisteltyä uuden parin patalappuja. Tilausjonossa on kaksi paria lisää. Pitkästä aikaa tartuin myös kirjaan, ihan siis sellaiseen romaaninkaltaiseen. Ehkäpä siitä enemmän sitten kun se on luettu.

11.5.2012

It's alive!



Bataatti jäi syömättä. Nyt sitä ei raaskisi heittää enää roskiinkaan.
Kaivanko takapihalle?


8.5.2012

Varsinainen hottis


Livistin töistä tuntia tavallista aikaisemmin, kun olo alkoi olla jokseenkin hutera. Kotona kuumemittari näytti hienosti lukemaa +38,01 eli ei mikään ihme että paleli niin vimmatusti. Kurkku on ihan jäätävän kipeä. Nieleminen ja puhuminen sattuu aika tavalla. Oikeastaan kaikki tekee kipeää.

Onpa hienoa aloittaa tämä vakituinen työ saikulla! Tai en minä mitään saikkua vielä ole hakenut, katsotaan huomenna aamulla että mönginkö sisar hento valkoisen tykö vai tuleeko minusta jotenkin työkuntoinen. Kurkkukipu ei työntekoa haittaa (paitsi puhelimeen vastaamista nyt vähän), mutta tämä kuume kyllä sumentaa pään.

No, mitä noista töistä, mutta kun tänään olisi ollut ensimmäiset treffit miehen kanssa! Meidän piti mennä keilaamaan. No eipä menty. Harmittaa.

6.5.2012

Vihreää


Kiinanruusussa on kaksi nuppua. Tässä toinen niistä.


Ja minä luulen että jalapeñossa on ensimmäinen kukan alku! On se siinä, vaikka onkin pieni. Klikatkaa kuva suuremmaksi niin näette ja uskotte.


Basilikat ovat vielä pieniä ja pussin alla suojassa, mutta niitä on paljon (enemmän kuin tässä kuvassa).



3.5.2012

Terveiset munapäälle


Joku saakelin pulunnussija on varastanut polkupyöräni. Minun hienon mummopyöräni (se oli oikeasti mummopyörä, koska se oli mummoni vanha)!

Kai se olisi pitänyt tajuta kantaa kellariin asti tai pultata kiinni seinään. Oli telineessä muitakin otettavissa, mutta minun pyöräni vietiin. Ehdinhän minä sillä kerran tänä vuonna ajaa, ketjut voidella ja renkaat pumpata. Niin että onko nyt kiva, hä?!

Onhan täällä näitä älyn jättiläisiä ollut liikenteessä... On yritetty murtaa lukkoa ja pari viikkoa sitten murtauduttiin naapurin autoon. Väärään autoon kömpinyt poliisin vanha tuttu jäi onneksi heti kiinni, mutta liekö sitten taas vapaalla jalalla ja siirtynyt autoista pyöriin.

Kiitti hiivatisti, varas. Toivottavasti kaadut pyörälläni ja murrat kallosi.

1.5.2012

Klikkaa mua


Mies kertoo aina silloin tällöin kuulumisia Facebookin puolelta. Usein joukossa on ihan jännittäviäkin juttuja, mutta pääsääntöisesti jutut ovat sitä tasoa että joku entisen työkaverin entinen heila on löytänyt netistä jonkin hauskan kuvan. Toisin sanoen uutiskynnys on matala ja se ylitetään helposti.

Mies seuraa tiiviisti kuinka kaverinsa hilpeinä hehkuttavat vaikkapa uuden asunnon löytymistä, jotain jälkikasvun hassunhauskaa sutkautusta tai arkipäivän ongelmista selviytymistä. Aina välillä olen hiukan kateellinen siitä, että mies on tietyllä tapaa paremmin perillä ystäviensä (ja puolituttujenkin) elämästä kuin minä omien ystävieni liikkeistä. Nopea jakaminen houkuttaa.

