30.9.2011

Naisen logiikkaa


Citymarketeissa on nyt (taas) meneillään leimojenkeräilykampanja. Joka kerta kun ostokset maksavat vähintään 15 euroa, saa kassalla leiman passiinsa. Kolmenkymmenen euron ostoksesta saa kaksi leimaa ja niin edelleen.

Kun on kerännyt viisi leimaa, saa 50 prosentin alennuksen keräilytuotteesta (joka tässä tapauksessa on Finlaysonin satiinipussilakanasetti tai satiinialuslakana). Kun kerää neljä leimaa lisää, saa 50 prosentin alennuksen toisesta keräilytuotteesta. Toisin sanoen: kun olet kerännyt yhdeksän leimaa, saat kaksi Finlaysonin keräilytuotetta yhden hinnalla.

Nyt mietin vain, että enkö siis voisi saada yhden tuotteen ilmaiseksi kerättyäni sen yhdeksän leimaa? Jos en haluakaan kuin yhden pussilakanasetin, niin enkö voisi saada sen nyt ilmaiseksi, kun en ole käyttänyt kumpaakaan 50 prosentin alennustani? Eikö minulla ole oikeus siihen ilmaiseen tuotteeseen yhtä lailla kuin niillä, jotka maksavat yhdestä ja saavat sen toisen kylkiäisinä?

27.9.2011

Huonoja ja hyviä


Joskus tarvitsee sohvaperunoitua sen verran, että ehtii katsella elokuvia. Uskon vakaasti, että se tekee ihmiselle hyvää. (Paitsi jos syö ihan liikaa sipsejä.)

Transformers: Dark of the Moon oli huono elokuva. Tai riippuu tietysti vähän siitä mitä elokuvalta hakee, mutta minusta tämä oli kyllä onneton esitys. Minä niin kovasti tykkäsin sarjan ensimmäisestä osasta, se oli oikeasti hyvä. Kakkosesta ei jäänyt mitään muistikuvia, eli ei tainnut olla kovin kummoinen. Tästä jäi vähän outo olo.

Ohjaaja Michael "Räjähdys" Bay ei ole varmasti missään vaiheessa pysähtynyt kysymään, että voisiko tämä olla realistista. Ei niin että liian paljoa realismia pitäisikään etsiä elokuvasta, joka kertoo ulkoavaruudesta tulleista muotoa muuttavista roboteista. Mutta elokuva ei ole realistinen edes niissä kohdin joissa se voisi sitä olla.

Tässä elokuvan kulku lyhyesti kuvailtuna: toiveita herättävä alku, räjähdys, turbohuulinen tissimissi, epäuskottava ihmissuhdeviritelmä, räjähdys, epärealistinen ja epälooginen tapahtuma, sääret, räjähdys, metallin sinkoilua (hidastettuna), typerä hahmo, toinen typerä hahmo, itsemurhaisku ja kimppu muita kliseitä, järjetöntä sekoilua, amerikkalaisuuspaatosta, räjähdys, lattea loppu.

Noin, siinä se oli, ei tarvitse tuhlata aikaa elokuvan katsomiseen. Nyt voitte käyttää kaksi ja puoli tuntia elämästänne järkevämmin.

Atonement oli myös pienoinen pettymys. Ehkä odotin jotain eeppisempää rakkaustarinaa. Ehkä odotin vähän enemmän sitä sotaa. En oikein pitänyt siitä, että sen sijaan minun piti katsella typerän lapsen temppuiluja. (En voi sietää sitä, että elokuvissa on huonosti käyttäytyviä lapsia.)

Okei, elokuva on ihan toimiva kasvutarina. Se myös kikkailee aika kivasti ajankulun kuvauksella. Mutta jotenkin ajattelin, että tällaisesta tarinasta olisi voinut saada enemmän irti. Näyttelijät tekevät hyvää työtä ja elokuva on kaunista katseltavaa, ei moitteen sijaa siinä. En oikein osaa suositella elokuvaa, joka ei koskettanut minua, mutta toisaalta tämä on hiukan liian hyvä jättää suosittelematta.

