27.2.2012

Rakas päiväkirja


Kun vielä kävin sekopäisellä psykiatrillani (jestas että siitä tuntuu olevan kauan aikaa!), hän antoi minulle erääksi tehtäväksi Hyvien Asioiden Päiväkirjan pitämisen. Siihen piti kirjoittaa joka päivä edes yksi hyvä asia. Jotain, mikä päivän aikana sai hymyn huulille. Joskushan sitä positiivisuutta oli vähän vaikea vääntää, jos päivä oli ollut suoraan suolesta, mutta aina sinne vihkoseeni jotain tuhersin.

Olen huomannut, että kirjoitan paljon (tai enemmän) silloin kun menee huonosti. On vaikeaa olla luova taiteilija, jos elämä on oikeasti kivaa. Blogi on hyvä esimerkki siitä, miten kivasta elämästä ei tule kirjoitettua samaan tapaan kuin niistä ruikutuksista. Hassua, että myös Hyvien Asioiden Päiväkirja on jotenkin unohtunut, kun on ollut elämää elettävänä, vaikka luulisi että juuri silloinhan merkintöjä olisi jos kaikki on pääosin hyvin.

Teen kyllä muistiinpanoja silloin tällöin, mutta todella harvakseltaan. Pitäisi kyllä aktivoitua sen suhteen, sillä vanhat merkinnät ovat aika mukavaa luettavaa. Eivät ne mitään kovin ihmeellisiä ole, vaan aika tavallisia juttuja. Tosin sehän se pointti koko päiväkirjassa olikin, että oppii näkemään hyviä juttuja ihan tavallisessa arjessa (myös silloin kun arki on sitä harmaata ja pierunhajuista).

Ehkä raapustan jotain vihkoonkin, mutta teen tänään merkinnän tänne blogiinkin. Näin ikkään:

Aurinko paistoi tänään ihanasti.

26.2.2012

Kylpytakkipäivä


Tänään vietämme kylpytakkipäivää. Päivän ohjelma on muuten vapaamuotoista, mutta vaatetuksena on soveliasta pitää ainoastaan kylpytakkia. Tähän mennessä päivään on mahtunut syömistä, yksi elokuva, askartelua, pyykinpesua, musiikin kuuntelua ja valokuvaamista. Nyt luvassa on miehen päikkärit ja naapurin huudon kuuntelua (siellä vietetään taas vaihteeksi kiukkupäivää).

Loppupäivästä ehdin vielä käydä suihkussa, katsoa toisen elokuvan, askarrella vähän lisää ja syödäkin taas (ehtisi paljon enemmän jos ei pitäisi koko ajan syödä). Harmittaa jo hiukan se, että huomenna on maanantai.

***

Minulla kasvaa keskellä otsaa aivan kamalan kokoinen finni. Se on kuin sellainen punainen sarvi, jolla saatan huitaista jonkun onnettoman kuoliaaksi jos en varo liikkeitäni. Miestä pusuttaessa täytyy asetella pää tarkasti etten sokeuta miesparkaa sarvellani (siis sarvella sohaise silmään, toki se voi sokeutua ihan vaan siitä kauhusta että näkee tuon molluskan. Ja sehän nyt näkyy Kiinaan asti.)

22.2.2012

Vilskettä


Sunnuntaina kävimme laskiaisriehassa katsomassa muiden riehumista. Miehellä on kyllä kelkka, mutta sitä ei olla vielä saatu mäkeen asti. Miehellä on lautakin, ja sen kanssa se aikoo mennä telomaan itseään tässä joku viikonloppu.

Minulla on kyllä kehnosti talviurheiluvälineitä. Sukset olen ihan suosiolla jättänyt matkasta, hiihtäminen ei ole se minun juttuni. Luistelu olisi välillä maistunutkin, mutta luistimeni ovat samassa jemmassa kuin sukseni eli eivät ihan käsillä. Ei ole pulkkaa tai edes liukuria. No, ilmankin on pärjännyt. Tärkeintä talvella on (riittävän) hyvät ulkoiluvaatteet ja sellaiset minulta sentään löytyy.

