27.4.2012

Työn raskaan raataja


Tänäänpä oli jännää työrintamalla.

Aamulla sain kakkostöistä kenkää. Ei mitään dramaattista, suorituksiini oltiin edelleen tyytyväisiä ja sitä rataa, mutta firman taloudellinen tilanne vaati väen vähentämistä. Moni muukin sai kenkää, eikä se sinällään yllätä. Pieni ja lähestulkoon talkoovoimin pyörivä systeemi ei kestä usean henkilön palkkaamista, jos pienikin homma rahoituspuolella kusee.

Toisaalta harmillista, toisaalta ihan hyvä näin. Ehkä minulla nyt on sitten taas hiukan enemmän aikaa niille ihan omille jutuille.

Iltapäivällä allekirjoitin sitten varsinaisissa töissä toukokuun alusta voimaan tulevan uuden työsopimuksen; se on nyt sitten kokopäiväinen ja toistaiseksi voimassa oleva. Nyt ei siis enää tarvitse miettiä viime kesän ja syksyn tapaan, että mahtaako olla töitä vai ei. Tiedän, että tästä kuuluisi riemuita, mutta oikeastaan enemmän hirvittää, että mihin sitä tulikaan lupauduttua.

Viime syksynä töitä oli välillä niin vähän, että olisin tosiaan iloinnut kokopäiväisestä sopimuksesta. Nyt töitä on sitten ollut niin paljon, että pieni lomailu ei tekisi ollenkaan pahaa. No, onneksi vapaata saa pyytää ja sitä myös saa, jos työtilanne sen sallii. (Ja myöhemmin kesällä ja syksyllä varmasti salliikin.)

Tämä ensimmäinen tilitoimistokevät on ollut oikeasti aika rankka. Nyt en enää lainkaan ihmettele sitä, miksi sain viime vuonna harjoittelupaikkaa etsiessäni niin monta "sori, nyt ei pysty" -vastausta. Tilinpäätöskaudella ei yksinkertaisesti ole resursseja ohjata ketään sellaista, jolle pitää selittää perusteitakin.

Minä sentään perusteet ymmärrän, ja minut ajettiin syksyllä sisään talon tapoihin, mutta olen silti välillä tuntenut olevani enemmän haitaksi kuin hyödyksi kysellessäni koko ajan asioita. Pakkohan minun on kysyä, ei näissä hommissa voi arvaillakaan, mutta silti. Välillä on ollut sellainen olo, että menisin mieluummin leijonan luolaan kuin toimistopäällikön huoneeseen häiritsemään häntä taas. Mielestäni ansaitsisin jonkin mitalin rohkeudesta, sillä olen mennyt kysymään silloinkin, kun toisilta selvästi nousee jo savu korvista ja pinna kiristyy katkeamispisteeseen asti (eivät he minulle ole vihaisia, kunhan kiristyvät kiireestä). Ei lainkaan itsesuojeluvaistoa.

Huh. Mutta nyt on pahin ehkä takana, ja tästä eteenpäin vuosi on pääsääntöisesti vain satunnaisia kiireitä ja paniikkeja, ei viikko- ja kuukausitolkulla kestävää painetta ja puserrusta.

Sen kunniaksi menin lupaamaan, että alan harjoitella palkanlaskentaa silloin kun kirjanpitotöiltä ennätän. Voi äly.

26.4.2012

Ei muuta epämiellyttävää kuin hikoilu


Minulla on sellainen jumppavideo, jonka tahdissa toisinaan hytkyn kotona, kun kukaan ei ole vahingossakaan näkemässä. Tänään vasta huomasin alun tekstin, jossa kerrotaan näin:

"Lopeta heti, jos tunnet jonkinlaista hengästymistä tai saat epämiellyttäviä tuntemuksia harjoitusohjelmaa suorittaessasi ja hakeudu hoitoon."

O-ou. Luulen, että olen tosiaan kokenut jonkinlaista hengästymistä JOKA KERTA. Täytyy varmaankin viimeistään nyt lopettaa tämä salaa kotona jumppaaminen.

