Uusinta

Mrs. Marple tuossa ystävällisesti huomautti, että mehiläisvahavoiteen alkuperäinen teko-ohje on minulla nykyään salasanan takana. Kappas, niinpäs tosiaan onkin. No siellä on ja pysyy, mutta laitetaan tähän kopio! Siis näin:

---

Surkean sateista sunnuntaita on hyvä viettää leppoisan puuhastelun parissa. Tällä kertaa Hehkun keittiössä valmistui varsin helppotekoista mehiläisvahavoidetta. Tässä askarteluun tarvittavat välineet:


Kattila, rypsiöljyä, joku purkki salvalle (tässä tapauksessa lastenruokapurkki, josta sisältö on ensin pistetty omaan suuhun), mehiläisvahaa (itse olen ostanut vahan Lahtisen vahavalimolta joskus vuonna nakki ja keppi), grammantarkka keittiövaaka, eteerisiä öljyjä, teräskippo ja mittakip... niin, mittakippo. Huomasin vasta kuvan ottamisen jälkeen, että se on kuvassa aivan turhaan. Mihin minä tarvitsisin mittakippoa? Voin aivan hyvin punnita öljyn suoraan teräskipossa. Joku ajatuskatkos siis tullut kuvaa järjestäessä.

Teen aika tömäkkää salvaa, joten aineksia pistetään suhteessa 5:1, jossa siis 5 osaa (tässä tapauksessa 50g) öljyä ja 1 osa (tässä tapauksessa 10g) mehiläisvahaa. Siitä tulee mukava kerta-annos eli reilu puolikas purkki. Ensin punnitaan öljy, sitten pistetään joukkoon mehiläisvaha ja annetaan muhia vesihauteessa.


Aika nopeasti tuo vaha sulaa tuonne lämpimään öljyyn. Kun se on sinne sulanut, otetaan kattila liedeltä ja pistetään joukkoon eteerisiä öljyjä jos sellaisia halutaan. Itse pistin tänään rosmariinia, nerolia ja laventelia, koska ne ovat mukava yhdistelmä ja oikein sopivia ihonhoitoon. Sitten vaan kaadetaan koko homma purkkiin.


Juu, näyttävät hämärästi virtsanäytteiltä. Keskellä viimeisenä kaadettu satsi, se on vielä hyvin lämmintä ja läpikuultavaa. Vasemmalla malliksi vanhempi teos, josta paljastuu että jäähtyessään ja kovettuessaan voide samenee. Näillä suhteilla voiteesta tulee kyllä todellakin jämäkkää, se ei juokse mihinkään. Purkistakin sitä saa ennemmin raapia kuin kaapia, mutta iholle se levittyy oikein mukavasti ja helposti. Ja on riittoisaa! Sopii koko vartalolle, mutta erityisesti tekee hyvää kuiville kantapäille.

Helppoa hommaa, ja saa taatusti lisäaineetonta tavaraa.

---

Tänä ja viime vuonna käytin lastenruokapurkkien sijasta naamarasvapurkkeja, joista olin rasvat kaapinut omaan naamaani. Tämän vuoden voidesekoitukseen tuli ruusupuun, nerolin, rosmariinin, laventelin ja piparmintun eteeristä öljyä. Voide säilyy huoneenlämmössäkin helposti vuoden päivät. Ja jos se alkaa jossain vaiheessa haista härskiintyneeltä, niin kyllä se siinäkin vaiheessa kelpaa vielä saapasrasvaksi.

Lahjontaa osa 1

Tänä vuonna en ollut lahjojen tekemisen suhteen aivan yhtä ahkera kuin viime vuonna (tai siltä minusta tuntuu), mutta jotain sain silti tehtyä. Oli mukavaa, kun syksyn palkkatöistä jäi sen verran käteen että muutaman lahjan saattoi ihan ostaakin (erikoinen fiilis), mutta kyllä omin käsin tehty lahja on silti se "mun juttuni" ja jouluun kuuluva asia. Tässä osa tonttupajan tuotoksista.

Työkavereille tein kynttiläkortit. Niissä on siis vahvan kartongin sisään kääräisty kaksi tuikkukynttilää ja pienelle kortillekin on oma taskunsa. Helppotekoinen ja monimuotoisesti muokattava lahjus, näitä tulee varmasti tehtyä toistekin. Eikä sitä paitsi ole kallista (jos sattuu varastoissa olemaan sopivaa paperia, niin kuin minulla oli).