Siellä laskiaisriehassa oli kyllä todella paljon väkeä. Oli mielestäni oikein hyvä keli, vaikka toiset saattoivat olla sitä mieltä että lunta oli riittävästi maassa eikä sitä olisi tarvinnut sataa enää lisää. Luulen että olisin samaa mieltä jos minun täytyisi päästä liikkumaan autolla ja joutuisin säilyttämään sitä autoa tuossa pihalla.

Maanantaina istuin töiden jälkeen ystävän kanssa kahvilassa rupattelemassa. Kyllä taas parannettiin maailmaa ja toisiamme ainakin hetken tarpeiksi! Tulossa on pitkästä aikaa kesä, jota vietämme tämän ystäväni kanssa samassa kaupungissa, ja odotan jo innolla sitä mitä kaikkea ohjelmaa keksimmekään. (Luonnollisesti olemme molemmat niin kiireisiä ettemme kesällä ehdi tavata yhtään sen useammin kuin nytkään. Joten niitä kahta tapaamista odotan erityisen innolla.)

Tiistaina saimme kestitä hurmaavia vieraita. Mies oli (jälleen kerran) loistokokki ja vastasi pääruoasta (sipulikeittoa ja kasvispiirakkaa). Minä tein jälkiruoan eli lapoin samaan kuppiin säilykehedelmiä, kaurapohjaista vaniljakastiketta ja murskattuja suklaakarkkeja. Oli kuulkaas hyvä kattaus, olisi maistunut varmasti teillekin!

Tänään vein erään hyljätyn shampoon uuteen kotiin ja pääsin siinä sivussa kuuntelemaan keskiaikabändin treenejä. Sain laulaakin pitkästä aikaa, ja sehän oli juuri niin mukavaa kuin muistinkin. Tosin kuulijoilla ei ehkä ollut niin mukavaa, sillä en ollut mitenkään avannut ääntäni. (Äänenavaukseksi ei lasketa sitä kun hyräilen ja lauleskelen työmatkoilla itsekseni.)

Treenivieraaksi kulkiessani satuin törmäämään entiseen koulutoveriini (siis ihan ala- ja yläasteaikaiseen). Hassu sattuma, sillä näin hänestä aivan hiljattain unta. Hän oli kertojaäänenä työpaikkani näytelmässä. Sen näytelmän oli ainakin tarkoitus olla improvisoitu tanssillinen kreikkalainen tragedia, jonka tapahtumat käynnistyvät siitä kun yksi jumalista lähettää Maan päälle kolme poikaansa - Kyyneleen, Pakkasen ja Tulenlieskan. Ihan hillitöntä.

Tuollaiset odottamattomat kohtaamiset ovat hauskoja. Niistä tulee usein sellainen tunne, että minun kuului olla juuri siinä. En ole nähnyt Setää pitkään aikaan, joten oli hyvä saada taas tuntea olevansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

18.2.2012

Taukojumppaa


Eilen kävin ruokatunnilla tekemässä lumienkelin.

16.2.2012

Elvytystä


Parisuhteen arki on ihmeellinen asia. Naistenlehdet ovat pullollaan vinkkejä siihen, kuinka voi taistella arkeutumista vastaan. Parisuhdetta pitää piristää, elvyttää ja virkistää ettei vaan kukaan pääse tympääntymään, harmaantumaan, tottumaan ja arkeutumaan. Homman pitää pysyä tuoreena, virettä ja värinää pitää olla.

Yleensä yhteen muuttaminen tekee parisuhteesta väkisinkin monta astetta arkisemman. Kun asutaan erillään ja treffaillaan silloin tällöin taikka vaikka useamminkin, niin melko helposti sitä jaksaa niihin treffeihin oikein erikseen satsata. Käy suihkussa, ajaa säärikarvat/partakarvat, pesee hiukset, harjaa hampaat, vaihtaa vähän parempaa ylle ja keskittyy sitten tapaamisessa täysillä kumppaniinsa.

