5.8.2012

Sosiaalisuudesta


Aina toisinaan tulee mietittyä sitä, että mistä aikuinen ihminen saa uusia ystäviä. Valehtelenko, jos sanon että yleisen mielipiteen mukaan lapsena niitä ystäviä löytyy jotenkin helpommin kuin aikuisena? Ystävystymisen mekaniikka ja periaatteet ovat aikuisilla varmasti samat kuin lapsilla, joten eroavaisuuksia löytyy ehkä ennemmin siitä, kuinka kohtaamme toisia ihmisiä.

Tämä on aihe, jota olen pohtinut paljon, mutta josta en siitä huolimatta kykene kirjoittamaan kovinkaan selkeästi. Yritän silti jotenkin purkaa ajatuksiani, jotta ne eivät vain pyörisi päässäni.

Myönnän, että minä ainakin olen laiskistunut. Elämäni on siinä mielessä mukavaa, että minulla on sopivasti aktiivinen sosiaalinen elämä ja oikeastaan aika sopivasti ystäviä. En tunne oloani yksinäiseksi eikä minulla ole tarvetta mitenkään erityisesti laajentaa sosiaalisia ympyröitäni. Se johtaa siihen, että ylläpidän kyllä nykyisiä ihmissuhteita, mutta en panosta uusien hankkimiseen.

Toisaalta ehkä pitäisi välillä hiukan panostaa siihenkin. Elämä nimittäin kuljettaa sekä minua että ihmisiä ympärilläni, ja ystäväpiirissä on jotenkin luonnostaan aina pientä elävyyttä ja vaihtuvuutta. Mutta jos en panosta uusien ihmissuhteiden luomiseen, on tuloksena sosiaalisten kuvioiden näivettyminen.

Lapsena uusien ystävien ja yhteyksien saanti oli luontevaa ja helppoa. Koululaisena tapaa vähän väkisinkin samoja naamoja monta kertaa viikossa (ikävä kyllä varmasti myös niitä naamoja joita ei välittäisi nähdä, mutta ei puhuta siitä nyt). Jatkuva kanssakäyminen samojen ihmisten kanssa antaa ihmisille aikaa muodostaa ryhmiä ja pareja. Sama tapahtuu tietysti myös harrastuspiireissä ja töissä, kaikkialla missä samat tyypit kokoontuvat säännöllisesti ja riittävän usein.

Vaikka aikuisenakin harrastaa, käy koulussa ja tekee töitä, on tämä kaikki kuitenkin jotenkin erilaista. Minulla on jo omat piirini, ne omat vakiintuneet kuvioni, enkä suoraan sanottuna jaksa panostaa esimerkiksi töissä mihinkään syvempään kuin asialliseen työtoveruuteen. Koen että minuun suhtaudutaan samoin.

Mutta jos minulla olisi juuri nyt valtava uusien ystävien kaipuu, niin mistä niitä oikein löytäisin? Ehkäpä joltain kansalaisopiston kurssilta, jossa olisi samanhenkisiä ihmisiä? Ainakin lähtökohta olisi hyvä. Mutta se vaatisi kyllä aika paljon töitä asian eteen, se ystävyyden synty nimittäin.

Olen sitä mieltä, että oikea ystävyys syntyy hiljalleen ja hyvin pitkän ajan kuluessa. On toki mahdollista, että yhden tapaamisen perusteella syntyy jotain pitkäkestoista ja vahvaa, mutta yleensä ottaen pidempi aika tuottaa paremmat tulokset.

Luulen, että aikuisen on vaikeaa löytää uusia ystäviä ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että suurimmalla osalla ympärillä pyörivistä ihmisistä on niin sanotusti kiintiö täynnä. Kuulostaa karulta, mutta tuntuu ainakin omakohtaisesti todelta: koska en aktiivisesti etsi uusia ystäviä, saatan vaikuttaa torjuvalta. Toisekseen siksi, että useimmat kohtaamiset uusien ihmisten kanssa ovat niin kovin satunnaisia.

Ei auta että käy vaikka joka viikko jossain sosiaalisessa tapahtumassa, jos niissä tapahtumissa on aina eri naamat. Sosiaalisesti hyvin aktiivinen ihminen voi olla erittäin yksinäinen, koska ympärillä on jo liian suuri vaihtuvuus. Pitäisi olla täsmällisemmin aktiivinen, eli luoda kontakti usein samoihin ihmisiin. Se vain on tietysti helpommin sanottu kuin tehty.

Sain itseni aivan hiljattain kiinni typerästä ajattelusta. Meinasin jättää yhdet bileet välistä, koska ajattelin etten tunne sieltä ketään enkä siksi viihtyisi. Ajattelin, etten jaksa olla sosiaalinen koska siitä ei olisi mitään hyötyä. Ajattelin - voitteko kuvitella - etten jaksa panostaa small talkiin ja näyttäytymiseen koska 1)en tarvitse uusia ystäviä enkä 2)niitä yhden illan aikana ehtisi saamaankaan.

Tunsin itseni todella typeräksi kun tajusin ajattelevani tällaisia. Onneksi menin juhliin. Viihdyin siellä oikein mainiosti ja juttelin pitkät pätkät toistaiseksi melko tuntemattomien ihmisten kanssa. Ja miksipä en olisi viihtynyt ja jutellut? Olenko muka muuttunut niin laiskaksi ja laskelmoivaksi aikuiseksi, etten osaa enää olla spontaanisti sosiaalinen?