25.4.2012

Treffipussi


Madam B.C. esitteli blogissaan ihanat treffikirjeet, ja minun oli ihan pakko apinoida ideaa. Onneksi mieskin innostui asiasta (tai ei ainakaan tyrmännyt sitä). Me tosin emme tehneet kirjeitä, vaan pussin. Ja näin se onnistui:

kumpikin sai kuusi pientä paperilappua, ja jokaiseen niistä piti kirjoittaa treffiehdotus. (Siis keskenämme toteutettavaksi, ei sovi ehdottaa treffejä esim. Scarlett Johanssonin kanssa.) Sitten laput pistettiin pieneen pussiin, josta Kohtalon Koura arpoo joka kuukausi yhden ehdotuksen toteutettavaksi. Ensimmäinen treffikuukausi on toukokuu, enkä vielä tiedä mitä on luvassa. Mitä tahansa se onkin, toukokuun aikana se on sitten toteutettava. Jännittää!

Meillä onnistuu toisen huomioiminen arjessakin ihan hyvin, mutta kyllähän se ilman eri suunnitelmaa meinaa olla sellaista ohimennen rapsuttelua ja yhteisiä elokuvahetkiä (nautin kyllä suuresti niistäkin, ei siinä mitään). Teemme asioita yhdessä kyllä ilman sovittuja treffejäkin, mutta ei se pahaa tekisi, jos yhdessä olemiseen ja yhteiseen tekemiseen panostaisi enemmän. No nyt minulla on seuraavan vuoden ajan joka kuussa treffit mieheni kanssa!

Luovuuteni meinasi kyllä kuolla samalla hetkellä kun sain kuusi tyhjää paperilappusta eteeni. Yritin välttää itsestäänselvyyksiä ja tavanomaisuuksia, halusin keksiä jotain erilaista tekemistä. En tainnut onnistua kovinkaan hyvin, ja luulen että mies on saanut parempia ideoita. Mutta ehkä tärkeintä on kuitenkin yhdessä tekeminen eikä niinkään se, että kummalla oli lennokkaimmat ideat.

Mitään kovin ihmeellisiä sääntöjä tai rajoja emme asettaneet, mutta järjellisiä ehdotusten piti kuitenkin olla. Sovimme, että treffit saavat maksaakin jotain (kyllä kerran kuussa voi panostaa suhteeseensa). Toisin sanoen ehdotuksissa voi olla vaikkapa teatterikäynti. Tiettyyn vuodenaikaan sidottuja juttuja piti vähän vältellä, kun treffit kuitenkin arvotaan. Eli esimerkiksi moottoripyöräretki ei meiltä kertakaikkiaan onnistu keskitalvella, vaikka treffitekemisenä se hauskaa onkin. Koti-illallinen tai vaikkapa iltalenkkitreffitkin voisivat olla mukavia.

Kuten Madam B.C. sanoi, ei tätä ideaa tarvitse rajoittaa parisuhteeseen. Ystävien tai perheenjäsenten kanssa homma toimii varmasti myös, vain oma luovuus tässä on rajana. Voihan sitä kehittää vaikka kaveriporukan kanssa teematreffejä, esim. peli- tai ruokatreffit. Ja jos tämä toimii (ja mikseipä yksinkertaisuudessaan nerokas idea toimisi), tässä voisi olla ainesta jokavuotiseksi perinteeksi.

20.4.2012

Zombies rock!


En ole mikään zombie-elokuvien ylin ystävä. On niitä silti tullut nähtyä muutamia, ja joistakin olen pitänytkin. Miehellä on varastossa hirvittävä läjä zombieleffoja joten minulla on mistä valita jos haluan katsoa eläviä kuolleita. Eilen meillä oli zombieleffailta minun makuuni. Ei kauhua, vaan huumoria.

