30.10.2011

Kuolevia lapsia ja muuta mukavaa


Peter Jackson ehti ennen Keski-Maan touhuilujaan ohjata mm. nukkeanimaation Meet the Feebles. Olen valtavan onnellinen siitä, että herra Jackson tuli järkiinsä ja teki myöhemmin eeppisiä fantasiaseikkailuja, sillä tämä nukeilla leikkiminen ei oikein sovi hänelle.

Meet the Feebles on lyhyesti sanottuna Muppet Show huumeissa. Siinä on jotain erikoisen häiritsevää, kun pörröiset nuket käyttävät ja diilaavat huumeita, kuvaavat pornoa, harrastavat rietasta seksiä, laulavat sodomiasta ja tuhoavat toisiaan konetuliaseilla. Veri lentää, päitä irtoilee ja liiskaantunut raato on kiva pieni välipala. There's no business like show business!

Voin suositella niille, jotka haluavat nähdä jotain hämmentävää. Ei lapsille.

Captain America: The First Avenger sopii niille, jotka haluavat laittaa aivonsa kahdeksi tunniksi narikkaan. Oikeasti, on parempi katsoa tämä ilman aivoja. Tämä elokuva on ennalta-arvattavuuden huipentuma: välillä oikeasti tiedät etukäteen mitä hahmot seuraavaksi sanovat. Sanasta sanaan.

Mutta tarina on silti aika ihana. Maasta se pienikin ponnistaa - vaikka sitten tieteen avulla. Ranskalaisessa elokuvassa tämä "sisäinen kauneus on tärkeintä" -teema olisi toteutettu hieman paremmin (niin että sen olisi voinut uskoa), mutta amerikkalaisessa elokuvassa... no, sisäinen kauneus on tietysti tärkeintä, mutta tehdään sinusta nyt ulkoisestikin täydellinen koska sankarin täytyy olla sellainen.

Ja Kapteeni Amerikka on Sankari. Niin puhtoinen ja niin... amerikkalainen. Onneksi räjähtelyä ja pullistelua on silti riittävästi, niin ettei pääse testosteronitasot missään vaiheessa liian alhaisiksi. Suosittelen niille, joilla ei ole parempaa tekemistä. Tai kaltaisilleni ihmisille, jotka voivat ihan oikeasti viihtyä Hollywoodin tusinatavaran parissa.

Grave of the Fireflies on kiistatta tämän setin paras elokuva. Se lyö laudalta helposti monet muutkin leffat.

On mielestäni jollain tapaa järkyttävää, etten itkenyt lainkaan. En kertaakaan. Itken kyllä aina kun Mufasa kuolee tai kun Mulan palaa kotiin ja tuo isälleen Shan-Yun miekan. Minussa täytyy olla jotain todella pahasti vialla, kun kaksi nälkäkuoleman partaalla kituvaa orpolasta ei avaa itkuhanoja. Ehkä minulla oli jokin hetkellinen mielenhäiriö, sillä elokuvan vika se ei ollut.

Grave of the Fireflies kertoo sodan uhreista - ei niistä jotka taistelevat rintamalla vaan niistä jotka taistelevat elämästään kotipuolessa. Rankka, koskettava ja todenmukainen kuvaus on saanut ylistäviä arvioita joka puolelta, eikä suotta. Juuri tällaisia pitäisi elokuvien olla. Ei elokuvan tarvitse naurattaa, itkettää tai pelkästään viihdyttää, sen kuuluu tuntua jossain.

Suosittelen lämpimästi kaikille aikuisille. Ja kannattaa ottaa ihan varmuuden vuoksi ne nessut siihen viereen.

28.10.2011

Miehet ja naiset (taas)


Varoitus: tämä bloggaus sisältää rankkoja yleistyksiä, jotka voivat olla liikaa herkimmille feministeille/sovinisteille/tasa-arvoaktiiveille. Jos halutaan viitata johonkin nimenomaiseen yksilöön ja persoonaan, se mainitaan tekstissä erikseen. Lukija jatkakoon omalla vastuullaan.

-

Luin tässä taannoin (en sitten millään muista missä) lehdestä (en muista sitäkään mistä) tutkimuksesta, jossa selvitettiin kuinka miehet ja naiset selviävät eri tavalla työttömyydestä.

Naiset selviävät omasta työttömyydestään keskimäärin paremmin kuin miehet. Tätä perusteltiin sillä, että naisen elämä keskittyy perheen ja kodin ympärille ja hänen on siis helppoa löytää mielekästä tekemistä vaikkei olisikaan töissä. Mies taas yleensä on uraohjautuvampi, ja kokee ilman työtä joutuvansa eräänlaiseen tyhjiöön.

Työtön nainen alkaa harrastaa ja puuhastelee aktiivisesti, työtön mies makaa toimettomana, ahdistuu ja masentuu. Ihmiselle on tärkeää tuntea itsensä hyödykkääksi. Nainen, jolla on enemmän työn ulkopuolisia rooleja kuin miehellä, ei koe työttömyyttä samanlaiseksi maailmanlopuksi kuin mies.

Omalla kohdallani (huomatkaa nyt tämä yksilöinti) tunnen tämän tietyllä tapaa todeksi. Minulla ei ole minkäänlaisia vaikeuksia täyttää osa-aikaisen työn jättämiä vapaahetkiä mielekkäällä tekemisellä. Ei minulla ollut vaikeuksia työttömänäkään: sairausloma ja työttömyysaikani ovat olleet varmasti kokonaisuudessaan aktiivisinta aikaa elämässäni.

Mies (yksilö!) on hiukan toista maata. En voi olla sataprosenttisen varma, mutta vahva veikkaukseni on, että hänellä leviäisi pää herkemmin kuin minulla jos työttömäksi joutuisi. Hänellä tuntuu olevan omaa tarvettani vahvempi halu tehdä töitä - siis olla hyödyksi kodin ulkopuolella. Minä olen kotikeskeisempi ja jos haluaisimme lapsia, olisi kotiäitiys minulle selkeä uravalinta.

