30.7.2011

Aitoa ruokaa


Korppisusi lainasi minulle Mats-Eric Nilssonin kirjan Aitoa ruokaa. En ole lukenut herran aikaisempaa "the kirjaa" Petos lautasella, joka julkaistiin vuonna 2007. Se käynnisti Ruotsissa "vallankumouksen" ja valtavan kohun lisäaineista, ruoan koostumuksesta ja siitä kuinka valmistajat huijaavat poloista kuluttajaa. Aitoa ruokaa seuraa edeltäjänsä viitoittamaa tietä ja se on mukautettu suomalaisiin oloihin.

Olen ollut kiinnostunut luonnonmukaisesta, puhtaasta ja terveellisestä ruoasta jo vuosituhannen vaihteesta asti. (Kiinnostus ei takaa sitä, että toteuttaisin mahdollisimman terveellistä ruokavaliota. Olenpahan vain tietoinen asioista.) Ruokahyllyjen lisäainepommit (ja niiden pommien vaikutukset ihmiseen) eivät siis ole mitenkään upouusi juttu minulle, eikä kirja saa aikaan mitään suurta shokkiefektiä. Mutta vaikka eineksien sudenkuopat pääpiirteittäin tuttu asia onkin, opin kyllä kirjasta valtavasti uusia asioita!

Nilsson on jaksanut oikeasti selvittää asioita perinpohjaisesti, ja nippelitiedon määrä kirjassa on valtaisa. Ei sitä kaikkea pysty millään sisäistämään ja muistamaan - kerralla ainakaan. Kirjan olisi siksi ihan hyvä olla omassakin hyllyssä. Esimerkkejä uusista tiedoista olisi ehkä kiva heittää, mutta en osaa valita sopivia.

Sitä paitsi tärkeämpää on kuitenkin muistaa perusasiat, jotka Nilsson listaa kirjan loppupuolella:

1. Yleensä on sitä parempi, mitä lyhyempi tuoteseloste on.
2. Älä hyväksy sellaisia ainesosia, joita et osaa edes lausua.
3. Mieti mitä aineksi itse käyttäisit, kun valmistat samaa elintarviketta.
4. Hylkää tuotteet, joissa on paljon ylimääräistä.

Minusta kaiken voi lopulta tiivistää seuraavasti: käytä järkeäsi. Pätee elämässä yleensäkin.

24.7.2011

Turha ostos


Lupasin, etten tänä vuonna osta mitään turhaa. Ostin sitten kuitenkin, nimittäin todella vaaleaa kynsilakkaa.


Etusormen kynnessä on kaksi kerrosta, keskisormen kynnessä yksi. Nimettömässä ja pikkurillissä on väritöntä lakkaa. Kuvassa erot ovat itse asiassa vielä näkyvämpiä kuin luonnossa. No, erot ja erot... eihän tuo näy missään! Jotenkin kuvittelin, että kaksi kerrosta riittäisi peittävämpään lopputulokseen. Kuvittelin näköjään väärin. Ihan typerä tällainen lakka, ja ihan suoranaisesti typerä ostos.

Lohduttaa vain hiukan se, että tämä oli "täyteostos", jotta saisin S-ryhmän lahjakortin käytettyä kokonaisuudessaan (se kun pitää käyttää kerralla).

22.7.2011

Au au au


En tiedä onko kyse nyt kuun kierrosta, helteistä, ukkosista, tähtien väärästä asennosta vai mistä, mutta pääni on ollut viime aikoina taas hirvittävän usein kipeänä. En kertakaikkiaan keksi syytä tälle jatkuvalle migreenille.

Ja minä kun ihan oikeasti yritän välttääkin sitä. Olen laitattanut naprapaatilla ruotoni suoraksi, siitä ei pitäisi minkään kiikastaa. Tarkastutan näköni säännöllisesti ja pidän kakkulani ajan tasalla. Purennasta ei ole hammaslääkärillä ollut mitään sanottavaa. Viime käynnistä tosin on jo aikaa, mutta onpa näitä särkyjäkin ollut koko iän. Olen kuitenkin varannut ensi kuulle ajan VoiceWell-hierontaan, jolloin puremalihasten jännitykset toivottavasti saavat kyytiä.

