3.10.2012

Siis kun kirjeen kirjoitan...


Olen edelleen kipeä ja siksi hirvittävän väsynyt, mutta joko siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi minulla on ollut viime aikoina erityisen kova tarve kuulla muiden kuulumisia. En ole jaksanut järjestää teehetkiä tai muitakaan lyhyitä mutta antoisia tapaamisia, sillä olen suurimman osan ajasta vaisu ja ankean oloinen. Vatsa on kuudetta viikoa kipeä, naama on norsunvitulla vähemmästäkin.

Mutta juoruilu ja jutustelu vie mukavasti ajatukset pois temppuilevasta vatsasta, eikä minulla ole halua pudota sosiaalisesta verkostani, joten jonkinlaista kommunikointia on pidettävä yllä tavalla tai toisella. Ennen kirjoitettiin kirjeitä.

"Siellä on kirjepaperia, kyniä ja mustetta, rouva", hän sanoi. "Rouva de Winter hoiti aina kaiken kirjeenvaihtonsa ja toimitti asiat puhelimitse aamupäivähuoneessa aamiaisen jälkeen."


Mutta niin kaunis kuin tämä kirjoituspöytä olikin, se ei ollut mikään sievä lelu, jonka ääressä nainen olisi voinut töherrellä pikku kirjelappujaan, pureskella kynänvartta ja jättää kirjeensä päiväkausiksi lojumaan alustalle huolimattomasti ja hiukan vinoon. Kirjoituspöydän lokeroissa oli jokaisessa nimilippu: "vastaamattomia kirjeitä", "säilytettävää", "taloutta", "tilauksia", "ruokalistoja", "sekalaista", "osoitteita", ja kaikki nuo liput oli kirjoitettu samalla vinolla, terävällä käsialalla, jonka jo tunsin.

Nykyään kirjeenvaihto tapahtuu pitkälti sähköisesti. On oikeastaan melkoisen uskomatonta, miten monella tapaa voimme nykyään viestiä ystävillemme. Ja silti toivon välillä että palaisimme takaisin kynään, paperiin ja posteljooneihin. Ei niin että kellään oikeastaan olisi aikaa, mahdollisuutta tai välttämättä intoakaan istua kartanonrouvan tavoin koko aamupäiväksi kirjoittelemaan kirjeitä, mutta jonkinlaista haikeutta tuollaiset vanhanaikaiset ja romanttiset kuvaukset minussa silti aiheuttavat.

Ehkä se on tämä mahan elämää rajoittava vaikutus, ehkä jokin muu, mutta minusta on tässä viime aikoina tuntunut siltä kuin eläisin jossain kommunikaatiolimbossa. Minua ei haittaisi ollenkaan, jos saisin runsaasti nykyistä enemmän kirjeitä, sähköpostia, postikortteja, tekstiviestejä, puheluita, blogikommentteja ja Google+ -viestejä.

Niin, Google+. Jossain hetken mielenhäiriössä menin sitten vihdoinkin aktivoitumaan siellä siinä toivossa, että kuulisin tovereistani useammin. Ja kilinkikkareet! Kyllä siellä ihmisiä on, he eivät vain tee yhtään mitään! Kuten pelkäsinkin, Google+ ei suinkaan lisännyt verkostoitumisen tunnetta tai tuonut elämääni pieniä piristyksiä, vaan se tuntuu ainoastaan korostavan eristäytyneisyyden tunnetta: täällä on ihmisiä, mutta kukaan ei puhu minulle mitään. Hetken sitä jaksaa ihmisiä tökkiä, mutta sitten alkaa jo nolottaa ja tekee mieli poistua vähin äänin takavasemmalle.

Ehkä kerran on käynyt mielessä että pitääkö sittenkin liittyä naamakirjaan, jos siellä olisi enemmän elämää. Mutta ihan niin (seuran)kipeä ja eristäytynyt en vielä ole.

***

Kursiivilainaukset Daphne du Maurierin kirjasta Rebekka vuodelta 1938.
Kuva täältä.

7 kommenttia:

Päivänsäde kirjoitti...

Kuulumisia tungettiin tänään sopivasti postilaatikkoon :D

Mustikkamaa kirjoitti...

Mä palasin naamakirjaan (eeppistä).. :D Tosin nyt mulla on vain muutamat valitut kaverit siellä. Google+ on aika kuollut mesta, tuntuu että monet painottaa naamakirjaan vaikka Google+aa "käyttäisikin". Saat kirjeen jahka tässä kunnolla aktivoidun sen väsäämisessä :).

Hehkuvainen kirjoitti...

Päivänsäde: loistava ajoitus ^_^!

Mustikkamaa: ei mitään suorituspaineita sen kirjeen kanssa, ihan omaan tahtiin :).

Hauskasti ensimmäisinä kommentoivat ne ainoat ihmiset (2 kpl), joiden kanssa vaihtelen ihan oikeita kirjeitä. Tulee sellainen tunne että postia tulvii ovista ja ikkunoista :D.

Hese kirjoitti...

Google+ ja Facebook ovat kuin kaksi eri maailmaa.

Plussassa seurataan ihmisiä mielenkiinnon mukaan, facebookissa jaetaan kuulumisia kavereille.

Jos plussassa ei ala seuraamaan valokuvaajia, tai muita harrasteryhmiä, niin se on pelkkä autiomaa.

Hehkuvainen kirjoitti...

Höh. Pöh. Höh.

Anneli kirjoitti...

Ikävä kuulla että vatsavaivat vaan jatkuu :((
Minulle on tullut monta s-postia, että liittyisin Google+, mutta en halua.
Kesällä avasin Facebookin, mutta viikon kuluttua, huomasin ettei sekään ole mun juttu. Tuntui ihan siltä että kyttään toisia. Pääsin onneksi siitäkin eroon :)
Parempaa voinia jatkossa, sinulle toivon !!

Hehkuvainen kirjoitti...

Ymmärrän tuon kyttäystunteen, vaikka sitähän on kuitenkin mahdollista rajoittaa että kuinka paljon ja mitä näkee. Toisaalta olen onnellinen ettet jumittunut Facebookiin: käytät aikasi siis edelleen täysipainoisesti käsitöihin ja niistä bloggaamiseen :).