Lehdestä lukemani tutkimuksen ja oman kokemukseni perusteella voisin todeta, ettemme ihmisrotuna ole tulleet kovinkaan kauaksi luolamieselämästä tai 1950-luvusta(kaan). Mielestäni on oikeastaan aika merkillistä miten nopeasti kulttuurimme, maailmankatsomuksemme, tieteemme ja taitomme ovat muuttuneet, kun olentoina olemme kuitenkin aika hitaita kehittymään. Evoluutio on hidas prosessi.

Minä uskon, että minussa (erittäin suuresti ja subjektiivisesti yksilö) on jonkinlainen muinainen emäntägeeni. Ei se ole miksikään muuttunut siitä, että naiset saavat nykyään käyttää housuja ja äänestää. Eikä se tule muuttumaan siitä, että jonain päivänä toivottavasti maailman kaikissa kirkoissa hyväksytään homoavioliitot ja jokainen saa olla sitä mitä haluaa. Minun perimäni ohjaa minut kotikeskeiseksi, enkä pistä vastaan.

Perjantai on meillä siivouspäivä. Jos minulla sattuu olemaan se vapaana (niin kuin tänään oli), on mielestäni varsin luontevaa ja luonnollista että teen viikkosiivouksen itsekseni kun mies on koko päivän töissä. Ehkä se on se emäntägeeni, ehkä se on vain sitä että haluan olla ihmisenä kiva ja reilu.

Se ei ole sitä, että olisin joku piika tai kykkisin nyrkin ja hellan välissä. Se ei ole paluuta 50-luvulle. Se ei ole sitä, etteikö miestä saisi siivoamaan. Minusta vain tuntuu siltä, että minun pitää kantaa korteni kekoon - olla siis hyödyksi. Minulla ei ole nyt varaa osallistua sentilläkään sähkölaskun maksamiseen, mutta voin pitää huolen siitä ettei miehen tarvitse töistä palattuaan tarttua mopin varteen.

Meillä ei ole miesten ja naisten töitä. Meillä on kotitöitä, jotka pitää hoitaa. Ja minusta on sekä reilua että maailman luonnollisinta, että minä hoidan niitä silloin kun minulla ei ole palkkatöitä. Tietenkin täytän vapaapäiväni myös muilla "perheasioilla" eli ystävien tapaamisella, siivous oli nyt vain helppo esimerkki kotikeskeisyydestä. Käytän vapaa-aikani tehokkaasti kodin ja "perheen" hoitamiseen, kun mies taas käyttää omansa herkemmin itseensä.

Oli jotenkin ihanaa lukea lehdestä ihan modernista tutkimuksesta, joka paljasti että yleensä ottaen naiset ovat samanlaisia kuin minä. Vaikka maailma on muuttunut kovasti, olemme yllättävän samanlaisia kuin naiset kautta aikojen.

27.10.2011

Rinsessa


Alkaa olla taas se aika vuodesta, kun valokuvaaminen hankaloituu huomattavasti. Tai onhan tuolla miehellä valovoimaista linssiä, jalustaa ja jotain heijastintakin, mutta kun minä nyt väkisin haluan näpsiä kuvia kelmeässä valossa pokkarillani. Koittakaa kestää.

Viikonloppuna on erään pikkuneidin 1-vuotissynttärikahveet, ja prinsessalle (tai oikeastaan hänen vanhemmilleen) viedään tällainen kortti:


Tuon kruunukuvan teksteineen olen leikannut joskus muinoin talteen jostain Tiimarin mainoslehdestä, tulihan sillekin viimein käyttöä. Lisäsin siihen pienen timangin kruununjalokiveksi. Keksin viimein käyttöä myös noille ärtsyn värisille ääriviivatarroille. On tuntunut siltä ettei niistä ole kuin silmäsäryksi, mutta tuossahan ne ovat ihan mukavan näköiset.

26.10.2011

Hyvät ja huonot


Aloitetaan niistä huonoista.

Juuri kun ehdin olla jo aivan kypsä rägädaudiini (joka ei vieläkään ole täysin parantunut), alkoi kurjasti tuntua virtsatietulehduksen oireita. Sen verran hämärä oli pikatestin tulos, että viikon antibioottikuurihan sieltä tuli. Ehdin sen jo aloittaa ennen kuin selvisi että viljelytulos oli sittenkin negatiivinen.

Aloitettu antibioottikuuri on kuitenkin syytä syödä loppuun. Lääkkeiden syöminen varmuuden vuoksi ja luultavasti turhaan ei ole lempipuuhaani. Toisekseen se jätti edelleen arvoitukseksi sen miksi tuntuu kurjalta. Viikon päästä on sitten aika gynelle, joka saa arvioida tilanteen uudestaan jos olo ei ole parantunut.

Labran neito kysyi ystävällisesti että voisiko kyseessä olla sukupuolitauti. Sanoin sen olevan äääääääärimmäisen epätodennäköistä. Pomon kanssa kierosti vitsailtiin, että melko pitkä itämisaika näillä miehen Thaimaan tuliaisilla... Huono huumori sikseen: ei ole kivaa, kun on molemmat päät vähän epäkunnossa. Alkaa pinna kiristyä.

Lisäksi puhelimeni hajosi. Sisko soitteli eikä voinut kuin huudella haloota kun ei kuullut mitä minä sanoin. Ensin luultiin että siskon puhelin prakaa, mutta parin testisoiton jälkeen selvisi että vika on täällä päässä (sekä ylä- että ala-, heko heko). Muuten tuntuu toimivan ihan mainiosti, mutta kukaan ei kuule puhettani. Ei niin että minulla mitään kovin kivaa sanottavaa olisi siinä vaiheessa ollutkaan.