Kassin ompelusta jäi aikoinaan pieni suikale kangasta, ja siitäpä syntyi nyt kolme pientä (n. 12 x 12 cm) vetoketjullista pussukkaa. Yhteen kiinnitin puisen kukan ja helmen, kun sattuivat sopimaan väreihin. Ne ovat vain parilla pistolla kiinni, joten ovat helppoja irrottaa jos haittaavat käytössä tahi ärsyttävät esteettistä silmää. En tiedä ovatko lahjansaajat samanlaisia pussukkafaneja kuin minä, mutta minusta tällaisia pitää aina olla varalla ainakin muutama.


Sain siskolta viime vuonna lahjaksi Ihana-lehden vuosikerran, ja sen eräässä numerossa oli oiva idea: lasipurkit maalataan sisäpuolelta (kai ne voi maalata ulkopuoleltakin jos haluaa), sisälle pistetään lahjakortti ja purkin kylkeen etiketti joka jotenkin hauskasti vihjaa mitä sisältä löytyy. Näihin kahteen purkkiin sujautin Ruohonjuuren lahjakortit. Näissä siis tämä oman askartelun osuus jäi aika vähäiseksi, mutta onhan tuo silti kivaa vaihtelua tavan kirjekuoressa annettuun lahjakorttiin.


Viime vuonna esiintyneitä enkeliavaimenperiä oli tehtävä tänäkin vuonna. Helppoja ja nopeita tehdä, ja sitä paitsi älyttömän somia. Tällainen avaimenperä on ehkä hiukan persoonaton lahja, mutta ainahan tuota johonkin voi käyttää. Jos ei itsellä ole käyttöä niin antaa sitten eteenpäin (tämä pätee ilman eri sanomista kaikkiin antamiini lahjoihin).


Tein myös lisää huopasydänheijastimia ja mehiläisvahavoidetta. Kortteja tein myös reippaasti, mutta niistä lisää myöhemmin.

Tuhat tulimmaista!

Voi turskan perkeet ja mädäntyneet merimakkarat!

Sain aivan älyttömän hyvän joululahjan Alitsalta: kuntosalikäyntejä! Kyllä kelpaa, istumatyöläinen kiittää. (Nousen kyllä edelleen aika usein kyselemään tyhmiä muilta, mutta istumista se työ silti suurimmaksi osaksi on.) Päätetyöskentelyn vastapainoksi on hyvä saada hartioihin vähän liikettä.

Tänään kävimme salilla ensimmäisen kerran, ja huomenna luultavasti havaitsen kehossani lihaksia joiden olemassaolosta en aiemmin tiennyt. Oli oikein mukavaa ja rauhallista, kun kansa muistaa kuntosalien olemassaolon yleensä vasta vuodenvaihteen jälkeen. Tiedättehän nämä "tänä vuonna lupaan kuntoilla enemmän, aloitanpa heti" -muotoiset itsepetokset. Vain hiukan harmitti se, ettei infrapunasauna ollutkaan päällä. Sitä olisi ollut kiva kokeilla.

Merkittävästi suurempi harmitus tuli siitä, kun huomasin että kamerani on varastettu. Vielä eilen ehdin päiväkävelyllä ottaa kuvia ja ladata ne koneelle, nyt se ei enää onnistuisikaan. Myrsky ja mylväys!

Kun minä hikoilin salissa tai saunassa, joku pitkäkyntinen rosmo kävi taskullani ja nappasi sieltä rakkaan pokkarini! Simpukka soikoon! Ihan omaa tyhmyyttä oli tietysti jättää kamera päällystakin taskuun, mutta kun siellä se aina asuu niin en jotenkin tullut ajatelleeksikaan että se sieltä jonnekin lähtisi.

Eihän se ollut maailman kallein tai uusin kamera, mutta edelleen toimiva ja minulle rakas. Ja tarpeellinen! On kuulkaas astetta haasteellisempaa nyt kuvabloginkin päivittäminen. Muistikortilla (hyvällä sellaisella!) oli muutamia kuviakin, onneksi ei mitään liian henkilökohtaista. Voihan korallin karva, että ottaa päähän!

Kiukuttaa ihan muodottoman paljon! Olo on ihan invalidi ilman kameraa. Langetan härskeiltä silleiltä haisevan kirouksen sen kapisen koiran ylle, joka kamerani vei! Semmoisen kirouksen, että ikiuskollisen Canonin akku räjähtää sen varkaan käpälissä ja vie sormet mennessään. Sittenpä ei enää availla toisten vetoketjuja!