Huumoria se on huonokin huumori, ja sitä tarjoili yllin kyllin suorastaan yököttävän kasarimainen Hard Rock Zombies. Jos elokuvan elävät hahmot ovat jo melkein yhtä järkyttävän näköisiä kuin ne kuolleet hahmot, niin ollaan aika hyvässä pisteessä. Äänenlaatu oli heikko, kuvanlaatu heikompi, juoni heikoin. Näyttelijäntaidoilla ei oikein kukaan päässyt loistamaan.

Mutta kun rokkibändin solisti kehittää kuolleet herättävän bassoriffin ja sekä Hitler että hänen ihmissusivaimonsa pääsevät heilumaan kääpiölastenlastensa kanssa, ei oikein voi muuta kuin nauraa. Meno on aivan älyvapaata, mutta juuri siksi niin mukavaa.

Toisena katseltu Fido sen sijaan oli varsinainen helmi. (Arvioon voi toki vaikuttaa se, että ensin katseli kaameaa kuraa.) Harmittaa, etten löytänyt netistä tähän sellaista kuvaa, joka näyttäisi elokuvan kauniit värit.

Fido kertoo 50-luvun amerikkalaisesta perheestä. Isä käy tärkeänä töissä kiiltävällä kaarallaan, äiti tekee kaikkensa ollakseen vähintään yhtä hyvä kuin naapuruston muut kotiäidit ja pieni poika on vailla ystävää - kunnes talouteen vihdoin saadaan se oma zombiepalvelija (jollainen kaikilla muilla tietysti jo on).

Kovin harvoin voi zombie-elokuvasta sanoa, että se olisi kaunis ja herttainen. Fido on. Se on Lassie vähän erilaisella tavalla kerrottuna, se on kellohelmoja ja kirkkaita värejä. 1950-luku näkyy ihanasti puvustuksessa ja lavastuksessa sekä kuuluu musiikissa. Vintagefanit ja zombiegenren ystävät ovat vihdoin saaneet yhteisen elokuvan, jota voi ihan oikeasti sanoa hyväksi! Suosittelen lämpimästi kaikille.

17.4.2012

Säännöt


Blogeissa, sähköposteissa ja foorumeilla kiertänyt hauskuus saavutti viimein minutkin ja haluan jakaa sen kanssanne. Tässä siis ja taas

ETIKETTISÄÄNNÖT NAISILLE (vuonna 1886)

1) Puvussa ja esiintymistavassa ei sovi pitää pitkiä esiin pistäviä hiuskarvoja sieraimissa ja korva-aukoissa, vaan ne on poisleikattavat.

2) Ei sovi seurassa astua yli lattian kantapäillään niin että koko huone järähtelee vaan käynti on tapahtuva hiljaa ilman mitään suurta kolinaa.

3) Ei sovi nauraa ääneensä. Voihan kukin nauraa sydämensä pohjasta, jos siihen syytä on, mutta äänekäs hohotus ei ole sopivaa.

4) Ei sovi puheessaan ja käytökseen olla jäykkä tai unelias, mutta ei myöskään liiaksi vilkas ja monisanainen. Sievä vakava käyttäytyminen on paras.

5) Julkisuudessa. Ei sovi yhtyä jonkun herran tai naisen
seuraan, jotka kävelevät yhdessä vaikka onkin molempien läheisesti tuttu.
Sillä kahden kauppa on kolmannelle korvapuusti.

6) Puheessa. Ei sovi kirota puhuessaan. Ei sovi myöskään käyttää liian paljon superlatiivia. Pitää aina puhua maltillisesti. Ei sovi käyttää tyhjiä huudahduslauseita sellaisia kuin esim. Oi sen seitsemän seppää, Voi yhdeksän sutia ja se patasuti kymmenes, Voi näitä nälkähäitä jne.

7) Ei sovi liian paljon koristella pukuaan ruseteilla, poimuilla tahi rihmoilla. Yksinkertaisuus on kauneuden ja somuuden ensiehtoja.

8 ) Ei sovi kantaa liian raskaita ja suuria korvarenkaita. Pieni sievä korva kaunistaa suuresti päätä, mutta pitkät venutetut korvalehdet rumentavat kauniitkin kasvot.