Usein ystävyyssuhteen synty vaatii aktiivista panostusta, mutta pitäisi olla vähän herkempi ja tarkempi; ei ole mitään järkeä torpedoida luonnostaan syntyviä tilaisuuksia. Vaikka minulla on ystäviä juuri nyt sopivasti, olisi hiukan hölmöä jättää käyttämättä tilaisuus tutustua uusiin ihmisiin. Ei heistä parin tunnin bileiden aikana ystäviä tule, mutta kontakti antaa siihen kuitenkin mahdollisuuden jatkossa. Ehkä tapaamme joskus uudestaan, voi olla että emme. Mutta jos tapaamme, meillä on takana jo yksi kohtaaminen jota voimme yhdessä muistella.

Ja niin se kehittyy hiljalleen, ystävyys. Jos sille antaa mahdollisuuden.

Tai sitten ei kehity. Saa väittää vastaan jos on eri mieltä. En tainnut päästä pohdinnoissani puusta pitkälle enkä löytänyt päätä taikka häntää, mutta olenpahan purkanut hiukan ajatuksiani. Ja muistuttanut itseäni siitä, että aina ei tarvitse olla sosiaalinen, mutta koskaan ei saisi unohtaa että pienillä teoilla voi olla yllättävän suuri merkitys.

4 kommenttia:

Kukkahattuneiti kirjoitti...

Olen miettinyt jälleen kerran täysin samaa asiaa kuin sinäkin :P tai kaveriporukassakin. Meitä on 3-4 kaverusta, olemme tutustuneet/ystävystyneet peruskouluaikana. Yhden kanssa olen tuntenut 1.luokalta, toisen 6.lta ja kolmannen 7.ltä. Pikaisen laskelmoinnin jälkeen järkytyin, 1.luokasta on aikaa 18 VUOTTA! niin kauan olemme jo yhdessä pyörineet. Ei siis kummaa, että hänen kanssaan voi "olla oma itsensä" ;)

Olen kyllä miettinyt, etten välttämättä olisi kenenkään heidän ystävänsä, ellemme olisi koulun kautta hitsautuneet yhteen! olemme niin erilaisia luonteiltamme ja tavoiltamme, että jos tapaisimme nyt... se olisi ensinnäkin todella epätodennäköistä, ja varmaan karttaisimme toisiamme! kyllä sitä on niin ronkelimpi nykyään... :D

Anneli kirjoitti...

Minullakin on lapsuuden ystävä, jonka kanssa ollaan pidetty yhteyttä jo monta vuosikymmentä :)

Jotenkin tämä nykyaika on sellaista että ei jaksa paljon pitää ystäviin yhteyttä.

Päivänsäde kirjoitti...

Tuohon jo vakiintuneihin piireihin onkin hankala päästä sisälle. :/ (Ainakin jos juttujen taustoja ei viitsitä valottaa milläänlailla uuden ihmisen ollessa mukana.)

Näkisin että ystävystyminen vaatii alkuun samanlaisen elämäntilanteen ja tilaa/tarvetta sille uudelle ystävyydelle. Asiaa auttaa jos on vielä jotain yhteistä, oli se sitten lapsi, lemmikki, harrastus... Ja jos nyt vielä vähän karkeasti jakaa ihmisiä ryhmiin niin: Harvemmin lapsiperheet "jaksaa" sinkkuja ja päinvastoin. Parisuhteessa elävät taas seilaavat enemmän näissä molemmissa ryhmissä kun ovat "väliinputoojia". :D

Itse ainakin on niin hitaasti lämpeävä, että ystävystyminen vaatii useamman tapaamiskerran, joten "säännöllisesti samat naamat" ois mun juttu. Toiset kyllä on sitten niitä, että tulevat toimeen "aina eri naamat"- menetelmällä. Sen takia sitä kai osallistuu kaikkiin firman (tylsiin) pippaloihin, jotta voi tutustua niihin työkavereihin joita ei koskaan nää kun ne on ihan toisella puolla tonttia, kun firmassa kuitenkin on myös niitä samaa ikäluokkaa olevia.

Niin ja jossain vaiheessa ois hyvää jakaa jotai intiimimpää tietoa. Hmm.

Siinäkin on oma opettelunsa, että uuteen mahdolliseen ystävään törmätessä tyrkyttää heti yhteystietoja myöhempää tutustumista varten, kun eihän sitä tiedä tapaako toista uudestaan (ja jos niin milloin).

Hehkuvainen kirjoitti...

Kukkahattuneiti: hyvä huomio, ja osoittaa juuri sen että ystävyys vaatii tilaisuuden lisäksi aikaa. Ihmiset, jotka ensinäkemältä eivät ehkä vaikuta kovinkaan kiinnostavilta, saattavat ajan myötä osoittautua juuri niiksi helmiksi, joiden ystävänä on ilo olla. :)

Anneli: ei, ei saa syyttää nykyaikaa :/! Pidä vain sitkeästi yhteyttä ystäviisi, se palkitsee :).

Päivänsäde: ystävyyden syntyminen on niin herkkä juttu, täynnä sopivia sattumia ja onnea, että alan uskoa sen olevan silkkaa magiaa!