Punkki 1, Hehku 0

Voihan mähmä. Niin se vihannespunkki sitten iski chileihinkin. On myönnettävä, etten ollut tarkkana: en syynännyt taimia päivittäin enkä suihkutellut niitä. Olisi pitänyt, vaan en jaksanut. Heitin pikkuiset taimet suosiolla roskiin. Laitan keväällä sitten uudet chilit kasvamaan, katsotaan josko niiden kanssa kävisi parempi tuuri.

Pidempiaikaisten vihertuttavuuksieni kanssa olen ollut tarkempi. Se ei tosin ole mitenkään hirveästi auttanut. Ei tilanne ole mitenkään räjähtänyt käsiin, luulenpa että invaasiosta on selvitty hyvin vähin vaurioin. Voi olla että jossain joku yksinäinen vihannespunkki vielä tepastelee, mutta en ole nähnyt kasveissa elämää tai seittejä vähään aikaan. Vaikka chilit siis menetimme, ja otsikkokin on aika masentava, sanoisin että otin torjuntavoiton ötökästä.

Kultaköynnös taisi ottaa nokkiinsa siirtelystä. Sillä on köynnöksen pituuteen nähden niin kovin hentoiset juuret, että olisikohan joku isompi juuri katkennut. Nyt meinaa nimittäin yksi köynnöksen haara kellastua ja kuolla käsiin. Ei vielä aihetta paniikkiin, tehdään sitten isompi leikkuu ja pistokkaiden otto jos oikeasti pahalta näyttää.

Muratistani olen kyllä huolissani. Siinä ei näy mitään ylimääräistä elämää, mutta se pudottelee lehtiään kovasti. Olinkohan tuhohyönteistorjunnassani liian kovakourainen...? En tiedä, seurataan tilannetta.

Joulukalenterit

Minulla ei ole tänä vuonna joulukalenteria. En ole sellaista oikein osannut kaivatakaan. Lapsena joulukalenteri oli tietysti kova juttu, ja olen aikuisenakin tykännyt luukkuja availla. Aiemmin tänä vuonna ajattelin, että askartelen kotiin jonkun kivan ja vähän erilaisen kalenterin, mutta päädyinkin sitten tekemään kaksi kalenteria ystäville lahjaksi. (Tämän jouluaskartelun voinee jo esitellä, kun suurin osa lahjasta on kuitenkin jo avattu.)


Keksin viimeinkin käyttöä pienille vaaleanpunaisille kirjekuorille, jotka ovat maanneet laatikossa vuositolkulla. (Tässä taas nähdään, ettei mitään kannata heittää pois! Voi vielä joskus tarvita!) Laitoin niihin sisään pieniä viestejä - mietelauseita ja ajatuksia ystävyydestä ja elämästä. Kuoren toiset puolet saivat numerot ja toiset puolet kiiltokuvat. Toinen kalenteri on kukkakeijujen koristama, toisessa seikkailee Nalle Puh ystävineen.

Muotipostaus

Työkaverini lahjoitti minulle vanhoja neuleohjeita. Niistä onkin rutkasti iloa, sillä 80-luvun muoti aiheuttaa naurukohtauksia. Skannasin teille muutamia makupaloja. (Jos jollekulle herää uskomattoman suuri halu oikeasti tehdä tällaisia neuleita, ohjeen saa minulta. Sitten kun olen riittävästi nauranut näille, en tee ohjeilla enää mitään.)


On jätetty hauikselle kasvunvaraa.


Tämä malli kiristää pikkuisen hartioista.


1980-luvulla hihojen istuttaminen oli tuntematon käsite. Itse asiassa hiha taisi olla tuntematon käsite... Kaikissa neuleohjeissa oli vähintään neljä kokoa, vaikka pieninkin niistä riittäisi varmasti vaatettamaan koko perheen - kerralla.


Olen mykistynyt. Onko tämä tarkoitus pukea takin päälle? Takin alle tätä ei nimittäin saa mahtumaan.

Mikä näistä on sinun suosikkisi?

Työkiireitä

Alan hiljalleen ymmärtää työpaikkani rytmiä: välillä on aivan kuollutta, ja sitten kun töitä on, niitä on niin paljon että kolmekaan Hehkua ei riittäisi. Nyt on ollut kiireitä - asiakkaat ovat jälleen kerran heränneet vähän liian myöhään siihen, että lokakuun kausiveroilmoitukset pitää lähettää ensi maanantaina.