Vaan toistahan se on sitten kun toinen on saman katon alla vakituisesti. Koska elämä on elämää, ja kotihommatkin pitää jossain välissä hoitaa (eikä oikea aikuisten arki ole unelmatreffejä 24/7), niin näkeehän sitä toisen välillä vähän rupsahtaneena. Ihan joka päivä ei viitsi niitä säärikarvoja ajella, tukka on väkisinkin välillä paskainen ja joskus toisen saa kiinni nenäänsä kaivelemasta. Kaikilla on oikeus olla välillä kalmanhajuinen kalsarimörkö, myös parisuhteessa elävillä.

Parisuhteessa pitää opetella olemaan seurassa yksin. On ihan mahdotonta elää yhdessä, jos toiselle pitäisi pitää koko ajan seuraa, tai jos toista tarvitsisi koko ajan huomioida. Mitään ei koskaan tulisi tehdyksi. Minusta parasta on se, kun voin puuhastella omiani sen verran kun omiani tarvitsee puuhastella ja sitten voin käpertyä miehen kainaloon. Viideksi minuutiksi tai tunniksi. Eikä se haittaa jos mies katoaa muutamaksi tunniksi koneen ääreen möyhentämään pikselimörköjä, sitä voi silti ohimennen vähän rapsuttaa ja pussata.

Arkeutuminen on luonnollista ja välttämätöntä. Vaan ymmärrän kyllä sen, että jotain piristysruiskeita ja arjen karkotteita tarvitaan välillä. En tosiaankaan oleta, että alkuaikojen tapailun jännää ja intensiivistä fiilistä saisi takaisin, mutta joitain asioita on mielestäni hyvä muistaa.

Ainakin se, että edes joskus keskittyisi toiseen ja meihin ihan täysillä. Miehellä on paljon naispuolisia ystäviä, enkä ole heistä mustasukkainen. Mutta olen tietyllä tapaa tummasukkainen sen suhteen, että ystäviään tavatessaan mies omistaa helposti muutamia tunteja pelkälle keskustelulle ja yhdessä olemiselle, keskittyy täysillä seuralaiseensa. Minun kanssani keskustellaan sitten muiden puuhastelujen ohella, satunnaisesti pitkin päivää. Siitä on hetki kun ollaan istuttu alas ihan vain höpisemään mukavia.

Myönnän, että minä voisin ainakin silloin tällöin luopua ah niin mukavista kotiasuista ja etsiä mukavia mutta myös edes etäisesti viehättäviä vaatteita. Miehen mielestä on silti ihan hyväkin etten ole alvariinsa pyntättynä. Jos koko ajan olisi täydessä tällingissä, niin sittenhän siitä tulisi arkea ja olisi kovin vaikeaa säväyttää! Nyt vaikutuksen tekeminen on vielä suhteellisen helppoa. Koska en ole mikään tällääjä, on tilanne hyvä pitää tällaisena. Kunhan en ihan täysin antaudu ylimukaville kotikalsareille...

Tasapainoiluahan tämä on. Tähän päätän jokseenkin päättömän pohdinnan aiheesta. Iltapuuhiin on jouduttava. Ehkä ennen unen tuloa ehtii vielä vaihtaa päivän kuulumiset miehen kanssa.

13.2.2012

Maraton


Olimme miehen kanssa hiukan hulluja ja pistimme kestävyytemme koetukselle: pidimme jouluna Harry Potter -maratonin. (Joulusta on jo hiukan aikaa, tiedän, enkä muista tapauksesta enää juuri mitään, mutta kirjoitan silti.) Joulu oli viime vuonna melko lyhyt, joten kolmeen päivään piti mahduttaa kahdeksan elokuvaa. Elokuvien yhteenlaskettu pituus on tainnuttavat 1178 minuuttia. Kyseessä oli siis melkoisen vaativa suoritus!