Minulla on kyllä kaksi toimivaa varapuhelinta, mutta niissä ei ole kalenteria tai edes kunnon muistutustoimintoa, jota ilman en oikein enää osaa ollakaan. Piti siis vaihtaa miehen kakkospuhelimeen. Se on sellainen Nokian yrityssarjalainen, aivan kamala peli. Ihan liian tekninen ja hankala (ei ole vaikeaa huomata mistä Nokian alamäki alkoi). Ärsytti.

Kaiken kukkuraksi kaiken tämän piti tietysti tapahtua juuri silloin, kun töitä on ollut vähemmän kuin olin toivonut ja tuleva tili on laihanpuoleinen. Ei todellakaan ole nyt varaa ravata lääkäreiden tykönä ja ostella lääkkeitä tai uusia puhelimia. Olo on ollut köyhä ja kipeä. Bad mojo vaanii.

Mutta onhan sitä ollut hyvääkin.

Lauantaina pidettiin tyttöjen kanssa joulukorttiaskarteluhetki. Oli oikein kivaa ja oltiin hirveän tuottoisia. Ideoita pursusi ja niitä jaettiin. Joukossa on voimaa! Saalista voi tietysti esitellä vasta vähän myöhemmin, ettei paljasta kaikkia yllätyksiä.

Olin pari päivää töissä entisessä harjoittelupaikassani ja se oli mukavaa. Oli hauskaa nähdä miten paljon uutta on oppinut harjoitteluajan jälkeen. Lisäksi pomoni laski palkkani hiukan väärin - minun edukseni. Huomasi kyllä virheensä mutta sanoi ettei jaksa korjata sitä kun on niin pienestä kiinni.

Olen alkukankeuden jälkeen saanut uuden puhelimen paremmin näköisekseni. Nyt minulla on siinä söötti Totoron kuva taustana ja Terminatorin tunnari soittoäänenä. Nyt se on paljon parempi. Ja ehkä se käyttäminenkin alkaa parin päivän näpräilyn jälkeen tuntua helpommalta.

Ja tänään on viimeinen antibioottipäivä. Ja ehkä jossain vaiheessa räkää tuottavat solut vain kertakaikkiaan kuolevat väsymykseen ja loppuu tämä honotus.

Kyllä tämä tästä.

25.10.2011

Linja-autossa on tunnelmaa


Mikä siinä on, että joidenkin pitää paikkaribussissa jäädä juuri siihen keskiovien tietämille seisoskelemaan, vaikka vapaita istumapaikkojakin olisi? Ymmärrän sen, jos on jotain isoa roudattavaa tai matkustaa vain pari pysäkinväliä, mutta kun jotkut ovat siinä bussin valtimon tukkeena pitkiäkin matkoja. Eivätkä älyä tai välitä siitä, että kaikkien muiden kulku vaikeutuu huomattavasti: aina joudutaan oikein erikseen järjestelemään koko sakkia että joku pääsee bussissa peremmälle tai bussista pois. Ihan vieressä olisi vapaa penkki, miksei voi istua sille?!?

(Sitten ymmärrän ettei istu, jos siinä viereisellä penkillä istuu se lihava ja haiseva setä, jolla on jonkunlainen kestovitutus päällä. Sen viereen minäkään en istu, vaikka olisi viimeinen vapaa paikka maailmassa.)

22.10.2011

Kuin viimeistä päivää


Odottelimme eilen miehen kanssa maailmanloppua säkkituoliin käpertyneinä. Kun sitä ei sitten (ihme kyllä!) tullutkaan, otimme glögiä ja menimme saunaan. En voi sanoa kauheasti yllättyneeni siitä, että maailma tuntuu olevan paikallaan tänäänkin.

En ole myöskään yllättynyt siitä, että tätä maailmanlopun profeettaa ei (taaskaan) tavoiteta, vaan hän pakoilee julkisuutta. Niin minäkin tekisin, jos olisin 1) niin typerä että ennustelisin maailmanloppua julkisesti vaikka aikaisemmatkaan ennustukseni eivät olisi toteutuneet ja 2) sen verran tolkuissani että älyäisin hävetä temppuiluani. Tosin sillä ukolla on varmaan varaa piileskellä, kun jotkut ovat lahjoittaneet kaikki rahansa kirkolle maailmanlopun kunniaksi...

Mistä päästäänkin oikeasti aiheeseen. Jos aivan todella uskoisin, että maailmanloppu tulisi ylihuomenna, en todellakaan yrittäisi ostaa taivaspaikkaa lahjoittamalla rahojani kirkolle vaan tuhlaisin ne itseni ja läheisteni hemmotteluun.

Iltalehden sivuilla taisi olla maailmanloppu-uutisen vierellä kysely aiheella "elätkö niin kuin viimeistä päivää". Minusta se on tietyllä tapaa aiheellinen kysymys myös silloin, kun tuho tai taivaaseentempautuminen ei ole akuutti uhka. Minä olen sitä mieltä, että tietyssä mielessä ihmisen on hyvä elää niin kuin jokainen päivä olisi viimeinen.

On tietysti järkevää, aiheellista ja suositeltavaa ajatella tulevaisuuttakin. On ihan hyvä suunnitella asioita pitkällä tähtäimellä ja varautua siihen, että täällä voi hyvinkin joutua kitkuttelemaan satakunta vuotta. Mutta siinä sivussa on hyvä muistaa William Wallacen viisaat sanat: "Every man dies. Not every man really lives."

Saattohoitaja Bronnie Ware esittelee verkkosivuillaan viisi yleisintä asiaa, joita ihmiset kuolinvuoteellaan katuvat. Ne ovat seuraavat:

1. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta elää omaa elämääni, eikä elämää, jota minulta odotettiin.
2. Toivon, etten olisi tehnyt niin paljon töitä.
3. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta osoittaa tunteeni.
4. Toivon, että olisin pysynyt yhteydessä ystäviini.
5. Toivon, että olisin antanut itseni olla onnellisempi.