Vielä on näkemättä se legendaarinen Alkuvuosi, kun tilinpäätöskiireet alkavat. Olen kuullut huhuja, että silloin jokaisella pitäisi olla ainakin viisi kättä ja seitsemän päätä, että kaikki tulisi hoidettua ajallaan.

Yritän pelotteluista huolimatta elää tätä päivää ja opetella sietämään nykyhetkeä: sille ei voi mitään, että työt kasaantuvat pöydälle. Ei auta panikoida ja tehdä hätäisesti (nolointa on se, jos muut joutuvat käyttämään omaa kallista aikaansa minun virheideni korjaamiseen). Kyllä se pino siitä pienenee paperi kerrallaan.

Ja parasta onkin elää nykyhetkessä, sillä enhän vielä tiedä jatketaanko sopimustani. Kaipa tässä jossain vaiheessa täytyy pomolta udella, että haluaako hän minut töihin myös tammikuussa. Ehkä kysyn asiaa viikon päästä pikkujouluissa, kun pomo on sopivassa nousuhumalassa.

Minua on ajoittain vaivannut sellainen tunne, ettei minua haluta sitouttaa tuohon firmaan. Totta kai pomolle sopii erinomaisesti se, että minut voi soittaa paikalle sitten kun lisäkäsiä tarvitaan. Itse olen huomannut, ettei tällainen "tarvittaessa töihin" -juttu ole oikein minun heiniäni. Haluan vakautta, ja sitä aion myös pyytää.

Kävin yhdessä työhaastattelussa viime kuussa. Se oli ensimmäisen vaiheen haastattelu enkä vielä tiedä pääsenkö toiseen vaiheeseen. En oikeastaan halua vaihtaa työpaikkaa, mutta epävarma tulevaisuus ajaa haistelemaan tuulia oman talon ulkopuolelta. Totta kai minua kiinnostaa kuulla mitä muilla on tarjottavana, ei siinä mitään menetä jos käy haastattelussa tekemässä tiedusteluja.

Toivon, että 1) saan jäädä nykyiseen työpaikkaani ja 2) saan neuvoteltua kaikin puolin mukavan jatkosopimuksen. Pianhan se nähdään kuinka tässä käy.

Ensilumi

Ensilumi tuli, ihanaa! Tuli pikkuisen jouluisampi olo. Vaikka aikamoista jouluilua on tässä ollut ja tulee olemaankin. Joulukortit on lähetetty (ainakin melkein kaikki) ja joululahjat suurimmaksi osaksi annettu. Olen taas ollut niin ahkera, että varmana saisin pestin Korvatunturilta tonttuna jos vain paikkaa hakisin! (Näyttäisi muuten hiiskatin hyvältä CV:ssä se tonttuna olo.)

Parit pikkujoulut on juhlittu, muutamat on vielä tulossa. Firman, bändin, harrastusporukan ja mitä vielä. Ei tässä kuulkaa juuri muuta ennätä kuin kitata glögiä ja syödä piparia. No ennätin minä eilen tukan värjätä ja aion ennättää neuloa villapaidan kokoa bostoninterrieri. Ja tänään ehdin istua kaverin kanssa puolitoista tuntia lounaalla. (Eniten ennättää sitä mikä on kivointa.)

Niin, se ensilumi. Sen kunniaksi sai kaivaa talvikengät kaapista käyttöön. Parin talven ajan niitä on päivittäin käytetty, mutta eiköhän niillä tämäkin talvi vielä köpötellä. Toivottavasti.

Ja heti näytti hirveän paljon valoisammalta ja kirkkaammalta, kun oli edes hiukan valkeampi maa. Valoisuuteen toki vaikutti myös se, että taivas oli pilvetön eikä paksun pilvimassan peitossa niin kuin aiempina päivinä.

Toivon pilvetöntä säätä myös huomiselle, niin näkisin vihdoinkin sen ylilennon, jota olen jo pari itsenäisyyspäivää odottanut. Normaalisti juhlapäivän ohjelmaan kuuluu Tuntemattoman sotilaan katsominen, mutta tänä vuonna se täytyy jättää väliin, sillä juuri samaan aikaan on keskustassa paraati.