9) Ei sovi syödä liiaksi makeisia - ei ainakaan niin paljon että hampaat pilaantuvat. Kahvi rumentaa ja kuivattaa ihon - sen huomaa parhaiten vanhoista kahvitädeistä. Samaten huono ravintokin rumentaa kasvot kokonaan. Sentähden juuri melkein kaikki vanhat mamsellit, jotka valmistavat ruokaa nuorille miehille, ja aina tietysti laittavat sen huonosti - ja jäävät naimattomiksi.

10) Ei sovi olla liiaksi häveliäs eikä liiaksi vapaa - vaikka pitäisikin itseään emansipeerattuna.

11) Ei sovi alinomaa suudella niinkuin esim tervehtiessään ystäviään tahi jättäessään heille hyvästi ei sovi edes koiria tai kissojakaan suudella.
Herrat eivät siitä ensinkään pidä ja muuten ne naiset jotka paljon suutelemista harjoittavat eivät saa miestä eivätkä siis myöskään nauttia avioelämän etuja niinkuin rikkautta ja onnea sekä iloa hyväillä omia pienokaisiaan ym.

12) Ei sovi huiskuttaa nenäliinaansa kaikille höyrylaivoille.

13) Ei sovi koskaan vähentää ijästään enempää kuin kymmenen vuotta sillä jos sanoo itseään liian nuoreksi niin voi syntyä epäilystä, mutta kymmenen vuotta voi ijästään kyllä vähentää ilman että sitä kukaan huomaa.

14) Kun herra maksaa laskun katselkaa silloin muualle aivan kuin ette huomaisi mitään.


Ettäs tiedätte!

15.4.2012

S-kokoa


Työttömänä ollessa en käyttänyt rannekelloa ollenkaan. Koulussa ja töissä ollessa olen taas palannut kellon käyttäjäksi, tosin viikonloppuisin ja vapaalla pyrin tietoisesti olemaan ilman kelloa. Pärjäisin kyllä varmaan ilman kelloa töissäkin. Onhan minulla koko ajan näkösällä vähintään tietokoneen kello, ellen seinäkelloa jostain syystä satu näkemään. Mutta taukotilassa ei ole kelloa, joten rannekellon avulla voin varmistaa sen ettei ruokatuntini veny kohtuuttoman pitkäksi (tai etten palaa tauolta liian aikaisin vaan käytän sen hyväkseni viimeistä minuuttia myöten).

Rannekello on minulle näppärä ja tarpeellinen käyttöesine, ei koru tai statussymboli. Vaikken kellolla koreilekaan, ei se rumakaan saa olla. Entinen hihna oli kovassa käytössä kulunut, ja niinpä ostin eilen uuden. Muuten samanlaisen kuin vanha, mutta eri värisen - vanha hihna oli musta, uusi on kevääseen hiukan paremmin sopiva tummanruskea.

Kysyin myyjältä rannekkeita, hän mittasi kellostani hihnan leveyden ja toi näytille laatikollisen kelloon sopivia uusia ja hienoja hihnoja. Minä niistä valkkasin sitten mielestäni kivoimman. Kun myyjä vaihtoi hihnaa, kysyin häneltä että voisinko samalla saada hihnaan yhden lisäreiän, kun yleensä valmiit eivät ole riittäneet. Myyjä katsoi minua hieman kummissaan ja sanoi että "olisit pyytänyt S-kokoisen rannekkeen".

S-kokoisen? Nolottaa myöntää, mutta en ole tullut ajatelleeksi että kellon hihnoja on eri pituuksia! Se on tietysti ihan luonnollista, mutta en koskaan ole ajatellut asiaa eikä siis oikein tullut mieleenkään ostoksia tehdessä. Minulla on aina ollut kellossani varmaankin sitten normaalipituinen ranneke, ja siinä jää aina aika paljon sitä häntää. Mutta minusta se on ollut ihan hyväksyttävää ja olen tottunut lyömään hihnaan itse uuden reiän.