En koe olevani stressaantunut. Elämäni on (tätä helvetinmoista kipua lukuunottamatta) varsin mukavaa ja leppoisaa. Parisuhde on hyvä ja kaikki on muutenkin kunnossa. Työ on vaativaa, mutten koe sitä taakaksi vaan innostavaksi asiaksi. Pidän säännöllisesti (ja tarvittaessa) taukoni ja teen jokaisella tauolla pientä jumppaa.

Nukun säännöllisesti ja riittävästi (vähintään 8 tuntia yössä). Yritän vapaa-ajalla liikkua ja rentoutua sopivassa suhteessa. Käyn lenkillä, makoilen piikkimatolla, haudon hartioitani lämpimällä kaurapussilla ja hieron niskaani lihaksia rentouttavaa voidetta. Vältän hajusteita, sillä tiedän olevani niille herkkä.

Suojaan aina ulkoillessani pääni auringolta enkä makoile ulkona hankkimassa lämpöhalvausta. Syön säännöllisesti (uskoakseni myös melko terveellisesti) ja pidän muutenkin itsestäni huolta. Minulla on niin samperin terveelliset elintavat, ettei uskoisi minua vaivaavan minkään.

Eikä minua mikään muu vaivaakaan kuin tämä saatanallinen migreeni. Sitä ei särytön ihminen varmaan voi kuvitellakaan, millaista on kun 3-4 iltaa viikosta menee siihen että yrittää puolikuntoisena suoriutua pakollisista tekemisistä ja toipua seuraavaan työpäivään.

En haluaisi koko ajan syödä lääkkeitä (kun eivät ne aina edes auta), mutta en keksi enää muutakaan. Olen täysin aseeton ja niin kovin väsynyt tähän taisteluun.

Tämä on niin epäreilua.

21.7.2011

Pikajärjestystä


Kirjahyllymme kaipasi järjestystä, ja niinpä kävimme noutamassa Ikeasta kaksi kannellista säilytyslaatikkoa ja kaksi saman sarjan lehtikoteloa (joita meillä on jo ennestään muutamia).

Tyhjennystä tein vaatepuolella: kaapista lähti kierrätykseen ja roskiin yksi kassi, kolme puseroa, toppi, sukat, säärystimet ja kaulahuivi. Kummasti sieltä ihmekaapista aina löytyy jotain poistettavaa...

Tavarasaldo 2011: -27

16.7.2011

Lintu lähti lentoon


Toisinaan (ja varsinkin kesäaikaan) ihmiset kiinnittävät huomiota vasemmassa olkapäässäni olevaan erikoisen muotoiseen arpeen. En kulje ympäriinsä kertomassa asiasta, mutta kysyttäessä kerron kyllä suoraan että kysymys on poistetusta tatuoinnista.

Syyskuussa vuonna 1999 otin tatuoinnin pitkän harkinnan jälkeen. Sellaiset "olis ehkä pitäny harkita kauemmin" -viisastelut ovat ihan turhia, sillä olin tosissani miettinyt asiaa. Pitkään ja hartaasti. Olin aivan varma siitä, että haluan tatuoinnin. Tiesin millaisen kuvan haluan ja mihin. Niinpä ihooni tikattiin pieni, euron kolikon alle mahtuva lintu:


Hirmu söpö, eikö vain. Minulla on vieläkin tallessa alkuperäinen mallipiirrokseni, josta otin teille tähän kuvan (kuvasta tuli hiukan suttuinen, pahoittelen). Haarapääskyt ovat aina olleet minulle tärkeitä lintuja, ne ovat minusta mahdottoman kauniita. En voinut edes ajatella mitään muuta kuvaa. Ja heti tatuoitsijan tuolista noustuani halusin sen pois.

Se oli oikeastaan hyvin erikoinen tunne. Olin niin kovasti halunnut tatuoinnin, ja nyt halusin sen heti pois. Vaikka kuva oli pieni ja parani todella hyvin, sitä tuntui kuumottavan. Tunsin sen ihollani koko ajan, tunsin sen sisälläni. Suihkussa toivoin sen huuhtoutuvan pois, se tuntui ylimääräiseltä ja väärältä. Olin yllättynyt, mutten voinut olla kuulematta itseäni.