Puolustusvoimien valtakunnallinen paraati tulee tänne, ja tämä tyttö menee takuuvarmasti sitä katsomaan! 1100 jalkaparia ja 60 ajoneuvoa koettelee Hämeenkadun mukulakiveystä, onhan se nähtävä. (Panssarivaunuja!) Jos olisin teinimmällä tuulella, pistäisin tähän nyt jotain ihquu ja ziljoona huutomerkkiä innostustani ilmaisemaan.

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Töllötettyä

Vaihtelu virkistää: tällä kertaa elokuvien joukossa on myös minisarja.

Paikkasin aukon sivistyksessäni ja katsoin Starship Troopersin. Visuaalisista efekteistään (mitä nämä nyt suomeksi olisivatkaan..) Oscar-ehdokkuuden saanut elokuva ei oikeastaan muuta ollutkaan kuin erikoistehostetta ja siloista pintaa. En ehkä ole ikinä nähnyt yhdessä elokuvassa näin paljoa kiiltokuvaihmisiä! No täytyihän sinne se yksi rosoinen sankarihahmo laittaa, mutta muuten kuvasto on täynnä jenkkihymyä. Vaikka kyllä se hymy vähän hyytyy siinä vaiheessa kun pitää taistella avaruuden pahisötököitä vastaan.

Olen ymmärtänyt että Starship Troopers on nerokasta yhteiskuntakritiikkiä. Kuten jo useasti on tullut todettua, minä olen liian tyhmä tajutakseni sellaisia asioita. Tai en nyt ehkä tyhmä, en vain jaksanut pohtia. Keskityin katsomaan avaruusötököitä, en analysoimaan syvempiä tasoja. (Kyllä menee minun kohdallani hukkaan semmoiset syvemmät tasot. Useimmiten.)

Hanna oli elokuva, jolta toivoin paljon. Ajatus Suomen karussa maastossa (ulkomaisten elokuvien perusteella Suomessa on aina talvi) kasvatetusta teini-ikäisestä tappokoneesta oli kiehtova. Ikävä kyllä elokuva oli jossain määrin ennalta-arvattava ja melko suuressa määrin epälooginen. Päänäyttelijä oli kyllä hyvä, ei ole hänen vikansa että hänen hahmonsa on kirjoitettu tekemään epäuskottavia asioita. Tämä olisi voinut olla monin verroin parempi elokuva.

Katsomamme minisarja Carlos oli oikeastaan melkoinen ajankohtaisohjelma. Carlos alias Shakaali tuotiin nimittäin taas tämän vuoden marraskuussa oikeuden eteen pommi-iskuistaan. Kuuluisa terroristi istuu elinkautista ja me katselemme hänen elämästään kertovaa minisarjaa. Aika jännä!

Tällaisissa tosipohjaisissa jutuissa on aina se ongelma, että ne ovat tietyllä tapaa dokumentaarisia: voidaan näyttää vain se mikä tiedetään todeksi. Tässä minisarjassa tosin oli otettu joitakin vapauksia, ja se teki tietysti ohjelmasta mielenkiintoisemman seurata. Mutta kovasti hypittiin paikasta toiseen ja tapahtumat vilistivät melkoisella vauhdilla ohi. Jos tuntisin terroristien ja lähi-idän historiaa paremmin, olisin saanut enemmän irti sarjasta.

Erityisesti on kiitettävä mahdottoman hienosta lavastuksesta ja puvustuksesta. Miten olikin 70-luku saatu niin 70-luvun näköiseksi! Koko maailma oli keltainen! Koska sarja kattaa noin 20 vuotta Carloksen elämästä ja maailma muuttuu siinä ajassa kovastikin, on tämä aiheuttanut melkoisia ponnistuksia puvustuspuolella.

Mutta paras on jälleen viimeisenä: australialainen Mary and Max hurmasi minut täysin. Tim Burton does Wallace and Gromit! No ei sentään. Mutta tässä oli sitä jotain. Ihana ja hirmuisen koskettava tarina yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Elämä on julmaa, ja eniten naurattavat juuri ne kamalimmat jutut - ei tätä elämää muuten kestäisikään. Huumori kantaa.

Elokuvan värimaailma on erikoinen ja kaikki yksityiskohdat hyvin mietittyjä. Tämä on juuri sellainen elokuva jonka haluaisi katsoa heti uudestaan! Mutta ei voi, koska ensinäkemältä tässä on niin paljon sulateltavaa. Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka haluavat kokea sen, että animaatio voi samaan aikaan särkeä sydämen ja tuntua hyvältä.