Sen olen kuullut aikaisemminkin, että harva katuu sitä mitä on tehnyt, vaan enemmänkin kadutaan tekemättä jättämisiä. Kun lähtö vääjäämättä lähestyy ja kuolema kolkuttelee ovella, kadutaan sitä että ei eletty. Jos minä kuolen niin, että ehdin sen tajuta, toivon todella etten joudu katumaan yllämainittuja asioita.

Elämä on sellaista, ettei voi aina elää nytkun-elämää, vaan välillä on tehtävä sitkun-suunnitelmia. Mutta yleisesti ottaen voisi mielestäni ottaa sen asenteen, että jokainen päivä voi hyvinkin olla viimeinen. Omalla kohdallani toteutan tätä noudattaen vanhaa sanontaa "älä anna auringon laskea vihasi ylle". Mitään ei saa olla hampaankolossa, kun menen nukkumaan (tai muuten uni ei tule). Jos asia on mahdollista selvittää, se on selvitettävä. Lisään muistilistaani seuraavat asiat:

1. Unelmoi rohkeasti ja toteuta unelmasi.
2. Tee työtä elääksesi, älä elä tehdäksesi töitä.
3. Osoita tunteesi rehellisesti.
4. Pidä kiinni todellisista ystävistäsi.
5. Naura paljon, leiki, hassuttele ja ole onnellinen.

Noin. Näillä kun mennään niin olen valmis maailmanloppuun, tuli se milloin hyvänsä.

20.10.2011

Elokuvaa


Mies tunnetaan eräissä piireissä lempinimellä leffakeiju. Minusta se on kuvaava nimitys: keijut ovat käsittääkseni idearikkaita, hiukan ilkikurisia ja erikoisella huumorintajulla varustettuja olentoja, joista ei koskaan tiedä mitä ne keksivät seuraavaksi - ja elokuvien suhteen mies on aivan samanlainen. Jostain se aina taikoo esiin elokuvia, joita en ole edes osannut kaivata mutta joiden parissa kummastun, hämmästyn ja viihdyn. Palataan niihin myöhemmin, mutta ensin jotain ihan tavallista.

Love and Other Drugs on taas sellainen romanttinen komedia, jossa se komedia on minusta kovin vähäisessä roolissa. Elokuvan "komedia" on sitä, että tehdään kännissä typeryyksiä, mätkitään toista laukulla päähän, joudutaan noloihin tilanteisiin ja puhutaan äänekkäästi rumia sanoja. Minusta tämä elokuva on draama, jossa on romantiikkaa.

Anteeksi että spoilaan, mutta te olette nähneet sen ennenkin: rellestävä poika ihastuu taiteelliseen tyttöön, tyttö ei halua vaikeuksiensa takia sitoutua, poika taistelee saadakseen tytön, ja kun tyttö vihdoin lämpenee tulee pojalle pakokauhu, sitten porataan ja erotaan ja kärvistellään kunnes kasvetaan ihmisinä ja huomataan että oikeastaan tykätäänkin siitä toisesta kovasti kaikesta huolimatta. Happy happy joy joy. Paitsi että ei.

Love and Other Drugs on vakava elokuva. Parantumattomasti sairaan nuoren naisen elämä ei ole helppoa, eikä sen katsomista juurikaan kevennä satunnaiset seksikohtaukset tai erektiovitsit. Anne Hathaway tekee hyvää työtä, hänen takiaan elokuvan voi katsoa. Muuten tämä oli kertakäyttökamaa.

Ja sitten niihin leffakeijun ylläreihin! Kotimme toimi jälleen kerran absurdiuden näyttämönä, kun sekalainen sakki kokoontui katsomaan itäblokin ihmeitä.

Puolalainen Sexmission oli suhteellisen hämärä elokuva. Tieteellinen koe menee hiukan pieleen, ja kolmen vuoden syvä uni vaihtuu viideksikymmeneksi. Maailma on muuttunut siinä ajassa paljon, ja siinä onkin sitten ihmettelemistä kahdella menneisyyden miehellä. Enempää en ehkä halua elokuvan juonesta kertoa, sillä se on parasta nähdä itse.

Hillitön kasarifiilis naurattaa. 80-luvulla tehtiin varsin uskottaviakin sci-fi-kuvauksia (esim. Terminator, Blade Runner ja Mad Max), joissa tulevaisuuden maailma oli synkkä ja tiede vaarallista. Sexmission menee reilusti enemmän huumoripuolelle samaan tapaan kuin vaikkapa Back to the Future tai Time Bandits. Tai ei nyt samaan tapaan, mutta sinne päin. Tätä katsoessa tulee monia kertoja sellainen hyvänlaatuinen WTF-olo.

Useita asteita absurdimpi oli neuvostoliittolainen Kin-Dza-Dza. Tämän katsomisen seurauksena minun on luultavasti tästä lähin tervehdittävä tiettyjä ihmisiä taputtamalla poskiani, kyykistymällä ja huudahtamalla "ku".

Elokuvan ilme on minimalistinen ja tietyllä tapaa kaurismäkeläinen. Voi olla hankalaa syttyä näin käsittämättömälle elokuvalle, mutta eilisessä leffaporukassa tämä nousi suureen suosioon. Minua sivistyneemmät katsojat löysivät elokuvasta hienoja viittauksia kapitalismin ja sosialismin maailmaamuokkaaviin koukeroihin. He osasivat nauraa poliittisille vitseille, jotka menivät minulta ihan ohi.

Mutta minä osasin nauttia siitä, etten kertaakaan voinut mitenkään arvata mitä elokuvassa tulisi seuraavaksi tapahtumaan. Erikoistehosteita ei tarvita, kun kaikki on epänormaalin oloista. Minua viehätti erityisesti se tyyneys, jolla päähenkilöt suhtautuivat erikoisiin tilanteisiin. Se sama ilmiö minua kiehtoo brittiläisessä huumorissa: hassuja asioita tehdään ihan vakavalla naamalla.