Siihen aikaan ja niissä piireissä vain sellaiset vähän "kovemmat" tytöt ottivat tatuointeja, mutta minulla ei ollut mitään tarvetta kovistella. Tajusin, ettei tatuoinnin ottaminen ole mitenkään "rajua". Hiukan kovempi juttu on tunnustaa itselleen, että kuvan ottaminen oli virhe. Vaati minulta paljon voimia lähteä työstämään sitä, minkä tunsin ehdottoman tarpeelliseksi.

Ei puhettakaan että minulla olisi ollut varaa laserpoistoon, joten ainoa mahdollisuus oli leikkely. Vaikka kuva ei ollut iso, ei sitä voinut ottaa yhtenä palana irti. Niinpä sitä leikattiin kolme kertaa. Ensin lähti yläsiipi, sitten pyrstö+vartalo ja viimeisenä pieni alasiipi. Leikkaushaavan piti aina parantua kaikessa rauhassa ennen uutta operaatiota, joten monta kuukauttahan puuhassa meni. Joulukuussa 1999 aloitettiin ja huhtikuussa 2000 leikattiin viimeinen pala.

Kärsin arven liikakasvusta, ja niinpä siistien pienten viiltojen tilalle tulee yleensä isot vaaleat möykyt. Varsinkin, jos haava on kiristyvässä ja liikkuvassa paikassa kuten olkavarressa, jossa minulla ei ole yhtään ylimääräistä lihaa. Lisäksi lääkäri yritti säästää ihoani ja otti niin varovasti, että yläreunaan jäi häivähdys mustaa. Niinpä mustien ääriviivojen tilalla on nyt hämärästi pääskyn muotoinen arpi.

Siskoni oli kauhuissaan. Hänen mielestään arpi on rumempi kuin siisti pieni tatuointi. Monen mielestä näin varmasti onkin. Mutta minua ei arpeni haittaa. Se (samoin kuin lukuisat luomenpoistoarpeni) saa olla siinä missä on, eikä se häiritse minua. Päinvastoin. En ole kertaakaan tässä yhdentoista ja puolen vuoden aikana katunut poistopäätöstäni. Arpi on tärkeä osa minua, enkä luopuisi siitä.

Useilla tatuoinnin ottaminen taitaa olla prosessi, jonkinlainen initiaatio. Kuva täydentää jonkin ajatuksen tai kokemuksen, se otetaan muistoksi tai jonkinlaiseksi merkiksi eletystä elämästä. Minulla prosessiin kuului selkeästi myös tatuoinnin poistattaminen. Tai oikeastaan siitä minun prosessini alkoi. Tatuointiepisodin aikaan elin vaikeaa ja mullistavaa aikaa. Tein suuria valintoja, etsin suuntaani ja itseäni.

Kun sain ensimmäisen palan tatuoinnistani pois, tunsin vapautuvani. Se oli jotenkin selkeä sysäys kohti ominta itseäni ja tuntui hyvältä. En kadu tatuoinnin ottamista, minusta tuntuu että se oli tarpeen. Olen edelleen samalla kasvun tiellä, ja pidän suunnastani. Arpi olkapäässäni muistuttaa minua siitä, että minun on aina syytä kuunnella itseäni ja tehdä niin kuin parhaaksi näen, vaikka se muiden mielestä tuntuisikin oudolta.

13.7.2011

Konttorirotta


Selvisin viikonlopun kauhuolosta sopivasti maanantaiksi työkuntoon, ja niinpä se on alkuviikko mennyt tiiviisti toimistolla. Ihmeen nopeasti päivät menevät, kun on koko ajan jotain pähkittävää.

Toimistomme on virallisesti kiinni tämän ja tulevan viikon, paikalla on vain ns. päivystyshenkilökunta. (Pakko olla, sillä asiakkaat eivät tajua että ollaan lomalla vaikka siitä on heille erikseen ilmoitettu. Sitten ne tulevat lappujensa kanssa ja ihmettelevät että kuinkas on näin hiljaista.) Yleensä tämä tarkoittaa 2-4 henkilöä, tänään olin hetken aikaa toimitusjohtajan kanssa kahden. Yksin minua ei toivottavasti jätetä ihan vielä.