True Grit on sen sijaan elokuva, jota voin suositella. En ole nähnyt John Waynen tähdittämää versiota vuodelta 1969, joten siitä en voi sanoa mitään. Mutta tämä Coenin veljesten pätkä oli hyvä.

Jos pidit Fargosta, voit hyvinkin tykätä True Gritin kuivasta huumorista ja karun karheasta menosta. Välillä tapahtumat ovat hiukan absurdeja, mutta se ovat juuri sellaisia että ne voivat vielä olla uskottavia (ota opiksesi, Michael Bay!). Elämä on välillä uskomatonta ja ihmiskohtalot erikoisia, ja se on totisinta totta.

True Grit etenee sopivalla vauhdilla sopivaan suuntaan, siinä on helppoa pysyä mukana. Nyt ei siloitella tai silitellä turhia. Vain kovat pärjäsivät wanhassa lännessä, joka niin kivasti herää tässä leffassa eloon.

Ykköseksi minun on silti pakko nostaa The Adjustment Bureau. Ehkä olen vain nyt hiukan herkkä tällaisille "heidät oli tarkoitettu toisilleen" -tarinoille, mutta minkäs teet.

Minusta ajatus siitä, että olemme osa suurempaa suunnitelmaa, on paitsi lohdullinen myös hiukan pelottava. Uskon vakaasti siihen, että elämämme kaikilla tapahtumilla on tarkoituksensa, jonka joko tajuamme myöhemmin tai sitten emme. Ehkä voisi sanoa, että tietyllä tapaa uskon siis jonkinlaiseen kohtaloon tai johdatukseen. The Adjustment Bureau antoi mahdollisuuden leikkiä, että ajatukseni todella ovat tosia ja pääsen vihdoin kurkistamaan kulisseihin.

Elokuva ei sekoita päätäsi niin kuin Inception eikä mene niin synkäksi kuin Matrix, vaikka ajan (ja ihmisten) hallinnalla pelataankin. The Adjustment Bureau on riittävän älykäs ollakseen kiinnostava ja riittävän romanttinen ollakseen koskettava. Toimivan toimintaelokuvan voi tehdä ilman massiivisia räjähdyksiä (ettäs tiedät, Michael Bay!).

25.9.2011

Kortti


Vaikka ei siltä ehkä blogin perusteella vaikuta, niin kaikenlaista pientä askartelua harrastan edelleen aina kun aikataulu antaa myöten. Valtaosa viimeaikaisista askarteluista on kuitenkin ollut tonttutouhuiluja, joten niitä voin esitellä vasta joulun jälkeen. Jotain voin kuitenkin näyttää jo nyt:


Kahdelle tämän kesän aviopareista lähti tällainen kortti. Hyvin simppeli ja netistä löytynyttä kuvaa hyödyntävä, mutta mielestäni ihan onnistunut kuitenkin. Olen erityisen tyytyväinen siihen, että keksin viimeinkin miten voin käyttää noita kauniita kullanvärisiä sydämiä, jotka sain Johannalta blogiarvonnassa jo syksyllä 2006. Pääsivät vihdoin käyttöön ja ilahduttamaan muitakin kuin minua.

23.9.2011

Valoa elämään


Hyvää syyspäiväntasausta kaikille tasapuolisesti! Tästä aloitetaan matka kohti pimeintä pimeyttä. Minua se ei mitenkään merkittävästi häiritse tai ahdista. Minä nautin pimeydestä(kin) toisin kuin mies, joka varmasti mieluusti matkaisi ainakin pariksi kuukaudeksi jonnekin aurinkoisemmalle seudulle.

Vaikkei pimeys häiritsekään, tunnen silti valon vähenemisen vaikutukset. Aamuisin herääminen on huomattavasti hankalampaa kuin kesällä, jolloin aurinko nousee ennen minua. Ylösnousua ei ollenkaan helpota se, että miehellä on myöhäisempi lähtö ja hän saa siis kääntää kylkeä kun minun pitää kampeutua aamutoimiin. Niinpä meille hankittiin pari viikkoa sitten sarastusvalo.