Kin-Dza-Dza syntyy, kun yhdistetään Mad Maxin hahmot Neuvostoliiton romuihin ja pistetään Aki Kaurismäki ja Monty Pythonin tyypit leikkimään niillä jättimäiselle hiekkalaatikolle. Tulos on legendaarinen.

18.10.2011

+10 senttiä


Olen vuosikausia tapellut sen kanssa, että painoni ei nouse. Ne, jotka tuntevat minut pidemmältä ajalta, tietävät että olen aina ollut hentoinen. Kun sairastuin, kuihduin ihan olemattomaksi ja kiloja on ollut vaikea saada takaisin. Siinä meni se kymmenen vuotta. Sitä ehti tottua siihen, että teki mitä hyvänsä, niin paino ei vain nouse.

Useat naiset tietävät omasta kokemuksesta, että hormonaalinen ehkäisy tuo yllättäen mukanaan lisäkiloja. No minulla se ei ole tehonnut (tosin olen kokeillut vain pillereitä, laastaria ja rengasta). Sanotaan, että parisuhteen vakiintuessa nainen helposti lihoo. Jonkin aikaa seurustelleena tiedän että vaikka seurustelun myötä elämääni tulee lisäkiloja miehen muodossa, niin minuun niitä ei siunaannu. Liikuntaharrastuksen lopettaminen lihottaa varmasti - mutta minä en ole koskaan liikuntaa aloittanutkaan.

Varmana kilonkerääjänä on pidetty sitäkin, että asuu paikassa josta joutuu useimmiten ottamaan bussin liikkuakseen jonnekin. Keskusta-asujana kyllä kävelin varmasti enemmän kuin nyt, mutta olen asunut aikaisemmin tuossa kadun toisella puolella (eli bussinkäyttäjänä) vuoden verran enkä silloinkaan lihonut. En vaikka seurustelin. No sitten on vielä lääkitykset: olin aika toiveikas kun neurologi määräsi vuonna 2006 migreeniin lääkettä jonka mahdollisena sivuvaikutuksena mainittiin painonnousu. Turha toivo, ei mitään vaikutusta painoon. Ei vaikka seurustelin ja käytin hormonaalista ehkäisyä.

Mutta haa! Koska taidan olla jokseenkin hankala tapaus, ei ainutkaan keino yksin eikä edes kaksin saa painoani nousemaan, vaan tarvitaan kaikki yhdessä! Nyt seurustelen, käytän hormonaalista ehkäisyä, liikun osan työmatkasta bussilla ja syön samaa lääkettä kuin vuonna 2006 - ja nyt se paino sitten nousee.

Jippii tai sitten ei. Kun vuosikaudet pysyy tismalleen samassa painossa, niin parissa kuukaudessa tulleet pari kiloa tuntuvat aivan järkyttävältä määrältä. Ja kun se kaikki on kerääntynyt vyötärölle. Olen aina ollut ylpeä vyötäröstäni ja lantioni kaaresta, ja juuri se paras osa minusta on nyt auttamatta häviämässä: vyötärölleni on jostain tullut noin 10 senttiä lisää. Oikeasti.

Tunnen oloni muodottomaksi pötkyläksi. Inhaa, kun tuntee istuessaan vatsamakkaroita ihan eri tavalla kuin ennen. Koska rinnanympärys ei ole kasvanut, tuntuu vatsa pullistuvan jotenkin valtavasti. Ahdistaa henkisesti kun housut ahdistavat fyysisesti. Koko ajan on jotenkin turpea, pöhöttynyt ja lihova olo. Palloutuminen ja sen todelliseksi muuttunut uhka pelottaa ja etoo.

Oikeasti tilanne ei ole niin dramaattinen kuin miltä minusta - kroonisesti laihasta ihmisestä - tuntuu. Painoindeksini on ensimmäistä kertaa elämässäni juuri ja juuri normaalin puolella. En ole joutunut uusimaan vaatekaappiani; kaikki vanhat vaatteeni istuvat aivan hyvin, itse asiassa täytän ne vain vähän paremmin kuin ennen. Mies ei ole ruvennut oksentelemaan nähdessään minut alastomana (reaktio on edelleen se aina yhtä ihanan innostunut "tissit!"). Ja totuus on että massaa on tullut käsivarsiinkin eikä ainoastaan vyötärölle.

Ulkopuolisen silmin olen uskoakseni terveen ja hyvinvoivan näköinen. Olen edelleen pienikokoinen ja useimpien mielestä varmasti hoikkakin, mutta muuten normaali ja sopusuhtainen.

Mutta oma nahka kiristää. On sellainen KAUHU, että lihon eksponentiaalisesti. En ole tottunut siihen, että painoni nousee ihan itsestään. Tämä on ihan uutta minulle. Tähän pitää kai oikein erikseen nyt totutella.

15.10.2011

Rägää


Niin se vain iski tämä kuolevaisten tauti minuunkin. Ensimmäisen syysflunssan mies piti ahneesti itsellään, mutta tästä toisesta riitti sitten minullekin.

Olen kyllä jo päässyt voiton puolelle. Tämä on se vaihe kun kuulostan kamalalta, mutta olo ei ole ollenkaan niin hirveä kuin taudin alkuvaiheessa. Silloin kurkkuun sattuu, pää tuntuu painavan miljoona kiloa, nukkua ei voi mutta mitään muutakaan ei jaksa, eikä mikään oikein auta. Kurkkupastilliövereillä saa aikaan vain kahta kauheamman olon.

Nyt onkin jo helpompaa, vaikka kuulostan Kimi Räikkösen ja Nylon Beatin risteytykseltä. Nenä on niistämisestä ruvella sekä sisä- että ulkopuolelta ja yskä alkaa kuulostaa siltä että olisin vedellyt pastillien sijaan kaksin käsin röökiä. Tämä on sitä sellaista yskää, joka elokuvissa tietää aina joko päähenkilön kuolemaa tai vähintään puoli kylää kaatavaa tappavaa tartuntaa.