Myyjä yritti selvittää tilannetta: "ethän sinä rupea pienentämään ostamiasi vaatteitakaan". Siihen en voinut vastata muuten kuin naurahtaen, että itse asiassa joudun lyhentämään oikeastaan kaikkia ostamiani housuja.

No, opinpahan taas jotain uutta. Ensi kerralla muistan sitten pyytää S-kokoista hihnaa kellooni ja nauttia siitä, että jokin sopii minulle muokkaamattomana.

12.4.2012

Lähituote kaukaa


Mies palasi matkoiltaan, ja toi tuliaisiksi juuri sitä mitä toivoinkin: aitoa skottilaista villalankaa!

Luonnostaan melkein mustaa, ihanaa, villaisaa. Tätä pitää hypistellä tällaisenaan pitkän aikaa.

9.4.2012

Tutkimuksen paikka


Olen jälleen kerran löytänyt mielenkiintoisen tutkimuskohteen: ihmiset, jotka eivät erota faktaa fiktiosta. Tämä on ihmetyttänyt ja mietityttänyt minua aiemminkin, eikä aihe ole uusi, mutta nyt se on pulpahtanut taas pinnalle. Arvasitte oikein, Salkkari-Sepon hiukan liian innokkaista faneista tämä taas lähti liikkeelle.

Muistelen tehneeni jonkinlaisen blogipostauksen aiheesta silloin, kun ihmiset veivät kukkia ja kynttilöitä jonnekin Helsingin kadulle televisiosarjassa kuolleen hahmon muistoksi. Nyt ollaan taas surun murtamia, kun televisiosarjan fiktiivinen henkilö tekee itsemurhan. Ja asiasta kirjoitetaan uutisissa kuin oikean ihmisen traagisesta lopusta. Tämä kaikki hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa.

Tehdään heti ensiksi selväksi se, että minä en ole katsonut Salattuja Elämiä. Tai siis katsoin kyllä ensimmäiseltä kaudelta (siis vuodelta 1999) muutaman jakson, niin että sarjan perusperiaate on tuttu ja alusta asti mukana olleet hahmot kertaalleen nähty. Joku voi ottaa loukkauksena, vaikken ihan niin tätä tarkoita, mutta minulla on kyllä ihan omakin elämä. En todellakaan ehdi liimautua television ääreen joka arkipäivä yli kymmenen vuoden ajan ja tirkistellä jotain keksittyä elämää. Prioriteettinsa kullakin.

Jos joku on oikeasti katsonut kaikki Salkkarijaksot alusta tähän päivään saakka, on hänellä varmasti melko tiivis suhde sarjan henkilöihin. Kuten mieheni asian niin osuvasti ilmaisi: tuolla tahdilla sarjan hahmoja näkee jo useammin kuin oikeita ystäviään ja tuttujaan.

(Se on muuten todella pelottava ajatus, johon minusta sietäisi jo hetkeksi pysähtyä. Jos oikeasti vietät enemmän aikaa fiktiivisten hahmojen kanssa kuin oikeiden ihmisten parissa, on elämässä ehkä mennyt jotain nurinkurin.)

Ei siis ihme, että ne televisiossa pyörivät ihmiset alkavat jo tuntua läheisiltä ja jollain tapaa oikeilta. Terve ihminen on eläytymiskykyinen, se vasta onkin pelottavaa jos empatiakyky puuttuu täysin. On normaalia ja joskus jopa hyväksi, että pystyy jollain tasolla eläytymään kuvitteellisten henkilöiden elämään.

Minäkin itken ja nauran elokuvia ja sarjoja katsellessa, joskus myös kirjoja lukiessa. Downton Abbeyn ensimmäisen tuotantokauden jaksoista joka ikinen itketti ainakin kertaalleen. Hahmoista tuli niin nopeasti niin aitoja ja läheisiä, että heidän tunteensa herättivät vastakaikua. Se on minusta merkki erittäin onnistuneesta käsikirjoituksesta, kuvauksesta ja näyttelijäntyöstä. Katsoja saadaan heti koukkuun ja mukaan tunnelmaan.