Ihan sellainen halpa perusmalli, jossa on kuitenkin kaikki tarvittavat ominaisuudet. Minä kun en kaipaa viittä eri linnunlauluherätystä, kolmea eri toimintamoodia tai mahdollisuutta liittää lamppu kahvinkeittimeen/imuriin/sähköhammasharjaan. Se riittää, että 1) valo voimistuu vähitellen, 2) jokin mukavahko ääni varmistaa herätyksen, 3) laite istuu kivasti yöpöydälleni ja 4) lampun voi vaihtaa itse.

Ensimmäinen testiaamu meni pipariksi, kun heräsin omia aikojani kolme varttia ennen lampun sarastuksen alkua enkä saanut enää nukuttua. No ehdinpä sitten siinä havainnoida, että lamppu toimii niin kuin lupaa eli valo voimistuu puolen tunnin aikana vähitellen haluttuun kirkkauteen ja sitten lempeä soittoääni kajahtaa ilmoille valitsemallani volyymilla.

Vielähän tämä on tällaista testausta ja säätöä, eli yritän hakea itselleni optimaalista kirkkausastetta. Mutta sen voin sanoa, että kyllä tämä laite kivalta tuntuu.

Yleensä herään valoon ennen äänen kuulumista. Joskus herään kun valo on vielä kovin himmeä ja tiedän että siihen "oikeaan" heräämishetkeen on vielä reilusti aikaa. On ihanaa torkuskella kaikessa rauhassa ja seikkailla unen ja valveen rajamaastossa hyvä tovi ennen kuin pitää nousta ylös.

Minä kykenen kyllä sellaiseen salamapinkaisuun, että kellon soitosta pomppaan ylös ja ulos. Mutta ei se mukavalta tunnu. On siitä jotain tutkimuksiakin muistaakseni tehty, että herätyskellon ääneen äkillisesti herääminen on aikamoinen (jopa elinikää lyhentävä) stressitekijä. En yhtään ihmettele: joskus on tosiaan tuntunut siltä että herätyskello kääntää sisuskalut nurin ja repii arkeen jostain manan majoilta.

Mutta nyt minä vain... herään. Tuntuu enemmän siltä, että herään niin sanotusti omia aikojani (valaisinvalmistaja käyttänee sanaa "luonnollisesti"). En koe olevani mitenkään pirteämpi tai energisempi herätessäni, mutta jotenkin levollisempi kuitenkin. Herääminen ei vituta tai aiheuta sydänpysähdystä, ja se on hyvä se. Aion jatkaa testailua, tuleva talvi kertonee paljon.

Lamppu on kestohyödyke, joten poistojakin olen tehnyt. Lampun lisäksi olen ostanut kolmet alushousut ja nekin on kuitattava projektin hengen mukaisesti. Talosta on lähtenyt 11 tavaraa: karmaisevassa kuosissa ollut ja jo luettu kirja, kanneton muovirasia, kaksi lähes maatumispisteessä ollutta saviruukkua, rikkinäiset alushousut, käyttämätön peilinpala, kaksi toppia, kaksi paitaa ja turha vaasi.

Lasken paidat ja topit poistoihin vaikka ne olivatkin vain läpikulkumatkalla ja koekäytössä. Oikein kivoja olivat, mutta jotenkin niin hankalan mallisia ettei vain oikeasti tulisi käytettyä. Hyväkuntoisia ja siistejä kun olivat, päätyvät varmasti vielä uuteen kotiin.

Tavarasaldo 2011: -35

18.9.2011

Ruokarasistit?


Satuin näkemään ilmoituksen, jossa kolme nuorta haki kommuuniinsa neljättä asukasta. Tavanomaisten ilmoitusasioiden lisäksi lapussa oli pyyntö: olethan kasvissyöjä. Tämä pisti miettimään.

Kun aloimme seurustella, mieheni huvitti/shokeerasi kavereitaan kertomalla, että hänen tyttöystävänsä on sekä absolutisti että kasvissyöjä. En usko että kukaan kavereista oikeasti ajatteli asiaa ongelmaksi, mutta voihan olla että hieman epäilyksiä se herätti. Ehkä jotkut vinoilivat, että kohta alkaa miehen käännyttäminen viherpiipertäjäksi.

Avoppi oli alussa hetken aikaa hätää kärsimässä kasvissyöntini kanssa, mutta tuntuu nyt päässeen yli asiasta. Sai täällä käydessään tekemääni kinkkupiirakkaa syödäkseen, ehkä se rauhoitti. Enkä minäkään ole heillä nälkään nääntynyt, vaikken olekaan grillipihviä syönyt.

Luulen, että alussa mainitsemani kommuuni on hippihenkinen, ja kasvissyönnin syyt ovat pääasiassa eettiset. (Tämä on puhdasta arvailua, mutta arvaillaan nyt kun se on niin kivaa.) En ole koskaan elänyt sellaisen ihmisen kanssa, joka olisi vakaumuksellinen vegaani tai kasvissyöjä pelkästään eettisten syiden takia, mutta olen kuullut että se voi olla rankkaa jos toinen on kovin... kiihkeä aatteidensa suhteen.

(Olen kyllä yrittänyt elää ihmisen kanssa, jolle kaikki tässä maailmassa oli naisiin kohdistuvaa sortoa ja hyökkäystä hänen henkilökohtaista seksuaali-identiteettiään vastaan, ja se olikin ihan mahdotonta.)

Aika rankaksihan se kävisi, jos perheriita puhkeaisi siitä että erehdyit ostamaan hunajalla makeutettua karkkia tai saisit joululahjaksi mummolta villasukat. Eri asia tietysti on, jos jaat ideologian. Jos maailmankatsomukset ovat yhteneväiset, niin helpomminhan se sitten käy kun molemmat katsovat samaan suuntaan samalta kantilta.

Arvaan, että miehen ystävät ovat kuulleet kauhutarinoita kasvissyöjätytöistä, jotka pilaavat ihan kunnollisen olutta ja lihaa rakastavan miehen, ja ovat siksi olleet varuillaan. Parisuhteessa tämmöiset asiat ovatkin varmasti merkitsevämpiä, mutta onko pelkän kämppäkaverin oltava oikeasti samasta puusta veistetty?

Kertokaa minulle, oi te eettisistä syistä kasvissyöjät, että onko se niin kamalaa jos jääkaappiinne ilmestyy joskus lihapulla (jota teidän ei tarvitse syödä)? Oksettaako teitä se lihapulla vai se ihminen joka sen lihapullan aikoo syödä? Onko ajatus kuolleesta (hyväksikäytetystä) eläimestä niin vastenmielinen, että ette voi hyväksyä kattonne alle ihmistä jonka mielestä eläinten tappaminen ruoaksi on ok? Entä jos kämppisehdokas lupaisi syödä vain luomulihaa ja onnellisina kuolleita possuja?

En kyseenalaista toisten vakaumusta, kukin eläköön tyylillään. Mietin vain että rajaavatkohan kasvissyöjäkämppiksen etsijät ystäväpiirinsäkin ruokavalion (tai oikeammin elämänkatsomuksen) perusteella. Kyselen, koska en tiedä kuinka sellainen elämä toimii, kun en ole koskaan sellaista elänyt.

Minulle kun ei ole mikään ongelma se, että pakastin on puolillaan ruokaa jota minä en aio syödä. Siellä se hirvenkappale pötköttää kivasti mustikoiden kyljessä. Minua ei haittaa se, että keittiössä toisinaan roiskuu veri (kunhan se ei ole ihmisperäistä) ja biojätteestä pilkistää luita. Pidän pihvien nuijimisesta ja hyvin valmistetun karjalanpaistin tuoksusta. Siitä pidän kiinni, että kasviksia ja lihaa varten on erilliset leikkuulaudat, mutta se on lähinnä hygieniakysymys.

Mies saa syödä vaikka seinälaastia, jos se pitää hänet terveenä ja onnellisena. Koska kuitenkin välitän ruoaksi päätyvistä eläimistä, arvostan suuresti sitä että mies etsii usein lautaselleen luomu- ja lähilihaa. Mies ostaa vapaiden kanojen munia ja hakee kahvimaitonsa lähitilalta (täysin käsittelemätöntä maitoa suoraan lehmästä, voitteko uskoa), ja tekee sen ihan omaksi ilokseen eikä minun vuokseni. Miehen kaverit voivat kai viimeistään nyt huokaista helpotuksesta: mies on edelleen barbaari eikä ole alkanut vihertää mitenkään erityisesti.

Kasvikset ja lihat ovat meidän keittiössämme sulassa sovussa, ja siksipä ihan vilpittömin mielin kysyn: miksi kämppäkaverin pitäisi syödä samaa ruokaa kuin sinun? Pitääkö hänen myös uskoa samaan jumalaan kuin sinun? Kuulua samaan puolueeseen? Osallistua samoihin harrastuksiin? Voisitko jakaa vuokrakulut sellaisen ihmisen kanssa, joka ostaa mahdollisesti lapsityövoimalla tehtyjä vaatteita henkkamaukasta?

15.9.2011

Pönttö ei ole kaikkiruokainen


Minä en ollut asiaa vielä huomannut, mutta siskoni oli valppaana ja kertoi että Lotus on tuonut markkinoille uuden biohajoavan vessapaperihylsyn. Flush and go, sanovat he. Mutta heti alkoi meitä epäilyttää, että mahtaako tämä nyt olla niin hyvä juttu kuin sanotaan.

Sisko testasi hylsyn hajoavuutta lavuaarissa, ja sehän meni muhjuksi salamannopeasti. Hajosi vedessä kuulemma nopeammin ja täydellisemmin kuin vessapaperi. Eli ei se tukoksia varmaankaan aiheuttaisi.

Mutta silti, ei se kuitenkaan vedeksi muutu hajotessaankaan, joten jollain tapaa se täytyy vesilaitoksella pois suodattaa. Vesilaitosyhdistys muistuttaakin yksiselitteisesti, että pönttöön ei saa laittaa mitään ylimääräistä, ei edes mitään hajoavaksi mainostettua tuotetta.

Vaikka biohajoava vessapaperihylsy on mielestäni aika mainio tuote, aion jatkossakin laittaa hylsyt (sekä hajoavat että hajoamattomat) kartonkikeräykseen.

11.9.2011

Syys


Syksy on saapunut, ja se näkyy myös huonekasveissa: niiden kasvu on selvästi hidastunut. Keväisin tulee aina sellainen olo, että pitää myllätä, mutta jotenkin samanlainen olo iskee syksyisinkin. Talvella kasvit lepäävät ja kesällä ne saavat villiintyä, mutta keväisin ja syksyisin minä vähän järjestelen niitä.

Koska miehellä oli viherkasveja jo ennen minun saapumistani (se oli yksi niistä asioista joihin hänessä ihastuin) ja minä toin mukanani lisää, on meillä melkoinen viidakko.


Tässä näkyy kasveista vain osa. Keittiössä ja makuuhuoneessa on lisää. Olohuoneessa myös, mutta ne eivät enää mahtuneet kuvaan. Nurkassa viidakkoa vartioi Cthulhu. Oikein mieluusti ottaisin lisääkin kasveja, mutta niille ei meinaa löytyä enää tilaa. Tosin sehän nyt on vain järjestelykysymys!

Lahjaksi saatu pullojukka näyttää viihtyvän traakkipuun seuralaisena, vaikka luulen että olemme kastelleet sitä toisinaan turhan runsaasti. Aloe viihtyi eteläikkunalla niin kivasti että se piti ruukuttaa uudestaan. Lahjaksi saatu pikkuinen klementtiinintaimi pääsi myös uuteen ruukkuun. Keväällä yritin pelastaa kuolevan pikkuposliinikukan, mutta se ei sitten koskaan onnistunut. Pistokkaat tuntuivat olevan joten kuten hengissä, mutta ne eivät tehneet koko kesän aikana ainuttakaan uutta lehteä. Roskiin meni.