Ilmeisesti kuitenkin vaikutan ihan hyvävointiselta (en ymmärrä kuinka se on mahdollista), koskapa ehdin olla puolitoista päivää töissä ennen kuin työkaverini kysyi että "onko sinulla flunssa". No, onhan minulla.

Pahimman taudin (ja minulle harvinaisen pienen lämpöilyn) aikaan ei tarvinnut töistä kieltäytyä, kun niitä ei tarjottu. Torstain ja perjantain jaksoinkin sitten jo töissä töristellä. Ja juuri eilen piti sitten olla asiakkaaseen puhelinyhteydessä. Se varmaan luulee, että hänen asioitaan hoitaa nyt joko joku vanha viskimonsteri tai sitten ihan vaan tavallinen monsteri.

Tänään olisi tuparit, mutta ne on kai nyt syytä jättää väliin. Mies saa edustaa ja viedä terveiset.

10.10.2011

Kyklooppi onnittelee


Ihan kaikkia tämän vuoden aikana valmistuneita onnittelukortteja en ole tänne kuvannut, mutta paikkailen tilannetta esittelemällä uusimmat tuotokset:


Jos tuntuu siltä, että värimaailma on jotenkin tutun oloinen, niin sehän johtuu vain siitä että olen käyttänyt vanhoja varastoja, joista on syntynyt kortteja aiemminkin.

Minusta on suoraan sanottuna kivaa pikkuisen haastaa itseäni keksimään aina vain uusia juttuja noista vanhoista papereista. Mitään uutta ei näitäkään kortteja varten tarvinnut ostaa. Sama ruskea tapetti taipuu sekä perhosiksi että pikkupalloiksi. Sama harmahtava paperi muuttaa täysin muotoaan, kun ylemmissä korteissa sille on tulostettu vanhaa tekstiä ja alemmissa se on pistetty sellaisen aaltopahvimankelin läpi.

Tuo silmäpuoli ukkeli oli jossain ilmaisjakelulehdessä, ja olen sen kortteja varten kopioinut. Yritin kerrankin pyristellä irti minimalismista ja symmetrisyydestä, joita niin mielelläni harrastan. Siksi lisäsin nuo pikkupallerot ukkelin taakse. Ne on leikattu tapetista rei'ittimellä ja sitten niihin on maalattu valkoisella akryylimaalilla pieni piste (melkein) keskelle.

Jotenkin nämä näyttävät tässä kuvassa nyt todella laimeilta ja latteilta, mutta kyllä ne ihan kivan näköisiä oikeasti ovat. Vaikka itse sanonkin.

9.10.2011

Ooks mun kaveri jos saat kympin?


Tässä jokin aika sitten tuli televisiosta kotimainen dokumenttiohjelma, jossa kolme ihmistä leikki viikon ajan köyhää. Yksi kokelaista leikki toimeentulotuella elävää, toinen osa-aikaista kaupan kassaa ja kolmas muistaakseni opiskelijaa. Voi olla että muistan roolit osin väärin, mutta ajatus oli kuitenkin se, että ihan hyvin toimeen tulevat ihmiset saivat käteensä sen, mitä huonompiosaisella on ja sillä oli sitten pärjättävä viikko.

Oli kyllä vitsikkäin ja samalla pelottavin ohjelma pitkään aikaan! Pelottavaa lähinnä siksi, että ihan tavallisen oloiset ihmiset voivat olla todella vieraantuneita siitä mitä on olla köyhä. Ja vitsikästä siksi, että nämä tekoköyhät laukoivat kerrassaan huvittavia lausahduksia (niiden muutamien hyvien pointtien lisäksi, joita onneksi oivalsivat).

Koska olen elänyt pitkiäkin pätkiä opiskelijana, sairauslomalla, työttömänä, huonopalkkaisena ja toimeentulotuella, tiedän mitä kitkuttaminen on. Nyt olen sentään osa-aikaisessa työssä, mutta töitä on ollut vähemmän kuin olisin toivonut (tälläkään viikolla en ollut ainuttakaan päivää töissä ja se tuntuu aika julmasti kukkarossa). Jään juuri ja juuri plussan puolelle vain siksi, että 1) osaan venyttää senttiä ja 2) asumiskustannukseni ovat hyvin pienet. (Älkääkä luulko että tässä pelkästään miehen siivellä eläisin, kyllä minä kannan korteni kekoon.)

Ohjelmasta olisi paljonkin keskusteltavaa ja kerrottavaa, mutta haluan nostaa siitä erityisesti esiin sen, mikä huolestutti suuresti kaikkia kolmea kokelasta: ystävyyssuhteiden ylläpito. He kaikki kokivat, että köyhyys vaikeuttaa dramaattisesti yhteydenpitoa ystäviin ja väistämättä syrjäyttää piireistä. He arvelivat, että köyhä on hyvinkin pian täysin yksin. Tästä olen vahvasti eri mieltä!

On totta, että jos sinä asut Tampereella ja ystäväsi Helsingissä, ei kasvotusten tapaaminen ole välttämättä kovinkaan usein mahdollista, sillä matkustaminen maksaa. Joskus ei kertakaikkiaan ole varaa maksaa edes sitä lähiliikenteen bussikorttia, saatika sitten pidemmän matkan junalippua. Mutta onhan sitä nyt muitakin tapoja pitää yhteyttä ystäviinsä kuin matkustaa heidän luokseen. Ja jos kerrot ystävällesi rehellisesti köyhyydestäsi, ehkä hän matkustaa sinun luoksesi (ellei sitten ole aivan yhtä köyhä).

Jos ainoa tapa tavata ystäviä on lähteä matkailemaan, shoppailemaan, ravintolaan, yökerhoon tai elokuviin, niin kyllähän se aika mahdotonta köyhänä on. Mutta kyllä sitä tekemistä löytyy muutenkin, hyvänen aika sentään! Esimerkiksi kävelylenkit ystävän kanssa ovat aivan ilmaisia - ja usein hirvittävän terapeuttisia. Jos yhdeltä kaverilta löytyy joku kiva seurapeli, toiselta pannullinen teetä ja kolmannelta keksilaatikko, niin johan siinä on porukalla tekemistä muutamaksi tunniksi.