Selvisimme siitä silti melko hyvin. Olimme valmentautuneet hienosti: elokuvien katsominen ei ollut ihan uutta meille. Jaksotimme maratonin viisaasti ja muistimme pitää säännöllisiä taukoja. Oikea tankkaus oli tärkeä osa onnistunutta suoritusta. Lisäksi toisen tuki oli tärkeää, yksin tätä ei olisi kyllä jaksanut taistella läpi.

Mutta siitä huolimatta loppupuolella tuli se seinä vastaan. Iski se uupumus, jonka jokainen maratoonari tuntee. Vasta loppumetreillä tuli suuri helpotuksen tunne, ja rasituksesta toipuminen kesti yllättävän pitkään. Meillä ei katsottu varmana viikkoon ainuttakaan elokuvaa!

Minä en ole lukenut kirjoista kuin ensimmäisen, mies on lukenut kaikki seitsemän (joista viimeinen on siis jaettu kahdeksi elokuvaksi). Sen huomasi kyllä, että kirjojen lukemisesta oli etua elokuvia katsellessa. Minulta jäi joitakin vihjauksia ja juonikuvioita jotenkin tajuamatta, kun ne eivät auenneet kirjoja lukemattomalle. Se on tietysti elokuvan tekijöiden vika, ei minun. Kyllä elokuvan pitää toimia yksinäänkin.

Ja kyllähän nämä suurimmaksi osaksi toimivatkin. Ihan hyvin pysyy perässä vaikkei velhomaailmaa entuudestaan tunnekaan. Ja jokaiselle löytyy kyllä jotakin, se on varma.

Ensimmäiset elokuvat ovat selkeitä lasten elokuvia. Ne ovat jännittäviä, seikkailullisia ja tietyllä tapaa viattomia. Kun tarina etenee, maailma synkkenee. Viimeiset elokuvat eivät ole enää pikkulapsille sopivia, niissä on jo sen verran suuresti aikuisten teemoja.

Erityisen toimiva kokonaisuus on siksi, että sen tekemiseen on käytetty kymmenisen vuotta ja hahmot kasvavat sitä mukaa. Siis sekä hahmot että näyttelijät vanhenevat aidosti. Tämä ei ole mikään Viisikko, jossa lapset pysyvät lapsina ainakin kolmekymmentä kesää. Näyttelijät vanhenevat tarinan kanssa samassa tahdissa, he kasvavat lapsista nuoriksi aikuisiksi. Sitä on oikeasti aika mukavaa seurata, ja se tekee kaikesta todentuntuisempaa ja uskottavampaa.

Ikävä kyllä Harry Potteria esittävän Daniel Radcliffen näyttelijänlahjat eivät tunnu kehittyvän ihan samaa tahtia. Ron ja Hermione jättävät Harryn monesti varjoonsa. Mutta Alan Rickman varastaa kyllä shown ihan täysin! Hänen tulkitsemansa Severus Snape on kerrassaan herkullinen hahmo, paljon monisyisempi ja... kerroksellisempi kuin kukaan muu (ja tässä nyt siis vain elokuvatulkinta, kirjoissa tilanne voi olla täysin toinen).

On vaikea sanoa mikä sarjan elokuvista oli mielestäni paras. Ensimmäinen elokuva on uutuudenviehätyksensä takia omaa luokkaansa, siitä kaikki alkaa. Toisaalta minusta oli mukavaa että elokuvat alkoivat hiukan vakavoitua ja loppupuolella olla aikuismaisempia. Kaikissa elokuvissa oli hyvin ja huonosti toimivat osuudet, kaikissa oli jotain hyvää ja jotain huonoa.

Kokonaisuutena kuitenkin erinomainen pläjäys, suosittelen kaikille joita vähänkään kiinnostaa. Joskin suosittelen myös, että otatte hiukan enemmän aikaa projektille. Kolme päivää oli aikamoinen puserrus.

9.2.2012

Sivistystä


Vaikka eilen päätä särki oikeastaan koko päivän ja vaikka olen tällä viikolla ollut jotenkin erityisen väsynyt, jaksoin silti kruunata keskiviikkoiltani kulttuuripläjäyksellä (sekä sopivalla annoksella ystäviä).

