20.4.2012

Zombies rock!


En ole mikään zombie-elokuvien ylin ystävä. On niitä silti tullut nähtyä muutamia, ja joistakin olen pitänytkin. Miehellä on varastossa hirvittävä läjä zombieleffoja joten minulla on mistä valita jos haluan katsoa eläviä kuolleita. Eilen meillä oli zombieleffailta minun makuuni. Ei kauhua, vaan huumoria.

Huumoria se on huonokin huumori, ja sitä tarjoili yllin kyllin suorastaan yököttävän kasarimainen Hard Rock Zombies. Jos elokuvan elävät hahmot ovat jo melkein yhtä järkyttävän näköisiä kuin ne kuolleet hahmot, niin ollaan aika hyvässä pisteessä. Äänenlaatu oli heikko, kuvanlaatu heikompi, juoni heikoin. Näyttelijäntaidoilla ei oikein kukaan päässyt loistamaan.

Mutta kun rokkibändin solisti kehittää kuolleet herättävän bassoriffin ja sekä Hitler että hänen ihmissusivaimonsa pääsevät heilumaan kääpiölastenlastensa kanssa, ei oikein voi muuta kuin nauraa. Meno on aivan älyvapaata, mutta juuri siksi niin mukavaa.

Toisena katseltu Fido sen sijaan oli varsinainen helmi. (Arvioon voi toki vaikuttaa se, että ensin katseli kaameaa kuraa.) Harmittaa, etten löytänyt netistä tähän sellaista kuvaa, joka näyttäisi elokuvan kauniit värit.

Fido kertoo 50-luvun amerikkalaisesta perheestä. Isä käy tärkeänä töissä kiiltävällä kaarallaan, äiti tekee kaikkensa ollakseen vähintään yhtä hyvä kuin naapuruston muut kotiäidit ja pieni poika on vailla ystävää - kunnes talouteen vihdoin saadaan se oma zombiepalvelija (jollainen kaikilla muilla tietysti jo on).

Kovin harvoin voi zombie-elokuvasta sanoa, että se olisi kaunis ja herttainen. Fido on. Se on Lassie vähän erilaisella tavalla kerrottuna, se on kellohelmoja ja kirkkaita värejä. 1950-luku näkyy ihanasti puvustuksessa ja lavastuksessa sekä kuuluu musiikissa. Vintagefanit ja zombiegenren ystävät ovat vihdoin saaneet yhteisen elokuvan, jota voi ihan oikeasti sanoa hyväksi! Suosittelen lämpimästi kaikille.

Ei kommentteja: