9.4.2012

Tutkimuksen paikka


Olen jälleen kerran löytänyt mielenkiintoisen tutkimuskohteen: ihmiset, jotka eivät erota faktaa fiktiosta. Tämä on ihmetyttänyt ja mietityttänyt minua aiemminkin, eikä aihe ole uusi, mutta nyt se on pulpahtanut taas pinnalle. Arvasitte oikein, Salkkari-Sepon hiukan liian innokkaista faneista tämä taas lähti liikkeelle.

Muistelen tehneeni jonkinlaisen blogipostauksen aiheesta silloin, kun ihmiset veivät kukkia ja kynttilöitä jonnekin Helsingin kadulle televisiosarjassa kuolleen hahmon muistoksi. Nyt ollaan taas surun murtamia, kun televisiosarjan fiktiivinen henkilö tekee itsemurhan. Ja asiasta kirjoitetaan uutisissa kuin oikean ihmisen traagisesta lopusta. Tämä kaikki hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa.

Tehdään heti ensiksi selväksi se, että minä en ole katsonut Salattuja Elämiä. Tai siis katsoin kyllä ensimmäiseltä kaudelta (siis vuodelta 1999) muutaman jakson, niin että sarjan perusperiaate on tuttu ja alusta asti mukana olleet hahmot kertaalleen nähty. Joku voi ottaa loukkauksena, vaikken ihan niin tätä tarkoita, mutta minulla on kyllä ihan omakin elämä. En todellakaan ehdi liimautua television ääreen joka arkipäivä yli kymmenen vuoden ajan ja tirkistellä jotain keksittyä elämää. Prioriteettinsa kullakin.

Jos joku on oikeasti katsonut kaikki Salkkarijaksot alusta tähän päivään saakka, on hänellä varmasti melko tiivis suhde sarjan henkilöihin. Kuten mieheni asian niin osuvasti ilmaisi: tuolla tahdilla sarjan hahmoja näkee jo useammin kuin oikeita ystäviään ja tuttujaan.

(Se on muuten todella pelottava ajatus, johon minusta sietäisi jo hetkeksi pysähtyä. Jos oikeasti vietät enemmän aikaa fiktiivisten hahmojen kanssa kuin oikeiden ihmisten parissa, on elämässä ehkä mennyt jotain nurinkurin.)

Ei siis ihme, että ne televisiossa pyörivät ihmiset alkavat jo tuntua läheisiltä ja jollain tapaa oikeilta. Terve ihminen on eläytymiskykyinen, se vasta onkin pelottavaa jos empatiakyky puuttuu täysin. On normaalia ja joskus jopa hyväksi, että pystyy jollain tasolla eläytymään kuvitteellisten henkilöiden elämään.

Minäkin itken ja nauran elokuvia ja sarjoja katsellessa, joskus myös kirjoja lukiessa. Downton Abbeyn ensimmäisen tuotantokauden jaksoista joka ikinen itketti ainakin kertaalleen. Hahmoista tuli niin nopeasti niin aitoja ja läheisiä, että heidän tunteensa herättivät vastakaikua. Se on minusta merkki erittäin onnistuneesta käsikirjoituksesta, kuvauksesta ja näyttelijäntyöstä. Katsoja saadaan heti koukkuun ja mukaan tunnelmaan.

On ihanaa uppoutua hetkeksi toisenlaiseen maailmaan ja toisenlaiseen elämään. Mutta siihen sen pitää jäädä. Sen pitää olla vain se hetki, ei koko elämään vaikuttava ja liian todentuntuinen juttu. Tietenkin minäkin toivon suosikkihahmoilleni vain parasta. En halua että vampyyri tai ihmissusi syö suosikkihahmoni, en halua että hän menettää traagisesti rakastettunsa tai kuolee jengitappelussa. On kovin kurjaa, jos on juuri tykästynyt johonkuhun, ja sitten häneltä seuraavassa jaksossa katkaistaan kaula.

Mutta sellaista se on. Sellaista on hyvä draama. Eikä minun suosikkihahmoani pidetä hengissä vain siksi, että se olisi minusta kivaa. Käsikirjoitus on tehty, ja hahmo kuolee sen mukaisesti. That's it. Minulla ei ole mitään vaikeuksia hyväksyä ja hahmottaa tätä todellisuutta. En vietä suruaikaa, en kirjoittele muistokirjoituksia, en lähetä raivostuneita ja itkunsekaisia viestejä tuottajille tai käsikirjoittajille enkä varsinkaan vaadi vankeustuomiota näyttelijälle, jonka hahmo mestasi suosikkihahmoni.

Olisi mielenkiintoista (mutta ehkä myös hiukan pelottavaa) tutkia ja haastatella niitä ihmisiä, joilla fakta ja fiktio todella menevät sekaisin. Se ei ole vain muutamien ongelma, niin tapahtuu meillä ja muualla. Minusta on täysin käsittämätöntä, että esimerkiksi alkoholistia näytellyt näyttelijä saa katsojilta ohjeita raitistumiseen. (Näin kävi muistaakseni Risto Autiolle, joka näytteli Kotikadun Hannesta.)

Haluaisin tutkia myös sitä, kuinka näiden kajahtaneiden katsojien läheiset suhtautuvat heidän käytökseensä. (Tosin voi olla ettei heillä enää oikeita läheisiä olekaan, kenties ymmärrettävistä syistä...) Jos sinun mummosi/isäsi/siskosi/ystäväsi alkaisi puhua fiktiivisen henkilön elämästä kuin jostain aidosta ja oikeasta ihmisestä, kuinka nopeasti ja millä tavoin puuttuisit siihen? Luulisi, että pari järjen sanaa riittäisi palauttamaan maan pinnalle. Ikävä kyllä ei.

Koska Iltalehden uutinen Salkkari-Sepon dramaattisesta ratkaisusta ei välttämättä ole luettavissa tai löydettävissä pitkään, nappaan tähän itselleni muistiin yhden parhaista kommenteista ikinä:

"Erittäin mautonta näyttää suosikkihahmon itsemurha. Eikö tän ohjelman tekijä ollenkaan ajattele lapsia, jotka kattoo tätä ohjelmaa? Minun 28-vuotias poikani, joka on sepon suuri fani meni hysteerisenä huoneeseensa itkemään, kun näki sepon itsemurhan."

Tämä jotenkin kiteyttää karmaisevalla tavalla koko homman absurdiuden. Toivottavasti tämä kommentti on vitsi. Jos ei ole, olen niin kovin, kovin, kovin pahoillani (siitä mitä aion seuraavaksi sanoa). Toivon että kommentin kirjoittajalle on tullut näppäilyvirhe, ja kyseessä on ollut 8-vuotias poika. Tai jos poika on oikeasti 28-vuotias, asuu äitinsä luona, katsoo innoissaan tämän kanssa Salattuja Elämiä ja murtuu hysterian partaalle suosikkihahmonsa kuollessa, niin.... no, niin. Minä olen tässä vaiheessa jo aika sanaton.

Oliko poika kehitysvammainen vai niin sanotusti ihan normaali (mutta hiukan herkkä) nuori? Onko hän katsonut Salattuja Elämiä ihan alusta asti? Onko hänellä ollut "Seppoon" oikeasti jo läheisempi suhde kuin isäänsä, äitiinsä tai kehenkään muuhun oikeaan ihmiseen? Onko pojalla ystäviä, joiden kanssa käydä ulkona ja viettää aikaa?

Elääkö poika muutenkin omassa kuplassaan, ja onko hänellä muutenkin vääristynyt kuva todellisuudesta (tuokohan lahjat vieläkin Joulupukki)? Olisiko äiti missään vaiheessa voinut hiukan palautella poikaansa maan pinnalle ja todellisuuteen? Onko tällainen erityisvahva eskapismi periytyvää? Vaikuttaako harhan syntyyn kohteen kieli ja kulttuuri - jos Salkkarit olisi englanninkielinen ja kertoisi amerikkalaisista, menisivätkö suomalaiset näin sekaisin?

Todella mielenkiintoinen keissi, ei voi muuta sanoa. Tunnen itseni taas tervejärkisemmäksi ja fiksummaksi kuin vähään aikaan, ja taidan jatkaa silmieni pyörittelyä.

11 kommenttia:

Elegia kirjoitti...