Harmitti kovasti tässä taannoin, kun en jaksanut mennä Vapriikkiin luennolle, joka kertoi Tampereen keskiaikaisesta elämästä (hassua sanoa noin, eihän se luento oikeastaan kertonut vaan se luennoitsija). Ilokseni sain eilen vihiä siitä, että luento oli niin suosittu että se saatetaan järjestää toistamiseen - ja a vot! niinpä järjestetäänkin. Jospa jaksaisin siis maaliskuussa uusintakierrokselle.

Takaisin eiliseen. Vääntäydyin töistä enemmän tai vähemmän haamun näköisenä ja oloisena pääkirjastolle kuuntelemaan esitelmiä keskiajasta, tarkemmin sanoen esitelmiä käsityöläisleskistä, keskiajan yrittäjäkulttuurista ja Hämeen linnasta työnantajana 1500-luvulla. Ihan ensimmäistä kertaa kuulin keskiajan tutkimuksen seurasta ja monesta muustakin asiasta.

Kovin oli hienot esitykset ja juttua olisi varmasti riittänyt koko illaksi. Harmikseni unohdin kysyä millaista kirjanpitoa yrittäjät keskiajalla pitivät. Veroja on maksettu, joten jotain tietoa varallisuudestakin on ollut. No, en minä kuitenkaan olisi saanut laskea luennolla istumista työajaksi (siitähän olisi pitänyt pyytää jo sekä ylityökorvausta että iltalisää!), joten ehkä hyvä että keskityin välillä muihin asioihin.

Kummasti siinä piristyi kun ajatteli millaista elämä on Hämeen linnassa ollut aikoinaan. Se on ollut vähän niin kuin Särkänniemi on nyt: yksi alueen suurimmista työnantajista, paljon kausityöläisiä ja monelle se ensimmäinen työpaikka uran varrella. Ja jos ei ole helppoa yrittäjällä nykypäivänä, niin jotenkin erikoisen hankalaa se oli keskiajalla naiselle, joka jäi leskeksi.

Vai mitäs sanotte siitä säännöstä, että naisen ei sovi jatkaa ammattinsa harjoittamista ellei vuoden sisällä miehensä kuolemasta ole mennyt uusiin naimisiin? Miesten yksityisyrittäminen oli helpompaa - tai tutkijan mukaan sitä ei oikeastaan tainnut juurikaan esiintyä. Ainakaan sitä koskevia sääntöjä ja säännöksiä ei tutkijan silmiin ollut osunut.

Ja miksei? Selitys on hyvin yksinkertainen: mies meni leskeksi jäätyään hyvin nopeasti uusiin naimisiin koska tarvitsi jonkun huolehtimaan kodista ja lapsista. Nainen sen sijaan kykeni hoitamaan yksin sekä kodin että yrityksen, joten naisten yksityisyrittämistä piti säännöksillä rajoittaa (etteivät valtaa liikaa alaa). Hah!

No ei nyt ehkä ihan näin suoraviivaisesti sentään, vaikka tutkija piti tätä ihan mahdollisena skenaariona. Ne jotka eivät olleet paikalla kuulemassa ammattilaisia, saavat tyytyä minun selvitykseeni. Lälläslää.

7.2.2012

Ei mulla muuta



Bojoinnng!

3.2.2012

Erilaisia asukkaita


Jotkut ovat kerrostaloihmisiä, jotkut rivari-ihmisiä ja jotkut omakotitaloihmisiä. Meidän alakerrassamme asuu omakotitaloihmisiä kerrostalossa. Sen huomaa sellaisista ihan pienistä arjen asioista, joista yhden haluan esimerkinomaisesti kanssanne jakaa.

Alakerrassa on tänään siivouspäivä, ja sieltä oli imuroinnin tieltä tyhjennetty ilmeisesti koko eteinen rappukäytävän puolelle. Omakotitalossa on jotenkin ihan normaalia ja järkeenkäypääkin ehkä siirtää eteisen ryönät hetkeksi kuistille tai ulos asti, kun siivoilee eteistä tai tuulikaappia oikein perinpohjaisesti. Mutta kerrostalossa! Ei meillä vaan ikinä. Ei tulisi mieleenikään.

