13.9.2012

Hyvä renki, huono isäntä


Peilipaasto on päivän (ehkä jopa kahden) sana. Käsittääkseni kaikki alkoi siitä, kun Kjerstin Gruys päätti puoli vuotta ennen häitään viettää vuoden verran peilitöntä elämää (täällä hänen bloginsa). Sittemmin idea on levinnyt laajalle ja internetin ihmeellinen maailma kuhisee ja kihisee näitä peilijuttuja.

Ideana on kai se, että kun ihminen lakkaa tuijottamasta peiliin, hän myös lakkaa murehtimasta ulkonäköään. Kun ei keskity ulkokuoreen, keskittyy tärkeämpiin asioihin. Ja kun ei jatkuvasti tarkastele niitä omia huonoja puoliaan (ja niitähän siinä helposti juuri kyylää), ei niitä tule niin ajatelleeksikaan. Itsetunto nousee ja mieli kevenee. Vai keveneekö?

Minä en ole mikään puunaaja enkä laittautuja. En katsele peilistä että näytänkö hyvältä, tarkistan vain etten näytä aivan kamalalta. Aiemmin peili tarjosi vain kurjia näkymiä, nyt olen opetellut hymyilemään peilikuvalleni. (En sellaista surullista hymyä, vaan hyväksyvää.) Peili on varsin näppärä väline kun siistii kulmakarvojaan tai tarkistaa ettei ole hirveän paljoa pinaattia hampaissa.

Mutta melko pitkälle pärjäisin ilman peiliä. Sairaalassa ollessa en juurikaan peilaillut. Siellä nyt oli muutenkin ulkonäkö viimeisenä mielessä. Tärkeää oli se, että saattoi kääntää kylkeä kivutta, ei niinkään se, että hampaat ovat kolmatta päivää harjaamatta tai tukka on likainen ja sekaisin. Olin iloinen päästessäni omin jaloin ulos, väliäkö sillä että tukehdutin hississä ihmisiä hienhajullani.

Tajusin olevani toipumassa, kun kiinnitin huomiota kainalokarvoihini (järkyt!). Mutta en laskisi sitä vielä ulkonäkökeskeiseksi käyttäytymiseksi. Perushygieniasta huolehtiminen ei vaadi peilejä - onneksi. En usko että peilitön elämä muuttaisi ketään homssuiseksi tai tylsäksi. Tai ankeaksi, niin kuin Marjut Laukia pelkää.

En näe peilipaastossa mitään kovin suuria riskejä, ennemminkin uskoisin sen olevan ainakin toisinaan hyväksi. Vaikeaahan se on, kun kaikkialla on peilejä tai ainakin heijastavia pintoja. Ja vaikken olekaan pynttääjä, tunnustan aina vilkaisevani kuitenkin heijastusta. Se on automaatio, teen sen ajattelematta asiaa. Mutta voisi olla hyvä etten kuikuilisi kuvajaistani.

Tärkeintä on hyvä olo, eikä sitä saavuteta peilin avulla. Tai onnistuu se joskus niinkin; ei tästä kovin kauaa ole kun katselin itseäni peilistä ja totesin olevani ihan helevatin hyvän näköinen. Mutta melko usein huomaan peilikuvassani jotain parantamisen varaa, ja silloin tietysti fiilis laskee kuin lehmän häntä.

Kirjoituksessani ei taida olla nyt päätä eikä häntää (edellistä lehmän häntää lukuunottamatta), mutta joku pointti minulla oli... niin: jos et ole peilikuvaasi tyytyväinen tai mietit lakkaamatta ulkonäköäsi negatiivisten tunteiden vallassa, peilipaasto voi olla juuri se juttu mitä tarvitset. Jos näkymä peilissä miellyttää ja hymyilyttää, kannattaa ehkä jatkaa katselua.

Ajattelemisen aihetta tämä peilivillitys kyllä antaa. Tässä sopii taas kerran miettiä omaa kehonkuvaansa ja ulkonäköasioihin suhtautumista. Pitää niin sanotusti katsoa peiliin ja mennä itseensä.

2 kommenttia:

Yamaba kirjoitti...

Joo, noin se minustakin menee. Kampapaasto kannattaa myös aloittaa, mutta hammasharjapaastoa en suosittele työ- ja sosiaalisessa elämässä oleville.

Hehkuvainen kirjoitti...

Hammasharjapaasto ei tunnu kivalta. Eikä se oikein kuulosta kovinkaan järkevältä, ellei sitten hoida suutaan hammaslangalla, hammastikuilla, purukumilla ja suuvedellä.