Minäpä tässä tunnustan katsoneeni Salkkareita ihan alusta asti. Katsominen tosin loppui muutettuani tänne eli en ole moneen vuoteen valitettavasti sarjaa enää nähnyt. Tykkäsin kovasti Salkkareista: se oli mukava puolituntinen iltasella. Yhteensä kaksi ja puoli tuntia viikossa eli pitkän leffan verran. Moni katsoo telkkaria enemmän tai jotain muuta fiktiivistä sarjaa. Enpä näe eroa siinä onko kyseessä Salkkarit tai vaikkapa Frendit tmv.

Ihan niin kaheli en kuitenkaan ole, että menisi faktat ja fiktiot sekaisin. Jostain syystä nämä Salkkarit kuohuttaa aina säännöllisin väliajoin ainakin Suomen mediaa. Milloin järkytyttiin Miian kuolemasta, milloin Ismon väkivaltaisuudesta jne. Yhteistä näille kaikille aina on, että jeesustellaan ikärajoja ja esitysajankohtaa. Salkkarit nyt kun kuitenkin on (tai ainakin oli) melko välivallaton sarja.

Suomesta on hiljalleen kehittynyt kaksinaismoralistinen jeesustelumaa. Itketään jotain Salkkareita ja sen "vaarallisuutta" ja samaan aikaan toosa suoltaa ulos pornoa ja väkivaltaa. Vanhemmat eivät osaa enää kasvattaa eikä vahtia lapsiaan, vaan medioiden pitäisi se tehdä. Jokseenkin surullista.

Sori, meni vähän aiheestasi ohi. En oikein tiedä, miten suhtautua noihin itkijöihin, jotka esim. luulevat, että Seppoa näyttelevä ihminen on Seppo Taalasmaa ja kuoli oikeasti. Mietin voiko jotkut oikeasti olla niin vieraantuneita todellisuudesta?! Tuntuu uskomattomalta.

Päivänsäde kirjoitti...

Hahaa! Olisin kyllä huolissani 28v. pojasta, joka asuu kotona (tai ei ehkä asu, mutta jotenki tosta sai sellaisen kuvan ettei se ollu äidin luona käymässä...) ja johon Salkkarit vaikuttaa noin. Hyvä että on tunteita ja noin, mutta entä jos tää on niitä tapauksia, johon oikean tosielämän vastaavat tapahtumat (kaverille, perheenjäsenelle) ei sitten vaikuttaiskaan mitenkää?

Siinä mielessä hieno sarja (vaikken oo seurannu sitten...ööh vuosien..Seppo ja Ismo taitaa olla viimiset jälellä olevat siltä ajalta kun oon kattonu) että se herättää puhetta ja käsittelee asioita, joita oikeasti käydään läpi joissakin suomalaisissa perheissä.

Hehkuvainen kirjoitti...

Kiva kun tulit "tunnustamaan" :). Siinä olet aivan oikeassa, että sinällään ajallisesti tuo 2 ja puoli tuntia viikossa ei ole kovinkaan paljoa. Katson helposti sarjoja/leffoja paljon enemmänkin viikossa.

Lähinnä tässä on kai tärkeää ja merkitsevää se, että katsoo nimenomaan sitä samaa sarjaa usein ja pitkän aikaa. Minä saatan katsoa maanantaina toista maailmansotaa, keskiviikkona teen maailmanympärysmatkan ja viikonloppuna vietän hetken tulevaisuudessa. Aina eri skenaario ja aina eri ihmiset. Tällaista salkkarimaista vuosikausia kestänyttä ja lähes jokapäiväisiä kohtaamisia sisältänyttä suhdetta minulla ei mihinkään hahmoon ole eikä sellaiseen voi sinällään verrata muita matkojani fiktiiviseen maailmaan.

Onhan se sinällään kiva, että joidenkin suurin ongelma on telkkarisarjan hahmon kohtalo. Kertooko se siitä, että meillä menee keskivertoisesti aika hyvin? En tiedä.

Nyt kun asut siellä, näet varmasti Suomen ja suomalaiset hiukan eri tavalla kuin ennen - ja varmasti hiukan eri tavalla kuin me täällä asuvat.

Uskomatonta tämä todellisuudesta vieraantuminen minustakin on.

Hehkuvainen kirjoitti...

Päivänsäde, ehditkin väliin.