1.2.2012

Kivaa!


Annoin eilen ensimmäisen Kiva-lainani. Mikä ihmeen Kiva?

Systeemin nettisivut vastaavat varmasti visaisempiinkiin kysymyksiin, mutta tässä idea lyhyesti: Kiva organisoi mikrolainojen keräämistä ja jakamista. Kohdemaissa työskentelevät ja lainaajien kanssa kontaktissa ovat "kenttäkumppanit" eli paikalliset mikrolainayhtiöt. Useimmat lainat käyvät läpi seuraavanlaisen ketjun:

1. Paikallinen yhteistyökumppani antaa lainan sitä tarvitsevalle.
2. Yhteistyökumppani ilmoittaa lainan tiedot Kivalle.
3. Ihmiset ympäri maailman antavat lainansa haluamaansa kohteeseen Kivan kautta.
4. Kerätyt varat menevät lainan antaneelle mikrolainayhtiölle.
5. Velallinen maksaa lainansa takaisin ja rahat palautuvat ihmisille jotka ovat Kivan kautta rahaa antaneet.

Olipa tönkösti selvitetty, pahoittelen. Kyse on joka tapauksessa mielestäni hienosta asiasta. Olen paitsi vähävarainen, myös ehkä aika ilkeä ihminen, sillä en juurikaan harrasta hyväntekeväisyyttä (rahan lahjoittamisen muodossa). En anna kymmenyksiä millekään hyväntekeväisyysjärjestölle, mutta tähän juttuun halusin heti mukaan. Päätin, että ensimmäisestä "ihan oikeasta" palkasta laitan osan lainan antamiseen.

Annoin 25 dollarin lainan Sierra Leonessa asuvalle Alielle. Minä ja 35 muuta ihmistä teimme mahdolliseksi sen, että Alie sai 1150 dollaria vaatetusliikkeensä laajentamiseen. Alie tekee kovasti töitä, ja toivoo tulevaisuudessa luovansa työpaikkoja myös toisille. Jos Alie pysyy aikataulussa, saan rahani takaisin viimeistään syyskuussa.

Kyseessä on tosiaan laina, ja oletuksena on että raha joskus palautuu. Se riski on tietenkin aina olemassa, että velallinen ei maksakaan, ja silloin lainattu raha muuttuu lahjoitetuksi. Mutta jos käy niin kivasti että rahansa saa takaisin, sen voi lainata uudelleen.

Olen aina ollut jotenkin haluton antamaan rahaa järjestölle, joka päättää sitten mihin rahani sijoittaa. Nyt sain ainakin tunteen siitä että päätin itse mihin rahani laitan. (Pienellä varauksella tähänkin touhuun pitää suhtautua: enhän voi mistään ikinä tietää onko Alie oikeasti olemassa, vai meneekö rahani jonkin hämärän bisneksen pyörittämiseen.) On mukavaa auttaa ihmisiä auttamaan itseään. Siitä Kivan toiminnassa juuri on kyse.

Jos todella kärjistetysti ja vähän rumasti nyt sanon, niin minusta tuntuu jotenkin turhalta antaa rahaa vaikkapa nälänhädän ja muun kurjuuden keskellä elävien (=kituvien) lasten rokotuksiin. Se rokotus ehkäisee kyllä taudit, ja sitten se lapsi jää eloon - kunnes kuolee nälkään. Minusta tuntuu jotenkin järkevämmältä ja merkityksellisemmältä antaa laina maanviljelijälle, joka ostaa rahoilla lannoitteita tai kastelujärjestelmän, ja pystyy siten kasvattamaan satoaan ja elättämään perheensä. Tai tarjoamaan töitä toisille, niin kuin Alie joskus toivoo pystyvänsä tekemään.

Käykää ihmeessä tutustumassa toimintaan. Laitetaan raha kiertämään!