Yrttienkasvatuskokeilu sen sijaan onnistui yli odotusten. Oregano jäi kovin hennoksi, mutta sitruunamelissa yllätti. Siitä kasvoi vahva ja hyvin satoa antava. Tomaateista ei kannata puhua mitään, mutta basilika oli menestys. Saatoin jaella taimia kavereilleni ja silti itselle jäi (ensikertalaiselle) hyvä saalis.


Tuoretta basilikaa on saatu syödä pitkin kesää. Annan tuon ruukullisen vielä kokeilla voimiaan, katsotaan miten pitkälle syksyyn se jaksaa. Ennen kuin se vallan hyytyy, nypin lehdet kuivattaviksi.

8.9.2011

Kiltti tyttö kohtaa marttyyrin


Hyvä uutinen on se, että nyt minulla on työsopimus vuoden loppuun asti. Huono uutinen on se, että kyse on edelleenkin osa-aikaisesta työstä, olen niin sanotusti tarvittaessa työhön kutsuttava. Töitä kyllä on. Ihmisillä tuntuu vain olevan hieman erilaiset käsitykset siitä että kuinka paljon niitä on...

Viime viikolla ja maanantaina yritin päästä toimitusjohtajan (TJ) juttusille jotta voisimme tehdä uuden sopimuksen ja sopia tulevista työpäivistä. Tiistaina sitten lähestulkoon kamppasin TJ:n ja sain vihdoin asiani esitettyä. Hirveän varovasti TJ tunteja lupaili, kun on hänen mielestään tämä syksy nyt niin kovin hiljaista aikaa. "Tämä nyt on tällaista, en uskalla luvata, en haluaisi sinua täällä tyhjän panttina istuttaa..."

No sovittiin sitten että olen töissä vielä keskiviikon ja vietän sitten vapaalla torstain ja perjantain. Ensi maanantaina palaan töihin ja katsomme sitten taas että kuinka paljon niitä töitä olisikaan tarjolla.

Eilen hakkasin konetta kuin heikkopäinen jotta saisin yhden ison asiakkaan valmiiksi, mutta keskenhän se jäi. Päivän päätteeksi kerroin sitten toimistopäällikölle (TP) mihin asti olen päässyt ja kyselin että mahtaako hän ehtiä tehdä loput ennen deadlinea kun minä olen loppuviikon vapaalla. TP sitä hieman ihmetteli, koska oli kuulema maanantaina sanonut TJ:lle, että tulee ehdottomasti tarvitsemaan apua koko viikoksi.

Jahas, vai niin. Ei tainnut mennä viesti ihan perille asti.

Minä sitten ääneen pohtimaan, että toivottavasti joku tämän homman nyt ehtii tehdä ennen viikonloppua ja TP iski oikein kunnon marttyyrivaihteen päälle. Tiedättekö, sellaisella kärsivällä äänellä ja kärsivän näköisenä vedetty "no kai minä sitten teen pitkää päivää, täällä taas istun iltamyöhään kun kukaan ei auta, muutenkaan en ehdi taukojani pitää ja täällähän minä kohta nukun yönikin, tänään tuli neljä muutakin aineistoa mutta kaipa minä tämän nyt johonkin väliin laitan kun on pakko" -juttu.

Tämän päivän olen jo varannut täyteen toimintaa, mutta oikeastaan olisin voinut mennä huomenna töihin auttelemaan. Moni varmasti menisikin, jos olisi tässä tilanteessa. Pitäkää tyhmänä jos haluatte, mutta minä en mene. EN. Vaikka olenkin tarvittaessa työhön kutsuttava ja haluan omalta osaltani olla joustava (ja tietysti haluan niitä töitäkin tehdä), niin jotkut rajat täytyy pitää. Kahden päivän varoitusajalla sovitut vapaat ovat vapaita, tapahtui mitä hyvänsä.