Minusta yhdessäolo ja yhdessä tekeminen ei automaattisesti tarkoita massiivista rahanmenoa. Ohjelman "köyhät" olivat ilmeisesti tottuneet siihen, että ystävien kanssa kulutetaan ajan lisäksi rahaa. Eräs kokeiluun osallistuneista joutui hankalaan tilanteeseen, sillä hänet oli juuri tämän köyhäilyviikon aikana kutsuttu juhliin, eikä hän tiennyt mitä voisi tuliaisina viedä kun rahat olivat vähissä. Hän mietti jopa että voiko mennä juhliin ollenkaan jos ei ole varaa viedä lahjaa.

Hänen ratkaisunsa ongelmaan oli minusta aika yllättävä: hän kitsasteli omissa ruokaostoksissaan ja osti juhlaviemisiksi juuri niin kalliin lahjan kuin oli suunnitellut. (Ja muistaakseni ylitti viikoksi saamansa rahamäärän eli ei pysynyt budjetissaan, joka minusta oli kuitenkin ihan kohtuullinen.) Ehkä sitä yhden viikon elääkin pelkästään kaurapuurolla ja näkkärillä, mutta useimmat köyhät ovat köyhiä vähän pidempään. Ja silloin on mielestäni fiksumpaa karsia niistä ei niin välttämättömistä jutuista, kuten nyt vaikkapa joidenkin kissanristiäisten viemisistä.

Ja tässä siis pointtini: ei ystäviä osteta! Ei kai ystävyyden mitta ole se, miten kalliin lahjan viet? Ja jos ystäväsi tietää sinun olevan köyhä (niin kuin tosiystävän luulisi tietävän), niin ei kai hän mitään lahjaa sinulta odotakaan? Pelottavaa, miten tämä ohjelman nainen ehkä eli sellaisissa piireissä, joissa ystävä on sitä parempi mitä enemmän hän käyttää rahaa lahjoakseen toisia.

(Ja tässä yhteydessä voisi puhua nykylasten syntymäpäivistä, joissa kuulemma suorastaan kilpaillaan siitä kuka pitää kalleimmat bileet. Köyhät lapset eivät kisassa pärjää, kun heillä ei ole varaa ostaa ystäviä. Tähänkö lapsia nykyään kasvatetaan?!? Mutta se taitaa olla toisen postauksen tai kommenttilaatikkopulinan paikka. Avautukaa, oi lasten vanhemmat!)

Oi miten onnekas minä olenkaan, kun meillä päin ystävyyttä punnitaan ihan muilla jutuilla kuin rahalla. Ystäväpiiristäni löytyy sekä köyhiä että vähemmän köyhiä, mutta yhteistä tekemistä on aina silti keksitty. Arvostan suuresti sitä, että esimerkiksi juhlissa läsnäoloni ja seurani on tärkeämpää kuin se, mitä vien lahjaksi. (Tai ainakin uskon niin ja sovellan tätä omiin ystäviini vastavuoroisesti.) Tästä eräänlainen esimerkki on tulevat tuparit, joihin viemme fonduepadan.

Me pärjäämme kyllä yhdelläkin padalla, joten toisen voimme lahjoittaa pois. (Mies osti ensin yhden ja myöhemmin toisen -paremman- alennuksesta.) Sitä on käytetty kahdesti, mutta pesty hyvin ja paketoitu sitten houkuttelevasti sellofaaniin. Vielä kun lisäsi pirteän kortin (jonka itse askarteli jämäpapereista), niin kyllähän tämän lahjaksi kehtaa viedä! Sehän on kuin uusi (vaikkei kuva mitenkään edustava nyt olekaan)!


Mies olisi kyllä voinut ostaa tuparilahjaksi ihan uudenkin padan, mutta miksi ihmeessä hän olisi sen tehnyt kun kaapista löytyi uutta vastaava. Lahjan saajilta kyllä tarkastettiin, että heille kelpaa käytettykin esine, ja oikein hyvin kelpasi.

Joku voisi nyt huomauttaa ettei todella köyhällä ole varaa ostaa kahta fonduepataa joista huonomman voi sitten antaa jollekin lahjaksi. Ei tämä mikään ilmainen lahja ollut, sehän on selvä. Mutta se ei ollutkaan tässä nyt pointti, vaan se, ettei aina tarvitse ostaa uutta. Luulen, että ohjelman naiselle ei olisi tullut mieleenkään viedä ystävilleen mitään käytettyä - se olisi luultavasti hävettänyt häntä ja kenties ollut hänen ystäviensä mielestä hiukan epäilyttävää. (En minä tiedä miten rikkaat ihmiset oikeasti ajattelevat, en ole koskaan ollut sellainen.)

Ei tarvitse ostaa mitään, se on se juju. Esimerkkinaisemme olisi ehkä jättänyt juhlat kokonaan väliin, jos hänellä ei olisi ollut varaa lahjaan. Jos näin ajattelee ja toimii, niin kyllähän sitä sitten köyhänä varmasti yksin jää.

Raha varmasti tuo "ystäviä", mutta onko köyhä automaattisesti yksinäinen? Minun mielestäni ei. Mielestäni dokumenttiohjelman ihmisiltä puuttui mielikuvitusta ja luovuutta. Ehkä heillä oli vain ostettuja ystäviä - tai sitten he vain luulivat niin. Ja se on kyllä todella surullista.

7.10.2011

Viikon ekoteko


Sain viimeinkin järjesteltyä tiskialtaan alakaappiin sen verran tilaa, että sinne mahtui yksi uusi astia - ja nyt meillä kierrätetään myös lasi ja metalli. Eihän siinä mennytkään kuin melkein vuosi... no, parempi myöhään kuin ei silloinkaan!