Toimitusjohtaja on sellainen vanhemman puoleinen täti, joka tuntuu olevan läheisessä kontaktissa kaikkiin alaisiinsa. Minua hän puhutteli tänään sanoin "ystävä rakas" esitellessään faksin toimintaa. Että semmoinen esimies.

Aika usein tuntuu siltä, etten tajua mistään mitään. Mutta ei kukaan oletakaan että kaikkea tajuaisin - siellä on paljon asioita joihin ne osaavammatkin ihmiset joutuvat sanomaan etteivät tiedä. Juuri mitäänhän en voi töistäni täällä tai muuallakaan kertoa, sillä minua sitoo erittäin ankara vaitiolovelvollisuus. Mutta sen voinen sanoa, että tänään olen miettinyt mm. sitä millainen kulu mahtaa olla tuontispermalisenssi. (Kyseessä ei ollut ulkomaisia työmiehiä välittävä yritys.)

Vaikka työ on ulkoisilta ominaisuuksiltaan aina hyvin samanlaista ja saman kaavan mukaista (järjestetään tositteet, kirjataan ne, otetaan tulosteet ja raportit yms.), tulee sisäistä vaihtelua yllättävän paljon. Varsinkin nyt kun kaikki asiakkaat ovat minulle ihan uusia tapauksia. Voi mennä aika kauan, että joku yritys alkaisi tuntua rutiinilta. (Ja sittenkin asiakas yllättää vaikkapa ostamalla kaksi aasia, eivätkä rutiinit enää riitä.)

Aika jännää.

9.7.2011

Voihan kökkö


Minun pitäisi tällä hetkellä olla ystäväni polttareissa saunomassa, mutta olenkin kotona mahakipuisena. Vatsaan sattui jo aamulla, mutta päätin kuitenkin lähteä liikenteeseen. Heti ihanan puistopiknikin jälkeen pitikin sitten kääntyä takaisin kotiin, kun olo oli niin kauhea.

Pitkiä ovat minuutit, kun vatsakipuisena makailee - aloin jo epäillä umpilisäkkeeni tulehtuneen. Ei tulehduksen mahdollisuutta voi kai vieläkään täysin poissulkea (vaikka olen kyllä siinä uskossa että umpilisäkkeen tulehdus on jatkuvasti paheneva vaiva eikä helpota itsekseen puolessa päivässä). Kokonaisvaltaisesti olo on kuitenkin jo paljon parempi kuin puoliltapäivin ja olen saanut syötyäkin vähän. Kipukin on laantunut, nyt on ihan siedettävä olo. Tuleva ilta ja yö kertovat varmasti paljon tilanteen kehittymisestä.

Nyt enemmänkin harmittaa se, että jäi hauskat juhlat välistä. En päässyt osallistumaan burleskiworkshoppiin - nyt en siis (edelleenkään) osaa riisua hansikkaita ja korkokenkiä aistikkaasti! Vielä enemmän harmittaa se, etten voinut tehdä morsiolle lupaamaani jalkahoitoa. Reipas ja pystyvä kaaso otti luultavasti paikkani. Kamerani todistaa lainatavarana tapahtumia, joissa olisin kovin kernaasti ollut itse mukana.

Mies oli kultainen ja kuljetti moottoripyörällä morsion burleskitunnilta saunalle. Sen jälkeen ukko ottikin suunnan kohti kavereiden kesäjuhlia, ja joutui matkalla kovaan sadekuuroon. Äsken salamoi ja jyrisi tässäkin.

Katselen Areenasta Monacon ruhtinaan häitä ja toivon että olen huomenna paremmassa kunnossa.

4.7.2011

Tästä se lähtee


Tulin vain kertomaan, että selvisin hengissä ensimmäisestä työpäivästä. Tällä viikolla työpäiviä onkin vain kaksi (ma+ti), ensi viikolla olen sitten koko viikon toimistolla.