Mutta ei riittävästi. Minua on alkanut yhä enenevässä määrin ärsyttää se, kuinka laiskaksi Facebook ihmiset tekee. Minua ärsyttää se, että osallistuminen on nykyään vain klikkaus. Tykkään tästä, en tykkää tästä, jaan tämän. Saisinko tyydytystä siitä, että kymmenkunta ihmistä klikkaisi tykkäävänsä statuspäivityksestäni? Aivan varmasti saisin. Mutta en halua tehdä elämästäni sellaista, että siihen voi osallistua pelkällä hiiren painikkeen näpäytyksellä.

Suoraan sanottuna minä vaadin ystäviltäni enemmän. Olen ehkä vanhanaikainen, mutta minusta ihan perinteinen naamakkain keskustelu on paras tapa kommunikoida, ja -kauneusjättiä lainatakseni- olen sen arvoinen.

Maailma ja sosiaaliset tavat ovat muuttuneet niin, ettei enää tehdä viikkotolkulla kestäviä vierailuja. Oikein vanhaan aikaan se oli kai varsin tavallista, että vieraat tulivat vähintään viikoksi tai vaikkapa koko kesäksi. Ihan siihen ei meikäläinenkään taivu, mutta en myöskään hyväksy sitä, että pelkkä Facebookin peukkutoiminto tai parin rivin kommentti riittäisi.

Monilla näkyy olevan blogissaankin mahdollisuus ilmoittaa mielipiteensä blogikirjoituksesta pistämällä rasti ruutuun. "Tykkäsin, mutta olen liian laiska kommentoimaan." "En tykännyt, mutten jaksa kirjoittaa vastaväitettä." Sehän se klikkauksen kertoma viesti on. Jos blogikirjoituksessa on 20 ruksia, mutta ei yhtään kommenttia, tulen kovin surulliseksi. Minun blogissani sellaisia mielipidemittauksia ei tule koskaan olemaan. Jos olet liian laiska kommentoimaan, niin kyllähän minä sen huomaan siitä että kommenttisi puuttuu. Ei sitä tarvitse erikseen typerällä klikkailulla osoittaa.

Minusta se ei ole oikeaa ystävyyttä, että seurailee jonkun uutisvirtaa. Se ei ole ystävyyttä, että tietää jonkun käyneen kivassa ravintolassa tai lukee jonkun katsoneen hyvän elokuvan. Mielestäni sekään ei vielä riitä ystävyyteen, että klikkaa lukeneensa nämä uutiset tai laittaa kommentiksi hymiön. Oikea vuorovaikutus on avain ystävyyteen, ja se edellyttää mielestäni ihan toisen tasoista paneutumista.

Minulle pitää puhua, soittaa ja kirjoittaa. Minua pitää tavata. Minun kanssani ystävyyttä hoidetaan aikaavievästi ja vanhanaikaisesti. Ehkä tämä maailma on menossa siihen, että kaikilla on Facebookissa 250 kaveria ja jokaiselle riittää aikaa yhden klikkauksen verran. Ehkä joillekin riittää se, että he saavat riittävän monelta ihmiseltä saman verran huomiota kuin vaativa ajattelutehtävä ADHD-lapselta. Pienesti, nopeasti, ohimennen. Kliks vaan, ja olen jo muualla.

Tai ehkä täällä on vielä samanlaisia dinosauruksia kuin minä. Kuulen uutiset ehkä viikon, kuukauden tai vuoden myöhässä, mutta sitten otan oikein asiakseni kuunnella. Eikö sinustakin tuntuisi hyvältä, että joku (muu kuin terapeuttisi) oikeasti kuuntelisi asiasi, keskustelisi kanssasi elämästäsi, vaihtaisi ajatuksia ja olisi läsnä kun kerrot jotain itsellesi tärkeää? Vai onko tapanasi heitellä ilmoille satunnaisia otteita elämästäsi ja tuntea iloa siitä, että ystäväsi ovat "osallistuneet" klikkaamalla tykkäysnappia?