On ihanaa uppoutua hetkeksi toisenlaiseen maailmaan ja toisenlaiseen elämään. Mutta siihen sen pitää jäädä. Sen pitää olla vain se hetki, ei koko elämään vaikuttava ja liian todentuntuinen juttu. Tietenkin minäkin toivon suosikkihahmoilleni vain parasta. En halua että vampyyri tai ihmissusi syö suosikkihahmoni, en halua että hän menettää traagisesti rakastettunsa tai kuolee jengitappelussa. On kovin kurjaa, jos on juuri tykästynyt johonkuhun, ja sitten häneltä seuraavassa jaksossa katkaistaan kaula.

Mutta sellaista se on. Sellaista on hyvä draama. Eikä minun suosikkihahmoani pidetä hengissä vain siksi, että se olisi minusta kivaa. Käsikirjoitus on tehty, ja hahmo kuolee sen mukaisesti. That's it. Minulla ei ole mitään vaikeuksia hyväksyä ja hahmottaa tätä todellisuutta. En vietä suruaikaa, en kirjoittele muistokirjoituksia, en lähetä raivostuneita ja itkunsekaisia viestejä tuottajille tai käsikirjoittajille enkä varsinkaan vaadi vankeustuomiota näyttelijälle, jonka hahmo mestasi suosikkihahmoni.

Olisi mielenkiintoista (mutta ehkä myös hiukan pelottavaa) tutkia ja haastatella niitä ihmisiä, joilla fakta ja fiktio todella menevät sekaisin. Se ei ole vain muutamien ongelma, niin tapahtuu meillä ja muualla. Minusta on täysin käsittämätöntä, että esimerkiksi alkoholistia näytellyt näyttelijä saa katsojilta ohjeita raitistumiseen. (Näin kävi muistaakseni Risto Autiolle, joka näytteli Kotikadun Hannesta.)

Haluaisin tutkia myös sitä, kuinka näiden kajahtaneiden katsojien läheiset suhtautuvat heidän käytökseensä. (Tosin voi olla ettei heillä enää oikeita läheisiä olekaan, kenties ymmärrettävistä syistä...) Jos sinun mummosi/isäsi/siskosi/ystäväsi alkaisi puhua fiktiivisen henkilön elämästä kuin jostain aidosta ja oikeasta ihmisestä, kuinka nopeasti ja millä tavoin puuttuisit siihen? Luulisi, että pari järjen sanaa riittäisi palauttamaan maan pinnalle. Ikävä kyllä ei.

Koska Iltalehden uutinen Salkkari-Sepon dramaattisesta ratkaisusta ei välttämättä ole luettavissa tai löydettävissä pitkään, nappaan tähän itselleni muistiin yhden parhaista kommenteista ikinä:

"Erittäin mautonta näyttää suosikkihahmon itsemurha. Eikö tän ohjelman tekijä ollenkaan ajattele lapsia, jotka kattoo tätä ohjelmaa? Minun 28-vuotias poikani, joka on sepon suuri fani meni hysteerisenä huoneeseensa itkemään, kun näki sepon itsemurhan."

Tämä jotenkin kiteyttää karmaisevalla tavalla koko homman absurdiuden. Toivottavasti tämä kommentti on vitsi. Jos ei ole, olen niin kovin, kovin, kovin pahoillani (siitä mitä aion seuraavaksi sanoa). Toivon että kommentin kirjoittajalle on tullut näppäilyvirhe, ja kyseessä on ollut 8-vuotias poika. Tai jos poika on oikeasti 28-vuotias, asuu äitinsä luona, katsoo innoissaan tämän kanssa Salattuja Elämiä ja murtuu hysterian partaalle suosikkihahmonsa kuollessa, niin.... no, niin. Minä olen tässä vaiheessa jo aika sanaton.