Meillä on aiemminkin jo eroteltu pahvi- ja paperipakkausjäte, biojäte ja keräyspaperi (luonnollisesti myös ongelmajätteet kuten paristot on viety asianmukaisiin keräyspisteisiin), mutta nyt saadaan haltuun myös kierrätettävä lasi ja metalli.

Lapsuudenkodissani totuin siihen, että yllä mainittujen lisäksi talteen kerättiin myös energiajäte. Tampereella sitä ei edelleenkään kerätä, ja asia on närkästyttänyt minua suuresti siitä asti kun muutin tänne. Suunniteltu hyötyvoimalaitos tulee tarpeeseen, mutta sitä päästään käyttämään vasta useiden vuosien päästä. No, siihen asti mennään sillä mitä on.

Olen pienestä pitäen tottunut lajittelemaan jätteitäni, ja olen noudattanut kotoa saatuja oppeja myös omaa taloutta pyörittäessä. Luulen, että se olisi vaatinut vain hiukan aikaa ja energiaa, että olisin täälläkin saanut asiat kuntoon jo paljon aikaisemmin. Taisin olla suoraan sanottuna laiska. Hävettää. (Mutta ei enää niin paljoa, koska korjasin asian. Hyvä minä!)

Mikä on sinun tekosyysi olla kierrättämättä? Vai onko kotisi jätteidenlajittelu jo järjestetty niin hyvin, että omatuntosi on vihertävänpuhtoinen?

5.10.2011

Lista-addiktin tunnustukset


Urpo Turpo kirjoitteli jokin aika sitten tekemästään tehtävälistasta. Minä olen suuri listojen ystävä, ja olen huomannut saman kuin Urpo Turpo: konkreettisen listan avulla niihin tekemättömiin töihin tarttuu astetta innokkaammin kuin ilman listaa.

Olen kirjoitellut muisti- ja tehtävälistoja itselleni niin kauan kuin muistan. Välillä enemmän ja välillä vähemmän; joskus menee pitkiä kausia etten listaile mitään, joskus tuntuu että tehtävää on ihan listattavaksi asti. Ihan perusjuttuja niin kuin pyykinpesua tai suihkussa käyntiä ei listaan tarvitse kirjoittaa, ne kyllä muistan ihan muutenkin. Tai oikeammin: ne tulee tehtyä muutenkin.

Kyllä minä muistan ne muutkin roikkuvat tehtävät, mutta niitä on jotenkin helpompi järjestellä ja käsitellä kun ne ovat paperille kirjoitettuna. Ja tuottaa tavattoman suurta tyydytystä viivata tehty asia listalta sitten yli! Valmiiksi saamisen riemu on lähes kaksinkertainen siihen nähden, että vain tekisi tehtävänsä ilman listaa ja yliviivailua.

Tehtävälistan ansiosta koen olevani jotenkin tehokkaampi, tunnen saavani enemmän aikaan kuin ilman listaa. Joidenkin mielestä tämä voi nyt kuulostaa ihan itsensä kiusaamiselta, mutta listanhan voi muokata aivan mieleisekseen. Jos listalle väkisin tulee niitä pakkopullamaisia tehtäviä, niin voihan siihen kirjata myös mukavia juttuja.

Arvaan, että useimmilta "unohtuu" liian helposti itsensä hoitaminen, siis miksipä ei omaan tehtävälistaansa kirjoittaisi vaikkapa jalkakylpyä, hieronta-ajan varaamista, kävelylenkkiä tai päiväunia! Ehkäpä saisit viimeinkin ostettua ne teatteriliput tai sovittua kahvilatapaamisen ystäväsi kanssa, jos se lukisi listallasi...?

1.10.2011

Pointsit kotiin


Syksyisin iskee useimmille ihmisille muumiutuminen eli talveen varautuminen. Pitää kerätä, kuivata, säilöä, mehustaa, hillota ja pakastaa. Sitten kun kaikki se on tehty, voi hykerrellen siirtyä talvikuukausia kohti, kun tietää että varastot ovat täynnä herkkuja.

Meidän pakastin on täysi. Siellä on kantarelleja ja mustikoita oletettavasti ensi kesään asti (jos ei nyt syödä pelkästään niitä). Mutta - ja tämän tunnustaminen ottaa koville - se ei ole ollenkaan minun ansiotani. Mies on poiminut ja käsitellyt sienet, avoppia on kiittäminen marjoista.

En ole tänä vuonna kerännyt marjoja kuin suuhuni, sieniä olen etsinyt vain kameran kanssa, en ole edes ostanut torilta marjoja säilöttäväksi. En ole syönyt ainuttakaan kotimaista omenaa, vaikka joillakin on niitä kuulemma ihan ylimääriksi. Emäntäpisteeni laskevat kuin lehmän häntä! Kyllä nyt hävettää.

No, onneksi heikkoa pistesaldoa voi korjata muilla emäntäpuuhilla. Eilen leivoin ihan onnistuneita porkkanasämpylöitä ja siivoilin ahkerasti. Tuon 140 senttiä leveän futonpatjan kääntäminen on aina melkoinen paini, mutta tuntuu hyvältä kun sen saa tehtyä (itseään tai mitään muutakaan rikkomatta).

Mies halusi väkisin osallistua siivoukseen. Annoin sen mopata mutta muistin hiukan motkottaa lattiaan jääneistä likajäljistä ettei mene ihan emännät ja isännät sekaisin täällä. Joku roti!

Kumma kun miestä ei kiinnostanut ikkunoiden pesu, vaikka sitä vähän ehdottelin. Ei muuten mutta kun meillä on pulun kuva olohuoneen ikkunassa. Siihen on joku onneton lentänyt niin, että lasiin jäi harmaa läiskä josta voi erottaa siipi- ja pyrstösulkien ääriviivat. Varsin taiteellinen esitys, ei voi muuta sanoa.