Ongelmana on vain se, että olen niin kiltti ja tunnollinen, että minun tuli paha mieli ja sellainen olo että jätin TP:n pulaan. Olisi ollut kiva nauttia kahden päivän vapaasta, mutta outo syyllisyydentunne painaa eikä meinaa jättää rauhaan. Kiltin tytön syndrooma tämä on selvästi: tuntuu että juuri minun pitäisi tässä nyt venyä ja joustaa ja juuri minä olen nyt tehnyt jotain väärin kun tilanne on tällainen. Oikeasti vika on jossain ihan muualla kuin minussa.

Kun aloitin työt, toimitusjohtaja painotti minulle kolmea asiaa: 1) täällä autetaan aina toisia jos omat työt sen sallivat, 2) ylitöitä ei tehdä ja 3) asiakkaat ovat allekirjoittaneet sopimuksen, jossa sitoutuvat olemaan vastuussa mahdollisista verojen viivästyskoroista jos eivät tuo aineistoa toimistolle sovitussa ajassa.

TP on pulassa koska ei osaa tai halua delegoida tehtäviään. On totta, että hänellä on kaikkein suurimmat ja vaikeimmat asiakkaat, joita hän ei mielellään anna muiden tehtäväksi. Mutta jos minä kykenen niitä tekemään, niin kyllä sitten kuka tahansa muukin toimistolla, jos niillä papereilla on oikeasti niin kauhean kova kiire.

TP on oikein klassinen marttyyrityyppi. Aina narisemassa siitä kuinka hän joutuu raatamaan kohtuuttomasti, muttei silti anna muiden auttaa. Lisäksi hän uhraa oman aikansa (ja varmasti myös terveytensä) saadakseen ajoissa valmiiksi aineiston, joka on tuotu hänelle myöhässä.

Tämä on erittäin huono juttu sekä hänen itsensä kannalta että asiakkaiden kannalta. Asiakkaat oppivat kyllä siihen, että TP saa homman valmiiksi, vaikka he toisivat paperit päivää ennen deadlinea. Jossain vaiheessa näitä asiakkaita pitäisi oikeasti muistuttaa siitä, että aineisto pitää tuoda ajoissa ja he vastaavat seurauksista jos näin ei toimita. Marttyyri ei auta ketään, vaikka luulee ehkä tekevänsä hyvää työtä.

Toivon, että TP unohtaisi hetkeksi marttyyriroolinsa ja ärähtäisi TJ:lle, joka sitten älyäisi luvata minulle vähän enemmän töitä. Mutta luulen että tilanne ei muutu miksikään. Marttyyri on marttyyri jatkossakin ja syyllistää muita. Erityisen helposti syyllisyydentunteen nappaa itselleen kiltti tyttö, joka on usein varma syyllisyydestään jos jossain syyllistä tarvitaan.

Mutta minä yritän pyristellä irti roolistani, enkä suostu syntipukiksi. TJ mokasi, TP mokasi. En minä. Minä pyysin töitä, en saanut niitä. Minä sain vapaata, ja aion pitää vapaani. Menen maanantaina katsomaan ketkä vielä ovat hengissä ja millainen sota siellä on syttynyt.

Tänään tapaan ystäviäni ja menen illalla miehen kanssa sirkukseen. Toivottavasti viimeistään siellä saan aivonikin lomalle.

6.9.2011

Palvelukseen halutaan oikolukija


Aamulehti 6.9.2011


Vakava aihe, mutta hieman jo naurattaa tämä Aamulehden uutisointi, jonka mukaan surmatun naisen äitiä tai isää ei ole tavoitettu. Toisaalta onhan kirjoittaja voinut ajatella, että joku tosiaan teki surmatun naisen ja on nyt kateissa Hervannassa. Vähän samaan tapaan kuin joku tekee ison kakan tai pitkän blogikirjoituksen. Mutta en usko, että aivan tätä on tässä haettu.