Oliko poika kehitysvammainen vai niin sanotusti ihan normaali (mutta hiukan herkkä) nuori? Onko hän katsonut Salattuja Elämiä ihan alusta asti? Onko hänellä ollut "Seppoon" oikeasti jo läheisempi suhde kuin isäänsä, äitiinsä tai kehenkään muuhun oikeaan ihmiseen? Onko pojalla ystäviä, joiden kanssa käydä ulkona ja viettää aikaa?

Elääkö poika muutenkin omassa kuplassaan, ja onko hänellä muutenkin vääristynyt kuva todellisuudesta (tuokohan lahjat vieläkin Joulupukki)? Olisiko äiti missään vaiheessa voinut hiukan palautella poikaansa maan pinnalle ja todellisuuteen? Onko tällainen erityisvahva eskapismi periytyvää? Vaikuttaako harhan syntyyn kohteen kieli ja kulttuuri - jos Salkkarit olisi englanninkielinen ja kertoisi amerikkalaisista, menisivätkö suomalaiset näin sekaisin?

Todella mielenkiintoinen keissi, ei voi muuta sanoa. Tunnen itseni taas tervejärkisemmäksi ja fiksummaksi kuin vähään aikaan, ja taidan jatkaa silmieni pyörittelyä.

7.4.2012

Toisilla on, toisilla ei


Hyvät kuvauskelit nimittäin. Mies "nauttii" Skotlannin oivallisesta säästä: kun ei ole sumuista ja pimeää, sataa. Hänestä tulee kohta sadekuvaamisen ekspertti tai sitten saan katsella paljon lomakuvia hotellihuoneista. Täällä paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta. Käytin tilanteen hyväkseni ja kävin kävelyllä kameran kanssa.

Ranta on jäätynyt uudestaan.

Tässä pöntössä oli kyllä järvinäköala, mutta hiukan huono pohjaratkaisu.

Kävin samalla reissulla kastelemassa ystävien kukat ja näin tämän söpöläisen.

Valloittava katse, eikö totta?


4.4.2012

Virvon varvon


Olenkohan tullut vanhaksi, kun minusta oli oikeastaan aika herttaista kun palmusunnuntaina kävi kaksi pikkunoitaa ovella virpomassa? Muistin kyllä virpomispäivän, mutta emme varautuneet mitenkään erityisesti siihen että joku tulisi pajunvitsalla huiskimaan. Kotoa löytyy kuitenkin yleensä aina jotain herkkua, niin että tyhjin korein ei trullien tarvinnut täältäkään poistua.

Voi tosin olla etteivät tule ensi vuonna uudestaan, sillä annoin niin pahoja karkkeja. Pöydällä oli jo pitkään lojunut epämääräisiä suklaakarkkeja, joissa oli äklöjä täytteitä. No, toisena vaihtoehtona olisi ollut antaa napalminalleja tai sitruunakostajia, mutta sitten olisin varmasti saanut syytteen lasten pahoinpitelystä. Nyt saan luultavasti vain ilkeän maineen.

No parempi kuitenkin että ovella olin minä eikä mies, joka ovikellon soidessa kekkuloi vielä munasillaan. Trullit olivat aikaisessa, ei meillä oikein oltu vielä käynnistytty. Nyt mies on reissun päällä, ja minä kärvistelen ikävissäni. Aika kuluu hirvittävän hitaasti, odottavan aika on pitkä jne.

1.4.2012

Tunnustus


Nan muisti minua ihanalla tunnustuksella:


Liebster blog kääntynee mieli- tai lempiblogiksi. Olen siis kovin otettu tästä plakaatista! Olen aina kovin huono (=laiska) jakamaan näitä tunnustuksia, niinpä en tälläkään kertaa saa nimetyksi yhtäkään lemppariblogia (vaikka niitä kyllä on).

Sen sijaan toivon, että kaikki blogini lukijat muistaisivat edes toisinaan nauttia ja iloita elämän pienistä asioista. Kuten esimerkiksi hassuista teepalleroista, jotka vedessä aukeavat upeiksi taideteoksiksi.