Se on ihan hyvä, että asioista puhutaan (puhumiseen minäkin tässä kannustan). Ja on hyvä että niitä asioita näytetään televisiossa. Jos kaikki sarjat olisivat vain naurua ja päivänpaistetta, tulisi elämästä vähän yksipuolinen kuva.

Olen kuullut, että sellainenkin terapiamuoto kuin elokuvaterapia on olemassa. Siinä käytetään hyväksi juuri sitä, että hahmot käyvät läpi samoja vaikeita asioita kuin terapiassa olevat. Kuka tietää, ehkä Sepon itsemurha (tai sitä seurannut keskustelu) on jollekin katsojalle avuksi oikean itsemurhan käsittelemisessä.

Joka tapauksessa voi olla hyväksi, että televisiossa näytetään myös niitä ikäviä asioita, joita tapahtuu myös oikeasti. Mutta juuri siksi pitäisi olla myös se vastuullinen vanhempi mukana tässä touhussa, ei niin että annetaan medioiden kasvattaa lapsia niin kuin Elegia edellä sanoi. Se nähty ikävä juttu pitää pystyä purkamaan ja käsittelemään, ettei se jää vain kauhuksi kummittelemaan.

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä kirjoitus! Itsekin olen tässä samaa ilmiötä ihmetellyt. Onko siis edes olemassa halvempaa tapaa tehdä teeveetä, kuin ensin tappaa saippuasarjan henkilö, sen jälkeen pitää aiheesta talk show ja vielä myllyttää pari päivää aihetta mediassa? Kovin on surkuhupaisaa :D

miutsi kirjoitti...

Hyvä kirjoitus. Muistan kun yksi henkilö (opettajana ammattiin valmistavassa koulussa)kerto erään tapauksen. Hän oli aamulla mennyt kouluun ja "kaikki" oppilaat olivat itkeneet tai olleet itkennyneen näköisiä. Hän sitten kysyi että mitä nyt. Oppilaat vastasivat että kun Caroline kuoli. Opettaja meinasi, että joku teidän kaveriko. Vastaus oli:"Ei, kun Caroline sarjasta Kauniit ja rohkeat".
Että näin jo lähes 20 v. sitten... Lööppeihin en muista, että "tapaus" olisi päässyt.

Onhan se tietty hyvä että edes jollain tasolla käsitellään asioita, jotka saattavat koskettaa monia. Mutta toi menee jo yli ymmärryksen, että on niin kiinni jossain sarjan hahmossa, että fakta ja fiktio sekottuu. Ei voi pieni ihminen aina käsittää kaikee, ei.

Korppisusi kirjoitti...

Hyvä postaus, olen itsekin näitä asioita juuri pohtinut! Tein juuri sosiaalipsykan kurssille esseen, jossa pohdin parasosiaalisuutta sekä tietynlaista stigmaa, jonka näyttelijät saavat osakseen roolihahmojensa kautta.

Eilen mekin täällä kotona mietittiin, että toivottavasti se kommentti 28-vuotiaasta pojasta oli trollin näppäimistöstä lähtöisin.

Sari kirjoitti...

Downton Abbey on muuten todella ihana sarja. Jäi vain jostain kumman syystä toisen kauden viimeinen jakso katsomatta, kun unohdin että jakso oli kaksiosainen.
Mutta Salkkareita en ole seurannut, enkä ymmärrä miten niistä tehdään lehtijuttuja....

Hanniina kirjoitti...

...mut kuoliko se nyt sit oikeasti? Mä olin lukevinani jostain että ei!

jammie kirjoitti...

Tässä vielä piste i:in päälle.

Hehkuvainen kirjoitti...

Anonyymi: täytyy kyllä sinällään nostaa sarjan tekijöille hattua, että ovat saaneet koukutettua niin monia niin pitkäksi aikaa. Ei ole helppoa tehdä sarjaa, joka puhututtaa ja herättää näin paljon tunteita.

Miutsi: karmaisevaa :D.

Korppisusi: oooh, mielenkiintoinen esseen aihe! Toivottavasti saan joskus lukea kirjoituksesi :). Ja tämmöiset jutut kyllä kiihottavat trolleja...

Sari: oikeat uutiset ovat ilmeisesti loppuneet :P.

Hanniina: oikeassa olet. Seppo elää, kauan eläköön Seppo!

Jammie: auts.