Jotkut ovat olleet huolissaan siitä, että nykynuoriso ei lue (sanoma)lehtiä eikä näin ollen opi suomen kieltä. Ainakaan Aamulehden kohdalla lukematta jättäminen ei liene suuri vahinko, sillä se ei ehkä ole parasta mahdollista oppimateriaalia.

4.9.2011

Häähumua


Jokos minä kerroin, että tänä vuonna oli kaveripiirissä seitsemät häät? No, kerroin tai en, niin oli. Pari yllättävää tapausta ja muutamia jo pidempään tiedossa olleita, mutta kaikki tietysti yhtä iloisia ja tärkeitä. Kaikkiin juhliin ei tullut kutsua (oikeastaan hyvä niin), mutta jokaista sulhoa ja morsiota olen kuitenkin yrittänyt sentään onnitella tavalla tai toisella. Ne yhdet polttarit missasin (vieläkin harmittaa ihan vietävästi!), mutta kahdet häät on onnistuneesti juhlittu (eikä enempää ole tälle vuodelle ainakaan tiedossa).

Ja nyt on kahdesti todistettu, että kesähäihin voi ihan hyvin päräyttää moottoripyörällä. Se vain vaatii vähän enemmän järjestelyä vaatepuolella kuin autolla meneminen, mutta onnistuu. Löysä tunika osoittautui mitä parhaaksi vaatteeksi, sen kun voi sopivasti kerätä vyötäisille ajon ajaksi. Minkään tylliunelman tai iltapuvun kanssa pyörän selkään ei kiivetä.

Ja laiska kun olen, en jaksa varsinaista vaatteidenvaihtoakaan suorittaa. Niinpä laitoin päälleni leggingsit/sukkahousut, tunikan ja pusakan ja otin mukaan vain vaihtokengät. Määränpäässä sitten vain kuoriuduin ajotakista, kypärästä, ajohousuista ja ajokengistä ja tadaa - olin juhlaan valmiina! Näppärää! (Ei suositella naisille, jotka haluavat juhliin jonkun muun kuin kypärän litistämän kampauksen.) Katsokaa miten hienot sukkahousut löysin eilisiin juhliin:


Kun asu oli muuten niin arkinen, sai sukkapöksyissä olla vähän jotain ideaa. Vaikka enhän minä mennyt juhliin pällisteltäväksi, kyllä ne morsiot olivat huomion keskipisteenä. Ja kauniita olivat molemmat, niin kovin kauniita.

Säätkin suosivat. Ekat juhlat olivatkin pihajuhlat, joten aurinkoinen ja lämpöinen sää oli enemmän kuin suotavaa. Eiliset juhlat pidettiin sisätiloissa, joihin pääsimme rankkaa sadekuuroa karkuun juuri ajoissa. Vaikka epävakaista säätä luvattiin, saimme ajella sekä mennen että tullen kuivalla kelillä.

Ja pakko oli kirkossa tirauttaa. Eilisissä häissä piti pidätellä naurua, kun mies narisi nahkahousuissaan vieressäni, mutta ensimmäisissä häissä en kertakaikkiaan voinut olla kyynelehtimättä. Vihkikappeli oli pieni ja tunnelma tiivis, ja hyvien ystävien esittämä kaunis rakkauslaulu herkisti salakavalasti. Tuntui jotenkin typerältä, mutta itkenhän minä aina elokuvienkin ihanille rakkauskohtauksille.

Ihmiset olivat iloisia ja ruoka oli hyvää. Mies on saanut osakseen sopivan annoksen "ja kai te sitten ensi kesänä" -vihjailuja (enkä ollut minä vihjailemassa!) vaikka minä en saanutkaan heitettyä kimppua kiinni (siitä olen edelleen katkerana). Ohjelmaa oli kiva seurata ja siihen oli kiva osallistua. Ja osattiin lähteä silloin kun oli vielä kivaa. Nyt pitää vielä opetella ystävien uudet sukunimet.

"Naimisissa on kiva olla. On ihanaa löytää se ihminen,
jota haluaa kiusata loppuelämänsä."
-Pörrölogiaa: Nauru elämälle