Ensimmäinen päivä meni uutta paikkaa ja uusia ihmisiä ihmetellessä. Tein minä kyllä ihan töitäkin. Hitaasti tosin, sillä lomalta palaavat aivoni eivät ole ihan vielä täysillä käynnissä.

Luulen, että tulen vielä useasti kärsimään "apua, onko minusta oikeasti tähän työhön" -olosta. Ei minulla ole mitään syytä epäillä etteikö olisi, mutta uusi ja tuntematon on aina vähän jännittävää.

Työsopimus tehtiin ja allekirjoitettiin tänään. Palkkaakin korjattiin samantien pikkuisen ylöspäin siitä mitä haastattelussa sovittiin. Aika vinkeää saada palkankorotus heti ensimmäisenä päivänä! Kyllä minä olen sitten etevä! *naur*

2.7.2011

Siivousta


On niin hiki etten jaksa kirjoittaa. Mutten jaksa kyllä oikein muutakaan. Onneksi ei tarvitsekaan.

Minua on viime aikoina hiukan harmittanut se, miten paljon vietän aikaa koneella. Eihän siinä mitään, jos tekisin jotain edes lähes viisasta, mutta kun aikaa menee ihan typeräänkin. Sellaista aivotonta surffaustakin tarvitsee toisinaan, mutta nyt luulen saaneeni yliannostuksen. Katselen käsityö- ja askartelublogeja kateellisena ja mietin että miten ihmeessä ihmiset ehtivät tehdä kaikenlaista. Varmaankin siksi, etteivät ihan niin taajaan selaile aivottomana nettiä...

Muistan vielä ajan, kun avasin koneen tehdäkseni sillä jotain tiettyä; menin nettiin kun halusin lähettää sähköpostia, maksaa laskun verkkopankissa tai tarkistaa vaikkapa museon aukioloajat. Kun olin tehtäväni tehnyt, suljin koneen. Nyt avaan koneen ja mietin mitä sillä nyt tekisin kun olen sen avannut. Ja sitten jumiudun koneelle bittivirtojen vietäväksi.

Nyt -vihdoinkin- on tehtävä jotain! Ryhtiliike! Olen suunnitellut sitä jo jonkin aikaa, mutta nyt aion oikeasti toteuttaa suunnitelmani.

Ensimmäisenä siivosin Google readerini. Yritin tosissani katsoa, että tilauksessa olisi vain niitä blogeja ja sivustoja, joita ihan oikeasti luen. Tuntui hiukan hankalalta karsia listaa, kun on olemassa niin paljon hienoja sivustoja seurattavaksi, mutta olin raaka. Jos en koskaan kommentoi blogia (enkä luekaan niin kovin tarkasti) tai katson sivulta vain kuvat (vaikka pääasia olisi teksti), niin voinen jättää seuraamisen niille jotka ovat suuremmin kiinnostuneet. Toivon, että jatkossa voin käyttää aikani järkevämmin oikeasti aktiivisen listan parissa.

Lisäksi koitan huijata itseäni eräänlaisella pikavalintasysteemillä yksinkertaisempaan ja nopeampaan surffailuun. Oikeasti en ole siis mitenkään rajoittanut nettisaatavuuksiani, olen vain säätänyt niin etten ehkä/toivottavasti jää niin helposti surffailemaan täysin päättömästi. Voi olla ettei yritys onnistu, mutta yritänpä silti. (Ja tunsin itseni melkoiseksi Uuno Turhapuroksi kun käytin niin paljon aikaa tähän säätöön. Uunohan on tunnettu siitä että hän näkee hirveästi vaivaa välttyäkseen joltakin puuhalta, jonka tekemiseen lopulta menisi vähemmän vaivaa kuin siihen säätämiseen.)

Kaiken kukkuraksi olen saanut megadataajamieheni mukaan tähän "nyt loppuu se koneella jahkailu" -kampanjaan. Tekee ihan hyvää, jos välillä voimme kysyä toisiltamme "teetkö koneella nyt jotain fiksua/tärkeää" ja patistaa sitten vaikka kirjan tai lautapelin pariin jos vastaus on "en oikeastaan".